Itsekkyyden joutsenlaulu

Avasin eilen muuttolaatikon ja silmiini osui vanha älypuhelimeni, jonka olin säästänyt sen sisältämien kuvien takia. Olin valvonut koko edellisen yön, jonka aikana kirjoitin huomattavasti pidemmän kirjeen edelliselle avopuolisolleni. Tuohon kirjeeseen sisällytin asioita, joita en ollut hänelle pitkään aikaan kertonut ja joiden kertomisella halusin lieventää hänelle aiheuttamaani tuskaa välien katkaisemisesta häneen. Tai niin sanottuun välien katkaisemiseen, sillä edessä on ennemminkin tulevaisuutta määrittävä risteyskohta: Jos elämänpolkumme jatkavat samansuuntaisesti, niin kirje sisältää sen osalta merkittäviä huomioitavia asioita minun tunteistani. Ja jos ei, niin se sisältää myös asioita, joita hänen olisi hyvä muistaa hänen omalla elämänpolullaan, mikäli en jatkossa ole osa sitä ja kertomassa hänelle niistä asioista.

Helping Hands

Laitoin löytämäni puhelimen lataukseen ja avasin sen muutaman tunnin päästä. Selailin kuvia, muistoja, jotka ovat painautuneet mielessä alimmaiseksi kohtaamieni vaikeuksien ja haasteiden myötä. Niistä kuvissa esiintyi kaksi ihmistä suunnattoman onnellisina toisistaan, aivan kuin he olisivat kohdanneet ensimmäistä kertaa elämässään jotain hyvää ja kaunista. Kun olin selaillut nuo kuvat läpi, niin silkasta uteliaisuudesta päätin selata vielä vanhat tekstiviestit. Vastaani tuli tuolloin viestienvaihto entisen avopuolisoni kanssa. Hänen, jonka kanssaan jaoin elämää miltei 13 vuoden ajan. Mitä enemmän luin noita vanhoja viestejä, niin sitä suuremmaksi kasvoi tuntemani järkytys. Näin silloisen vastinkappaleeni hätähuudot, jotka kaikuivat tyhjyyteen, kun tuolloinen minäni oli siihen aikaan elämänsä pimeimmässä syvänteessä. Muistan kyllä, että pakenin loppuun palamistani ja pahaa oloani pelien maailmaan, samalla ollen täysin reagoimaton hänen yrityksiinsä pelastaa se mitä oli pelastettavissa. Romahdin täysin.

Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Kun kokemani suunnaton paha oli purkautunut sisältäni, sellainen musta ja muodoton suuri möykky, niin avasin tietokoneeni ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin sähköpostin, jonka loppuun kirjoitin pahoitteluni siitä, että minulla kesti niin kauan ymmärtää hänen näkemänsä vaiva ja pyrkimykset minun auttamisekseni. Muistutin häntä siitä, että hänen nykyisen miesystävänsä olisi parasta ymmärtää millaisen ihmisen kanssa hän on tekemisissä. Ihmisen, joka kantaa todella suuren taakan lähimmässä ihmissuhteessaan. Sellaisen ihmisen avatessa suunsa olisi kuulijan herkistyttävä vain kuuntelemaan, sillä niiden sanojen takana seisoo suuret tunteet ja mieletön myötätunto. Niiden laiminlyönti on vaivatonta, tämän tiedän täysin omasta kokemuksestani. Laiminlyötynäkin tuo ihminen kykeni osoittamaan selviytymiskykynsä ja pitkää pinnaa. Hän odotti ja odotti, kunnes ymmärsi odottamisen olevan turhaa. Ihminen, joka ei kuuntele viestiä sanojen takana ei ole autettavissa, sillä sellaisen ihmisen pitää auttaa itse itseään.

Less is More

Hän vastasi, ettei se ollut niin mustavalkoista, ja olihan hänkin tehnyt virheitä. Totta. Me kaikki teemme elämässämme virheitä, mutta jotkin virheet ovat tunnistettavissa kriittisiksi. Melko usein nuo kriittiset virheet ovat sitä, että ihminen ei toimi silloin kun pitäisi ja tekee valintoja, joiden vaikutusta ei tule miettineeksi muiden ihmisten näkökulmasta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ihmisen tulisi tehdä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat hyvältä, niin läheisimmän ihmissuhteen osalta pitäisi kyetä olemaan aina silloin tällöin epäitsekäs. Epäitsekkyys on tosin haastava taitolaji siinä mielessä, että silloin joudut luopumaan pinnallisista käsityksistäsi ja ottamaan toiset aidosti huomioon, säilyttäen kuitenkin itsekontrollin. Eilisen jälkeen tiedän, etten ole kuitenkaan siinä kovin hyvä ja siinä minulla on vielä paljon kehitettävää. Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Olen kirjoittanut tätä blogia itsetutkiskelumielessä ja siinä siitä on ollut suuri apu. Olen kirjoittanut itsestäni laajalti, mutta suurimman opetuksen sain kuitenkin niistä alle 100 merkin tekstiviesteistä, joissa ihminen yrittää kutsua toista ja saa vastaukseksi vain tyhjyyttä. Kuten maailman parhaimmat ohjelmoijat sanovat, niin ”Less is More.”

Vääjäämätön välirikko

757953525_671d05cbb6_bEilen maanantaina tein sen, minkä oli vääjäämättömästi tapahduttava. Uskoin todella pitkään kykeneväni välttämään välien täydellisen katkaisun entiseen avopuolisooni, jonka kanssa olen viettänyt aikaa hyvin tiiviisti tämän alkuvuoden ajan. Olimme eronneet, mutta hän onnistui saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, että vihanpito ei kannata. Kykenimme palauttamaan välillemme yhteyden, mutta ymmärsin asioiden pysyneen melko muuttumattomana. Eromme jälkeen syksyllä kykenin huolehtimaan omista tarpeistani, mutta niistä huolehtiminen alkoi jälleen väistymään yhdessä oleskelun aikana. Keskityin liikaa hänen vaikeuksiinsa, vaikka omissani on ihan riittävästi selviteltävää.

Hän otti välien katkaisemisen hyvin raskaasti, mutta hänen kokonaisreaktionsa todisti valintani oikeaksi. Minä olin se, joka oli ymmärtänyt väärin. Minä olin se, joka oli valehdellut ja pimittänyt asioita. Minä olin se, joka on sanonut kaikkein julmimmat asiat hänelle. Minä olin jopa pahempi kuin hänen äitinsä, joka oli siihen asti ollut hänen kokemansa tuskan suurin lähde ja suoranainen Nemesis. Tuossa hetkessä ymmärsin, että kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta minä en pysty vaikuttamaan ihmisen ajattelumalleihin väkisin. Ei, vaikka kuinka polvistuisin joka hetkessä ja käsittelisin kaikkea silkkihansikkain.

Toivon todella, että tämä pakottaisi hänet kohtaamaan yhden todella tärkeän asian ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa: Toisen ihmisen tunteita ei voi  missään tapauksessa väheksyä, mikäli mielii heidän pysyvän itselle läheisenä. Tunteiden vähättely, niiden eriarvoistaminen omiin tunteisiin verrattuna ja niiden itsekeskeinen käsittely ainoastaan omasta näkökulmasta ei toimi kahden välisessä kaupassa. Sorruin tosin välien katkaisemisen yhteydessä tähän täysin samaan, enkä ole siitä missään tapauksessa ylpeä. Toimin vastoin omia ihanteitani, sillä en keksinyt muutakaan pakotietä.

Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme.

Yritin alkuvuoden aikana usein nostaa käsittelyyn omia tunteitani ja muodostamiani käsityksiä, jotta ne tulisivat hänen tietoonsa ja olisimme saaneet mahdollisuuden aikuismaiseen keskusteluun. Keskusteluun, jonka tavoitteena olisi ollut väärinkäsitysten oikominen ja se, että pidetään toinen ajan tasalla omista tunteista, tuntemuksista ja käsityksistä. Alkuun se toimi jollain tavalla, mutta väheni sitä mukaa kun aloin saamaan vastaukseksi haista vittu ja mitä vittua? -tyylisiä raivonpuuskia, jotka tyypillisesti tulivat hänen suustaan jonkinlaisessa humalatilassa. Tilalle tuli se, että aloin välttelemään vaikeita, mutta ensiarvoisen tärkeitä puheenaiheita ja kyseenalaistukset muuttuivat välinpitämättömäksi myötäilyksi. Vaikeista asioista ei voinut puhua, sillä ongelman juuri olisin ollut minä itse. Ja nyt hän joutui kohtaamaan nuo asiat kerralla, ilman mahdollisuutta estää väliemme katkaiseminen.

Voisin väittää, että hänen ongelmansa alkoholin ja mielenterveyden suhteen olisi ollut suurin vaikuttava tekijä. Sitä en tee. Syytän mieluummin hänen kykenemättömyyttään tarttua vaikeisiin asioihin, kyvyttömyyttä ryhtyä korjaamaan perusteellisesti ongelmia ja saattamaan asioita loppuun saakka. Ihmisen on itse ymmärrettävä ongelmansa ja tartuttava niihin, se ei ole kenenkään muun tehtävä. Muiden ihmisten tehtävä on vain valita itselleen sopivin seura ja jos se ei toimi vihjeenä toiselle, niin sitten ei mikään. Ei kenelläkään ole velvollisuutta jäädä odottamaan ryhdistäytymisliikettä, sen joko tekee tai jättää tekemättä.

Entä jos hän lopulta päättää ottaa suurimmista ongelmistaan niskalenkin ja hän käsittelee ne, kyeten selättämään ne ainakin osittain? Siinä tapauksessa tarkastelen tilannetta uudelleen, mutta teen sen todennäköisesti hyvin epäillen ja varovaisesti. Olen kirjoittanut ihmisten käyttämättömästä potentiaalista, johon edelleenkin uskon hänen kohdallaan. Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme. Mutta ennen kuin tuollainen realisoituu käytännössä, niin aion valita seurani hyvin tarkasti ja keskittyä pelkästään omiin tarpeisiini, omiin haasteisiini.

Kun sydän kivettyy

4854025099_c9e0ffbdb0_b
Jos sydän voisi kivettyä, niin tämä kivi saattaisi sijaita omassa rinnassani.

Luottamus on mieletön asia silloin kun sitä on olemassa. Luottamus mahdollistaa sen, että pystyt jakamaan asioita toisen ihmisen kanssa. Olivat ne sitten tunteita, ajatuksia tai konkreettista tekemistä; yhdessä tekemistä. Silloin kuin sitä ei taasen ole, niin elät eräänlaisessa paradoksissa: Elät henkisellä tasolla yksin, vaikka lähelläsi on sinulle läheinen ihminen. Vaellat elämässä vailla takuita siitä, että vaikeana hetkenä tällainen ihminen seisoo sinun tukenasi. Tiedostat jatkuvasti, että haasteita kohdatessa joudut selviytymään niistä yksin.

Yksi tällainen luottamusta herättämätön ihminen on alkoholisti. Sitä ovat myös tietyistä mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset. Heidän ongelmansa muiden ihmisten näkökulmasta on juuri se, että heidän sanaansa ei voi yksinkertaisesti luottaa. Heidän elämänsä pyörii niin tiiviisti oman itsensä ympärillä, ettei heillä ole samaistumiskykyä toisten ihmisten elämäntilanteisiin. Alkoholistilla keskiössä on päihtyminen, mielenterveysongelmaisella se voi olla oma elämääkin suurempi ja merkityksellinen tuska.

Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset.

Mitä jos sama ihminen kärsii sekä alkoholismista ja mielenterveysongelmista? Voisin sanoa, että mikään muu asia ei ole koetellut minua niin suuresti elämässäni kuin se, että tällainen ihminen on kertonut rakastavansa minua. Tiettyinä hetkinä se on uskottavaa, mutta käytännön teot saavat kyseenalaistamaan tuollaiset tunnustukset. Sanat alkavat jossain vaiheessa vaikuttamaan sumutukselta, tuntuu ettei mikään toisen sanoma pidä paikkansa. Jos on uskaltautunut luottamaan moniongelmaisen ihmisen sanaan, niin sitä todennäköisesti huomaa jossain vaiheessa muuttuneensa helvetin vihaiseksi ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka hyväuskoisuutta on käytetty hyväksi. Siltä se tuntuu.

Ei moniongelmainen ihminen sitä tahallaan tee. Ei hän herää aamulla (todennäköisempi heräämisaika on lähempänä keskipäivää) ja päätä, että pettää sinä päivänä yhden tai useamman ihmisen luottamuksen. Ei hän halua syödä sanojaan, mutta ongelmiensa takia hän tulee näin tehneeksi. Kun luottamus omaan itseensä on ensin petetty, niin sen jälkeen vuorossa ovat toiset ihmiset. Hän haluaa tulla hyväksytyksi ja tekee lupauksia, sanoo hyvältä tuntuvia asioita, mutta illan tullen tulee pettäneeksi sanomansa asiat tekojen myötä.

Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa

Kun elää riittävän kauan edellä mainitun laisen ihmisen kanssa, niin sitä muuttuu pikkuhiljaa kyynikoksi. Aiemmin lempeydellä ja suurella välittämisellä omasta suusta sanotut asiat muuttuvat hiljalleen välinpitämättömyyden ääneksi, piikittelyksi ja vähättelyksi. Se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että ihminen on tullut petetyksi aivan liian usein. Jos käy niin kuin minulle, että pääsee joskus nousemaan tuosta kyynisyyden suosta ja tulee jälleen upotetuksi takaisin sinne, niin omat tunteet toisia ihmisiä kohtaan alkavat kovettumaan. Kyynikosta alkaa kasvaa tunnekylmä ihminen.

Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa.

Te, jotka olette seuranneet kirjoituksiani säännöllisesti, tiedätte kyllä kenestä kirjoitan. Olette ehkä hämmästelleet, että ”mitä kummaa hän näkee siinä toisessa?” Niin. Näen ihmisistä hyvin usein heidän käyttämättömän potentiaalinsa ja sama pätee tässäkin tilanteessa. Kyseessä on ihminen, jolla on suunnattoman suuri sydän ja joka on selviytynyt hyvin rankoista elämänvaiheista hengissä. Kun näkee ihmisissä sellaisia asioita, joista he eivät edes itse ole tietoisia, aiheuttaa säännöllisesti ongelmia itselle. Silloin tällöin oma usko toiseen ihmiseen johtaa tuskaan ja murheeseen, mikäli tuo toinen ihminen on itselle läheinen. Etäisten ihmisten osalta tulee tunteneeksi lähinnä pettymystä tuollaisissa tilanteissa.

Moni olisi minun tilanteessani laittanut vahingon kiertämään eli hypännyt liikkuvasta junasta ja antanut sen törmätä aikanaan johonkin. Olen kuitenkin yrittänyt päästä etenemään veturille irtoavien vaunujen vaikeuttaessa matkaani ja voimani ovat ehtymässä. ”Juuri kun olisin saavuttanut sen saatanan veturin”, tekisi mieli huutaa. Tämä on ollut kamppailu, jonka osalta on vain pakko myöntää hävinneensä. Et koskaan pärjää alkoholistin kanssa. Et, vaikka kuinka haluaisit pyyteettömästi auttaa. Et, vaikka käyttöösi on annettu maailmankaikkeuden tehokkain ase: Rakkaus.

Mitä ajattelen kehostani?

Kun näen kehoni kuvastuvan peilistä, niin näen edelleen sen saman ruipelon kuin 15 vuotta sitten. Jos tarkastelen kuvaani tarkemmin, niin näen yhden muutoksen ja se liittyy ihooni ja sen ikääntymiseen. En ole enää nuori, mutten ole vanhakaan. Huulet ovat edelleen samat, nenäni yhtä epäsymmetrinen kuin lapsena ja silmistäni kuvastuu kierteisgalaksi, jostain tuolta universumin laidalta aikojen alusta.

skin
Huuleni ovat täsmälleen samat kuin 15 vuotta sitten.

Kehoni on myös eräänlainen salakirjoitus henkisestä hyvinvoinnistani. Viime syksynä rankkojen elämänkokemusten myötä kehoni käytännössä riutui ja painostani hävisi lyhyessä ajassa 15 kiloa. Vanhempani olivat muutoksesta niin huolissaan, että he suosittelivat minulle ruoan yhteyteen oikean voin käyttämistä levitteenä ja ruoanlaitossa. Alhainen painoni ja rasvaprosenttini teki sen, että palelin jatkuvasti. Sain selville, että palelu johtui kehon aineenvaihdunnan hidastumisesta. Ennen tuota huvituin ajatuksella, että kehossani ei ole rasvaa eristämässä. Olin väärässä, ja se säikäytti minut.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani.

En ole koskaan ollut tyytyväinen kehooni. Se ei kykene kiitettävään kestävyysjuoksusuoritukseen teknisesti, eivätkä lihakseni kuvasta niiden sisältämää suorituskykyä. Voimaa ja kestävyyttä löytyy, mutta kaikesta yrittämisestä huolimatta lihakseni eivät suostu kasvamaan. Varpaani ovat mielettömän pitkät, niille on äitini antanut nimeksi harakanvarpaat. Ainoa asia, johon olen kehossani tyytyväinen, on vyötäröni ja se mitä löytyy jalkojeni välistä: Se on toiminut tähän mennessä riittävän hyvin. Sen koosta olen käynyt debattia kahden edellisen naisystäväni kanssa, joiden mielestä se on.. Oikeastaan heidän mielipiteellään ei ole väliä sen suhteen, ihan riittävän kokoinen se on minulle ja olen pitänyt seksuaalisesta suorituskyvystäni. Parempaakin huolta voisin siitä pitää, sillä elintapani eivät ole sieltä kaikkein terveimmästä päästä.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani. Teen sen kiusoitellakseni, aiheuttaen toiselle osapuolelle kuumotusta ja henkistä mielihyvää. Keimailenko yksin peilin edessä? En. En kiihotu omasta kuvastani, enkä kovasta etsinnästä huolimatta löydä ikinä mitään hyvää sanottavaa kehoni mittasuhteista. Tarkastelen ja arvostelen vanhemmiltani saatuja geenejä, aivan kuin olisin saanut heiltä jämät veljieni saatua paremmat lähtökohdat omille kehoilleen.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia.

Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole oikeastaan kovin vakava asia näin miehenä, vaan enemmän sitä kantaa huolta sen terveydestä. Lihasten puuttuminen ei ole yhtään niin suuri harmituksen aihe, sillä tiedän kuitenkin näissä tikkukäsissä ja -jaloissa piilevän riittävästi voimaa. Sen verran, että voin mennen tullen kantaa satakiloisen tajuttoman palomiesotteella ja käytännön kokemuksen kautta tiedän kykeneväni kantamaan yli 60 kiloa painavan ihmisen sylissäni useamman sata metriä.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia. Liikoja ei pitäisi luulla, sillä terveys on harvoin mikään vakio. Liiallinen vähättely taas saattaisi johtaa henkiseen pahoinvointiin, sillä ne hyvätkin puolet kehossa tulee kieltäneeksi. Kehonkuvansa vaaliminen on jokseenkin yhtä tärkeää kuin mielenterveydestä huolehtiminen, kunhan sen tekee kokonaisvaltaisesti. Sekin on hyvä ymmärtää, että epätäydellisestä kehostani pitävät ainakin jotkin naispuoliset ihmiset, vaikka se onkin kaukana valtavirtamedian suitsuttamista ihanteista.

On kehossani yksi suuri puute, joka minua ihan oikeasti harmittaa: Partani. Tai oikeastaan sen puute. Sänki kasvaa epätasaisesti ja leukani alla on sydämen muotoinen paljas alue. Kasvatin yhdessä vaiheessa pujopartaa vuoden ajan, mutta leikkasin sen kuultuani seuraavan kommentin: ”Onko sulla parta? Piti tulla ihan lähemmäs toteamaan, kun kauempaa ei nähnyt kunnolla!” Jos tiede kykenee jonain päivänä ratkaisemaan partani epätasaisen kasvuongelman, niin tulen ehdottomasti käyttämään tuollaisen hyödyn ja haluaisin ehdottomasti kokeilla tuuhean parran kasvattamisen edes kerran elämässä. Siihen saakka joudun tyytymään kahteen karvoitukseeni, jotka kasvavat tuuheasti. Ne ovat viikseni ja häpykarvoitukseni.

Miksi en riitä?

Katson häntä silmiin ja kuuntelen, kun hän kertoo kuinka rakastaa minua. Hän kertoo, miten nauttii seurastani ja arvostaa ystävyyttäni, puhuessaan hän mainitsee kumppanuuden. On ainoastaan yksi asia, mitä minä en voi tarjota ja se on muuttuminen toiseksi ihmiseksi seksin aikana.

2140857813_be15b7d374_b

Jos minulta olisi kysytty vuosikymmen sitten mitä mieltä olen avoimesta suhteesta, niin olisin varmastikin torjunut ajatuksen täydellisenä hömpötyksenä. Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja suhteesta löytyy seksiä enemmän kuin riittävästi, niin miksi siihen pitäisi tuoda mukaan muita osapuolia seksin osalta. Nyt jos minulta kysyy mielipidettä asiaan, niin vastaukseni on seuraava: Minulle on aivan yhden tekevää kenen kanssa toinen harrastaa seksiä, kunhan pidetään huolta fyysisestä ehkäisystä eikä seksikumppaneihin muodosteta seksiä syvällisempää suhdetta.

Avoin suhde on tosin todella vaativa ihmissuhdejärjestely, joka vaatii todella kovaa luottamusta toiseen itsensä lisäksi. Pitää luottaa siihen, että toinen pitää yhteisistä pelisäännöistä kiinni ja asiat tulee hoidettua muutenkin turvallisesti. Jos asiat menevät pieleen, niin tuloksena voi olla täysin tarpeeton kolmiodraama tai toinen voi tuoda lahjaksi seikkailuiltaan sukupuolitaudin. Jos asiat sujuvat ongelmitta, niin ihminen saa mielenrauhan: Ei tarvitse olla mustasukkainen kenenkään kehosta ja silloin pystyy keskittymään kehittämään avoimen ihmissuhteen muita osa-alueita.

Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle.

Omasta itsevarmuudesta huolimatta takaraivoon saattaa hiipiä ajatus siitä, että miksi minä en riitä toiselle kaikessa? Jos on aina valmis tyydyttämään toisen seksuaaliset tarpeet, niin mihin niitä suhteen ulkopuolisia seikkailuja tarvitsee? Jos kiihotun aina toisesta, niin miksi toinen tarvitsee suhteen ulkopuolisia henkilöitä, jotka tekevät täysin saman, mutta eivät toisaalta tiedä yhtä hyvin hänen mieltymyksiään?

Itsessäni olen huomannut eräänlaisen henkisen kovettumisen prosessin, jonka myötä olen muuttunut ajan myötä melko välinpitämättömäksi. Välinpitämättömäksi sen suhteen, että minulle on oikeastaan aivan sama mitä toinen tekee, kunhan ei sotke minua mihinkään ylimääräiseen draamaan, jonka selvittelyyn joudun käyttämään aikaani. Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle. Ainoa toive on vain se, että toisen tehdessä tulevaisuuteen liittyviä valintoja tämä muistaisi antamani panoksen ihmissuhteeseemme ja ymmärtäisi, että olen pääasiassa toiminut pyyteettömyyden arvopohjalta käsin. Virheitä olen toki tehnyt ja tahallisestikin, mutta olen aina ottanut niistä täyden vastuun.

Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi.

Tällainen kehityskaari minulle ihmisenä on ollut haastava, sillä lapsuudesta lähtien olen aina kyseenalaistanut oman olemassaoloni. ”Miksi minä synnyin tähän maailmaan, mikä on minun roolini täällä? Miksi minusta tuntuu siltä, että synnyin väärään paikkaan ja väärässä ajassa?” Tuollaiset tuntemukset kun yhdistetään siihen tosiseikkaan, että läheisin ihmissuhteeni tällä hetkellä haluaa harrastaa seksiä muiden miesten kanssa, tarkoittaa usein toistuvaa eksistentiaalista kriisiä. ”Mikä on minun todellinen arvoni ihmisenä? Milloin minä olen riittävä ja milloin minä en sitä ole? Mihin suuntaan minun tulee kehittyä, jotta toisen ei tarvitse alati miettiä tyydytystä muiden ihmisten kanssa?”

Pohdiskelujen myötä tulen yhä useammin ja todennäköisemmin siihen lopputulokseen, että meidän jokaisen tulee ottaa kaikki irti tästä yhdestä elämästä ja siihen ei kenenkään ulkopuolisen mielipiteet saisi vaikuttaa. Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi. Jos oma olo tulee hyväksi irtosuhteista parisuhteen rinnalla, niin sitten on tehtävä niin, jos kumppani siihen on myöntyväinen. Ja jos järjestely ei tunnu omasta mielestä hyvältä toisen sitä vaatiessa, niin silloin on aina mahdollisuus jättäytyä tuollaisesta ihmissuhteesta lopullisesti. Maailma on täynnä muitakin ihmisiä, joiden kanssa voi solmia toimivamman ihmissuhteen. Sen eteen vain täytyy nähdä hieman vaivaa.

Konfliktit eristäytymisen aikana

5580809734_657f1a0622_b

Älä vedä kännejä näissä tapauksissa: Olet eristettynä rajattuun tilaan yhden tai useamman ihmisen kanssa määrittelemättömän aikajakson, etkä tiedä milloin pääset pois. Olit sitten saarella, erämaassa tai sisätiloissa yhteiskunnassa jylläävän epidemian takia. Alkoholi ja ihmiset oman henkilökohtaisen turvaetäisyyden läheisyydessä tai sen sisäpuolella pitkittyneen ajan eivät yksinkertaisesti toimi. Siis mikäli halutaan välttyä konflikteilta, yhteentörmäyksiltä tai väärinkäsityksiltä.

Ei ole suinkaan yllätys, että viranomaiset ovat tiedottaneet kotiväkivaltatapausten kasvusta ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Nyt kun työnarkomaanit joutuvat oleilemaan kotona kumppaninsa tai perheensä kanssa, niin he valitettavan usein avaavat korkin muun tekemisen puutteessa. Melko usein tällaiset työnarkomaanit pakenevat työssään yksityiselämän ongelmiaan, joten ne ovat olemassa kotona eikä niitä pääse kovinkaan helposti pakoon. Eikä aina tarvitse välttämättä olla työnarkkari, vaan riitoja syntyy poikkeuksetta tällaisessa eristäytymisen tilassa.

Poikkeusaikana pitäisi turvautua poikkeuksellisiin menetelmiin kotioloissa: Joustetaan omista periaatteista, ihanteista ja arvoista. Riitojen perimmäinen syy nimittäin piilee jossain noissa kolmessa sanassa. Se, että pidetään omien asenteiden puolia järkkymättä ei oikein toimi tilassa, missä oleskellaan yhdessä 24/7. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta diplomaattisuutta ja kykyä tehdä kompromisseja, keskustelun eikä huutamisen kautta.

Keskusteleminen, jonka tulisi johtaa jonkinlaiseen päätökseen tai lopputulemaan, on itse asiassa yksi vaativimmista asioista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mietipä tätä: Rauhanneuvottelijat ovat yleensä pitkän linjan poliitikkoja ja diplomaatteja, jotka ovat vuosikausia harjoittaneet kykyään sovitteluun. Nämä ovat yleensä myös pitkän koulutuksen omaavia ja heillä on sellaiset yksilölliset ominaisuudet, jotka puoltavat menestymistä neuvottelijana. Siitä huolimatta vain harvat rauhanneuvottelijat menestyvät työssään. Onhan esimerkiksi Martti Ahtisaari kokenut takaiskuja työssään sovittelijana, vaikka hänelle ansioistaan on Nobelin rauhanpalkinto myönnetty.

Keskustelemisen jalo taito on ennen kaikkea kykyä hillitä oma itsensä ja kykyä kuunnella toisen välittämä viesti puhuttujen sanojen takana. Jos ihminen takertuu esitystapaan, niin hän ei ikinä kykene oivaltamaan välitettyä viestiä. Jo pelkkä puhuminen voi olla haasteellista joillekin ihmisille, sillä ajatus aivoissa muuttuu puhuttuina sanoina aivan toiseksi. Sitten kun lisätään kuuntelija tilanteeseen, niin meillä on käytännössä kolme mahdollisuutta väärinymmärryksen syntymiselle. Edellä mainittuun tilanteeseen vaikuttavat myös vireystaso, unen laatu, nälkä, jano, terveydentila ja erityisesti oma arvomaailma. Kaksi ihmistä eri arvomaailmoilla riitautuvat huomattavasti herkemmin kuin yhteisen omaavat, mutta kyllä jälkimmäisetkin riitelevät, jos ovat väsyneitä ja nälkäisiä.

Olen itse tietyissä olosuhteissa todella impulsiivinen ja räjähdän helposti. Aktiivisena reserviläisenä tiedän, että siitä olisi suurta hyötyä taistelutilassa. Näin siviilielämässä siitä on vain haittaa. Jos olen virkeä, olen saanut syötyä riittävästi ja kehoni on terve, niin minulla on taipumusta lehmänhermoihin. Jos edellä mainituissa asioissa on puutteita kohdallani, niin olen todella räjähdysaltis. Ja suuttuessani saatan manata minulle läheiset ihmiset alimpaan helvettiin ja vannoa katkaisevani välit lopullisesti. Näin toimittuani olen usein satuttanut minulle rakkaita ihmisiä, mutta olen sentään ymmärtänyt tekojeni seuraukset ja ottanut niistä täyden vastuun.

Parhaat opettajat ja neuvonantajat ovat niitä, joilla on omakohtaista kokemusta eri tilanteista selviämisessä. Hallitsen kuuntelemisen, mutta siinä on minullakin vielä paljon opeteltavaa. Hillitsen itseni vaativissa tilanteissa hyvin, mutta tarvitsen aikaa kehittyäkseni erinomaiseksi. Kykenen välittämään näkemykseni ja pääni sisäiset viestit puhuttuna ilmaisuna kohtalaisen hyvin, mutta jaarittelen vieläkin turhan pitkiä pohjustuksia. Jälkimmäisen osalta olen ollut todella toivoton nuorempana ja ilman saamaani kouluttajakoulutusta armeijassa en olisi kyennyt kehittymään tehokkaaksi viestijäksi. Sillä eihän kukaan jaksa kuunnella poskettoman pitkiä pohjustuksia ja jaaritteluja. ”Mene nyt siihen asiaan, saatana!”

 

Koronaviruksen opetus tavikselle

6280832683_31e671ae1b_b

Työn vieroksuja, loinen, elätti, siivellä eläjä, saunan taakse talutettava… Siinä muutamia nimityksiä, joita kapeakatseisimmat ihmiset viljelevät niistä henkilöistä, joilla ei ole elämässään työssä käymisen luksusta. Nyt kun koronavirus on pakottanut valtavan joukon pysymään kotona, niin nyt olisi oiva tilaisuus tehdä yksi oivallus: Työttömänä oleminen on äärimmäisen perseestä!

En edes mene taloudellisiin vaikeuksiin, vaan aion käsitellä asiaa ihmisen mielenterveyden näkökulmasta. Toimettomana oleminen on äärimmäisen raskasta henkisesti. Länsimainen yhteiskunta arvostaa ihmistä työn kautta, joten työtön on osaton tämän arvostuksen osalta. Jos ihminen lomautetaan, irtisanotaan tai tämän määräaikainen työsopimus ei poiki uutta pätkäjaksoa, niin se tuo monelle mukanaan suunnattoman suuren häpeän. ”Olen työtön, joten kolmannes elämästäni on merkityksetöntä!”

Tällä hetkellä moni työelämässä ahertanut kansalainen pääsee väkisin kokeilemaan, kuinka raastavaa se on, ettei ihmisellä ole sellaista arkirutiinia kuin työ. Jos työttömyys pitkittyy, niin esimerkiksi harrastustoiminta saattaa alkaa tuntumaan raskaalta. Siis sellaiselta, mitä sen ei pitäisi olla. Joidenkin harrastukset saattavat päättyä niiden vaatiman rahallisen panostuksen takia. Toisaalta harrastustoiminta voi päättyä työttömyyden takia siksi, että harrastuksissa puhutaan aika usein työstä: ”Missä olet töissä? Minkä alan ihminen olet? Aika outoa, että et ole työllistynyt, kun on niin huutava pula…”

Jos työ tai harrastus ei pakota menemään ulos, niin syrjäytyminen on saapumassa seuraavan nurkan takana. Jos työtön elää parisuhteessa, niin töissä käyvä pari alkaa hiljalleen katkeroitumaan toisen ”kotoilusta.” Jopa läheisin ihminen ei välttämättä ymmärrä miten raskasta se voi olla, että toisella ei ole työtä ja siten säännöllistä toimeentuloa. Puhumatta siitä, että työpaikan kautta ihminen saa aivan toisenlaista arvostusta kuin yksityiselämässä. Ja onhan työpaikka yhteisö, joka tarjoaa ihmiselle päivittäisen annoksen sosiaalista kanssakäymistä sekä haasteita oman pääkopan kehittämiseen.

Kun muutama vuosi sitten tein vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pitkäaikaistyöttömien kanssa, niin en koskaan tavannut sellaista henkilöä, joka olisi asettanut tavoitteeksi tuilla elämisen. Ihmisellä saattaa olla kylläkin epärealistiset olettamukset omasta itsestään jonkin ammatin suhteen, mutta kaikkia työttömiä tai vailla vakituista työtä olevia yhdistää yksi asia: Halu työllistyä edes jollain tavalla, jotta saisi parempaa toimeentuloa. Tuet nimittäin ovat todella alhaisia maamme elintasoon nähden, vaikkakin nälkään täällä ei pääse kuolemaan tai joutumaan taivasalle. Tuet tosin riittävät vain terveille ihmisille, joten varaa sairastamiseen ei oikeastaan ole. Tai on ehkä, mutta sitten voi varautua luottotietojen menettämiseen, mikäli sairaudet alkavat vaivata toden teolla. Tämä oli tilanne omalla kohdallani muutama vuosi sitten ja luottotietoni menetys johtui KELA:n kyvyttömyydessä neuvotella takaisinmaksujen aikataulutuksesta.

Olen itse yrittänyt työllistyä Kaakkois-Suomessa IT-alalle polkupalkalla. Olen tarjoutunut tekemään koeajan 80 % palkalla (sillä työpaikalle ja tehtävään orientoituminen vie oman aikansa, jolloin aina saa olla kyselemässä kollegoilta) ja hinnoitellut oman työni arvon 1 800 euroon kuukausitasolla. Siitä huolimatta työn löytämisessä omalla alalla on ollut vaikeaa ja yleensä olen työllistynyt tehtäviin, johon minulla ei ole lainkaan koulutusta. Asuinaluettani vaivaa erityisesti kaksi asiaa: Ennakkoluulot (miestä ei täällä palkata siivoojaksi) ja näytöt siitä, että olet ”hyvä tyyppi” eli täkäläisittäin tunnettu. Sillä ei ole oikeastaan väliä, että osaatko työsi vai et, kunhan tulet juttuun sinut työllistävän yrittäjän ja muiden kollegoiden kanssa.

Talouden yskähtely ei ole ikinä kivaa, mutta toivon syvästi tämän kriisin herättelevän erityisesti päättäjämme todellisuuteen: Työttömyys ei ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan mahdollisuuksista työllistyä omalla asuinalueellaan. Yrittäjyyskään ei ole ratkaisu työttömyyteen, sillä yrittäminen vaatii asiakkaita. Ja asiakkaita riittää valitettavasti tässä maassa vain ruuhka-Suomessa, mitä vaaditaan ihmisarvoiseen toimeentuloon.