Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.