Valkoinen raivo yhteiskunnassa

Katsoin tänään Yle Areenasta Arto Halosen dokumentin nimeltä Valkoinen Raivo. Siinä Lauriksi nimetty henkilö kertoo omista traumoistaan, kiusatuksi tulemisen kokemuksista ja siitä, miten vastoinkäymisten kautta ihmiselle voi kehittyä ”valkoinen raivo”. Kun dokumentti oli ohitse, niin tunnistin siitä hyvin paljon itseltäni löytyviä piirteitä.

Koulukiusattuna tiedän mistä puhun, sillä kokemani henkinen ja fyysinen kiusaaminen on eittämättä jättänyt minuun elinikäiset jäljet. En ajattele kiusaajiani juuri ollenkaan enkä koe enää olevani millään tavalla kiusattu, mutta uskon kiusaamiskokemuksien muovanneen persoonaani merkittävissä määrin. Tähän liittyy tietynlainen suhtautuminen niihin tilanteisiin, joissa koen kohtaavani vääryyttä itseäni kohtaan. Tuolloin saatan fantasioida väkivallasta väärintekijöitä kohtaan, tavalla jossa suorittaisin tekoni kylmän rauhallisesti ja tyynesti.

Dokumentissa tätä Laurin määrittämää valkoista raivoa käsiteltiin hyvin asiallisesti ja Laurin näkökulmasta analyyttisesti. Vaikka kyseessä oli ilmeisesti minua huomattavasti älykkäämpi miespuolinen henkilö, niin olen ajatellut vihasta ja vihan tunteesta yhtä laskelmoiden, yhtä analyyttisesti kuin tuon päähenkilön osalta.

Omalta osaltani tiedän sataprosenttisen varmasti, että kokemani valkoinen raivo ei tule koskaan realisoitumaan varsinaiseksi väkivallan teoksi. Olen kyllä kokenut väkivaltaa ja olen vastannut väkivaltaan samalla mitalla. Olen myös ollut ärsytettynä joskus väkivaltainen, mutta tekoni eivät ole koskaan eskaloituneet äärimmäisyyksiin. Väkivaltaan liittyvät kokemukseni ovat liittyneet pääosin dokumentin ns. mustaan raivoon, joka liittyy kuohuviin tunnetiloihin ja jossa tilassa ihminen menettää harkintakykynsä.

Toisin kuin Lauri tuossa dokumentissa, olen tullut lopputulokseen siitä mikä tekee ihmisestä kiusaajan. Kiusaaja voi olla persoonaltaan ilkeä ja pahantahtoinen, mutta se ei yksinään tee ihmisestä kiusaajaa. Tiedän ja tunnen hyvinkin sydämellisiä, kilttejä ihmisiä, jotka kykenevät kiusaamaan heikompiaan.

Kiusaaminen ja toisen alistaminen ovat ihmiselle luonteenomaista sosiaalista kanssakäymistä. Tuo luonteenomaisuus kuitenkin vaatii ympäristön, josta löytyy luonnottomia hierarkioita ja säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi ”älä kiusaa” ei ole mikään sääntö, sillä se ei tarjoa vastineeksi toisenlaista toimintatapaa. ”Älä kiusaa, vaan ole ystävällinen toisille” on hyvä säännönmukaisuus, sillä se tarjoaa kiusaamisen sijaan vaihtoehtoisen toimintatavan. Säännönmukaisuudet eivät rajoitu vain kouluympäristöön, vaan koskettavat ihmisen koko elintilaa. Esimerkiksi koulussa ylläpidettävät säännönmukaisuudet ja hierarkiat eivät päde koulun ulkopuolella vaan kotona saattaa olla aivan toisenlaiset edellytykset sosiaaliselle kanssakäymiselle.

Esimerkiksi metsästäjä-keräilijä-yhteisössä kiusaamista ja alistamista tapahtuu hyvin vähän ryhmän sisällä. Tämä johtuu siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja hakevat turvaa toisistaan. Tällöin kiusaaminen ja alistaminen voivat aiheuttaa vastakkaisen reaktion: Syrjäyttämisen ulos ryhmästä.

Onkin siis erittäin ironista, että koemme yhteiskunnassamme nykyisessä yhteiskunnassamme kiusaamisen negatiivisena asiana, mutta samalla vahvistamme kiusaamiselle altistavaa kulttuuria. Jo pienestä lapsesta saakka vanhempamme toistavat meille, miten erityisiä ja yksilöllisiä olemme. Lapsia joko pidetään äärimmäisen erityisinä tapauksina tai lapsille toitotetaan, miten mitättömiä nämä ovat. Jälkimmäinen tosin toteutuu niissä perheissä, joissa kohdataan ongelmia tai väärinkäytöksiä. Kiusaamista ruokkimaton ympäristö olisi yhteiskuntamme vastakkainen utopia, jossa toteutuisi täydellinen tasa-arvo ihmisten kesken. Ihmisiä ei kohdeltaisi yksilöinä vaan osana suurempaa kokonaisuutta. Tällöin ihmiset olisivat käytännössä samalla lähtöviivalla ja eläisivät samanarvoisina yksilöinä koko elämänsä. Kiusaamista ei tapahtuisi, sillä sille ei olisi lainkaan tarvetta. Kiusaamisella ei tavoittaisi mitään, sillä alistamista ei tarvittaisi. Ihmisen ei tarvitsisi kiusata sosiaalisen paineen takia, sillä ihmisen ei tarvitsisi dehumanisoida toisia ihmisiä.

Valkoinen raivo-dokumentin sanoma on äärimmäisen tärkeä. Kiusaamiseen pitäisi puuttua aina ja välittömästi. Kiusaaminen muovaa ihmismieltä niin tehokkaasti, että yksilö kykenee tekemään äärimmäiseen väkivaltaan pohjautuvia ratkaisuja ja oikeuttamaan ne mielessään yhteiskunnan ”normien” vastaisesti. Valitettavasti yhteiskunta on kaksinaismoralistinen ja tuohon ongelmaan eli ympäristön sanelemiin säännönmukaisuuksiin ei ole tulossa lähiaikoina minkäänlaisia muutoksia. Päinvastoin, yhteiskuntamme ajaa meitä yhä enemmän yksilökeskeisyyden suuntaan. Tulevaisuudennäkymät sen osalta ovat mielestäni hyvin synkät ja kouluampumisten kaltaiset tapahtumat tulevat olemaan arkipäivää jatkossakin. Puhumattakaan julkisista terrori-iskuista. Muutoksen pitäisi tapahtua ympäristössämme ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä lainalaisuuksissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.