Miten ihmeessä voin olla elossa?

Uskomatonta, mutta en olisi uskonut vielä kuukausi sitten kykeneväni tällaiseen tekoon: Tein käytännössä kaksi päivää peräkkäin yli 12 tuntia töitä. Ja tuon työn tein omasta halustani, vapaaehtoisesti. Minulla oli ensimmäistä kertaa sisäinen motivaatio, joka puski minua eteenpäin. Eilen illalla nukahdin helposti, alle viidessä minuutissa ja heräsin aamulla kahdeksan aikaan herätyskellon soittoon. Oloni on nyt hieman nuutunut, mutta kenellä ei olisi kahden pitkän päivän jälkeen?

Se mikä hämmästyttää on se, että en ole vielä lähelläkään normaalin ihmisen voimavaroja ja silti kykenen tekemään asioita kuin normaali ihminen. Siihen tarvitaan tosin asia, joka motivoi minua suuresti ja saa minulle äärimmäisen positiivisen tunteen. Tavallisessa palkkatyössä näitä hetkiä on yleensä hyvin harvoin ja sellaiseen en ole vielä psyykkisesti valmis. Saattaisin lannistua hyvinkin nopeasti ja saada sitä kautta polttoainetta masennukselle.

Haluaisin niin kovasti kertoa tästä motiivistani ja tekemistäni asioista tarkemmin, mutta siten tehden tämän blogin tarkoitus voisi hävitä kuin tuhka tuuleen. Anonymiteetti olisi mennyttä, eikä jäljellä olisi minkäänlaista mystiikkaa. Olisin vain SE henkilö sieltä yhdeltä kadulta, joka on rikki ja väsynyt. Olisin se tyyppi sieltä naapuriasunnosta, joka kyllä hymyilee ja tervehtii, mutta on henkisesti ihmisraunio.

Jos tämän anonyymin ja keskivaikeasti masentuneen ihmisprofiilin yhdistäisi äkisti siihen ulkoiseen persoonaan, jona minut tunnetaan lähiympäristössäni, niin yllätys voisi olla hyvin suuri. En ehkä vastaa tyypillistä ihmistä, jota voisi pitää ulkoisen arvion perusteella masentuneena. Ehkä jonain muuten poikkeavana tai sairaana, muttei masentuneena. Ja sehän voisi olla yllätys, että verbaalisesti hieman vajavainen kaveri kykenee kirjoittamaan näinkin syvällistä tekstiä. No ei se ehkä näin rajusti menisi, sillä olen yrittänyt tuoda tätä kirjoittamisen lahjaa esille myös verbaalisessa ilmaisussani.

earthrender
Lähde: commons.wikimedia.org

Tapasin tässä yhtenä päivänä nuoren miehen, joka kertoi avoimesti olevansa asperger. Hän ei ehkä kokenut olevansa täysin samalla aaltopituudella minun kanssani, mutta minä tunsin jonkinlaista yhteyttä häneen. Tarve tulla kuulluksi ja tuntea, ettei tule kuulluksi oikein. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, mutta lähes joka toiseen lauseeseeni hänen piti tehdä korjauksia. Aivan kuin olisin ymmärtänyt hänet, mutta hän joutui korjaamaan ja tarkentamaan sanomiaan asioista, sillä hän ei ollut täysin samaa mieltä. Hän siis teki täysin samaa kuin minä, mutta olen vanhemmiten oppinut olemaan korjaamatta näitä väärinkäsityksiä. Ihan siksi, että minun kanssani tulisi joskus toimeen.

Minulla on varmasti joku kehityshäiriö, mutten tiedä mikä. En näytä siltä, en ehkä kuulosta siltä, mutta tiedän sellaisen olevan. Ehkä äitini tupakanpoltto aiheutti vaurioita sinne tänne raskausvaiheessa, mutta kokonaisuutena olen jotenkin toimiva ihmiskappale. En ehkä ole standardinmukaisesti normaali ihminen, mutta olen tähän mennessä selviytynyt hengissä. Se on aikamoinen saavutus tässä yhteiskunnassa, jossa annetaan ymmärtää empatiaa heikompaa kohtaan. Sitten kun olet heikomman asemassa, niin sinut heitetään susille. Eli aikamoinen saavutus olla elossa ja hengittää tällaisena ihmisenä 31-vuotiaana.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.