Syvyyttä seksiin eli kasvamista ihmisenä

Lähde: Flickr.com

Ryhdyin lukemaan eilen Maaret Kallion ja Taru Jussilan kirjaa Syvyyttä seksiin: Kohti elävämpää seksuaalisuutta. Okei, valitsin kirjan puhtaasti kirjan otsikon perusteella, mutta yllätyinkin positiivisesti sen sisällön ajankohtaisuudesta omaan elämääni ja siihen, miten se käsittelee seksuaalisuutta ihmisen kokoisena kokonaisuutena. Eilen luettuani sitä hiukan auki pari tuntia opin muun muassa sen, että häpeä saa meidät käyttäytymään mitä ihmeellisimmin tavoin ja sen, että häpeä on lapsuudessa opittu ajatusmalli. Se saa meidät esimerkiksi ajattelemaan, että ”olenko minä riittävän hyvä” tai ”haluaako hän minut?”

Omassa lapsuudessani olin kyllä rakastettu näin jälkeen päin ajateltuna, mutta moni asia kuitenkin tuntuu menneen vituiksi. Kirjan sivuja swaippailessa (luen kirjani digitaalisesti) ymmärsin, että oma taipumukseni masennukseen periytyy suoraan kokemastani häpeän tunteesta lapsuudessa. Se, että takaraivossani on ollut aina ajatus siitä, etten ole rakastettu tai arvostettu, on opittu ajatusmalli 90-lukulaisesta perhekulttuurista ja siihen on kuulunut sellaisia asioista kuin köyhyys, niukkuus ja ihmissuhdeongelmat.

Kirjaa lukiessa aloin myös miettimään omaa seksuaalista kehitystäni lapsuudesta aikuisuuteen saakka. En ehkä olisi aiemmin käyttänyt sen kuvailemiseen häpeän tunnetta, mutta näin jälkiviisaana se onkin oiva tunne kuvaamaan kokemaani epävarmuutta ja ajautumistani miellyttäjäksi. Kallio ja Jussila tekevät selväksi sen, että itse koettu häpeän tunne on mitä ilmeisemmin omien vanhempien kykenemättömyyttä käsitellä vastaavia asioita ja on aiheuttanut heissä myös vastaavanlaista häpeän tunnetta.

Sekin on tullut selväksi, että pelkkä ongelmien toteaminen ei riitä, vaan niiden korjaamiseksi on tehtävä jotain. Kasvuni esteenä on ollut vuosia haluttomuus tunnustaa ongelmien olemassaolo ja esimerkiksi käsitykseni miehen mallista on ollut käytännössä perustuksiltaan valhetta, murroskauden tuotosta muuttuvassa yhteiskunnassa. Mitä enemmän luen kirjallisuutta lasten ja nuorten kasvamisesta aikuiseksi, niin sitä enemmän sanan parsi ”pojat ovat poikia” alkaa kuulostamaan ärsyttävältä ja todella joutavalta olankohautuslässytykseltä tilanteeseen, jossa mies ei osaa oikein toimia.

Ja sen verran olen oppinut, että minun pitäisikin käsitellä ihmisyyttä loogiseen ajatteluun pohjautuvan järkeilyn sijaan seksuaalisena prosessina. Haemme itsellemme perustarpeidemme tyydyttämiseksi turvaa, hyväksyntää ja mielihyvää, mikä ohittaa hyvin usein loogisen järjenjuoksun. Mittari siitä kuka on aikuinen ja kuka on henkisesti vielä lapsen tasolla määrittyy siinä, että miten pystyy käsittelemään omaa seksuaalisuutta ja miten sinut sen kanssa on.

Esimerkiksi seksikokemuksillaan rehvasteleva ihminen on oikeasti todella epävarma omasta seksuaalisuudestaan ja pyrkii saamaan hyväksyntää toisilta luomalla legendoja omista kokemuksistaan, olivat ne väritettyjä tai eivät. Seksuaalisesti itsevarman ihmisen ei tarvitse näin tehdä, sillä hän tietää omat tarpeensa ja rajansa, osaten myös puolustaa niitä lähisuhteissaan. Peilatessani tätä itseeni voin todeta, että olen tavallaan puolitiessä kohti seksuaalista itsevarmuutta: Ei tarvitse rehvastella ja tiedän nyt aika tarkkaan omat tarpeeni sekä rajani, mutta en osaa vielä täysin puolustaa niitä lähisuhteissani.

Yllättävää, että pinnallisen ensivaikutelman takia olen tarttunut itse asiassa ihan asialliseen kirjaan, jota suosittelisin kyllä muillekin luettavaksi, ihan ihmisyyteen liittyvän yleissivistyksen takia. Sillä ei ole niinkään väliä, että onko omassa seksuaalisuudessa tabuja tai kipeitä kohtia, mutta tuo tieto voi auttaa ymmärtämään paremmin meitä ympäröiviä ihmisyksilöitä. Ja se voi säästää meidät monelta vaivalta ja vaikeudelta, säästäen aikaa omalle henkiselle kasvulle.