Onni löytyy arjen yksityiskohdista

13455991475_dcbb2f1cea_b
”Pojat auttavat mielellään. Miksiköhän?”

Tiedättekö sen tunteen, kun et millään haluaisi irrottautua toisen syleilystä? Se on oiva muistutus itsenäiselle ihmiselle siitä, että ei meitä ole tarkoitettu tallustelemaan täällä maailmassa täysin yksin. Kyllä, ihmisen täytyy kyetä kantamaan elämänsä taakka ja tekemiensä päätösten seuraukset aivan itse. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että meidän pitäisi tukahduttaa perimäiset tarpeemme ja asennoitua olemaan kyynisiä erakkoluonteita. Se ei vain onnistu, sama kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Ja tekemiensä päätösten seurausten kantaminen ei välttämättä muodostu niin suureksi, mikäli kykenee olemaan jälkiviisas aina aika ajoittain.

Jälkiviisastelua suomitaan täysin syyttä. Ei sen tarkoituksena ole voivotella tapahtuneilla asioilla, vaan ottaa niistä opiksi eli ottaa kokemukset parempien päätösten tueksi tulevaisuudessa. Ja ihmissuhteissa niitä tilanteita tulee aina. Olen todennut kaikkein irvokkaimmaksi ja vahingollisimmaksi ajatusmalliksi tämän: ”Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat ja jos ei miellytä, niin aina voi päättää olla olematta sellaisen ihmisen seurassa.” Helvetin hyvin sanottu, mutta toimii käytännössä todella huonosti. Tuskin Amatsonin sademetsissä elävät kansat olisivat pärjänneet tähän päivään saakka, jos jokaisen ihmissuhdekonfliktin kohdatessa olisi lähdetty vaeltamaan sademetsiin paremman heimon toivossa.

Huomattavasti parempi ajatusmalli jokaiselle ihmiselle olisikin tämä: ”Olen sellainen kuin olen, mutta aina minullakin olisi parantamisen varaa itseni ja muiden huomioinnissa. Täydellistä minusta tuskin koskaan tulee, mutta aina voin yrittää tulla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Ja mitä enemmän kehityn, niin sitä paremmin voin tukea toisia kehittymään paremmiksi ihmisiksi.” Ja tässä yhteydessä paremmuus ei tarkoita sitä, että osaa jonglöörata kymmenellä pallolla tai juosta nopeammin kuin muut. Tarkoitan tässä nimenomaisessa kontekstissa ihmissuhdetaitoja, kuten esimerkiksi empatiaa ja kykyä pukea tunteitaan sanoiksi.

Blogini kirjoitukset putkahtavat blogit.fi:ssä häävalmistelu-päiväkirjojen päivitysten sekaan ja olen miettinytkin, että käyvätkö nämä ihmiset missään vaiheessa lukemassa näitä laajemman perspektiivin ihmissuhdeblogeja. Se on nimittäin suuri murhenäytelmä, että elämän suurin juhla jää niin monen osalta elämänkirjan alaviitteeksi, kun se arki vihdoin koittaa. Juhlapuheissa on vannottu suurta rakkautta ja vastoinkäymisten kantamista, tavoitteet ovat olleet helvetin selviä. Mutta miten sen toteutuksen suunnittelun laita? Mitä aiotaan tehdä, jos vakityöstä tuleekin potkut? Tai lapsella todetaan vakava, tämän loppuelämän kestävä sairaus? Tai itse tai toinen sairastuu? Kaikki nuo luettelemani asiat aiheuttavat mullistuksia yhteiseen elämään siinä määrin, että joidenkin osalta ne muodostuvat täysin tarpeettomasti kynnyskysymyksiksi.

Sananen omasta asennoitumisesta naimisiin menosta ja häiden pitämisestä. Olen ollut elämäni aikana yksissä häissä, jonka lopputuloksena on ollut kestävä ja aidosti onnellinen parisuhde sekä perhe-elämä. Vain yksi. Kaikki muut ovat kariutuneet tavalla tai toisella, yksi pariskunta on nykyään enemmänkin naimisissa liiketoimintansa kautta kuin varsinaisessa onnellisessa merkityksessä. Koska se on jo tilastollisesti näin omasta havaintokulmasta niin epätodennäköistä, että oma aviotie olisi onnellinen, niin olen päättänyt olla menemättä naimisiin. Sen sijaan ne häissä pidettävien juhlapuheiden sisällöt olen päättänyt sisällyttää ihan normaaliin parisuhteeseen. Sillä periaatteella, että yhteistä taivalta voi juhlistaa useammin kuin kerran alkuvaiheessa, pienemmässä mittakaavassa tosin. Eli ei yksiä isoja pirskeitä parisuhteen lujittamiseksi, vaan useita pieniä säännöllisin väliajoin. Unohtamatta sitä, että ei sekään pelkästään riitä. Siitä viimeiseen kappaleeseen esimerkki.

Eilen nautin käsitiskaamisesta. Minä. Tiski. Käsin tehtävä työsuorite. Nautinto. Kaikkea sitä kokee, kun elää riittävän vanhaksi. Nautinnon siitä teki se, että vierellä oli toinen ihminen jakamassa sen työn ja koki varmasti sen itsekin nautinnolliseksi. Ei se ollut pelkkää auttamishalua. Minähän se olin, joka halusi auttaa. Ja me molemmat inhoamme tiskejä aivan yhtä lailla. Taisi hän itsekin käydä illalla nukkumaan pyöritellen hämmästyneenä näitä asioita päässään. Että nauttisi arkisesta työsuoritteesta. Ja minulla tuli jälleen mieleen eräs elokuvakohtaus, jossa on kuvattu juuri tällaista tilannetta, upotankin sen tähän loppuun. Kun katsotte sen, niin joku teistä saattaa samaistua helposti Leonardon esittämään hahmoon tämän tekstin luettuaan. Ehkä. Tai sitten ei. Se on niin paljon kiinni siitä, että millaisia te olette yksilöinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.