Pahimmasta kiusaajastani

Bullies

Meinasin tehdä tänään oikean emämunauksen. Oli vähällä, että olisin suostunut tanssimaan pahimman kiusaajani pillin mukaan. Pahin kiusaajani ei ole suinkaan kukaan niistä lukuisista koulukiusaajistani tai muistakaan ulkopuolisista härnääjistä, vaan sellainen ihminen, joka tietää miten päästä minun ihoni alle: Entinen avopuolisoni.

Siitä on jotakuinkin kaksi kuukautta, kun olen viimeksi nähnyt tai kuullut hänestä. Ja nyt olisi ollut lähellä se, että olisin joutunut kuuntelemaan hänen puhettaan. Puhetta siitä kuinka minä en osaa käsitellä asioita aikuismaisesti ja kuinka julmasti minä olen häntä kohtaan käyttäytynyt. Kuunnella puhetta, joka olisi alkanut diplomaattisesti ja anteeksiantoa anellen, kääntyen loppua kohti minua syytteleväksi ja pilkalliseksi herjaamiseksi. Tuollaisen puheen ainoa tarkoitus on vain saada vastaanottaja menettämään malttinsa, jotta puhuja itse voi toistella itselleen: ”Vika on tuossa ihmisessä, jolla ei ole yhtään itsehillintää tai tunteita.”

Jos jotain olen oppinut itsestäni ja samalla inhimillisyydestä, niin se on tämä: Jokaisella on murtumispisteensä. Ja jokaisella on heikkoutensa, joka toimii oikotienä omaan murtumispisteeseensä. Olen saanut elää nyt omana itsenäni pari kuukautta ja tänään oli ensimmäinen kerta koko tuona aikana, kun minulla oli pinna todella kireänä. Niin kireänä, että melkein sorruin emämunaukseen, josta kerroin tämän tekstin alkupuolella. Kunnes istuin alas, join kaksi kuppia kahvia ja mietin uudelleen asioita.

Päädyin siihen, että minun ei tarvitse selitellä tekojani kenellekään sellaiselle, joka ei saa mitään todellista hyötyä minkäänlaisista selittelyistä. Jos ihminen on kykenemätön kuuntelemaan toisen puhetta, niin sellaiselle on turha yrittää selittää mitään. On parempi keskittyä niihin ihmisiin, jotka lähtökohtaisesti ovat kiinnostuneita mielipiteestäsi. Lisäksi on turha haaskata energiaansa sellaisen eteen, joka on osa menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Menneen eteen ei kannata nähdä vaivaa.

Saatan vaikuttaa kovin julmalta näine päättelyineni, mutta ymmärtääkseen koko kuvan pitäisi astua minun saappaisiini. Ja sitä en haluaisi kenenkään kokevan. Se olisi aivan liian julma rangaistus jopa murhamiehelle, sillä elämäni on täynnä syvästi haavoittavia tunteita. Käsissäni olevat arvet ovat pientä verrattuna niihin henkisiin haavaumiin, jotka minulle edelliset kaksi vuotta ovat jättäneet.

Vaan olen oppinut koettelemusten myötä myös arvostamaan elämää ja pieniäkin asioita. Tulen onnelliseksi huomattavasti helpommin ja pienemmistä asioista, pienistä hetkistä, jotka palavat alitajuntaani pysyvästi. Arvostan nyt omaa kykyäni olla lempeä ja rauhallinen, sillä olen kuullut sen olevan tarttuvaa. Se tuo hyvän tunteen, että saa kuulla olevansa rauhoittava sielu. Mitään sellaista en ole saanut kuulla aikaisemmin muiden ihmisten suusta.

Eilinen kirjoitukseni oli hyvin melankolinen ja kuvastaa sitä miten depressio on päässyt taas nostamaan päätään. Se on taas se aika vuodesta, että tuo mörkö muistuttaa itsestään. On ollut kuitenkin hyvä huomata, että tunnistan tuon pahan aikaisempaa paremmin ja tiedän sen vaikutuksen itseeni. Nyt menetin sille yhden viikon aiemman kuukauden sijasta. Se kohottaa mielialaa, sillä jokainen päivä tuo mukanaan elinarvoisen elämän. Minuutilleen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.