Ontuvien selitysten klubi

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.