Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

3265764184_17f577f2b0_b

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.