Ihmisten suurin helmasynti kaikenlaisissa ihmissuhteissa on puutteellinen vuorovaikutus. Viaksi sitä ei voi oikein nimittää, sillä ihmisen päänuppi toimii siinä tilanteessa juuri niin kuin pitää: Tekee oletuksia käsillä olevan tiedon perusteella. Puutteellinen vuorovaikutus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin, jotka taas johtavat huonoihin päätöksiin. Oli sitten päätös avata sanainen arkkunsa tai elämää koskettava suunnanmuutos.
Olen töissä päässyt todistamaan tällaista tapausta, missä puutteellinen vuorovaikutus on johtamassa yhden ihmisen kohtalaisen suureen nöyryytykseen ja ”kasvojen menettämiseen.” Sellaista on ikävä katsella ja sitä olen yrittänyt hienoisin elein sekä sanoin estää. Työpaikkojen yhä monimutkaistuvissa organisaatiohimmeleissä ei tosin ole mahdollisuutta mennä sanomaan asioita suoraan kuin epävirallisesti ja tuo ihminen on melkoinen teflon, mitä tulee epävirallisiin keskusteluihin. Siihen saattaa vaikuttaa se, että hänellä on ihan pikkuriikkinen asennevamma muita asiantuntijoita kohtaan.
Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään.
Olen kohdannut tällaisen hieman vastaavanlaisen, mutta luokassaan pahemman tapauksen kerran aikaisemmin. Kyseessä oli Aku Louhimiehen elokuvaprojekti, jossa uudelleen filmatisoitiin kansakunnan tunnetuin elokuva lyhentämättömän sotaromaanin pohjalta. Erääseen tehtävään oli valittu naishenkilö, joka ei todellakaan hallinnut vuorovaikutusta ja omasi megalomaanisen egon. Se johti käytännössä siihen, että hän otti olosuhteiden luomat haasteet vastaan huonosti. Liikenneruuhkatkin muuttuivat siinä minun henkilökohtaiseksi viakseni ja moni muu vaikeutti hänen elämäänsä tuomalla esille yksityiskohtia, jotka vaikuttivat oleellisesti hänen työhönsä. No vuorovaikutuksen osalta hän oli hyvä avaamaan suutaan, mutta sen hieman negatiivisessa merkityksessä.
Onneksi tuo nainen ei tullut hirveästi kärsineeksi tuon produktion aikana uransa osalta, vaan hän on edelleenkin elokuvateollisuudessa ja päässyt etenemään tuon aikaisesta pestistään. Siihen en osaa vastata, että onko hän kehittynyt vuorovaikutustaidoiltaan ja antaako hän edelleen egonsa vaikuttaa työnsä laatuun. Oli ihminen sitten kuinka hankala tapaus tahansa, niin ei kukaan ansaitse taloudellista ahdinkoa puutteistaan. Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään. Jos he eivät kehity kaikista ponnisteluista huolimatta, niin sitten on edessä työtehtävien, työpaikan tai alan vaihto. Ei taloudellinen kurimus potkujen kautta.
Nykyisessä hommassani todistama tapaus taas on olosuhteiltaan erilainen: Nyt toimitaan täysin eri mittaluokan asiantuntijaympäristössä, eikä taiteilijavaltaisessa projektissa. Egon vaikutus omaan työhön kostautuu jossain vaiheessa ennen pitkää, ja asiantuntijaverkostojen osalta tämä maakunta on todella pieni. Se tarkoittaa eittämättä taloudellista haittaa pitkässä juoksussa tälle tapaukselle, mikä on taas täysin väärä seuraus. Oikean seurauksen tulisikin olla se, että hänelle annetaan mahdollisuus kehittyä hemmetin hyväksi asiantuntijaksi omassa työssään. Siihen hänellä on todella hyvät eväät, jahka vuorovaikutustaitoja päästään hieman hiomaan. Siihen hän tarvitsee esimiestensä tukea ja ennen kaikkea palautetta. Rakentavaa sellaista.
Mies Vailla Varjoa 