Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

4769808906_3d9fa3e15a_o

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Tietoa kirjoittajasta

Mies Vailla Varjoa

Bloggaaja vuoden 2017 lokakuusta alkaen, aiheina elämä henkilökohtaisesti ja läheltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.