Oletko yksinäinen? Ei hätää, niin minäkin

4750552802_97966e739a_b

Tämä vuosi on langettanut meille yksinäisyyttä kokeville erityisiä haasteita jo senkin takia, että yksinäisyyden pakoreitit ovat olleet harvassa. Minulle niitä ovat olleet erilaiset harrastukset muiden ihmisten parissa, joissa pääsee kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nuo harrastukset eivät ole suinkaan kokonaan kaikonneet elämästäni, vaan ne ovat jäissä määrittelemättömän ajan ja niihin liittyvät tapaamiset ovat siirtyneet etäkohtaamisiin verkossa.

Yksinäisyyteni tunne kumpuaa siitä, ettei minulla ole asuntooni saapuessani ja oven selkäni takana sulkiessani ketään, jolle voisin jakaa tuolla ulkomaailmassa kohtaamiani asioita ja kokemuksia. Tämän asian minä kohtaan myös joka kerta kun astun asuntoni ovesta ulos esimerkiksi töihin lähtiessä. Tiedän, että elän ja koen tuolla maailmassa kaikenlaista, mutta ainoa keino purkaa kokemuksiani on tällä hetkellä tässä koneeni ääressä. Onhan minulla tietysti tuo uskollinen kumppanini, mutta koira harvemmin osaa ottaa kantaa tai osaisi tarjota ulkopuolista näkemystä kokemuksiini. Ystäväni ovat taas sen verran harvassa, että heidän kanssaan tavatessani elämäni muuttuu lähinnä referoinniksi ja tiivistelmäksi edellisen sekä tulevan kohtaamisen välillä. Yksityiskohdat häviävät muistoistani nukutun yön jälkeen.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa.

Yksinäisyys voi olla ajoittain hyvinkin musertavaa ja tuntua erittäin pahalta. Erityisesti niinä hetkinä, kun tunnen oloni jostain aivan muusta asiasta alakuloiseksi tai surulliseksi. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani kohtaaminen oli sellainen, jonka olisin halunnut jakaa kahden kesken jonkun läheisen kanssa. Sellaisen läheisen kanssa, joka tuntisi minut paljon paremmin kuin oma äitini tai kukaan tämän hetkisistä ystävistäni. Mielestäni sellaisen henkilön ei tarvitsisi olla kumppanin asemassa tai minun kanssani seurusteleva ihminen, vaan henkilö, johon kykenisin luottamaan ja jolle voisin paljastaa todellisen minäni. Itse asiassa seurustelukumppani (tietysti ihan siitä toisesta ihmisestä riippuen) voi olla jopa etäisempi kuin varsinainen ystävä, sillä toista haluaa usein myös varjella kaikkein väkevimmiltä tunteilta. Ettei se toinen ota minun omia tuntemuksiani harteilleen kannettavaksi.

Olen kyennyt selviytymään yksinäisyyden tunteesta yksinkertaisesti harhauttamalla itseäni. Keskittymällä asioihin, joista saan mielihyvää tai jotka koen erittäin tärkeiksi. Katselen dokumentteja, jotka herättävät minut ajattelemaan tai suuntaan energiani työpäivän aikana siihen, että teen työtehtäväni tunnollisesti ja tarmokkaasti. Työpersoonani eroaa tällä hetkellä järisyttävän paljon siitä, millainen olen yksityiselämässä. Kulutan sen ylläpitämiseen ja kehittämiseen valtavasti energiaa, jolloin yksinkertaisesti unohdan yksinäisyyteni ja siihen liittyvät tunteet. Ei se tietysti tervettä ole, mutta auttaa minua selviytymään jokaisesta päivästä.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa. Pidän suuresti niistä hetkistä, kun koirani esittelee minulle riutunutta nukkeaan, jota se ei kuitenkaan halua antaa irti hampaistaan käteeni. Kehun häntä vuolaasti siitä, kuinka hieno lelu hänellä onkaan. Noiden hetkien synnyttämät hännänheilutukset jälleen ovat yksi asia, joiden avulla unohdan yksinäisyyteni.

Yksinäisyyden tunteesta voi tietysti kärsiä myös sellainen ihminen, joka jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Minusta se on kaikkein pahinta yksinäisyyttä, senkin olen elämäni aikana saanut kokea. Sitä on hyvin eksynyt sen suhteen, että miten sen kuilun itsensä ja toisen välillä saisi kurottua umpeen. Avattua jollain tavalla dialogin, jotta sitä yksinäisyyttä ei tarvitsisi kokea enää hetkeäkään. Mutta toisen eleistä, olemuksesta ja puheista on saattanut saada sellaisen kuvan, että suunsa avattuaan joutuu ikävään asemaan. Asemaan, jossa joutuukin toisen tuomitsemaksi. Voisin kuitenkin väittää, että se on suuri väärinkäsitys ja hyvin yleinen sellainen, ellei toinen sitten satu kärsimään mielenterveyteen liittyvistä ongelmista tai terveysongelmista, jotka vaikuttavat sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Siihen en osaa sanoa juuta eikä jaata, että kokeeko mies vai nainen yksinäisyyden tunteen voimakkaampana. Villi veikkaukseni on se, että ei niissä taida mitään eroja olla. Stereotyyppiset roolit ovat vain rooleja, sillä pinnan alla me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä. Ympäristö vain asettaa meille välillä täysin epäinhimillisiä tavoitteita tai vaatimuksia, joita me sitten yritämme täyttää ja unohdamme siinä ohessa perustarpeemme. Onneksi olen jo päässyt sen vaiheen yli, että yrittäisin täyttää ”miehen saappaat” ja uskallan myöntää olevani umpisurkea timpuri. Enkä ole kovinkaan haka remontoimaan autoa. Oikeastaan jos alkaisin miettiä jotain uutta harrastusta, niin voisin kyllä kokeilla virkkaamista. Lapsena osasin perusjutut siitäkin, mutta ne unohtuivat, kun minua alettiin runnoa koulussa tietynlaiseen miehenmuottiin. Muottiin, johon en kuitenkaan suostunut täysin menemään ja valitsin teknisen työn sijasta taideaineet.

Tunnetko olevasi yksinäinen? Riippumatta siitä, että oletko yksin vai jonkun seurassa? Ei hätää. Se on onneksi vain tunne meidän sisällämme ja sitä tunnetta voi huijata synnyttämällä muita tunteita. Esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla tai tekemällä jotain, minkä kokee itselleen intohimoiseksi.

Tietoa kirjoittajasta

Mies Vailla Varjoa

Bloggaaja vuoden 2017 lokakuusta alkaen, aiheina elämä henkilökohtaisesti ja läheltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.