Löin ihmistä teräaseella, ja opin ihmisyydestä

Viime vuoden kesällä tein rikoksen ja päädyin vankilaan. Siihenastinen elämäni oli johdattanut minut sellaiseen pisteeseen, kaikkine valintoineni, etten voinut tehdä muuta kuin rikkoa lakia. Rikokseni alkoi tavallaan jo kuukausia ennen sitä, mutta rikokseeni vaikuttivat eniten sitä edeltäneet 72 tuntia. Minun ja asianomistajien onneksi tekemäni väkivaltarikokset eivät jättäneet pysyviä haittoja. Henkisistä haitoista en tiedä, mutta toivottavasti nekin haitat rajoittuvat vain sellaiseen, joka pistää miettimään ennen kuin ryhtyy toimeen. Siis kaikkien osapuolien osalta.

Vaikka olen kiistänyt syyllistyneeni siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, en ole kuitenkaan kiistänyt tehneeni rikosta. Moni kiistää välttyäkseen niin sanottujen ylitörkeiden rikosten tuomilta pitkiltä vankeusrangaistuksilta, mutta minä kernaasti istuisin yhtä pitkän tuomion lievemmällä tuomiolauselmalla. Ja kernaasti maksan samat korvaukset mitä minulle on määrätty maksettavaksi, en vain ole samaa mieltä tuomioistuimen ottamasta kannasta teon törkeästä tahallisuudesta.

Se rikoksestani. Seuraavaksi siitä, mitä olen oppinut vankilassa ihmisyydestä. Ja voi pojat, paljon olen siitä oppinutkin!

Vankilan tehtävä on rankaista. Se on keppi, ei mikään porkkana. Yhteiskunnassa vankilan ja rikoksista langetettavien vankeusrangaistusten tehtävä on toimia ennaltaehkäisevästi. Eihän kukaan halua menettää vapauttaan ja joutua vankilaan? Eihän? Niin sitä minäkin ajattelin, mutta toisin kävi.

Vankilassa tapaa monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita heidän takanaan. Harvaa heistä on estänyt tekemästä rikosta pelote tuomiosta tai vapauden menettämisestä vuosikausiksi. Se on sivuseikka. Heitä olisi saattanut estää yksikin ymmärtävä aikuinen heidän lapsuudessaan, sijaisperhe tai jos joku olisi ottanut hieman koppia, kun elämä aikuisuudessa on alkanut lipsua raiteiltaan.

En ehkä olisi allekirjoittanut tätä kaksi vuotta sitten, mutta sitä oppii ihmisyydestä jänniä puolia, kun istuu aamukahvilla ja -tupakalla suljetussa vankilassa ja vastapäätä istuu julmalla tavalla ihmisen murhannut ihminen. Ja nauramme kyyneleet silmistä valuen helvetin hauskalle vitsille. Tai kun pohtii ihmisarvoa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuristanut kaverinsa hengiltä puhelinkaapelilla. Tai kun kutsuu omaan selliinsä iltateelle ihmisen, joka on ampunut oman isänsä. Pelottiko minua näiden ihmisten läsnäolo? Ei. Välillä pelkäsin, mutta en näiden kyseisten ihmisten seurassa. Heidän seurassaan virisi sellaisia keskusteluita, joita ei olisi virinnyt missään muualla.

Valintojen vaikutus (itseesi)

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja: Tehdäkö vai eikö? Toimia, vaiko jättää toimimatta? Sanoa, vaiko pitää kielensä kurissa? Niin teot kuin tekemättömyys vaikuttavat tulevaisuuteen. Minä pidin itseäni älykkäänä ja avarakatseisena, mutta silti päädyin lyömään ihmistä teräaseella. Korjaan, kahdella eri teräaseella.

Vankilassa olen oppinut tärkeän taidon, joka pelastaa todennäköisesti hengen. Tai henkiä. No ainakin oman henkeni. Ja se on tämä: Kuunnella sanomatta mitään. Kuunnella näyttämältä miltään. Kuunnella näyttäen vain eleet, että kuuntelet. Katsekontakti, sellainen, joka näyttää sinun olevan läsnä. Suljetulla pyrin olemaan ihan oma itseni, mutta olemaan tuomitsematta ketään. Se johti esimerkiksi tällaiseen kohtaamiseen: Nuori miesvanki tulee jälleen selliini ja kysyy, voisiko hän kääntää minulta sätkätupan. Myönnyn ja hän istuu alas. Puhun hänelle tulevasta oikeuskäsittelystä ja pian kuuntelenkin hänen kertomustaan omasta lapsuudestaan. Hän kertoo, kuinka seitsenvuotiaana näki äitinsä joutuvan miesystävän raiskaamaksi. ”Silloin hain veitsen keittiöstä ja löin sitä jätkää selkään.”

”Mutta sehän ei ollut sinun vikasi.” Hän katsoo minua ihmetellen ja jatkan: ”Siis se, että niin tapahtui. Jos olisit ehtinyt estää sen, niin se olisi saattanut tapahtua myöhemmin.” Näin kuinka puhuessani tämän nuoren miehen pää valahti alas ja hän kävi läpi menneisyyttään. ”Lupaa, ettet enää yritä löytää vikaa itsestäsi.” Saan vastaukseksi nyökkäyksen ja sellistäni poistui mietteliään oloinen mies. Näin seuraavina päivinä hänessä pienen muutoksen ryhdissä, aivan kuin hänen harteillansa olisi ollut hieman kevyempi taakka.

Valtaosa henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Melkoinen määrä muita väkivaltarikoksia tehdään myös päihtyneenä. Päihtymyksen eteen tehdään rikoksia. Myös tunteista voi päihtyä, jolloin ne vaikuttavat arviointikykyyn. Tunnekuohuissa tehdään rikoksia. Todellisuuden tajun hämärtyessä syyllistytään rikoksiin, mutta usein vain tasolla, joka ei oikeuta päivämäärättömään paluulippuun vankimielisairaalassa.

Kovin moni kohtaamani vankilavirkailija omaa samanlaisen käsityksen elämästä kuin kuka tahansa ihminen: ”Älä riko lakia, niin et joudu vankilaan!” Haluaisin vain nähdä miten ihminen, joka on kasvanut huumehelvetissä, on saanut osakseen rakkauden sijasta vihaa ja väkivaltaa, reagoisi tuollaiseen toteamukseen. Jos on nähnyt lapsena (tietämättä mitään paremmasta) miten pettymystä puretaan vaikkapa hakkaamalla toisen ihmisen päätä seinään, niin siinä ei hirveästi moraalisaarnat auta, kun lapsuuden opit ottavat vallan tunnemyrskyssä. Tai koitapa kertoa näsäviisaasti, miten rikos ei kannata sellaiselle ihmiselle, joka on yllättänyt humalapäissään puolisonsa päältä vieraan tyypin. ”Yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymiset.” Suosittelen kokeilemaan ensin itse käytännössä miltä se tuntuu, kun sinulle rakkauttaan vannonut ja vain sinulle uskoutunut ihminen pitää lystiä kolmannen pyörän kanssa sinulta sitä ensin kysymättä. Ja siinä sängyssä, missä sinä nukut yösi puolisosi kanssa.

Vankiloista eroon (valtaosasta)

Tämä on tietysti utopiaa, mutta se ei merkitse, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä: Valtaosa Suomen vankiloista tarpeettomiksi vuoteen 2060 mennessä! Ja se on helppoa. Minäpä kerron miten tämä tapahtuu.

Muutetaan varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opetussuunnitelmaa sellaiseksi, että sen ensisijaisena tavoitteena on kehittää kasvavalle ihmiselle erinomaiset tunne-elämän taidot. Toissijaisesti peruskoulun tulee tunnistaa kunkin yksilölliset oppimisvalmiudet ja -keinot, joita sitten kehitetään matkalla kohti aikuisuutta. Kolmannella sijalla tulee motoriset valmiudet ja vasta neljännellä sijalla varsinaisen tiedon omaksuminen. Ja tuota tiedon omaksumista pitäisi tehdä viisauden kehittämisen nimissä, ei älykkyyden.

Tällainen ei onnistu tietenkään ilmaiseksi, vaan ryhmäkoot pitää saada pieniksi. Hyvin pieniksi. Lisäksi vastuuta eri asioista pitäisi jakaa useammalle ammattilaiselle. Oppimista tukemaan opettajien lisäksi avustajia, tunne-elämän taitoja opettamaan sellaisia, jotka ovat saaneet muutakin psykologian opetusta kuin mitä yliopistojen peruskursseilla on tarjota. Liikunnassa tulisi aina lähteä siitä liikkeelle, että liikkuminen on hauskaa ja sitä tehdään ennen kaikkea leikin keinoin. Liikunta ja tunne-elämän taitojen kehittäminen kulkevat myös käsikkäin, joten tunne-elämän ammattilaiset tekisivät tiivistä yhteistyötä myös liikunnanopettajien kanssa.

Mitä tämä maksaisi? Maltaita, minä sanon. Mutta vuoden 2060 jälkeen ei enää yhtään mitään. Vajaan neljän vuosikymmenen päästä astuu estradille sellainen sukupolvi, joka on tullut kasvatetuksi sellaisten toimesta, jotka ovat saaneet erinomaisen koulutuksen omiin tunteisiinsa ja jotka osaavat huomioida myös toisten tunteet. Vaikutus yhteiskuntaan olisi ilmiömäinen, suorastaan käsittämätön. Vankiloita tarvittaisiin edelleen, mutta vain todellisia ja tunnistettuja psykopaatteja varten. Mutta vaikutuksen näkisi aivan kaikkialla, ei pelkästään vankiloiden määrässä.

Takaisin tähän hetkeen. Tilastollisesti katsottuna Suomessa yritetään tappaa vähintään yksi ihminen joka päivä, ja yritys onnistuu karkeasti katsottuna joka neljäs päivä. Ja sitten ne muut rikokset, jotka nekään eivät ole mitään vähäpätöisiä. Voit tehdä testin. Mieti montaako ihmistä on yritetty surmata tämän tekstin julkaisun ja tämän hetken välillä? Ja onko mahdollisesti ”onnistuneita” tapauksia?

Siinä hieman pohdittavaa, kun jäät odottamaan mietteitäni siitä miten paatuneen rikollisen voi saada muuttamaan tapansa. Sellainenkin on mahdollista.

Tietoa kirjoittajasta

Mies Vailla Varjoa

Bloggaaja vuoden 2017 lokakuusta alkaen, aiheina elämä henkilökohtaisesti ja läheltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.