”Uskomaton kusipää ja hämmentävän itsekäs!!! KAIKKI on sinusta kiinni nyt vai? Tai minusta… Psykopaatin elkeet alkaa olee ku ei mitää empatia kykyy.”
Tuo on viimeinen viesti, jonka sain entiseltä avopuolisoltani noin hieman yli viikko sitten. Hänen kuvansa on edelleen seinälläni, sillä en suostu poistamaan sitä. En saa unohtaa sitä, mitä hän edustaa minulle. Ja tulee todennäköisesti aina edustamaan: Vaikein ihmissuhde ikinä.
Meidän kahden välisemme suhde on aina ollut aaltoilevaa, mikä yleensä menee tauolle tällaisten viestien myötä. Molemminpuolisten. Osaan minäkin samat temput, joskin peilaan usein samoja ilmaisuja takaisin. Olen aidoimmillani tuollaisessa tilanteessa vasta kun minulla menee hermot. Ja niin meni yli viikko sitten.
Tämä tauko tulee olemaan tosin erilainen. Aion satsata sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka saavat minut itseni tuntemaan jollain tavalla tärkeäksi. Että minulla olisi jotain arvoakin olemassa niissä ihmissuhteissa. Minulla pitäisi olla tunne siitä, että hyvä suhde johonkin ihmiseen pitäisi säilyttää. Näin ei valitettavasti ollut entisen avopuolisoni kohdalla. Koko ajan oli tunne siitä, että olen hyvin hälläväliä-tyyppi. Tunne siitä, että olen seuraavassa hetkessä korvattavissa. Tunne siitä, ettei hän saa minulta oikeastaan yhtään mitään, vaikka kuinka kovasti yritän. Aavistin jatkuvasti, etten tyydytä yhtään hänen tarvettaan, pelkästään haluja.
Merkityksellisyyden tunne
Ja nyt minulla on täysin päinvastainen tunne. Tunne siitä, että käyn dialogia aidosti muista välittävän ihmisen kanssa. Ihmisen, joka kaipaa jotain elämäänsä. Jotain, mitä minä voisin ehkä tarjota ja täyttää sellaisen pienen loven, jonka täyttäminen ei vaadi mahdotonta mukautumista. Viimeisten päivien aikana minulla on ollut mahtava tunne. Tunne siitä, että tulen kuunnelluksi. Siitä onkin pitkä aika, pitää mennä ajassa kauas taaksepäin.
Jotkin ihmissuhteet perustuvat itsepetokselle, vaikka kuinka yrittäisi välttää niitä. Joidenkin ihmisten kanssa käy vain niin kerta toisensa jälkeen. Mikään ei ole aitoa, aina matkitaan muita ja apinoidaan toisten toimia. Sellaisessa suhteessa jos on, niin sitä tuntee olevansa itsekin täysin tyhjä, pelkkä kuori. Sellainen on kuluttavaa ja satuttaa äärimmäisen paljon. Jos ei voi olla oma itsensä, niin mitä sitten pitäisi olla?
Elämässä pitäisi pystyä elämään joka päivä rakastaen ja syvää kiitollisuutta kokien. Silloin vaikeatkaan kokemukset ja koettelemukset eivät käy ylivoimaisiksi ylittää. Jos omaa sellaisen ihmissuhteen, mikä jatkuvasti estää vaikeuksien yli kiipeämisen vetämällä omalle tasolleen, niin siitä suhteesta on valitettavasti pyrittävä eroon. Sitä saattaa nimittäin itsekin muuttua kivipainoksi toisen ihmisen jalkaan. Jokaisen on kannettava vastuunsa tunteistaan, ei siinä voi tulla puolitiehen vastaan millin vertaa.
Vituttaa. Sillai pikkasen. Viemärit eivät vedä tässä laitoksessa ja se tarkoittaa sitä, että pyykkiä ei sitten pestä. Eikä käydä paskalla. Eikä käydä suihkussa. Tai käydään, mutta suihku muuttuu hetkessä ammeeksi. Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole vitutusta, vaan facepalm-olotila. Tämä ei ansaitse millään tavalla minun vitutustani. Ei tippaakaan.
Mutta tämä ansaitsee vitutukseni: Teen hyvyyttäni monia asioita pelkällä mielihyväpalkalla ja sitten näistä asioista palkkaa saava ihminen tulee kritisoimaan. ”Ei, et sinä tuota osaa, joten ei kannata tehdä noin.” Anteeksi vain, Mr. Naama Norsun Vitulla, mutta olet tekemisissä vangittujen ihmisten kanssa. Jos he kykenevät hillitsemään itsensä ja laittamaan sivuun oman vitutuksensa yksityistä elämäänsä kohtaan, niin kyllä siihen luulisi kykenevän vapaana toikkaroiva asiaan vihkiytynyt ammattilainen.
Tekipä hyvää. Ja vielä enemmän hyvää tekee se, kun sitten viimeinkin ensi vuoden puolella avaan sanaisen arkkuni ja annan palautetta. Palautetta, joka on perusteltu ja jonka ottaa vastaan myös sellainen henkilö, jota kutsutaan esimieheksi. Jos jonkun toiminnan tarkoitus on irrottaa ihminen hetkeksi arjesta ja saada ihminen ylittämään itsensä, niin siihen tepsii muut kuin itsekatkeruudesta kumpuavat keinot. Vähättelyä saa jokainen osakseen, joka on elämässään tyrinyt hieman tavanomaista enemmän. Sitä ei tarvitse enää alleviivata.
Nykyään tällainen höyryjen päästäminen ei toimi edes kirjoittaessa. Harmitukset tulee ja menee, nytkin on erittäin Zen:mäinen olo. Mikään ei ahdista. Jokin saattaa vähän harmittaa, kuten yhdistelmä nälkää ja tyhjää jääkaappia. Mutta senkin pystyy taklaamaan sillä, että keräilee muruset kaapin pohjalta. Aamusta alkaen on ollut erinomaisen hyvä olo, tällaista pientä harmittelua lukuun ottamatta. Ja se johtuu naisesta. Osittain. Sillä on paremmin ilmaistuna suuri myötävaikutus tähän muuten niin seesteiseen olotilaan, jota rikkoo toisinaan aivan normaalit vastakarvaan silittämiset.
Ei vituta enää yhtään. Ei edes pikkaisen. En edes enää muista sitä syytä miksi ryhdyin kirjoittamaan vitutuksesta, vaikka itse tunteelle olisi syynsä. Ehkä annoin anteeksi. Putkistoille ja sille kusipäälle, joka antaa henkilökohtaisen tyytymättömyyden vaikuttaa omaan toimintaansa niin paljon. Apina.
Rakastan ääneen lukemista. Mikäli sitä kuuntelee joku, joka pitää sitä miellyttävänä. Se on hieman sama kuin laulamisen kanssa. Nautin kyllä laulamisesta, mutta erityisesti jos joku pitää sitä miellyttävänä kuunneltavana. Se on tunteen välittämistä suullisin keinoin.
Niin toverit, ystävät äijät! Tässä niin kutsutun romanttisen illallisen resepti…
Mies Vailla Varjoa
Lainasin tänään kirjastosta Paulo Coelhon Bridan, pelkästään lukeakseni sitä ääneen eräälle ihmiselle. Ihmiselle, johon olen vastikään tutustunut. Olen lukenut hänelle pariin otteeseen iltaisin henkistä kasvamista tukevia tekstejä, jotka ovat luonteeltaan lohduttavia. Sellaisia, jotka sanovat ”sinä kyllä pystyt tähän kaikkeen, kunhan vain päätät niin.” Nyt haluan lukea jotain muuta, jotain erilaista.
Jos ajattelet, että aikuiselle ihmiselle kirjojen lukeminen ääneen on jotenkin romanttista, niin minä en ajattele sitä niin. En edes oikeastaan tiedä mitä tarkoittaa romantiikka. Tiessalokin kirjoitti muutama vuosi sitten, ettei romanttista rakkautta ole olemassa. Olen samaa mieltä. On vain tunteita ja sitten toimia sen mukaisesti. Kukkien vieminen mielitietylleen on minulle muistamista, ei romantiikkaa. Plus se, että eivät kaikki pidä kukista. Hyi, miten stereotyyppistä ajattelua naisista. Tiedän eräänkin naisen, joka ilahtuisi jos veisin hänelle ruosteisia rataspyöriä. Hän on hurahtanut sellaisiin.
Tiedän kyllä konseptin romanttisesta rakkaudesta, ja se on lähempänä Disneyn piirretyissä esiintyvää tapaa esittää se. Vähän niin kuin Lumikissa. Nykyään ehkä enemmänkin Frozenin tapa vetoaa minuun.
Haluaisin kovasti kirjoittaa saarnaavasti, mutta ei näitä tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, joka oikeasti hyötyisi näistä opeista.
Romanttisen illallisen valmistelu ja toteuttaminen on minulle tapa kertoa siitä, että toinen ansaitsee välillä hemmottelua. Että hän voisi tulla kotiin eikä tarvitsisi tehdä mitään. Niin toverit, ystävät äijät! Tässä niin kutsutun romanttisen illallisen resepti: Tiedustele siippasi arkirutiinit liittyen kodin- ja lastenhoitoon. Kirjaa ne salaiseen kirjaseen ylös ja tee alustava taistelusuunnitelma. A) Tee asiat hänen puolesta ja B) hänen tavallaan, jonka jälkeen toteutat suunnitelman. Siivous, pyykit, keittiö, (mahdolliset lapset hoitoon business as usual), kissanpaska-astian tyhjennys sekä puhtaat lakanat ynnä muut sänkyyn. Priimaa jos haluaa tehdä, niin valmistelee rakkaansa seuraavan aamunkin sellaiseksi, ettei hänen tarvitse haaskata aikaa tavanomaisiin rutiineihin ja hän voi käyttää sen ajan sängyssä venyttelyyn hyvin levänneenä. Yleensä tämä tarkoittaa sitä, että aamupala on hoidettu. Älä siis koske meikkeihin tai vaatteisiin, ellet kerjää verta nenästäsi.
Mutta tuo on tavanomaista. Aika lällyä. Minun mielestäni, siis jos haluaa olla oikeasti ”romanttinen” ihminen, niin tulisi toimia toinen huomioon ottaen jokainen päivä. Siis ensitapaamisesta alkaen. Kysyä, että ”millaisesta kosketuksesta sinä pidät?” tai ”mistä sinä loukkaannut?” Pitää kysyä toisen toiveista ja mielikuvista, sillä ihmistä ei voi lukea eikä toinen voi kertoa itsestään, ellei tältä ensin kysy. En ole edelleenkään tavannut ihmistä, joka automaattisesti kertoisi käyttöohjeet itseensä.
Henkilökohtaisesti minua vituttaa ne lukuisat tätä maata kansoittavat Casanovat, jotka eivät ymmärrä tuon taivaallista ihmisen sisäisestä sielunelämästä. He vain toistavat eli apinoivat ulkoisia asioita, joilla voi kyllä hurmata ihmisen. Tällaiset kusipäät ovat aiheuttaneet enemmän kärsimystä maailmanhistoriassa kuin yksikään maailmansodista. Ja sitten he leveilevät saavutuksillaan, vaikka he itsekin tietävät, ettei tässä maailmassa ole välttämättä ketään, joka rakastaisi heitä aidosti. Ihminen voi nimittäin rakastaa toista ihmistä ainaisessa epäilyksen vallassa. Rakkaus, joka ei ole saastunut minkäänlaisella epäilyksellä on todellista rakkautta. Siinä on pieni mahdollisuus pyyteettömään rakkauteen.
Tekisi mieli kirjoittaa Buddhan opeista rakkauteen liittyen, mutta sitä en tässä tee. Enkä kirjoita rakkaudesta Zen-filosofian merkeissä. Sen aika ei ole nyt. Haluaisin kovasti kirjoittaa saarnaavasti, mutta ei näitä tekstejä kuitenkaan lue kukaan sellainen, joka oikeasti hyötyisi näistä opeista.
Niinpä sen sijaan aion valmistautua siihen, että luen hänelle kirjaa. Että äänestäni välittyisi mahdollisimman hyvin se, että luen hänelle kirjaa syvällä hartaudella ja rakkaudella. Että ääneni välittäisi hänelle sanattomasti viestin: Siinä hetkessä hän on se tärkein maailmassani, mikään ei aja sen edelle, että pyhitän aikaani hänelle lukemalla kirjaa ääneen. Tuossa jos onnistun, niin olen taas yhtä kokemusta onnellisempi mies.
”Sinusta näkee, että suorastaan säteilet”, oli sosiaalityöntekijäni kommentti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt kuoromme esiintymisen. Tiedän. Tunnen sen nahoissani. Tänään pääsin jälleen laulamaan, yksinlaulua vaihteeksi. Lauloin kappaleen, jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa treenaamaan itsekseni. Sen, minkä olin ensimmäistä kertaa laulanut kunnon yritystä käyttäen pari kuukautta aikaisemmin ja jonka jälkimmäisen kolmanneksen osalta jouduin heittämään hanskat tiskiin. Kun olin saanut sen nyt uudemman kerran päätökseen ja käännyin katsomaan laulunopettajaa, niin olo oli uskomaton. Tein sen! Minä, opettaja ja muut tuuletimme tätä onnistumista.
Laulan huvikseni ja sen myötä pääsen osalliseksi onnistumisen tunteisiin joka ikinen kerta, kun osallistun kuoro- tai yksinlauluharjoituksiin. Tiedän, että lauluääneni ei ole mikään jumalainen eikä mitenkään erityisen miellyttävä. Ei bassoinen, eikä myöskään herkän heleä. Pysyn nuotissa jotenkuten, joten se on ihan hyväkin edellytys tälle harrastukselle. Tiedän, että en tule koskaan ansaitsemaan elantoani lauluäänen turvin. Tämän takia voinkin ottaa ihan rennosti ja antaa mennä fiilispohjalta. Ja jos ehdoton toteamukseni osoittautuu vääräksi ja saan joskus korvausta laulamisestani, niin puhe on ihan pienistä pennosista.
Mukana tällä yksinlaulun harjoittelukerralla oli mukana kaveri, jonka kanssa tulen erityisen hyvin juttuun. Hänellä on luontaisen miellyttävä ja bassoinen puheääni, mutta oli kuin olisin katsellut itseäni noin puoli vuotta sitten. Pala kurkussa ja vaikeuksia pitää ääntä yllä. Pienen opettajan ja muiden tuen turvin jännitys alkoi karisemaan. Kun sitten houkuttelin hänet laulamaan duettona Yön joutsenlaulun, niin keskityin oikeastaan fiilistelemään sitä, kuinka hän pääsi kiinni ylärekisteriin. Kappaleen lopussahan tulee tällainen osa, jossa oikein venytetään viimeistä myöten. Onnistuimme molemmat, ja se oli mahtava tunne.
Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa.
Mies Vailla Varjoa
Ennen tuota laulutreeniä minulla oli tapaaminen psykologini kanssa ja keskustelimme näistä tunnetiloista. Siitä tunteesta, jota voi kuvailla sanoilla ”ilotulitusta, räjähdyksiä ja pauketta.” Sellaista mieletöntä energiaa, tunteenpaloa sisimmästä. ”Toivottavasti ne ihmiset, jotka tutustuvat minuun tuollaisessa tilassa ollessani eivät järkyty, kun tapaavat minut silloin kun olen vain.” Kontrasti on nimittäin aika merkittävä ja moni onkin erityisesti vankilassa kysynyt minulta ”olet jotenkin väsyneen oloinen” kun satun istumaan ja olemaan vain, puhumatta juuri mitään.
Pahinta tässä ei ole kuitenkaan nämä vaihtelut, olen tottunut siihen ja välillä on ihan hyvä vain olla paikallaan, antaa kehonsa olla rennossa olotilassa. Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa. Ei se minuun suoranaisesti vaikuta, mutta saa minut kyllä miettimään: ”Mikä saa toisessa niin valtavan huonon olon pohjavireen aikaiseksi, ettei siedä nähdä yhtään ympärillään siitä kärsimättömiä ihmisiä?” Tuo edellinen on minulle tarpeeton kysymys, koska tiedän vastauksen.
Vastuumme aikuisina ihmisinä on vaalia jokaisen ihmisen luontaista leikkisyyttä ja lapsenomaisuutta, mikäli se ei tapahdu aikuisen ihmisen velvollisuuksien kustannuksella. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen kyky heittäytyä leikin ja leikkisyyden maailmaan, mutta siinä elämän matkan varrella joku elämäänsä kyllästynyt kusipää on tullut sanomaan: ”Älä ole noin lapsellinen!”
Seuraavan kerran kun sinua lapsettaa, leikityttää tai tekee muuten mieli irrotella henkisesti, niin älä välitä naamansa mutristelijoista. He eivät häpeä käytöstäsi, vaan ovat oikeastaan syvältä sisimmästään kateellisia. Heiltä on kadonnut se kyky. Kyky heittäytyä. Siihen on turha kenenkään takertua, vaan toivotetaan heidätkin tervetulleeksi, jos he jonain päivänä aloittavat itsetutkiskelun, ja päättävät kokeilla miltä tuntuu heittäytyä edes hetkeksi itselleen asettamista tiukoista normeista sekä kaavoista.
Näin mieheksi käytän jälleen paria outoa sanaa: Ihanaa. Ja mahtavaa. Puhuin eilen puhelimessa kaksi tuntia myöhään illasta uuden naistuttavuuden kanssa, saaden hänet nauramaan useita kertoja. Se ääni oli ihana, ja siitä seurannut tunne mahtava. Siitä on aikaa, kun edellisen kerran olen jonkun tuolla tavalla saanut nauramaan. Ja hymyilemään niin, että sen pystyi melkein kuulemaan puhelimen toisessa päässä.
Mahtavin tunne tuli kuitenkin siitä, että tällainen ihminen antaa minulle mahdollisuuden näyttää kuka olen, riippumatta menneisyydestäni. Ja olin hieman yllättynyt, kun päätin olla välittömästi rehellinen ja en saanutkaan osakseni karttamista tai hyljeksintää. En voi mitään muuta kuin syvästi kunnioittaa tällaista ihmistä, joka osoittaa heti välittömästi arvostusta rehellisyyttä kohtaan.
Rehellisyys on ollut eräänlaisessa huudossa viikon sisällä. Yhdestä suunnasta minua on haukuttu valehtelijaksi (ja narsistiksi, sehän lipsahtaa aika sujuvasti siinä ohessa) ja toisesta suunnasta kiitetty rehellisyydestä. Joten jommassakummassa osoitteessa ollaan väärässä. Tai ehkä sittenkin oikeassa. Olenhan minä valehdellut, myönnän sen. Joskin olen valehdellut esittämällä roolia muuallakin kuin teatterin näyttämöllä. Eilen en mitään roolia vetänyt, vaan sain huojentuneena olla aivan oma itseni.
Luin puhelun lopuksi ääneen eräänlaisena iltasatuna otteita Norjan kuningassaagoista. Ne ovat ehkä enemmän satua, jos niitä vertaa Islantilaissaagoihin. Jälkimmäiset kun ovat vähän lähempänä totuutta ja niissä esiintyy vähän vähemmän miekan sekä keihään iskuja kestäviä henkilöitä. Hänestä oli varsin hauskaa se, että saatoin välistä kommentoida lukemaani. ”Miten se nyt tollai meni kaatumaan miekkaansa” tai ”ei ihmekään, että vähän joutuu haavojaan parantelemaan. Siltähän leikkautui käsi irti!”
Olen huomannut hienoista muutosta itsessäni. Olen havahtunut siihen, että erään projektin myötä olen uskaltautunut olemaan leikkisämpi. Ja se sopii minulle. Ei tarvitse olla vakava, ei tarvitse jarrutella ja olla heittäytymättä. Ehkäpä tämän uuden tuttavuuden myötä saisin mahdollisuuden olla enemmän oma itseni. Sellainen, jonka ei tarvitse ottaa ihan kaikkea niin vakavasti.
Ennen asiaan sukeltamista suosittelen, että silmäilet alla olevat sanat läpi ja kuuntelet kyseisen kappaleen. Näin siis, mikäli The Whon Behind blue eyes ei ole sinulle entuudestaan tuttu.
No one knows what it’s like To be the bad man To be the sad man Behind blue eyes
No one knows what it’s like To be hated To be fated To telling only lies
But my dreams, they aren’t as empty As my conscience seems to be I have hours, only lonely My love is vengeance that’s never free
No one knows what it’s like To feel these feelings Like I do And I blame you
No one bites back as hard On their anger None of my pain and woe Can show through
But my dreams, they aren’t as empty As my conscience seems to be I have hours, only lonely My love is vengeance that’s never free
Mm, mm
When my fist clenches, crack it open Before I use it and lose my cool When I smile, tell me some bad news Before I laugh and act like a fool
And if I swallow anything evil Put your finger down my throat And if I shiver, please give me a blanket Keep me warm, let me wear your coat
No one knows what it’s like To be the bad man To be the sad man Behind blue eyes
The Who
Olen elänyt kuluneen viikon aikana pahan roolissa. Olen satuttanut rakastamaani naista henkisesti ja hyvin julmalla tavalla, jotta hän katkaisisi siteensä minuun. Hän on hyvin usein palannut luokseni rakkaudesta. Mutta itsekin tiedän, ettei minusta ole mitään hyviä seurauksia hänelle. Tiedän olevani jostain syvältä sisimmästäni hyvin paha juuri siksi, että olen hyvin kostonhimoinen. Kostonhimoinen silloin, jos koen tunteideni tulleen loukatuksi. Tiedän tämän olevan perintöä lapsuuteni ja nuoruuteni kiusatuksi tulemisen kokemuksista, eikä tuo tietynlainen katkeruus ole jättänyt minua rauhaan.
Olen oikeastaan vasta hiljattain alkanut kohtaamaan niitä syvimpiä tuntemuksiani, jotka liittyvät lapsuuteeni. Tunnetiloihin epäoikeudenmukaisuudesta ja vääryydestä. Tiedän, että minun on ensin kyettävä kohtaamaan nämä asiat, jotta voisin saada niiltä rauhan. Jotten kantaisi niitä kenenkään osaksi ja satuttaisi ketään minun historiastani tietämätöntä.
Behind blue eyes kertoo tällaisesta ihmisestä. Niin kuin minä. Ei se kerro pahasta ihmisestä. Se kertoo hyvästä ihmisestä, joka ajautuu esittämään aina pahan roolia ja toimimaan itsetuhoisella tavalla. Kosto. Se määrittää tällaista ihmistä. Kappaleessa lauletaan But my dreams, they aren’t as empty – As my conscience seems to be. Unelmani eivät ole yhtä olemattomia, mitä omatuntoni vaikuttaisi olevan. Minä unelmoin kerran hänestä, itsestäni ja siten meistä. Mikä jää vain unelmaksi. Ja se painaa valtavasti omatuntoani, sillä tiedostan täysin tehneeni väärin.
Hän ei tule sitä ikinä tietämään, ei ymmärtämään, että tahdon hänelle vain hyvää. Tiedän, että hän tulee aina muistamaan tekoni, konkretian. Se jää hänelle mysteeriksi, että mikä ajoi minut tekemään jotain sellaista. Sanomaan niin pahasti. Se jää mysteeriksi jo ehkä siksi, että on erittäin vaikeaa selittää tehneensä sen rakkaudesta. Että näkee itsessään vain huonon vaikutuksen toiseen. Ei lainkaan sen vastakohtaa, hyvää ja kaunista.
Vankilapastori istui minua vastapäätä ja sanoi: ”Itketkö siksi, että huomaat kykeneväsi hyvään?” Kun mietin sillä hetkellä pastorin sanoja, niin ymmärsin miten ankara ja armoton olen elämäni aikana ollut itseäni kohtaan. Nyökkäsin ja jatkoin puhumista siitä, miten arvottomana pidän itseäni suhteessa muihin ihmisiin. ”Ajattelen hyvin usein sitä, että olemassaoloni näiden muiden ihmisten keskuudessa ei näy missään. Tai jos näkyy, niin pahassa”, minä sanoin.
Itkin, koska olin juuri muistellut erästä tapahtumaa. Olin palamaassa juoksulenkiltä, kun ohitin maassa maanneen ja tämän ympärillä olleet samanikäiset pojat. Kun olin jo tavallaan mennyt paikan ohitse, niin kuulin miten maassa maannut poika valitti. Käännyin ja menin hänen luokseen. Katsoin harmaita kasvoja ja päätin sillä hetkellä soittaa hätäkeskukseen. Odotin pojan luona ja pyysin häntä hengittämään ihan rauhallisesti. Ambulanssin saapuessa lähdin pois. Muutamia viikkoja myöhemmin sain viestin kiertoteitse pojan äidiltä, että olin pelastanut hänen poikansa hengen. Jos apu olisi tullut paria minuuttia myöhemmin, niin poika olisi kuollut. Pojan äiti, saati kukaan muukaan ei edes tiennyt nimeäni, mutta oli tehnyt töitä selvittääkseen kuka paikalle pysähtynyt.
Puhuttuani pastorin kanssa en ole enää pitänyt itseäni täysin merkityksettömänä, vaikkakin olen pitänyt itseäni senkin jälkeen vähäisenä vaikuttajana muiden elämissä. Vaikka olen saanut kuulla toista. Otan sen neutraalisti vastaan, vaikka saatan mielessäni kohauttaa olkiani ja ajatella: ”Hän liioittelee asiaa mielessään, ei se oikeasti noin merkittävää ole. Tämä minun vaikutukseni.”
Et elä tyhjiössä, etkä eläisi kauan sellaisessa
Todellisuudessa jokainen tekomme ja tekemättömyytemme, sanomamme sanat ja puhumattomuus vaikuttaa kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Me emme voi vaikuttaa tähän. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten toimimme tai olemme toimimatta, puhumme tai olemme sanomatta. Ja siihen vaikuttaminen kantaa aina jonkinlaista hedelmää.
Ihmissuhteista parisuhde on korvaamattoman arvokas siinä, miten voimme vaikuttaa itseemme. Se toinen, se merkittävä toinen, toimii jatkuvana peilinämme ja tekee sitä tiedostamattaan. Ja me peilaamme itseämme toisiin, tekemällä tulkintoja toisesta omasta näkökulmastamme. Parisuhteen, kuten oikeastaan monen muunkin ihmissuhteen ongelmat piilevät juuri näkemyseroissa. Näkemyseroja ei voi kehittää pois, mutta suhtautumistaan omaan subjektiivisuuteen voi. Siihen vaikuttamalla voi vaikuttaa suuresti omaan tyytyväisyyteensä elämään jo ylipäätäänkin, vaikkei eläisikään parisuhteessa.
Suurimmat ongelmat toisten ihmisten kanssa alkaa silloin kun pyrkii muuttamaan toista. Egosi saa sinut uskomaan, että toisen on muututtava. Mutta todellisuudessa egosi yrittää vakuutta sinut toisten muuttamisesta, jottei sinun egosi tarvitsisi muuttua itse ja myöntää virheitään. Ego nimittäin rakastaa olla aina oikeassa, vaikka seisoisit uppoavassa veneessä keskellä merta. ”Tämä tappi kädessäni ei ole edelleenkään se ongelma, se on tuo liian viskoosi vesi!”
Ihmiset ympärilläsi kukoistavat, kun annat heidän olla oma itsensä. Kun et takerru heihin, niin sinun ei tarvitse pohtia heidän muuttumistaan heidän puolestaan. He kyllä muuttuvat eli kehittyvät ja kasvavat, mutta omalla painollaan. Eivät sinun. Saatat kiinnittää huomiota mieluummin toisten virheisiin, sillä omaan kotipesään koskiessa saattaisi tehdä ikävän havainnon: Minussa onkin aika paljon asioita, jotka minun tulisi käsitellä. Ihmisen ego on innokas arvostelemaan, mutta helvetin laiska tekemään töitä ihosi sisäpuolella.
Valaistuminen ei ole valojen näkemistä
Henkisissä harjoituksissa ei ole kyse mistään ihmeellisen ja ylimaallisen tiedon tavoittelusta. Moni on ymmärtänyt jopa valaistumisen väärin ja tästä johtuen meditaatiota pidetään usein humpuukkina. Sitä se ei todellakaan ole. Eikä kyse ole hengellisyydestä, henkisissä harjoitteissa ei oteta kantaa uskomuksiin. Siinä tutustutaan tärkeimpään asiaan ihmisen elämässä eli itseen. Valaistuessa ihminen alkaa ymmärtämään ensin itseään ja sitten itsensä ulkopuolisia asioita.
Oli harjoitus mikä tahansa, niin se aloitetaan usein hengityksestä. Meditointi aloitetaan lähes poikkeuksetta siitä. Tai voihan työsuoritteenkin ottaa henkisenä harjoitteena, ja aloittaa keskittymällä hengitykseen ennen toimeen ryhtymistä. Ensimmäinen huomio mitä hengityksestä yleensä tehdään on se, että hengitämme varsin pinnallisesti. Kun hengittämiseen keskittymiseen lisätään uloshengityksestä alkava laskeminen yhdestä kymmeneen ja uudelleen alusta aloittaen, niin huomataan yleensä oman mielen kaoottisuus. Mieli lähtee usein laukkaamaan ja laskemisen saa hyvin usein aloittaa alusta. Kokeneemmilla ei enää ole yhtä suuria vaikeuksia, mutta he kehittävätkin taitojaan pitää mielensä kurissa.
Kolmas huomio on se, mikä herättää ensimmäiset pohdiskeluun johdattelevat kysymykset itsestä: Kun minä lasken päässäni hengityskertojani uloshengitystä ensimmäisellä tavulla painottaen, niin kuka on se joka laskee, kuka on se joka kuuntelee tuota laskemista ja kuka on se joka turhautuu, kun joudun aloittamaan alusta? Ego nimittäin ei ole mikään multi-taskeri, ja sen voit huomata silloin kun koet jonkinlaisen tunnekuohun. Ego sulkee usein kaiken muun ulkopuolelleen, jos se keskittyy johonkin itselleen tärkeään.
Henkisten harjoitusten (oli ne sitten mihin arkielämäsi väliin työnnettyjä, ulkoisesti tunnistettavia tai tunnistamattomia) tekeminen johtaa aina lopulta hyvään. Se on itsekeskeinen investointi, mutta hyvällä tavalla. Siitä nimittäin hyötyy ympärilläsi olevat ihmiset. Ja usein se johtaa tilanteisiin, joissa ympärilläsi olevat ihmiset alkavat huomaamaan muutoksesi. Se jos mikä muuttaa heitä itseään.
Sellissä oli aikaa lukea. Luin käytännössä kaikki kirjat, jotka löysin kivitalon kirjaston psykologia- ja uskontohyllystä. Tuolta hyllyltä löysin yhden ainoan buddhalaisuuteen liittyneen kirjan, johon oli koottu 101 Zen-tarinaa. Luin sen ja uskoin ymmärtäneeni lukemani. Kuljetin sitä mukana jopa vankilapastorin tapaamisiin. Sitten muutaman kuukauden päästä sain sijoituspaikan avovankilasta.
Heti kun se oli mahdollista, suuntasin maakunnan pääkirjastoon. Lainasin kolme kirjaa, jotka olivat Shunryu Suzukin Zen-mieli, aloittelijan mieli; Akong Tulku Rinpochen Kuinka tiikeri kesytetään ja Timo Klemolan Mindfulness: tietoisuuden harjoittamisen taito. Huomioni kääntyi zen-buddhalaisuuteen ja muistin kivitalossa lukemani zen-tarinat. Tein Klemolan kirjoittamia harjoitteita, jotka ovat saaneet vaikutteita juurikin zen-suuntauksesta. Tein harjoitteita ja luin Suzuki Roshin opetuksia, jotka johdattivat minut kehomieli-käsitteen äärelle.
Zen-mieli, ymmärtäjän mieli
Ymmärrykseni tästä elämästäni muuttui hyvin merkittävällä tavalla, kun eräänä päivänä päätin lähteä kävelylle ja soveltaa harjoituksia kävellessä. Mieleni oli alkuun hyvin äänekäs, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen en enää havainnut mitään muuta kuin aistieni tuottaman tiedon. Ja siitä on jäänyt mieleeni se miten täyteläiseltä luonto voikaan tuoksua. Haistoin nurmikon, sen alla olevan multaisen maan ja puiden lehdet, kaarnan sekä havupuiden pihkaisuuden. Enkä pelkästään haistanut, vaan kuulin. Eikä kuulemani ollut mitään kakofoniaa, vaikka kuuntelin kaikkia kuulemiani ääniä samaan aikaan. Enkä pelkästään haistanut ja kuullut, vaan tunsin ihollani ja näin silmilläni. Ja maistoin suullani suolaisen. Kaiken tuon lisäksi minä tunsin kehoni.
Kävelin tuollaisessa mielentilassa yli tunnin ja palattuani kävelyltä olin hyvin tyytyväinen. Tuo oli myös päivä, jolloin alkoi eräänlainen katkeamaton putki. En ole ollut onneton yhtenäkään päivänä viimeisten viiden kuukauden aikana, enkä ole kokenut oloani stressaantuneeksi. Olen ollut tyytyväinen jokaiseen elämääni päivään ja minua jaksaa hämmentää se, että kykenen olemaan onnellinen vankilassa. Paikassa, missä näkee joka ikinen päivä toisissa ihmisissä melankoliaa, toivottomuutta ja tyytymättömyyttä.
Tuollainen kokemus ei tarkoita sitä, ettenkö kokisi enää negatiivisia tuntemuksia. Siis siinä mielessä, miten sinä lukija saatat asian käsittää. Turhaudun, suutun, loukkaannun ja pitkästyn aivan yhtä lailla kuin aikaisemminkin. Mutta ero on siinä, että minä päästän irti noista hetkistä. Lisäksi minä pyrin aina kohtaamaan toiset sellaisena kuin he ovat, heijastamatta itseäni havaintoihini heistä. Koska havaintoni aistieni kautta riittävät, minun ei tarvitse tehdä tulkintoja niistä. Jos haluan tietää miksi joku toinen ihminen toimii tai puhuu sellaisella tavalla, mikä ylittää ymmärrykseni rajat, minä teen jotain häkellyttävää: Kysyn.
Havaitse, älä tulkitse
Kuinka usein olet kuullut jotain tällaista: ”Oletpas väsyneen näköinen, nukkuisit enemmän!” Tai ”onpas kurja sää”, kun sataa kaatamalla vettä. Jos kiinnität huomiota toisten puheeseen, niin huomaat miten paljon ihmiset painottavat omia tulkintojaan havaintojensa kustannuksella. Väsyneen näköinen voi olla myös sairauden takia tai loppuun palamisen seurauksena! Ja vesisade on kaikkea muuta kuin kurja sää; luonto tarvitsee vettä elääkseen ja ilman hyvinvoivaa luontoa ihminen kärsisi muiden elävien lailla.
Haastan sinua tekemään testin. Pyri yhden kokonaisen päivän ajan siihen, että ”unohdat täysin” kykysi tehdä tulkintoja. Kun puhut, puhut vain havainnoistasi. Ja kun puhut havainnoista, niin älä vertaile. Jos joudut tilanteeseen, jossa sinulta vaaditaan tulkinnan tekemistä (esimerkiksi työpaikalla), niin aloita se sanoilla: ”Tämä on tietysti vain ja ainoastaan minun tulkintani…”
Tiedän, että antamani haaste on täysin mahdoton. Et pysty keskittymään testiin koko hereillä oloaikaasi, joten jossain vaiheessa alat kompastelemaan sen kanssa. Siinä on eroja, miten pian mielemme alkaa taas tekemään tulkintoja. Joillakin ensimmäinen kompastuminen tapahtuu jo tätä tekstiä lukiessa. ”Onpa typerä testi.” Toisilla taas saattaa mennä puoli tuntia, toisilla parikin. Zen-mestarilla saattaa mennä useita tunteja, mutta jossain vaiheessa hänkin kompuroi. Onko mestari silloin jotain muuta kuin mestari? Ei. Hän on mestari siinä mitä hän oivaltaa siitä kompuroinnista.
Oletko sinä onnellinen? Mitä se sinulle tarkoittaa? Onko se sama kuin tyytyväisyys? Mikä tekee sinut tyytyväiseksi? Tekeekö sinut tyytyväiseksi halun vaiko tarpeen tyydyttäminen? Mikä ero sinun mielestäsi on halulla ja tarpeella? Vastaa itsellesi, älä kenellekään muulle. Jos puet ajatuksesi sanoiksi, ne ovat silloin alttiita tulkinnoille.
Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut.
Jos on jokin piirre tai asia, jota halveksin suuresti toisissa ihmisissä, niin se on epärehellisyys. Eikä mikä tahansa epärehellisyys, vaan se kaikkein alhaisin laji kaikenlaisesta valehtelusta: Itsepetos. Olen tavannut elämäni aikana niin ”yläluokkaisen” taustan omaavia vaikuttajia, kuin myös laitapolun kulkijoita. Se miten elämänsä petaa tai minkälaisista lähtökohdista on tähän elämään ponnistanut, ei suinkaan johda suoraan itsensä huiputtamiseen. Olen kohdannut suurta elämänviisautta sellaisten ihmisten osalta, joista voi haistaa partaveden sijasta vanhan eilispäivän viinan tai sellaisten osalta, jotka istuvat julkisillakin paikoilla syrjässä. Itseään alituisesti pettävien vastakohtana olen saanut suuren kunnian olla sellaisten seurassa, jotka omaavat sellaisen henkisen selkärangan, ettei heidän tarvitse vajota selittelemään sanomisiaan tai tekojaan. Sellaiset ihmiset ovat olleet aina esikuviani. Henkilöitä, joiden kaltaiseksi haluaisin joskus kehittyä.
Minulla meni vuosia itsepetoksen kierteessä. Sellaisen itsepetoksen, josta voi lukea myös tästä blogista, mikäli menee riittävän kauas ajassa taaksepäin. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja masennuksestani, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut jotain sen luonteesta ja samalla itsestäni. Itsepetokseen syyllistyessään ihminen sysää itselleen kuuluvan vastuun muiden harteille, aivan kuin elämässä kohdatut haasteet olisivat vain muista ihmisistä kiinni. Ei se suinkaan niin ole. Me kyllä olemme yksilöitä ja reagoimme eri tavoin samoihin tilanteisiin, mutta se ei ole mikään oikeutus menettää omaa henkistä selkärankaansa. Olen ehkä joskus kadottanut sen tai kenties minulla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen kasvattaminen on ollut kivuliasta, mutta se on saanut minut huomattavasti päättäväisemmäksi. Alan jo hahmottamaan sen, että millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa ja mitä haluan tässä elämässäni saavuttaa.
Eilinen päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että kohtasin useita itsepetokseen syyllistyneitä ihmisiä. Saman päivän aikana. Kovin useat heistä ovat yrittäneet ja yrittävät jatkossakin vierittää vastuuta minun harteilleni, toisten ihmisten lisäksi. Asioita, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu. Sen seurauksena selkäni takana on puhuttu ja kylvetty pahan veren siementä, mutta maaperä sille ei ole ollut kuitenkaan otollinen. Sen saivat todistaa ne ihmiset, jotka ovat nähneet minun olevan hiljaa ja kuulleet ihmisiä, jotka eivät ole malttaneet sitä olla. Minulle puheet ovat puheita, mutta todellinen arvostus saadaan tekojen kautta. Ja tekemättömyyden kautta silloin, kun teot voivat kääntyä itseään vastaan. Eilinen päivä toi tullessaan tyhjiä puheita, mutta toisaalta myös arvostusta. Ja siitä sain kuulla.
Itsepetokseen syyllistyvät ihmiset puhuvat mielellään. Olen sen itsekin huomannut itsestäni, olen rakastanut puhua yhdessä vaiheessa todella paljon. Se puheen määrä ei ole kuitenkaan vienyt minua eteenpäin, vaan teot ja sellaiset puhutut asiat, joiden sisällä piilee totuuden siemen. Se tarkoittaa joskus toisinaan toisten ihmisten horjuttamista, heidän tunteiden loukkaamista. Ero kiusaamisen ja pyyteettömän neuvomisen välillä on kuitenkin se, että haluaako siitä tunteiden loukkaamisesta pysyvän tilan toiselle. Jälkimmäisessä kun on tarrauduttava totuuteen, eikä se aina ole ruusuinen kuva toisesta tai itsestä. Hetkellisen kolauksen jälkeen sitä kuitenkin muistuttaa itselleen tai toiselle, että koskaan ei ole liian myöhäistä eivätkä mitkään asiat aja suoraan perikatoon, paitsi itsepetokseen tarrautuminen.
Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut. Kun opit näkemään totuuden, niin se totuus on karmaiseva. Tulet kärsimään suuresti totuudesta, sillä se näyttää miten julma maailma ja ihmisluonto voi olla. Totuus kuitenkin antaa sinulle kyvyn tehdä valintoja ja nähdä, millaiset seuraukset teoillasi ovat. Kykenet toimimaan, etkä enää piilottele, etkä ole enää naiivi. Näin ollen, totuus on vapauttavaa.
Sanoin kuluneella viikolla vanhemmalle työkaverilleni, että yhdellä työmaalla ”olen toiminut omien tehtävieni ohessa terapeuttina ja koutsannut siinä kaiken ohessa itseäni nuorempia työntekijöitä.” Hän vastasi siihen, ettei minun pitäisi. Niin. Kovin haasteellista on jopa töissä laittaa itsensä sellaiseen moodiin, missä ”minä pidän vain huolen omista asioistani.” Se on ehkä tässä mailien kerääntymisessä haasteellista, että silmät ja korvat avoinna sekä korvien välien pitäminen valppaana ajaa lopulta tähän tilanteeseen: Näet ja kuulet, muttet pysty enää ummistamaan silmiäsi ympäristöltäsi. Ja jos et reagoi ympäristösi kanssa, niin se tulee mukana unimaailmaasi.
Hyvin kauan aikaa vietin elämääni siten, että lukeuduin näihin jees-miehiin. Nyökyttelin hyvin usein sellaisillekin puheille, joista en ollut pätkääkään samaa mieltä. Ensikädeltä tuollainen toiminta voi kuulostaa melko sieluttomalta ja toisten myötäilyltä. Aivan kuin itsellä ei olisi minkäänlaisia omia mielipiteitä. Näin olen itsekin usein ajatellut, mutta toisaalta olisinko oppinut ihmisistä näiden syvempiä puolia ellen olisi niin toiminut? Ihmiset nimittäin paljastavat aika paljon todellisestä itsestään, mikäli heille antaa mahdollisuuden puhua. Sellaisetkin ihmiset, joita pitää hyvin intellektuelleina tai järkiperäisiltä ovat paljastaneet minulle kapeakatseisuutensa, kun on riittävästi nyökytellyt ja peesaillut heidän puheilleen.
On minulle usein tullut sellaisia hetkiä jälkikäteen, että olen miettinyt pääni puhki. ”Miksi en avannut suutani tai haastanut noita kuulemiani asioita ääneen?” Kun olen näitä asioita miettinyt retrospektiivistä, niin olen todennut haastamisen ja asioiden saattamisen laajempaan kontekstiin melko merkityksettömältä. Tässä ajassa oma henkilökohtainen mielipide ajaa todella usein konsensuksen edelle. Yhteen hiileen puhaltaminen on kuin kirosana, sillä ihmisen yksilöllisyyttä korostetaan lähes jokaisessa kanavassa. Unohdetaan, että ihminen on ollut ravintoketjun huipulla juuri yhteistyökykynsä takia. Yksilönä ihminen on hyvin heiveröinen ja heikko, mutta ryhmänä ihminen on kyennyt hävittämään ympäristöään melkoisella tavalla.
Ja ehkä tuo yksilöllisyyden ylikorostaminen on ajanut asioita maapallolla huonolle tolalle. Emme koe teoillamme olevan merkitystä esimerkiksi luonnonsuojelun osalta, sillä tuollaisten asioiden edistäminen edellyttäisi juuri konsensusta. Kulutusjärjestelmä, jonka osa olemme ja joka on riippuvainen meistä yksilöistä, ei taivu muutoksiin kuin pakon edessä. Unohdamme kuitenkin usein myös senkin seikan, että yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta me otamme ympäristöstämme vaikutteita. Yksilölliset mielipiteemme ja toimintamallimme eivät synny korviemme välissä, vaan niitä tarjotaan meille ympäristöstä. Tässä yhteydessä internet on yksi ympäristö muiden joukossa ja usein jopa paljon haitallisempi kuin luonnollinen elinympäristö. Miksi? Koska se häivyttää niin tehokkaasti ihmisen kulttuurin. Kulttuurilla tässä yhteydessä en tarkoita mitään taidetta, vaan toimintatapojen ja perinteiden kokonaisuutta.
Mitä tästä voi ottaa meidän henkilökohtaisiin ihmissuhteisiimme? Älä ole jees-mies tai -nainen. Olen huomannut suun avaamisen johtavan lopulta aina positiiviseen lopputulokseen. Mutta vain silloin, kun sen päämääränä on konsensus. Omien arvojen ja näkemysten verinen puolustaminen pelkästään aiheuttaa toisissa melkoista hylkimisreaktiota. Jos vain malttaa kuunnella aidosti ja käsitellä asioita moninaisuuden näkökulmasta, niin sen pohjalta lausuttu mielipide kuullaan kyllä lopulta oikeissa osoitteissa. Alun vastaanotto voi olla hyvinkin vihamielinen, mutta aina joukosta löytyy niitä, jotka oikeasti kuuntelevat. Kuuntelevat aidosti todellisia vertaisiaan. Muunlaiset ihmiset kannattaa jättääkin sitten omaan arvoonsa. Keskittymään omaan yksilöllisyyteensä ja omaan pään sisäiseen erinomaisuuteensa.
Mies Vailla Varjoa 