Erinomaisuuden illuusio

29768194267_6dd2797b71_b

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

Mietteitä aidosta läsnäolosta

Hän istuu pöydän toisella puolella, olemme juuri alkaneet syömään. Ruoka on maukasta, mutta omat ajatukset karkaavat viime viikkoina stressiä aiheuttaneisiin taloudellisiin huoliin. ”Tästä tuli aika mautonta”, hän sanoo ja hymähdän: ”Ihan hyvää tämä on.” Minulta jää huomaamatta, että häntä ei vaivaa ruoan mauttomuus, vaan jokin töissä sattunut asia. En ymmärrä kysyä silloin. Ja nyt kun ymmärtäisin kysyä, niin on jo liian myöhäistä.

24769334277_c9d537cb95_b

Luin taannoin Tony Dunderfeltin kirjan ”läsnäoleva kohtaaminen.” Luin sen lähinnä saadakseni lisäeväitä omien vuorovaikutustaitojeni kehittämiseksi, niin yksityiselämässä kuin työssäni. Tuon kirjan lukemisen jälkeen minua on kuitenkin jäänyt mietityttämään muutama asia, joita Tony sivuaa tuossa kirjassaan.

Mitä minä hyödyn tästä itselleni kehittämästäni taidosta? Että osaan kohdata ihmisen kuin ihmisen läsnäolevasti ja aidon kiinnostuneesti? Tämä kysymys on herännyt minulle kirjan lukemisen jälkeen kohtaamieni kokemusteni kautta. Hyöty tuntuu hyvinkin vaatimattomalta, mikäli yrittää virittäytyä läsnä olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei itse ole läsnä. Se tuntuu oikeastaan hyvin vaivaannuttavalta olla toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, silloin kun itse olet läsnä ja toinen ei sitä ole.

..välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.

Samalla kun olen itse esittänyt itselleni nämä kysymykset, niin itsetarkastelun myötä olen ymmärtänyt olleeni aivan samanlaisessa tilanteessa ja vieläpä vuosikausia. Pitkän ja aikoja sitten päättyneen parisuhteeni poissaoleva osapuoli olin minä itse, poissaolevuuden syyn ollessa milloin mikäkin. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut jotenkin sulkeutunut koko suhteen ajan. Olin kuitenkin poissa henkisellä tasolla sellaisina hetkinä, jolloin läsnä oleminen olisi ollut erityisen tärkeää. Tuollaiset hetket voi tunnistaa vasta jälkikäteen. Ne pienet pöytäkeskustelut, jotka tapahtumahetkellä eivät tuntuneet kovinkaan kummoisilta keskusteluilta.

Tämän kirjoituksen alussa ollut tapahtuma on tosi ja se on yksi niistä lukuisista asioista, jotka ovat jääneet painamaan mieltä pitkän parisuhteen kariuduttua. Ja siitä ajatuksesta ei vain pääse irti. Siitä, että mielen haahuiltua jossain aivan muualla jäi kysymättä niin oleellisia kysymyksiä ja joiden vastauksia olisi pitänyt kuunnella koko päällä sekä sydämellä. Vaikka suurimmat epäselvyydet ja kahden ihmisen välinen konflikti ovatkin ratkaistu, niin välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.

Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.

Näkeekö sen, että onko toinen läsnä? Vastaisin tähän, että näkee. Eri asia on kuitenkin se, että ymmärtääkö sen merkityksen kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ymmärrämme sen kielteiseksi asiaksi, jos toinen ei kykene olemaan läsnä yhdessä hetkessä ja samassa tilassa joko fyysisesti tai henkisesti, mutta aitoa läsnä olevaa kohtaamista me harvemmin tunnistamme yhdeksi tärkeimmistä toisista huomioitavista seikoista. Emme kiinnitä huomiota katseeseen, jonka suomat vihjeet mikroilmeiden ohella viestivät toisen pysähtyvän ymmärtämään meitä. Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.

Kirjoitan pitkä parisuhde mielessäni tästä aiheesta, mutta sama pätee jo ennen suhteen muodostumista tai suhteen alkuaikoina. Silloin vetoapuna läsnä olevassa kohtaamisessa ovat tosin sellaiset asiat kuin ihastuminen, seksuaalinen intohimo ja toisen ihmisen asettaminen omaa jalustaa korkeammalle ainutlaatuisena yksilönä. Entä sitten kun nuo edellä mainitut avut laimenevat tai häviävät kokonaan ja tilalle astuu kiintyminen?

Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti?

Voisinpa melkein väittää, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen kerran suuren luokan kriisi ja sen selvittäminen ratkaisee suhteen jatkumisen. Ja mitä todennäköisemmin tuo kriisi liittyy juuri toisen läsnä olevaan kohtaamiseen. Siihen, että vuosienkin yhdessä olon jälkeen jaksaa olla kiinnostunut toisesta ja tämän ainaisessa kehityksessä olevasta ajatusmaailmasta, kyeten keskeyttämään oman päänsä sisäisen sekamelskan ja rauhoittumaan kuuntelemaan toista. Toista voi kyllä kuulla joka päivä, mutta kuunteleminen herättää itsessäkin ajatuksia.

Paljon olen saanut lukea erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia siitä, että ihmisen pitäisi avautua kumppanilleen. Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti? Tai ei vain ole siinä hetkessä, ymmärtämättä miten merkittäviä sanoja toisen suusta pulppuaa. Mielestäni tärkeämpi taito parisuhteessa olisi juurikin toisen kohtaaminen ja kyky esittää kysymyksiä niin, että kysely ei tunnu painostukselta. ”Minä näen, että sinua vaivaa jokin. Haluaisitko jakaa sen minun kanssani?” Tuo toimisi ainakin omalla kohdallani huomattavasti paremmin kuin seuraava: ”Mikä sua vaivaa? Voisitko kertoa sen mulle?” Kyllä jokainen osaa puhua sisäisestä sielunelämästään, jos joku vain osaa esittää oikeat kysymykset oikeaan aikaan ja jaksaa sisäistää kuulemansa vastaukset.

 

 

Hyväksytyksi tulemisen kaipuu

3386771545_0bd7aaecfe_b

Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen, sillä emme ole kehittyneet puolen miljoonan vuoden aikana kovinkaan hyviksi yksineläjiksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme ja muutamia erikoistapauksia lukuun ottamatta me lopulta viihdymme melkoisen hyvin pienryhmissä, riippuen tietysti henkilökohtaisesta temperamentistamme. Onkin siis melko mielenkiintoista, että tänäkin päivänä lukioissamme opetetaan Maslow’n tarvehierarkiasta, missä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet tulevat vasta kolmannella sijalla, perustarpeiden ja turvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen.

Mielenkiintoisen tästä tekee se tosiasia, että historiassamme on lukuisia esimerkkejä noiden perustarpeiden ja turvallisuuden tarpeiden räikeästä laiminlyönnistä yksilötasolla yhteenkuuluvuuden edessä. Omat sotamme ovat tarjoilleet veteraanien kertomuksissa esimerkkejä, missä ryhmän etu on hyvin usein asetettu omien tarpeiden edelle, yhteenkuuluvuuden nimissä. Armeijan päällystön slangissa tätä kutsutaan koheesioksi eli kiinteyden tasoksi. Mitä kiinteämpi ihmisryhmä, sitä valmiimmin yksilö on halukas asettamaan ryhmän edut omien etujen edelle.

Tätä meille luontaista käyttäytymistä (pienryhmissä) voimme todistaa eri ikäisillä ihmisillä koulussa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Erityisen hyvin tämä käyttäytyminen tulee esille ongelmatilanteissa ja erityisesti niiden alkuvaiheissa. Olen itse todistanut sen, miten ihminen tulee hyvin pitkälle toimeen ilman monipuolista ruokavaliota, mikäli tällä on haasteita yhteenkuuluvuuden tunteen tai rakkauselämän osalta. Olen todistanut sen omalla kohdallani ja kokemieni suhteiden osalta. Rakoilu noiden kahden tarpeen osalta vavisuttaa hyvinvointimme perustuksia siinä määrin, että perustarpeista huolehtiminen jää näennäiseksi itsestä huolehtimiseksi.

Haluamme tulla myös arvostetuksi, niin itsemme osalta kuin muidenkin. Kunnioituksen osoitukset toisilta ihmisiltä vahvistavat kokemustamme hyväksytyksi tulemisesta. On sikäli suuri sääli, että nyky-yhteiskuntamme on työkeskeinen ja arvostuksen saaminen työstä nojautuu edelleenkin aikaan eikä aikaansaannoksiin. Tässä nykyisessä hektisessä ja nopeaan viestintään nojautuvassa ympäristössä, jossa elämme, tarvitsisimme arvostusta hieman useammin kuin merkkipäivinä ja eläkkeelle siirryttäessä.

Näiden kahden Maslow’in mainitseman tarvekategorian häiriöt ovat aika usein toistuvia puheenaiheita päihdeongelmien kanssa kamppailevien kanssa. Oli kyse sitten itseen kohdistuvasta vääristyneestä minäkuvasta tai ongelmallisesta sosioekonomisesta ympäristöstä, niin samat teemat toistuvat keskusteltaessa: ”Minulla on ongelmia. Minusta tuntuu pahalta se, että noista ongelmista kärsimätön ymmärtää minua tuskin lainkaan. Ongelmani eivät määritä minua ihmisenä.” En ole itse kuullut tuota sitaattia kenenkään moniongelmaisen suusta, mutta keskustelut voisi ulkopuolisen näkökulmasta kiteyttää tuohon lauseeseen.

On hämmästyttävää, että tätä mielenkiintoista seikkaa ei ole huomioitu tutkimuksen saralla kovinkaan äänekkäästi. Kun löydät esimerkiksi yksittäisen menestystarinan onnistuneesta päihdevieroituksesta, niin hämmästyttävän usein taustalla on vertaistuki. Sitä on saattanut edeltää vuosienkin kallis ja pitkäkestoinen kuntoutus, mutta varsinaisen pysyvyyden saavuttaminen on ollut riippuvainen saatavilla olevasta vertaistuesta.

Eikä vertaistuki mitään salatiedettä ole. Siinä samankaltaisia ongelmia kohdannut ja niistä selvinnyt ihminen tukee toista vastaavassa, joskin ajallisesti aikaisemmassa asemassa olevaa ihmistä. Tukihenkilö hyväksyy tuettavan ihmisenä ja pyrkii antamaan kannustusta sekä perspektiiviä tuettavan henkilön kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Vertaistukihenkilön rehellisyys saattaa painaa enemmän vaakakupissa kuin terveydenhuollon ammattilaisen, sillä tuettava ei milloinkaan ole tyhmä ja ymmärtää eron näiden kahden välillä.

Vertaistukihenkilöiden löytäminen haastavassa elämäntilanteessa on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja joissain tilanteissa muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Siksi onkin todennäköistä, että haastavassa elämäntilanteessa tuen tarve tyydytetään samankaltaisissa vaikeuksissa kamppailevan seuralla. On kuitenkin selvää, että koettelemukset eivät tee ihmisestä käypää vertaistukea, vaan niistä selviäminen. Esimerkiksi moniongelmaisen kumppaniksi valikoituva toinen moniongelmainen voi täysin ymmärtää toisen elämäntilanteen ja siihen johtaneet syyt, muttei kykene tukemaan niistä selviämisestä. Tarve tuelle oman itsensä kohdalla kun voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi.

Edellä mainitun johdosta ovat epävakaat ihmissuhteet ennemminkin sääntö kuin poikkeus niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat elämässään monisyisiä ongelmia samanaikaisesti. Tukeudumme herkästi vertaisiimme, sillä se on meille ihmislajina luonteenomaista käytöstä. Olisi kuitenkin jo aivan kansantalouden kannalta järkevää, jos ymmärrystä irtoaisi välillä myös ylhäältä alaspäin. Merkittävintä se ymmärrys tosin olisi juuri sen yhden moniongelmaisen ihmisen elämässä, mikäli emme tuijota pelkkiä numeroita kansantalouden kuvaajalta.


Tämän linkin takaa löytyy Mental Health America:n tutkimusyhteenveto vertaistuen vaikutuksista vuodelta 2018.

Taivaallisen seksin etsijöille

22928635005_f5a700a1f6_b

Myönnä se. Etsit lakkaamatta Graalin maljaa, lähes taivaallista yhteyttä seksissä. Tuo järjettömän hekuman saalistus ajaa sinut välillä hulluuden partaalle, missä kyseenalaistat omat uskomuksesi ja perimmäiset motiivisi. Se on matka, jolla ei ole päätepistettä. Ja toivon sydämestäni, että et täysin löydä etsimääsi. En siksi, että olisin pahantahtoinen. Tämä on varoitus. Jos löytää etsimänsä, täytyy määrittää itselleen jotain uutta löydettävää pysyäkseen järjissään.

Taivaallinen seksi nimittäin ei muistuta juuri lainkaan tavanomaista seksuaalista kokemusta. Stimulaatioaistimus ja käsitys itsestä häviää sekä keho, jolla tuo koko kokemus luodaan, muuttuu aktin aikana aineettomaksi ja siten turhaksi. Ennen vajoamista yhteyteen toisen samalla tavoin kokevan kanssa keho lakkaa olemasta sielun vankila ja viimeisellä hetkellä pystyy kokemaan puhtaan energiavuon virtaavan itsestä toisen läpi johonkin aivan toisenlaiseen ulottuvuuteen. Sillä hetkellä saatat huutaa, että ”mitä vittua nyt oikein tapahtuu” tai mykistyä tuon suureen edessä täysin. Seksi voi olla subjektiivisena kokemuksena taivaallista, mutta tarkoitan nyt sitä kollektiivista kokemusta, jonka molemmat saattavat tuntea samaan aikaan toisistaan irrallisina olentoina.

Tuollaisen edellä kuvatun kaltaisen hetken jälkeen seksissä ei enää ole paluuta entiseen. Se voi joko latistaa sinut täysin tai sitten se jää muistoihisi encorena, jonkinlaisena ylimääräisenä lisänä seksissä. Se voi myös käynnistää eksistentialistisen kriisin. Tiedät kuitenkin, että olosuhteiden ollessa sopivat saatat löytää sen uudelleen. Vaan haluatko enää välttämättä löytää jotain jo kerran löydettyä?

Minulle tuo hetki tuli täytenä yllätyksenä ja parhaiten sitä voisi kuvata ruumiista irtoamiseksi. Epäilen, että mikään muu mielikuva tai tuhannet sanatkaan eivät kykene välittämään sitä kokemusta eteenpäin. On ainoastaan toinen ihminen tällä hetkellä, tällä maapallolla, joka ymmärtää mitä tuossa hetkessä oikein tapahtui. Näin tulee aina olemaan, sillä vain me kaksi olimme läsnä (ja olimme samaan aikaan olematta) tuossa hetkessä. Todennäköistä tulee myös olemaan, etten tule kohtaamaan ketään toista ihmistä tässä elämässä, jonka kanssa voisin yltää samaan kokemukseen seksi osalta.

Voin antaa sinulle vain yhden neuvon ja se on tämä: Varo mitä toivot! Mikäli toiveesi toteutuu, niin sinulla tulisi olla selkeänä mielessä mitä sen jälkeen tapahtuu ja on tapahtumatta.

Löydettyäni tuon Graalin maljan ikään kuin puolivahingossa olen joutunut määrittelemään itseni uudelleen seksuaalisella tasolla. Olen kysynyt itseltäni kysymyksen, että ”mitä jos tulevan kumppanini kanssa en pääse edes murto-osan päähän siihen mitä olen parhaimpana hetkenä saanut kokea?” Vastaustani en tähän jaa, sillä se ei saa vaikuttaa sinun omaan vastaukseesi. Kaiken lisäksi se on niin monimutkainen ja -tahoinen vastaus jopa itselleni, ettei sitä pysty typistämään yhteen tekstikappaleeseen.

Kannattaa unohtaa kaikki ulkoisesti mitattavat seikat, mikäli mielii löytävänsä etsimänsä. Kuten taruissa ja mytologioissakin, niin tämän Graalin maljan löytääkseen pitää kyetä irrottautumaan kaikesta fyysisestä. Ainoa ero satuihin on tosin se, että sen voi kuka tahansa löytää sopivan partnerin kanssa. Ja jos sitä ei elämänsä aikana löydä, niin ainakin sitä etsiessä on voinut pitää hauskaa.

Etäinen perspektiivi avuksi

2811635016_e7a29c8208_b

Tein testin. Päätin ryhtyä etsimään sub-Redditin viestejä, joissa esitettyihin kysymyksiin osaisin antaa jonkinlaisen vastauksen. Olen nimittäin pitkään epäillyt kykyäni asettaa itseni toisen ihmisen asemaan ja arvioimaan heidän sen hetkistä elämäntilannetta sekä heidän kohtaamiaan haasteita siinä. Valitsin aihealueeksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön keskittyneen alueen ja ryhdyin lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Vastaan tuli kysymyksiä, joihin arvelin kykeneväni vastaamaan ja ryhdyin kirjoittamaan. Ja sain niihin myös vastauksia.

Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa.

Olin hieman yllättynyt, että esittämäni neuvot ja kannustukset saivatkin hyvän vastaanoton. Se on jotain sellaista, mitä harvemmin saa nähdä ja kokea mikäli tekee samaa itselle huomattavasti läheisempien ihmisten kanssa. Sanat joita kirjoitin olivat toki englanniksi, mutta eivätpä ne hirveästi eroa suomeksi käännettynä siitä mitä saattaisin sanoa kasvotusten niin tilanteen vaatiessa. Ja tähän mennessä vastaanotto kasvotusten on ollut melko usein vihamielistä tai mitään sanomatonta olkien kohauttelua. ”Saattaa se noinkin olla” tai ”ei sitä voi tietää.”

Kunnes oivalsin, että nettikirjoittelussa pätee aivan eri olosuhteet kuin todellisessa elämässä. Todellisessa elämässä tunteet käyvät välillä niin suurilla ylikierroksilla, että sanotut asiat yleensä jäävät tunteiden varjoon. Ja haasteellisin keskustelutilanne on käydä keskustelua epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa. Siinä jää lähes aina tunteiden tallaamaksi ja silloin voi satuttaa todella pahasti itseään. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. Ja jos on yhtä kivenkovalla jästipäällä varustettu yksilö kuten minä, niin usein tulee tahattomasti satutettua sitä päälle käyvää tunteiden karhua.

Kirjoittaminen, oli se sitten keskustelualueen viesteihin vastailu tai esimerkiksi tämän blogin ylläpitäminen, on minulle henkilökohtaisesti eräänlainen ’reality-check’, jonka ansiosta osaan asettaa kokemani asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Vaikken kärsi mistään varsinaisesta persoonallisuushäiriöstä itse, niin minäkuvaani vääristää aika-ajoittainen masennus ja melankoninen virittyneisyys. Kun kirjoittaessani asetan itseni asiayhteyksistä etäälle, niin kykenen näkemään asioiden todellisen tilan huomattavasti paremmin.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään.

Mieleeni muistuu Redditistä erään nuoren naisen kirjoitus. Tämä Yhdysvalloissa asuva nainen kertoi asuvansa autossa, sillä hänen lähipiirinsä oli käytännössä hylännyt hänet johtuen kenties hänen irrationaalisesta käyttäytymisestä, mikä taas on aika tyypillistä reagointia omiin tunteisiin ja muiden toimintaan epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Lyhykäisyydessään neuvoin häntä olemaan yhteydessä hänen olinpaikkansa mielenterveystyötä tekevään järjestöön, sillä terveydenhuolto maksaa tuossa maassa järjettömästi verrattuna kotimaahamme. Asiaa hieman selvitettyä sain suuret kiitokset vastaukseksi.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään. On hyvin turhauttavaa elää ympäristössä, missä varsinaiset suuret oivallukset tulevat hyvin usein vasta jälkiviisauden mukana. ”Olisi pitänyt sitä ja tätä”, voisi kiteyttää kaikkein intiimeimmät keskustelut. Toisaalta voi miettiä, että kuinka moni ihminen edes käy näitä keskusteluja kriisien jälkeen? Kun kirjoitan kokemuksiani ventovieraille ja toisella puolen maapalloa eläville ihmisille, niin hämmästelen tuota edessäni esiintyvää kuilua: Miksi kokemukseni hyödyttää enemmän etäällä olevia kuin lähellä olevia? Miksi en itse saa siitä suurempaa hyötyä irti?

Työ on vielä kesken. Niin ihmisenä kehittyminen kuin itsensä asettaminen oikeaan suuruusluokkaan ympäröivässä yhteisössä, joskin sen yhteisön näkeminen on joskus hyvin hankalaa. Ja tuo työ tuskin loppuu tämän eliniän aikana, vaikka sitä kuinka haluaisi jo ottaa omasta kehitystasostaan jonkinlaista kunniaa ja olla siitä ylpeä. Se tosin ei ole mahdollista, sillä muuten sitä saattaisi havahtua pysähtyneensä itselleen asettamansa kehityksen tiellä.

Kusetettu jouluna

3186772919_83fc7cb334_b

Olipa joulu. Sen lisäksi, että koin hyvin suurta yksinäisyyttä, niin sain opetuksen ihmisluonnosta ja tietyn tyyppisestä persoonallisuudesta. Nimittäin epäsosiaalisesta persoonasta. En ryhdy erittelemään sen ihmisen, jolla tämän tyyppinen persoona on, ja minun välisen suhteen muotoa muulla tavalla kuin nykyhetken mukaan: En halua olla tekemisissä tällaisten ihmisten ja erityisesti tämän henkilön kanssa enää ikinä.

Tällaisen epäsosiaalisen persoonan omaava ihminen on täysin välinpitämätön toisten ihmisten tunteita kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö tuollaisen persoonan omaava ihminen kykenisi välittämään toisen tunteista, mutta lapsuuden ja nuoruuden kokemukset yhdistettynä käytöshäiriöihin tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tuollainen ihminen ei ole kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa lähtökohtaisesti luotetaan toisiin ihmisiin ja joissa osoitetaan välittämistä sekä tunteita lähimmäisille. Eli ihminen on jäänyt vaille mallia siitä, miten muut tulisi ottaa huomioon.

Edellä kuvatun kaltainen ihminen ei tosin paljasta suoraan tätä persoonaansa ja voikin olla erittäin hyvä piilottamaan todellisen minänsä. Tosin ihmissuhteiden kestävyys on lyhytikäistä, vaikka tällainen ihminen solmii niitä hyvin vaivatta. Epäsosiaalinen persoona ei ole tunnekylmä, joten ulkopuolinen voi nähdä tällaisessa ihmisessä hyvin tunnepitoisen ja -kyvykkään ihmisen. Sellaisen, johon on helppo mieltyä ja jopa rakastua.

Epäsosiaalinen persoona löytää aina vikaa muista, mikäli tämän oma käytös on törmäyskurssilla sosiaalisesti hyväksyttyjen normien ja siten ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten mielipiteiden kanssa. Omasta käytöksestä johtuneet ja juontuneet ongelmat itselle ovat muiden ihmisten syytä, eikä epäsosiaalinen persoona halua nähdä suhdetta tekojensa ja seurausten välillä.

Epäsosiaalinen persoona ei kestä myöskään turhautumista, on normaalia aggressiivisempi ja käyttäytyy väkivaltaisesti hyvin herkästi. Tuollaisina hetkinä henkilöstä on havaittavissa silminnähtävä turhautuneisuus, joka voi räjähdyksenomaisesti johtaa väkivaltaiseen käytökseen muita ihmisiä tai ympäristöä kohtaan.

Epäsosiaalisen persoonan kuvaus löytyy terveyskirjaston sivuilta, missä on listattu persoonallisuustyypin piirteet ja joista olen kirjoittanut tähän blogikirjoitukseeni. Välinpitämättömyys toisten tunteita kohtaan on vaikea todeta muulla tavalla kuin viettämällä riittävästi aikaa tällaisen ihmisen kanssa, mutta muut piirteet pystyy havaitsemaan helposti: Onko ihmisellä pysyviä ihmissuhteita, toimiiko ihminen sukupuolisesti holtittomasti, käyttäytyykö tämä aggressiivisesti ja onko tällä taipumusta moittia tai syytellä toisia hyvin herkästi. Epäsosiaalinen persoona myös käyttää herkästi muita hyväkseen, mutta tällaisen toiminnan havaitsee vasta tapahtuneen jälkeen.

Minä itse tajusin tulleeni hyväksikäytetyksi vasta myöhemmin ja olin hyvin vihainen sen huomatessani. Epäsosiaalinen persoona tuli mieleeni opetustyöni ajalta, joten palasin tuon määrittelyn pariin huomatakseni yhtäläisyydet tämän ihmisen toimintaan. Omasta mielestään tämä ihminen kokee kärsivänsä aivan jostain muusta, mutta näin ulkopuolisen silmin epäsosiaalinen persoona selittäisi tuon ihmisen hyvin järjenvastaisen toiminnan alusta loppuun saakka.

Rehellisimmästä ystävästäni

4807773045_8dae67c1b6_o

Siitä on kaksi viikkoa, kun kirjoitin blogiini artikkelin otsikolla Pahimmasta kiusaajastani. Tuon kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon ja on aika kirjoittaa anteeksi annosta ja sovittelusta. Siihen on nimittäin totisesti aihetta.

Lyhyt yhteenveto: Kaksi viikkoa sitten kieltäydyin entisen avopuolisoni sovitteluyrityksestä. Pyörsin päätökseni käydä keskustelua hänen kanssaan, mutta asia nousi vaivaamaan minua kuitenkin useana yönä tuon päätöksen jälkeen. Kunnes päätin perjantaiyönä muutaman päivän jälkeen istua koneelleni kirjoittamaan hänelle. Se johti keskusteluun ensin sähköpostien välityksellä, pian puheluun ja lopulta siihen, että tapasimme kasvokkain.

Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään.

Tuon kaiken keskustelun lopputuloksena ymmärsin, että olin vaalinut voimakasta vihantunnetta häntä kohtaan. Vihan tunnetta, sillä olen ollut liian heikko tuntemaan ikävää ja sisimmässä vellonutta tyhjyyden tunnetta. Voimakkaan vihan tunteen avulla olen kyennyt työntämään sivuun ne kaikki hyvät ja kullanarvoiset muistot yhteisestä elämästämme, kyennyt unohtamaan ne kaikki kivuliaimmat tunteet, joita ihminen voi kokea kohdatessaan menetyksen ja tulevaisuuden kaikkine epävarmuuksineen.

Entinen avopuolisoni kertoi lukeneensa aiemmin mainitsemani blogikirjoituksen ja hän kertoi sen satuttaneen häntä todella pahasti. Ja varmasti satuttikin, sillä se kuvastaa juuri tuota kokemaani vihaa häntä kohtaan. Se kuvastaa tunteita, ei varsinaisia tapahtumia. Se jättää huomioimatta sen, että hän on vain ihminen. Ei hän paha ole eikä pahantahtoinen, kuten tekstistä voisi saada kuvan. Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään. Ja tuo seikka asetti yhteiselämäämme sellaisia haasteita, joista me emme itse olleet vastuussa. Emme saaneet menneisyyden takia määrätä täysin yhteisestä onnestamme, vaan se asetti meidät jäykille raiteille. Molempien menneisyyden takia.

Totta kai me molemmat teimme virheitä ja käyttäydyimme tilanteissa tunteidemme vietävinä, johdattaen järkeilymme ja järkiperäiset päätöksemme meitä rikki repivistä tunteista, kuten ikävästä, kaipuusta ja halusta tulla rakastetuksi. Me molemmat olimme samaan aikaan pyhimyksiä eromme hetkellä ja syytimme toisiamme monista asioista, minä itse syytin häntä ehkä jopa enemmän. Eikä siinä lopulta ollut mitään sellaista mitä toinen olisi ansainnut tai olisi saanut toiselta, jotta olisi voinut asettua tuomitsijan rooliin. Tuo johti lopulta siihen, että vihasta tuli todellisuutta tärkeämpää ja esti useiden viikkojen ajan käsittelemästä asiaa terveellä tavalla.

Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi.

Tuon kaiken edellä mainitun ymmärtäessäni mieleeni alkoi palautua unholaan työntämiäni hetkiä, niitä kaikkein onnellisimpia yhteisestä taipaleestamme. Ja ne olivat ja ovat edelleen todella kauniita muistoja. Ja niitä muistellessa ymmärtää miksi halusi vaalia vihaa ja unohtaa kaikki hyvä. Nuo muistot nimittäin ovat kivuliaita ja täynnä sellaisia tunteita, joita yksin ollessa ei haluaisi paljoa muistella. Kunnes ymmärtää, että miten itsekeskeinen sitä voikaan olla. Ja heikko, sillä sitä tajuaa juosseensa karkuun ikävältä tuntuneilta tunteilta, jättäen ne käsittelemättä.

Kaikista niistä hyvistä ja todella onnellisista muistoista päällimmäisenä on kuitenkin se, miten kehoni kertoi hänen olevan täydellinen minulle. Ja se näyttäytyi intohimona ja pohjattomana haluna häntä kohtaan. Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Se heijastui myös tunteisiimme ja sai meidät molemmat sokaistumaan. Aivan sama, vaikka maailma olisi romahtanut ympärillämme. Meillä oli toisemme, kehomme oli luotu toisiamme varten. Ja ovat edelleen.

Olen kirjoittanut entisen avopuolisoni huonoista puolista ja paheista, korostaen niitä kokemani vihan takia aivan liikaa. Olen toiminut epäreilusti ja jättänyt kuvailematta hänen parhaat puolensa, joita on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin paheita. Aion korjatakin tuon puutteen teksteistäni tässä seuraavaksi.

Hän on empaattinen ja kykenee samaistumaan sopivissa olosuhteissa toisen ihmisen mielentilaan täysin. Hän on myös äärettömän lojaali, mikäli vain kohtelee häntä kunnioittavasti ja sellaisena kuin hän todella on. Jos hänestä saa ystävän, niin hän on aina saavutettavissa ja häneen voi aina tukeutua, häneen voi luottaa silloin täysin. Hän on luonteeltaan todella suojelevainen ja asettaa ehkä liian usein muiden edun omansa edelle. Vaikka hänellä menisi huonosti, niin hän on aina valmis auttamaan heikoimman hetkensä kohdannutta ihmistä. Se kertoo hänestä jo todella paljon.

Ja minä luen hänen parhaaksi puoleksi lopulta sen impulsiivisuuden, joka aiheutti vaikeuksia parisuhteeseemme. Hän sanoo suoraan eikä jää hautomaan asioita. Todella kehno yhdistelmä yhdessä kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön ja alkoholin kanssa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi hyve. En voi väittää, että parisuhteemme aikana tai sen jälkeen minulle olisi jäänyt epäselväksi, että mikä hänen mieltään vaivasi tai on vaivannut. Siitä olen oikeastaan todella kiitollinen hänelle.

Lopuksi: Voisin kirjoittaa yksityiskohtaisesti niistä hetkistä, joita olemme viettäneet yhdessä viimeisen viikon aikana. Sitä en kuitenkaan tee, sillä ne ovat varattu vain minulle itselleni ja hänelle. Sen voin kertoa, että nuo hetket ovat luoneet uusia muistoja ja ne ovat olleet täynnä sovittelua, sovintoa ja anteeksiantoa. Elämä on liian lyhyt vihaamiseen ja katkeruuden kantamiseen. On parempi rakastaa ja olla rakastettu, vaikkei yhteistä elämää enää olisikaan. Olla ystävä, eikä vihamies.