Aleksis Kivi ja onnistumisia eilispäivältä

33243942022_faecdccdcb_b
Lähde: Flickr.com

Onnistumisia. Se jäi mieleen eilisestä. Sen kokoluokan onnistumisia, että tein pariin otteeseen näkyvät tuuletukset, jahka oppilaat olivat ensin poistuneet luokasta. Sain esimerkiksi yhden naispuolisen oppilaan kiinnostumaan ensimmäistä kertaa tunnilla jostain, toistan: Hän katsoi minua eilen koko sen ajan, kun puhuin häntä kiinnostavasta aiheesta ja pidän sitä aivan järjettömän hienona onnistumisena. Sain motivoitua häntä, hän oppi jotain (vaikkakaan ei tunnin aiheesta, mutta mitä väliä sillä, oppi kuitenkin jotain) eikä tunti mennyt tällä kertaa lainkaan hukkaan häneltä kuten niin monta kertaa aikaisemmin.

Onnistumisen tunteeksi voisi lukea myös sen, että ensivaikutelmani eilen ensimmäistä kertaa tapaamastani ihmisestä oli väärä. Tai oikeastaan vaikutelmani siitä, millaisena hän minut koki. Tapasin hänet kyllä jo ensimmäisen kerran viime perjantaina, mutta ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, jos saa tietää toisesta vain tämän etunimen ja puhelinnumeron. Oli hyvin lähellä, etten kääntynyt kannoillani ja lähtenyt pahoitellen pois, sillä aluksi oloni oli hyvin vaivaantunut. Onneksi en toiminut hätiköiden, vaan odotin rauhallisesti ja olin ihan oma itseni. Illalla muutamat viestit vaihtaessamme sainkin tietää, että hiljaisuus olikin vain hyvä asia.

Onnistumiseksi lasken myös sen, että ensimmäistä kertaa hyvän ystäväni kanssa puhuimme aidosti ja suoraan, kun kävin tapaamassa häntä ennen edellä mainittuja treffejä. Me esitimme ääneen molemmat sellaisen kysymyksen, että kuka minä oikeastaan olen. Minusta olisi mielenkiintoista tietää millaiseen lopputulokseen hyvä ystäväni pääsee ja vielä mielenkiintoisempaa olisi saada tietää vastaus samaan kysymykseen itseni kohdalla. Kuka minä oikein olen?

Kun saan sen jonain päivänä selville, siis vastauksen siihen kuka minä oikein olen, niin tulen kyllä paljastamaan sen myös Teille hyvä lukija. Siihen asti saatte valitettavasti tyytyä osakysymyksiin ja osavastauksiin, matkata mukana kohti sitä lopullista vastausta. Tuskin pääset kovinkaan usein seuraamaan näin läheltä toisen ihmisen tutkimusmatkaa omaan itseensä niin, ettet tiedä edes tämän kyseisen ihmisen nimeä tai sitä, miltä hän oikein näyttää. Ulkoiset seikat nimineen tosin ovat aivan epäoleellinen asia. Aivan sama miltä minä näytän, en minä itsekään tutkiskele itseäni peilin kautta. Se joka minua peilistä tuijottaa ja joka vastaa johonkin tiettyyn nimeen kuuluu tällä hetkellä vain ja ainoastaan minulle itselleni. Korkeintaan sille ihmiselle, jonka eilen tapasin niin sanotusti ensimmäistä kertaa.

Ainiin, hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää, Aleksis Kiven päivää! Juhlistetaan tätä päivää yhdessä avaamalla jokin suomalaisen kirjailijan kirja, oli se sitten kirjoitettu suomeksi tai ruotsiksi. Tehdään siten kunniaa niille, jotka ovat tarjoilleet meille tarinoita niin mielikuvituksen tuotteena tai inspiroituneena todellisuudesta. Olkoon tämä kirjoitus siis mieluummin niitä harvoja, jotka eivät kuulu tämän päivän juhlakokoonpanoon. Oikein hyvää Aleksis Kiven päivää.

Eheytymistä (taas) ja aavistus

IMG_5825
Lähden: Flickr.com

Tässä pirtin pöydän ääressä istuessani ja nauttiessa päivän (aamuyötähän tämä vielä on) ensimmäistä kahvikupposta, on helppo heittäytyä keittiöfilosofiksi. Tai oikeastaan väkisinhän mieleen tulee sellainen ajatus, että ”miksi ihmeessä en ole vielä tuolla vällyjen välissä torjumassa väsymystä?”

Samaa voisi kysyä pidemmältä aikaväliltä: Miten ihmeessä olen tässä tilanteessa? Tulevaisuus on näyttäytynyt minulle jo useamman vuoden melkoisen mustana. Ei sen takia, että olisin nähnyt sen pelottavana tai kielteisenä, vaan sen arvaamattomuuden takia. Olen tehnyt vuoden aikana paljon asioita, joita en olisi ehkä kuvitellut ikinä tekeväni. Niin hyvässä kuin pahassa. Ja tällä hetkellä tärkeintä olisi keskittyä niihin hyviin asioihin.

Opetustyössä tulee nimittäin eteen paljon sellaista, johon pystyy itse täysin samaistumaan. Näkee nuoria miehenalkuja, joissa tunnistaa itsensä ja joille haluaisi vain opettaa elämästä, ei mitään taitoja tai pistää muistamaan ulkomuistista tietoja. Tartuttaa heihin viisautta älykkyyden sijaan, sillä sitä vielä tarvitaan niin myrskyiseltä näyttävässä tulevaisuudessa.

Vielä pari kuukautta sitten olin tilanteessa, jossa vannoin suojelevani muita ihmisiä itseltäni. Mietin, että jos mikään muu ei auta, niin lähden vaikka eräänlaiseen maanpakoon. Impulsiivisuuteni silloin kun olen täysin loppu ja itsehillintää ei ole, oli näyttäytynyt todella ikävällä tavalla elämässäni läheistäni kohtaan ja nyt ollaan tilanteessa, jossa en tiedä tuon ihmisen elämästä ja teoista enää mitään. Parempi niin, hänen oman turvallisuutensa takia. Ei siksi, että olisin enää uhkaksi tai vaaraksi hänelle, vaan hänen itsensä takia.

Vielä pari kuukautta sitten en olisi voinutkaan kuvitella, että olisin joskus kykenevä eheytymää ja näin nopeasti parempaan suuntaan. Se luo uskoa itseensä ja siihen, etten olekaan välttämättä täysin menetetty tapaus itseni kannalta. Olen kyennyt tekemään asioita, joista nautin ja jakamaan sitä myös muille, olemaan myös herkkä ja näyttämään sitä ventovieraille saaden myös heidät herkistymään.

Ja mikä kaikkein hämmentävintä, minulla on taas kutina, aavistus. Aavistus siitä, että tämä päivä tarjoilee jotain sellaista, mitä ei voi ennustaa itselleen tai toiselleen. Ja se alkoi viime perjantaista, josta voi lukea myös tästä blogista. Se kutina on tuonut eteen taas mielenkiintoisia kuvitelmia, joiden tarkoituksena on aina jollain tasolla valmistaa minua vaikeimpaan, vaikka minulle kertyneen kokemuksen ja sitä kautta viisauden myötä pystyn sanomaan, että aivan turhan takia. Se mitä tänään tapahtuu iltapäivästä töiden jälkeen voi muovata tulevaisuuteni suuntaa yksityiselämän osalta, mutta minun ihmisyyteeni se ei vaikuta. Tämän herkemmäksi ihminen ei enää voi tulla musertumatta sen alle.

Hei. Internet osaa sanoa, että tänään on mielenkiitoisten asioiden päivä. Silloin pitää heittäytyä havainnoijaksi ja kysymysten esittäjiksi, erityisesti sen tärkeimmän kysymyksen: Miksi? Ja vetää siitä jatkokysymys: Ja mitä varten?

Laulu vain hänelle

5426289022_bc72fc8c9a_b
Lähde: Flickr.com

Tämänkertainen kirjoitus on osoitettu miehille (varoitus naisille, saattaa sisältää tosielämän romanttisen kuvauksen). Erityisesti niille, jotka kamppailevat huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Niille, jotka kokevat yksinäisyyden tunteita ja samaan aikaan taistelevat kuvainnollisesti lohikäärmettä vastaan. Kerberosta, joka vahtii porttia mistä pääsisi luontaisesti tapahtuvan kanssakäymisen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa ollaan sinut itsensä kanssa ja osataan kantaa oma itsensä vaivattomasti, ilman turhia pelkoja muiden ihmisten suhtautumisesta omaan itseensä. Johdattelen sinut lukijana tähän aihepiiriin omien käytännön kokemusteni kautta ja pohdin samalla sitä, miten olen päässyt omista pelkotiloista yli.

Perjantai klo 18:36

Istun karaokebaarissa ja ensimmäinen kappale on juuri alkamassa. Jännittää aivan hemmetisti. Ei sen takia, että tulen vetämään itseeni huomiota. Jännitys syntyy siitä, että ääneni on ollut karhea vilustumisen takia ja pelkään suoriutuvani lämmittelylaulusta ala-arvoisesti. Jännitys on siis täysin sisäistä ja itsekriittisyydestä johtuvaa, sillä ei ole mitään tekemistä ulkoisten tekijöiden kanssa.

Ensimmäiset sanat häviävät taustamusiikin sekaan, äänentaso mikrofonille on asetettu tosi alhaiseksi. Nostan painetta äänihuulille ja saan lauluni kuuluviin, käheys on poissa. Lämmittely menee hyvin ja saan äänihuuleni auki. Olen kohtalaisen tyytyväinen. Vielä pari helppoa kappaletta ja sitten tutustumaan kaupungin legendaarisimpaan paikkaan, jossa en ole ikinä käynyt.

Perjantai klo 20:05

Se legendaarinen paikka oli täyttä paskaa. Työntekijöiden opastus oli melko tökeröä, ainoa ystävällinen työntekijä oli portieeri. Meni melkein tunti, että pääsin itse laulamaan. Minua ensin oli ehkä kuusi laulajaa, mutta jokainen oli valinnut todella pitkiä kappaleita laulettavaksi. Tunnelmaa ei ollut, sillä paikka on suhteellisen iso avara tila ja vähäinen asiakasmäärä teki sen, että olisi kuin olisin laulanut yksin kotona. Masentava tunnelma. Istun jälleen samassa baarissa, jossa lämmittelin ja olen päättänyt laulaa haluamani kappaleet siellä.

Yritän saada muitakin laulamaan. Muutaman kappaleen laulettuani pari muutakin perjantai-iltaa viettävää viitsii ottaa mikrofonin käteen. Viestini on mennyt perille: Pitäkää hauskaa, laulaminen tuo todella hyvän fiiliksen ja mikä parasta, se voi tarttua muihinkin. Aivan sama meneekö laulaminen nuotilleen oikein vai ei.

Perjantai klo 23:30

Istun kaupungin uusimmassa karaokebaarissa ja juttelen erään miehen kanssa yhteisestä tutusta. Pieni kaupunki, ja vaikken ole paljasjalkainen asukki, niin yhteisiä tuttuja löytyy varmasti jokaisen kanssa. Nimeäni kutsutaan, olen menossa jälleen laulamaan. Kappale on sen verran tunteita herättävä, että on haastetta kyetä laulamaan se ilman liikutusta. Jotkin kappaleet ovat tulleet merkityksellisiksi omille elämäntapahtumille. Kun laulan, niin etsin katseita. Viihdytän itseäni laulamalla, mutta yritän myös samalla viihdyttää muita. Kappale on miehen äänelle ja tarkoitettu laulettavaksi naiselle. Etsin siis katsekontaktia naisista. Ja sitten löydän sellaisen. Tietyissä hyvin merkityksellisissä kohdissa laulua luon aina katseen hänen kanssaan. Olen epävarma sanoista, joten lunttaan paljon näytöltä. Mutta avainkohdissa luon aina katseen, hymyilen tai olen vakavoitunut kasvoiltani, riippuen kappaleen ja sen sanojen moodista. Esiinnyn nyt vain hänelle ja kuvittelen, ettei baarissa ole kuin minä ja hän. Kuvitelma realisoituu, kun kappale päättyy: Juuri kukaan ei taputa, vaikka toin lauluun eniten tunnetta koko illan aikana.

Menen valitsemaan viimeisen kappaleen ja istun tiskillä. Edellisen kappaleen katsekontakti palaa pari kertaa ja hänen vieressään oleva kaveri viittoo istumaan heidän kanssaan. Hymyilen leveästi, mutta en vastaa kutsuun. Juon alkoholittomat juomani ja keskustelen baaritiskillä. Ennen viimeistä omaa kappalettani jammailen mukana, kun rock-henkinen äijä vetää Rammsteinia asenteella. Juttelen vielä hetken baaritiskillä niitä näitä, joku nainen laulaa hyvin erään sovituksen. Tulee oma vuoroni ja astelen pienelle lavalle. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Viimeiseksi kappaleeksi olin säästänyt Yö-yhtyeen Rakkaus on lumivalkoinen. Päätän omistaa lauluni katsekontaktille ja sanon sen ääneen. Näen, että hän vaivaantuu saamastaan huomiosta.

Keskiyö, noin klo 00:00

Laitan mikrofonin takaisin ständiin. Miesporukka, joka keskittyi lauluni ajan vain kuuntelemaan esitystäni taputtaa. Tulen pois lavalta ja menen suoraan tiskille juomaan juomat loppuun. Sen jälkeen astelen katsekontaktin luo ja istun alas. Pahoittelen, että joudun poistumaan ja kysyn, josko hän haluaisi käydä kanssani joskus kahvilla. Pyydän numeron ja lupaan soittaa seuraavana päivänä, sovitaan aika sitten. Koko keskustelun ajan hän on hieman puulla päähän lyöty, kaveri vieressä kuulee kyllä kaiken hyvin ja tavallaan toistaa sanani hänelle. Kaverin silmät loistavat ja ei ole yhtään epäselvää, että hän on innoissaan, kun tulin pyytämään hänen ystäväänsä treffeille.

Narikan kautta ulos ja vielä yksi tupakka ennen autolle suuntaamista. Rammsteinia laulanut rock-tyyppi on myös savuilla ja keskustelemme laulamisesta. Olemme samaa mieltä ja kehun häntä hänen seuraavasta biisivalinnasta. Harmittaa, että olen lähdössä, kappale on oikein kaunis sanoiltaan ja merkityksiltään, sanon sen myös hänelle.

Lauantai klo 00:18

Olen juuri laittanut vielä viestin katsekontaktille, että olin tosissani ja soittaisin kyllä. Istun hetken autossa ennen liikkeelle lähtöä. Mietin, että eihän minun pitänyt olla kuin pari tuntia ja laulaa pari kappaletta ennen kotiin suuntaamista. Olen kerrankin hyvilläni siitä, että viitsin käydä tarkistamassa kaupungin legendaarisimman paikan. Ilman käyntiä siellä en olisi mennyt takaisin ensimmäiseen karaokebaariin ja sitä kautta ajautunut juuri tähän tilanteeseen: Hyvä olo ja mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, ehkä syvällisemmin kuin yleensä.

Post Scriptum

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta en olisi voinut ajatellakaan laulavani yksin karaokea (saatikka tehden sitä selvin päin) kaksi vuotta sitten. Ja on vain yksi asia mikä on sen mahdollistanut: Halu tuottaa itse itselleen mielihyvää. Saan hyvän olon laulamalla, hyräilemällä ja menemällä musiikin mukana. Jos se tuottaa muille sen ohessa mielihyvää, saa kenties nauramaan tai hymyilemään, niin se on vain kirsikka kakun päällä. Vähät väliä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Jos teen asioita hyvällä maulla ja kajoamatta kenenkään koskemattomuuteen, niin fyysisesti kuin henkisesti, niin aivan varmasti teen sen. Jos siitä tulee minulle hyvä olo.

 

Kokemuksen kautta ammattilaiseksi, ikävä kyllä

SONY DSCSami Minkkinen käsitteli eilisessä blogikirjoituksessaan oikein mallikkaasti sitä, mitä oikeuksia ihmisellä on ollessaan parisuhteessa. Jokaisella on oikeus olla oma itsensä ja ylläpitää itselleen sopivaa persoonaansa. Aionkin täydentää hänen kirjoitusta kahdesta asiasta: Siitä mitä parisuhde oikeastaan tarkoittaa ja mikä saa miehen tarttumaan sapeliin, lyöden sillä toista ihmistä (riippumatta kohteen sukupuolesta). Minulla on se tarvittava kompetenssi, johon voin nojautua ja tarvittava substanssiosaaminen, johon voin vedota tässä kirjoituksessani.

Parisuhde on kaksipuolinen sopimus, piste.

Parisuhde on kahden ihmisen välinen ei-juridinen sopimus, johon on päädytty yleensä romanttisen suhteen kautta. Romanttisesta suhteesta ei vielä saa parisuhdetta, vaan siihen päädytän keskustelujen kautta. Päätetään yhteisistä rajoista, esimerkiksi siitä mikä koetaan yhdessä pettämiseksi. Huonosti laadittu ”parisuhdesopimus” voi johtaa mustasukkaisuuteen, mikäli toisen käsitys esimerkkinä toimivasta pettämisestä ei kohtaa parisuhteen toisen osapuolen kanssa. Toiselle nimittäin jo pelkkä toisen sukupuolen katselu voi olla ”tunnetason pettämistä”, mutta tähän asiaan en aio enempää syventyä tässä kirjoituksessa.

Kuten Samikin tästä kirjoitti, niin ketään ei voi omistaa. Jos toisen toiminta on omasta mielestä edellä mainitsemaani ”parisuhdesopimusta” rikkova, niin asiasta pitää keskustella. Ei juridisestikaan päteviä sopimuksia irtisanota tai aleta neuvottelemaan uudestaan ilman varoitusta tai neuvonpitoa, ellei kyseessä ole vakava ja tahallaan aiheutettu rike. Jos parisuhteen alussa on sovittu, että kenenkään toisen sänkyyn ei mennä peuhaamaan ja toimii silti sovitun vastaisesti, niin parisuhteen purkaminen eli bänät ovat täysin aiheelliset.

Parisuhteen käsitteleminen sopimuksena voi tuntua joistakin kylmältä ja kapulakielimäiseltä, mutta sitä se on. Voi niitä pariskuntia, jotka eivät ole puhuneet rajoista ja sopivista käytännöistä onnellisen sekä luotettavan parisuhteen varmistamiseksi. Voisin väittää kohdattavien haasteiden ja kitkojen parisuhteen sisällä tapahtuvan juuri tästä syystä. Seuraavassa kappaleessa käsittelyyn tuleva aihe väkivalta ei ole keino hoitaa yhteistä sopimusta, vaan se on jo sinällään sopimuksen purkava rikos ja sille löytyy myös sanktiot ihan rikoslaista.

Väkivalta edellyttää esineellistämistä

Minä tiedän jotain väkivallasta ja radikalisoitumisesta, sillä olen sellaisen lihamyllyn läpi mennyt itse. Olen syyllistynyt valitettavasti lähisuhdeväkivaltaan, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä se ei ole johtanut parisuhteen päättymiseen. Ja kun aloin itse ymmärtämään tuon vinoutuman juuri edellisessä suhteessani, niin suojellakseni toista ja itseäni päätin päättää sen. Olen myös radikalisoitunut ja luuloista poiketen siitä ei voi täysin oppia pois. Se kulkee aina radikalisoituneen ihmisen mukana ja jää varjoksi seuraamaan. Tämän vuoksi joudun vaalimaan ja kehittämään itsehillintääni jatkuvasti, sillä kontrollin pettäessä en pelkää turvautua väkivaltaan. Onneksi itseään harjoittamalla ja kuuntelemalla palautetta toisilta ihmisiltä itsehillintää voi kehittää, jolloin omia väkivaltaisia taipumuksiaan voi hallita. Joskus siitä on jopa hyötyä, sillä väkivaltaan sortuminen saattaa sopivassa tilanteessa kääntyä hyödyksi: Olen kokenut tilanteen, jossa impulsiivisuuteni on estänyt joukkotappelun. Typerää oman turvallisuuteni kannalta, mutta se tilanne ei onneksi johtanut lopulta lievää (kahden muun ihmisen välistä) pahoinpitelyä pidemmälle.

Itse radikalisoituminen vaatii sen, että tuon tapahtuman kokeva ihminen alkaa näkemään muut ihmiset muina kuin inhimillisinä ja subjektiivisia kokemuksia läpikäyvinä yksilöinä. Radikalisoituneen pitää kyetä täysin rehellisesti sanomaan itselleen, että ”tuo toinen kuuluu siihen toiseen porukkaan, joilla ei ole edes oikeutta elää.” Radikaali näkee tietynlaiset ihmiset kuuluvaksi johonkin lokeroon, pelkkinä objekteina radikalisoituneen elämässä. Radikaali kadottaa kosketuksen elämän kompleksisuuteen ja näkee toisten ihmisten toimet sekä motiivit yksiulotteisina, jotka tämä vielä kaiken lisäksi kokee uhaksi itselleen tai omille vertaisilleen.

Voisin väittää, että Kuopion tapauksen tekijä on alkanut esineellistämään niitä ihmisiä, joiden kimppuun hän hyökkäsi. Hän on nähnyt kohteidensa toiminnan ja käytöksen negatiivisena tarkoitusperiin katsomatta, häneen suunnattuna hyökkäyksenä. Tällä tavoin koulutetaan muun muassa Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaita, puhutaan vihollisesta ja sen tuhoamisesta. Kukaan sotilas ei suostuisi ampumaan kohti toista ihmistä, jos heitä kohdeltaisiin ampujan kaltaisina ihmisinä. Jos hämmästytte kirjoittamaani, niin ajatelkaa tavallisia ei-väkivaltaisen rikoksen tekijöitä: Mikäli et tunne henkilökohtaisesti ketään rikoksen tekijää, niin koet heidät itsellesi uhkana. Miksi? Koska he ovat kyenneet tekemään rikoslaissa rangaistavan teon ja teko on ollut tuomittava. He eivät kuulu tällöin enää sinun ryhmääsi eli nuhteettomiin kansalaisiin. Jako on tällöin selvä, tervetuloa esineellistämisen maailmaan!

Radikalisoitumisesta on tehty järjetön määrä tutkimuksia, mutta suhteellisen vähän tutkimuksia radikalisoitumisen poisoppimisesta tai todellisuudessa radikalisoituneen ajatusmaailman hillitsemisestä. Voidaan esittää kysymys, johon parhaiten osaisi vastata Hannu Lauerma. Mikä estää radikalisoituneen ihmisen tekemästä väkivaltaisia tekoja ja mikä hillitsee siihen johtavia impulsseja? Altistaminen.

Koin altistamisen 18-vuotiaana työpaikassa, jossa olin toinen kahdesta valkoisesta työntekijästä. Muut työntekijät olivat tuolloisen maailmankatsomukseni mukaisesti ”vääränvärisiä.” Työhöni, jota en osannut saatikka hallinnut, minut koulutti keski-ikäinen somalimies. Vihasin häntä sokeasti, mutta kun hän alkoi kertoa itsestään henkilökohtaisia asioita, niin näkemykseni muuttui hänestä. Hänestä tuli silmissäni ihminen esineen sijaan. Hän kertoi esimerkiksi kokemistaan kauhuista Somaliassa, jossa hän oli nuorena palvellut puolisotilaallisissa joukoissa ja koki kuolemaa kosketusetäisyydeltä. Se miten hän asioihin suhtautui ja millä tavalla hän paljasti itsestään inhimillisen puolen, teki vaikutuksen nuoreen mieheen. Ja tuon miehen maailmankatsomus alkoi siirtyä pois äärioikeistolaisesta kohti neutraalimpaa katsantokulmaa.

Mitä kuuluu nykyiselle 33-vuotiaalle radikaalille?

Hyvää. Olen sovittanut radikalisoitumisestani aiheutunutta ja aiheuttamaani henkistä tuskaa tekemällä vapaaehtoistyötä turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien kanssa. Opetan nuorille oppiaineiden ohella elämänviisautta, jolla pärjätä elämässä ja miten ottaa toiset parhaiten huomioon, samalla keskittyen omaan hyvinvointiinsa. Olen vetänyt harrastustoimintaa lapsille opettaen samalla suvaitsevaisuutta toisia kanssaihmisiä kohtaan ja parhaillani olen muuttamassa itseäni sellaiseksi ihmiseksi, että vielä joskus jonkun on turvallista jakaa arki kanssani. Aivan sama mitä toinen sanoisi tai minua kohtaan tekisi, niin tulen olemaan ennakoivampi ja diplomaattisempi, hillitympi oma itseni.

Tulen myös olemaan ihminen, joka ymmärtää radikaaleja ja väkivaltaiseen toimintaan taipuvaisia ihmisiä. Se voi tuntua tavallisen ja nuhteettoman kansalaisen käsityskyvyssä järjettömältä. Niin. Se mitä ihminen ei ole omakohtaisesti joutunut kokemaan voi tuntuakin käsittämättömältä. Kysykää vaikka Buzz Aldrinilta. Hän on käynyt kuussa yksistä harvoista. Vain hän tietää millaista siellä on olla ja liikkua, miltä siellä todella näyttää. Ja hän tietää myös sen, että todisteista riippumatta moni uskoo sen olevan edelleenkin huijausta. Vähän samaan tapaan kuin joku voisi pitää tappajaa aivan kaikessa vaarallisena; kun ei tiedetä täysin tarinaa siellä ihmisen takana, ei ole omakohtaista kokemusta.

Ai niin. Tämä radikaali ei hurrannut tiistaina, vaan itki. En voinut tehdä sitä heti, olinhan silloin oppilaideni edessä. Säästi sitä kotiin asti ja annoin itselleni luvan romahtaa. Sillä pahin on vielä edessä selvinneillä. Ja myös sitä mahdollisuutta, että tekijä ymmärtää myöhemmin tehneensä peruuttamattoman teon. Teon, jota ei saa koskaan tekemättömäksi ja joka seuraa häntä hänen koko loppuelämänsä ajan. Teon, mitä ei esimerkiksi minun valitsemillani keinoilla noin vain soviteta.

Väliinmeno ja empatian korvaamista sympatialla

Sain tänään sellaista palautetta eräältä oppilaaltani, että näin kotona tietokoneeni ääressä istuessani tunnen liikutusta sisälläni. Ja samalla tunnen oloni harmistuneeksi, sillä palaute liittyy kokoaikaisten opettajien kohtaamaan työmäärään. Aikaa oppituntien valmisteluun, niihin valmistautumiseen ja purkamiseen ei käytännössä ole, jos haluaa saada asiat hoidettua virka-aikojen puitteissa. Olen itse ”onnellisessa asemassa” osapäiväisyyteni kanssa, sillä ehdin tekemään kaikki edellä mainitut virastoaikana.

Interaction
Lähde: Flickr.com

Kun luin palautetta (se siis oli nimetön) ja muistelin erästä lyhyttä kahvikeskustelua erään naisoppilaan kanssa, niin muistin hänen kysyneeni sijaistamani opettajan töihin paluuta. Koin tavallaan ahaa-elämyksen, sillä kyse ei ollut halusta tietää milloin varsinainen opettaja palaa töihin, vaan halusta tietää kuinka kauan itse opetan erästä kurssia.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten ärsyttävästi joissain mainospuheissa mainitaan. Jouduin pohtimaan pitkään sitä, että pitäisikö minun nostaa huoleni erään oppilaan motivaatiosta tunneillani. En aio kertoa enempää yksityiskohtia, mutta päätin heittää pallon kuraattorille. Pahoin tosin pelkään, että virallisen reitin kautta toimittuani kyseinen oppilas saattaa alkaa laistamaan tunneiltani. Toinen vaihtoehto olisi ollut henkilökohtainen puhuttelu, mutta sen tekeminen saattamatta sitä muiden opiskelijoiden tietoon olisi liian vaikeaa. Puhuttelussa asia olisi jäänyt meidän väliseksi asiaksi, mutta tällaisen virallisen reitin kautta voidaan EHKÄ vaikuttaa asioihin suuremmassa mittakaavassa.

Ilman varsinaista pedagogista tai opettajakoulutusta olen tavallaan tuntemattomilla vesillä toimintatapojen suhteen. Tuon edellisenkin päätöksen tekoon meni minulta melkein tunti, muutama tupakka ja kaksi kahvikupillista. Siinä ajassa kokeneempi opettaja olisi ehtinyt hoitamaan useamman oppitunnin valmistelun.

Kuopion tapahtumat olivat sen verran vielä mielessäni aamulla, että päätin tehdä vastaavien tapahtumien estämiseksi omalla paikkakunnalla aloitteen. Saa nähdä tartutaanko siihen, tosin en jää harmittelemaan, jos asia ei kanna hedelmää. Ainakin yritin auttaa asiassa, mutta on muista tekijöistä kiinni otetaanko tarjoamani apu vastaan.

Nyt ryhtyessäni päättämään tämän kertaista kirjoitustani oloni on kylmä. Takassa on kyllä tuli, mutta menee hetki ennen sen lämmittävää vaikutusta fyysiseen aistimukseen. Se kaikkein kylmin olo tulee kuitenkin pääni sisältä, sillä olen joutunut kovettamaan itseni eräiltä yksityiselämääni liittyviltä asioilta. Yksi niistä liittyy liiallisesta empatiasta poisoppimiseen ja sen korvaamista sympatialla. En tiedä onnistunko tässä oppimisprosessissa täysin, mutta tiedän tämän tilan haittavaikutukset. Erityisesti silloin, mikäli en saa edes pientä muutosta aikaiseksi. Olisi kiva olla vaihteeksi taas hyvä läheisiä ihmisiä kohtaan, eikä tajuta omien toimiensa liiallinen jyrkkyys jälkeen päin. Tulenkin usein ajatelleeksi: ”Miksi onnistun olemaan kohtalaisen hyvä ihminen tuolla ulkona yksityiselämäni ulkopuolella, mutten osaa olla sitä täällä oman elämänkuplani sisällä?”

Ai niin, maailman opettajien päivä onkin tulevana lauantaina, 5. päivä lokakuuta. Taidankin tehdä silloin hyvää ruokaa ja nostaa viskilasin muistaakseni kaikkia minua opettaneita ihmisiä, kollegoita (vaikka en olekaan muodollisesti pätevä) sekä alalle aikovia ajatellen. Haitatkoon koulu ja opetus mahdollisimman vähän itse oppimista!

Tabu(ja) ihastumisesta

2934710279_0fdd78013f_b
Lähde: Flickr.com

Takki on täysin tyhjä. Sellainen tunne tulee, kun laittaa ulko-oven kiinni perässään. Sauna lämpeni vielä viimeisillä höyryillä, mutta sen jälkeen olo on ollut kuin pitkän päivävaelluksen jälkeen. Henkistä tämä tosin on, seurausta lähes viisi vuotta tapahtuneesta loppuun palamisesta. Se on tehnyt elämisestä todella hankalaa, kun osapäivätyönkään jälkeen ei vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä harrastamiseen.

Onneksi tämän hetken pätkäduuni on opettamista, josta saa joinain päivänä melkein kaiken takaisin mitä on pois antanut. Tähän päivään tosin sisältyi epämukava osuus, kun ensimmäisellä tunnilla piti nostaa puheenaiheeksi Kuopion tapahtumat. Osa halusi keskustella asiasta, mutta osa luokasta oli jälleen henkisesti jossain muualla kuin itse luokassa. Pelottaa millaisia sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattilaisia näistä nuorista kasvaa, sillä vastaanottokyky on heikentynyt heikkojen yöunien ja väliin jätettyjen aamupalojen takia. Installa ja KiKilläkö ne aivojen otsalohkot kehittyvät?

On minulla sentään tabu käsiteltäväksi tähän kirjoitukseen: Oppilaan osoittama ihastuminen opettajaa kohtaan. En suinkaan kerro yksityiskohtia, sillä annettakoon nuorelle alaikäiselle naiselle rauha omiin tunteisiinsa. Keskitynkin siis vain omiin nuoruuden kokemuksiini.

Harvassa olivat ne naisopettajat, joihin tulin nuorena teinipoikana ihastuneeksi. Ihastuminen oli nimittäin aina sidoksissa jollain tavalla ulkonäköön ja omat naisopettajat nyt sattuivat tuolloisen pojan silmään olemaan ikäloppuja kalkkiksia. Mutta löytyi sieltä opettajista yksi silmiä hivelevä kaunistus. Ja kaiken lisäksi hyvä opettaja, jonka tunneilta jäi usein oppia luokkahuoneen ulkopuolelle vietäväksi. Ehkä tuollaisten kokemusten takia saatankin ihastua ulkonäön sijaan älykkyyteen, viisauteen, nokkeluuteen tai noiden kaikkien yhdistelmään.

Mitä olen omasta ihastumiseni kemiasta huomannut, niin se ei enää tunnu vatsassa. Se tuntuu rinnassa, kaulassa ja päässä. Teinipoikana tuli tunnettua perhosia vatsassa, mutta nyt ihastuminen sekoittaa koko perkeleen pään ja saa sydämen hakkaamaan kaulavaltimoita. Harmi vain, että siitä vastaavanlaisesta ihastuksesta on jo vuosia aikaa. Täytyy mennä korkeakouluopintojen alkuvuosiin, että voisin rehellisesti väittää kokeneeni jotain vastaavanlaista. Ja väittäisin, että ihastuminen voi jäädä tyystin väliin, jos rakastuminen on nopeaa ja tulista. Rakastaminen nimittäin voi olla täysin sellaista, että se ei saa päätä pakahtumaan. Se voi olla jotain paljon syvällisempää ja sen tunnen enemmänkin lämpönä koko kehossa. Myös turvallisuuden tunteena.

Voiko ihastuminen olla vaaraksi parisuhteelle? Riippuu täysin ihmisestä. Osa ihmisistä ovat kuin tuuliviirejä, jotka antavat pientenkin tunnetason muutosten määrätä nenänsä kulkusuunnan. Osa ihmisistä taas ovat hitaasti kääntyviä laivoja, jotka antavat tunteiden viedä vasta asioiden oltua osa heidän elämäänsä pidemmän aikaa. Väittäisin jälkimmäisten olevan se vallitseva kansanosa, ensimmäisten ollessa niitä rauhattomia ja paikallaan pysymättömiä sieluja.

Ja kyllä ikä ja elämänvaihe näihinkin asioihin vaikuttavat. Esimerkiksi vanhin veljeni koki ennen keski-iän kriisiä (voi prkl, sitä odotellessa) tällaisen rauhattoman vaiheen ja naiset vihkisormuksineen vaihtuivat kolmessa vuodessa useita kertoja. Enkä voi väittää tietäväni kaikkia tapauksia, sillä emme puhu näistä asioista kovinkaan usein. Enkä ehkä haluakaan tietää, sen verran irstas on miehen ajatuksen kulku. En väitä olevan puhtoinen ajatuksiltani, mutta veljeäni kuunnellessa alkaa joskus jopa hävettää. ”Miten tuo mies oikein kehtaa sanoa tuollaista ääneen!” Ja makeat naurut sitten jälkeen päin sille, että omasta velisarjasta löytyy täysin häpeilemättömiä persoonia.

Ja mikähän se ensimmäinen oikea ihastus sitten oli? Siihen ei ole oikeaa vastausta, sillä heitä oli kaksi. Kaksi bestistä ala-asteelta, minua vuoden vanhemmat tytöt. Varoituksen sana pienten poikien vanhemmille: Lapsesi saattaa omata melkoisen seksuaalissävytteisiä fantasioita jo ensimmäisenä kouluvuotenaan. Sitä sopii sitten mietiskellä oman jälkikasvun kirmatessa reppu selässä ensimmäistä kertaa koulun ovista sisään. Tiedän tasan tarkkaan mistä kirjoitan, mutten koskaan puhu 😉

Troijan hevonen

6153621549_f41ddd926f_bKukaan meistä ei voi täysin ymmärtää toisten tunteita ja sielunmaisemaa, mutta ehkä elämämme tarkoitus on tulla paremmiksi siinä, että kykenee asettumaan toisen sijaan. Sen totisesti olen yrittänyt tehdä elämässäni, kuitenkin surkeasti epäonnistuen siinä. En soimaa siitä itseäni, mutta yritykseni on mennyt tyystin hukkaan yhden ihmisen kohdalla. Ja kun en onnistunut siinä, niin käytännössä karkotin hänet elämästäni. Nyt kokemani tuska ja kärsimys on loppumaisillaan, sillä tulevassa siintää täydellinen vastuu vain ja ainoastaan omasta elämästäni.

Tuon karkotetun ihmisen mukana häviää myös muistoistani pieni poika, jonka kohtaloa olen usein pohdiskellut ja paininut samalla omien sisäisten demonieni kanssa. Tuo poika kuului samaan pakettiin sen ihmisen kanssa, jota uskaltauduin kerran rakastamaan ja joka oli lähellä viedä minut itseni perikatoon. Kaikesta halustani huolimatta jouduin tekeytymään julmaksi, sillä jotkut ihmiset eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa olematta heille jyrkkä ja periksiantamaton.

Tuona aikana, jonka vietimme yhdessä tämän kyseisen ihmisen kanssa, minä jouduin alentumaan eläimen tasolle. Vie aikaa ennen kuin saan takaisin itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni, mutta tiedän saavani ne takaisin jonain hetkenä. Vielä jonain päivänä pystyn kävelemään ylpeästi selkä suorana ja toivomaan kenties hyvyyttä, onnea sekä terveyttä pitkälle elämälle tuolle ihmiselle, jota en pystynyt kaikesta huolimatta pelastamaan. Ymmärsin, että jokainen vastaa omista teoistaan ja siitä, että auttaa itse itseään. Kukaan muu ei sitä meidän puolesta voi tehdä.

Viimeisen vuoden ja puolen aikana minua on provosoitu päivästä toiseen. Pyritty saamaan minut tilaan, jossa menetän itsehillintäni, jotta minua kohtaan voitaisiin esittää syytöksiä. Ja kun olen menettänyt malttini, niin olen ollut sokea sille tosiasialle, että minun tunteista ei ole välitetty lainkaan. Minusta tuli marionetti, jota vedeltiin naruista ja asetettiin rooliin, jota en itse täysin ymmärtänyt. Nyt kun näen kaiken paljon selvemmin, niin koen suuttumusta ja katkeruutta. Miksi päästin Troijan hevosen tunteiden portista sisään?

Tulen aina olemaan pahuuden perikuva tuolle ihmiselle, joka välittää vain ja ainoastaan omista tuntemuksistaan sekä kokemastaan sisäisestä tuskasta. Kun hän pääsee siitä jonain päivänä vihdoin yli, siitä sisäisesti repivästä traumaattisesta tuskasta, hän huomaa lähestyneensä joitain ongelmia täysin väärällä tavalla. Hän myös tulee huomaamaan sen, että tärkeintä ei ole olla rehellinen toisille, vaan omalle itselleen. Ehkä silloin hän ymmärtää, että vika ei täysin ollut minun. Vaikka tein itse vääriä päätöksiä ja niiden kautta tein vääriä valintoja, niin yritin olla hänelle peili. Se peili meni rikki vuoden 2019 tammikuussa, eikä sitä pystynyt enää millään tavalla korjaamaan.

Olenko pahoillani aiheuttamastani mielipahasta? En ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö epäilisi tekojeni perimmäistä tarkoitusta. Katkaisemalla kaikki välit annan kuitenkin rauhan hänelle ja hänen pojalleen, mutta ennen kaikkea annan silloin rauhan itselleni. Petaan itselleni mahdollisuuden kasvaa aidosti hyväksi ihmiseksi. Siihen saakka joudun repimään omat haavani auki uudelleen joka ikinen päivä ja huolehtimaan siitä, että ne haavat paikataan illan tullen. Tuosta arpisesta mielestä voi ehkä jonain päivänä kasvaa kunnioitettava ihmisyksilö, joka vaikuttaa toisten elämään positiivisella tavalla.

Hyvä karkotettu. Tiedän, että jonain päivänä uteliaisuutesi voittaa päättäväisyytesi ja luet sanani, saatat ehkä kuunnella ne. Sinun täytyy tietää vain tämä: Ota vastuu omasta itsestäsi, älä langeta sitä niiden niskaan, jotka ovat sinua kohtaan käyttäytyneet epäkunnioitettavalla tavalla. Sinun ei tarvitse antaa heille anteeksi, mutta sysäämällä vastuun omasta tuskastasi heiden niskaan, et koskaan saavuta sisäistä rauhaa. Mikään meditaatio ja rentoutuminen ei auta siihen asti, vaan ahdistus valtaa pakonomaisesti mielesi. Ymmärrät tämän, kun kohtaat synkimmät varjosi ja huomaat niiden vaikutuksen elämääsi. Tiedät jo tämän tietoisessa mielessäsi, mutta tavoite on saada se iskostettua alitajunnassasi toimivalle varjominälle: Sille, joka pitää sinua tälläkin hetkellä visusti otteessaan.