Hyvää syntymäpäivää epäonnistunut maamme

Vapaus. Sana, joka on raiskattu säälimättömästi lifestyle-ihmisten toimesta. ”Minua ei kahlitse kukaan!”, voi julistaa tällainen ihminen. Jolle tämä sana on tullut pakkomielteeksi. He ovat liittäneet sen yhteyteen vastakohdaksi sitoutumisen, vaikka kaikki tietävät vapauden vastakohdan olevan vankeus tai riippuvaisuus.

Ensinnäkin ihminen voi olla vapaa, vaikka sitoutuisi mihinkä. Jopa elämäntapaintiaani on sitoutunut noudattamaan toimissaan niitä perusperiaatteita, jotka ohjailevat hänen toimintaansa elämäntapaintiaanina. Meitä ohjailee melkoisen monimutkikkaat normit ja henkiset rajoitukset, halusimmepa sitä tai emme. Jopa zen-buddhalaisuus lähtee siitä, että elämme ympäristössä, jossa on olemassa lainalaisuuksia ja rajoituksia. Wou! Me sitoudumme ideoihin, aatteisiin, normeihin, tapoihin ja yllätys: Ihmisiin.

Tekemäni havainto tällaisesta vapauden merkityksen raiskaamisesta liittyy usein niihin ihmisiin, joilla on syviä ongelmia riippuvuussuhteiden osalta. He saattavat olla herkästi läheisriippuvuuden muodostavia ihmisiä, päihderiippuvuuden kanssa kamppailevia tai jostain muusta riippuvuudesta kärsiviä. He mukiloivat tuota sanaa, mutta se ei ole heidän oma vikansa. He vain yrittävät selviytyä. Katseeni kohdistuukin toisaalle ja syyttävä sormeni osoittaa aivan muualle.

Yritys hyvä, lopputulos nolla

Yhteiskuntamme on täysin epäonnistunut sosiaalipolitiikassa. Tai tarkemmin sanottuna sosiaalisessa normistossa. Tämä yhteiskunta perustuu säälimättömään oman edun tavoitteluun, ja alkaakin olemaan sellainen ajanjakso, kun emme tiedä mitä solidaarisuus tarkoittaa. ”Mikä? Onko se kommunistinen sana?” Voi hyvä luoja!

Tuolla ei enää uskalla mennä keskeyttämään kiusaamista tai tilannetta, jossa näkee jollekin aiheutettavan kärsimystä. Siitä saa paskaa niskaan. Olen huomannut, että tämä meidän rakas maamme on luisunut kiusaajien käsiin. Sellaisten, jotka häikäilemättä astuvat muiden varpaille. Täällä menestyy, jos on kusipää. Tässä maassa Instagramissa kerää eniten seuraajia sellainen toiminta, missä pönkitetään omaa egoa. Mitähän vittua?

Kiitos tällaisen itseään ruokkivan järjestelmän meillä on tällä hetkellä ongelmia oman kielemme kanssa. Moni heitteille jätetty ihminen, joka olisi tarvinnut apua tai suojelua karmaisevilta ihmisiltä, on ihan ulapalla sellaisen sanan kanssa kuin vapaus. Ei mikään ihmekään, että moni päättää hakea vapautta itsetuhoisesta päihteidenkäytöstä, mikä johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, ELLEI itse ymmärrä lopettaa ajoissa.

Vapaus on sitä, että valitsee itse ne asiat joihin sitoutuu. Sitoutumisen voi purkaa, jos se aiheuttaa tuskaa ja silloin tuska päättyy. Riippuvuus on sitä, että sen purkaminen aiheuttaa tuskaa myös jälkikäteen. Ellei sitä onnistu käsittelemään, jolloin siitä vapautuu täysin. Silloin voi sanoa aidosti, että ”minä olen vapaa valitsemaan sen mihin minä sitoudun.”

P.S: Pahoittelen karua kielen käyttöä.

Oletko yksinäinen? Ei hätää, niin minäkin

Tämä vuosi on langettanut meille yksinäisyyttä kokeville erityisiä haasteita jo senkin takia, että yksinäisyyden pakoreitit ovat olleet harvassa. Minulle niitä ovat olleet erilaiset harrastukset muiden ihmisten parissa, joissa pääsee kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nuo harrastukset eivät ole suinkaan kokonaan kaikonneet elämästäni, vaan ne ovat jäissä määrittelemättömän ajan ja niihin liittyvät tapaamiset ovat siirtyneet etäkohtaamisiin verkossa.

Yksinäisyyteni tunne kumpuaa siitä, ettei minulla ole asuntooni saapuessani ja oven selkäni takana sulkiessani ketään, jolle voisin jakaa tuolla ulkomaailmassa kohtaamiani asioita ja kokemuksia. Tämän asian minä kohtaan myös joka kerta kun astun asuntoni ovesta ulos esimerkiksi töihin lähtiessä. Tiedän, että elän ja koen tuolla maailmassa kaikenlaista, mutta ainoa keino purkaa kokemuksiani on tällä hetkellä tässä koneeni ääressä. Onhan minulla tietysti tuo uskollinen kumppanini, mutta koira harvemmin osaa ottaa kantaa tai osaisi tarjota ulkopuolista näkemystä kokemuksiini. Ystäväni ovat taas sen verran harvassa, että heidän kanssaan tavatessani elämäni muuttuu lähinnä referoinniksi ja tiivistelmäksi edellisen sekä tulevan kohtaamisen välillä. Yksityiskohdat häviävät muistoistani nukutun yön jälkeen.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa.

Yksinäisyys voi olla ajoittain hyvinkin musertavaa ja tuntua erittäin pahalta. Erityisesti niinä hetkinä, kun tunnen oloni jostain aivan muusta asiasta alakuloiseksi tai surulliseksi. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani kohtaaminen oli sellainen, jonka olisin halunnut jakaa kahden kesken jonkun läheisen kanssa. Sellaisen läheisen kanssa, joka tuntisi minut paljon paremmin kuin oma äitini tai kukaan tämän hetkisistä ystävistäni. Mielestäni sellaisen henkilön ei tarvitsisi olla kumppanin asemassa tai minun kanssani seurusteleva ihminen, vaan henkilö, johon kykenisin luottamaan ja jolle voisin paljastaa todellisen minäni. Itse asiassa seurustelukumppani (tietysti ihan siitä toisesta ihmisestä riippuen) voi olla jopa etäisempi kuin varsinainen ystävä, sillä toista haluaa usein myös varjella kaikkein väkevimmiltä tunteilta. Ettei se toinen ota minun omia tuntemuksiani harteilleen kannettavaksi.

Olen kyennyt selviytymään yksinäisyyden tunteesta yksinkertaisesti harhauttamalla itseäni. Keskittymällä asioihin, joista saan mielihyvää tai jotka koen erittäin tärkeiksi. Katselen dokumentteja, jotka herättävät minut ajattelemaan tai suuntaan energiani työpäivän aikana siihen, että teen työtehtäväni tunnollisesti ja tarmokkaasti. Työpersoonani eroaa tällä hetkellä järisyttävän paljon siitä, millainen olen yksityiselämässä. Kulutan sen ylläpitämiseen ja kehittämiseen valtavasti energiaa, jolloin yksinkertaisesti unohdan yksinäisyyteni ja siihen liittyvät tunteet. Ei se tietysti tervettä ole, mutta auttaa minua selviytymään jokaisesta päivästä.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa. Pidän suuresti niistä hetkistä, kun koirani esittelee minulle riutunutta nukkeaan, jota se ei kuitenkaan halua antaa irti hampaistaan käteeni. Kehun häntä vuolaasti siitä, kuinka hieno lelu hänellä onkaan. Noiden hetkien synnyttämät hännänheilutukset jälleen ovat yksi asia, joiden avulla unohdan yksinäisyyteni.

Yksinäisyyden tunteesta voi tietysti kärsiä myös sellainen ihminen, joka jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Minusta se on kaikkein pahinta yksinäisyyttä, senkin olen elämäni aikana saanut kokea. Sitä on hyvin eksynyt sen suhteen, että miten sen kuilun itsensä ja toisen välillä saisi kurottua umpeen. Avattua jollain tavalla dialogin, jotta sitä yksinäisyyttä ei tarvitsisi kokea enää hetkeäkään. Mutta toisen eleistä, olemuksesta ja puheista on saattanut saada sellaisen kuvan, että suunsa avattuaan joutuu ikävään asemaan. Asemaan, jossa joutuukin toisen tuomitsemaksi. Voisin kuitenkin väittää, että se on suuri väärinkäsitys ja hyvin yleinen sellainen, ellei toinen sitten satu kärsimään mielenterveyteen liittyvistä ongelmista tai terveysongelmista, jotka vaikuttavat sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Siihen en osaa sanoa juuta eikä jaata, että kokeeko mies vai nainen yksinäisyyden tunteen voimakkaampana. Villi veikkaukseni on se, että ei niissä taida mitään eroja olla. Stereotyyppiset roolit ovat vain rooleja, sillä pinnan alla me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä. Ympäristö vain asettaa meille välillä täysin epäinhimillisiä tavoitteita tai vaatimuksia, joita me sitten yritämme täyttää ja unohdamme siinä ohessa perustarpeemme. Onneksi olen jo päässyt sen vaiheen yli, että yrittäisin täyttää ”miehen saappaat” ja uskallan myöntää olevani umpisurkea timpuri. Enkä ole kovinkaan haka remontoimaan autoa. Oikeastaan jos alkaisin miettiä jotain uutta harrastusta, niin voisin kyllä kokeilla virkkaamista. Lapsena osasin perusjutut siitäkin, mutta ne unohtuivat, kun minua alettiin runnoa koulussa tietynlaiseen miehenmuottiin. Muottiin, johon en kuitenkaan suostunut täysin menemään ja valitsin teknisen työn sijasta taideaineet.

Tunnetko olevasi yksinäinen? Riippumatta siitä, että oletko yksin vai jonkun seurassa? Ei hätää. Se on onneksi vain tunne meidän sisällämme ja sitä tunnetta voi huijata synnyttämällä muita tunteita. Esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla tai tekemällä jotain, minkä kokee itselleen intohimoiseksi.

Seitsemästä kuolemansynnistä

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.

---

Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Onnistuin lyömään Suuren Mustan!

Jossain tuolla sisälläni oli suunnaton ja musta möykky. Se oli ilmoitellut olemassaolostaan tämän päivän aikana, ja jonka takia olinkin tuntenut aistittavissa olevaa kipuilua jo aamuvarhaisesta alkaen. Tuo suuren ja valtavan, pimeän tunteen motivoimana selasin Spotifyta, yrittäen löytää sen ulos houkuttelemiseksi kappaletta. Kuten olen aiemmin maininnut, niin musiikki on väylä tunteisiini ja erityisesti niihin, joita en tietoisesti pysty tuomaan esille. Jos niitä ei saa esille päivänvaloon, niin se voi johtaa sellaiselle umpikujaan johtavalle polulle. Sieltä mistä ei ole paluuta takaisin.

Löysin Amorphiksen vanhat kappaleet, mutta niissä ei ollut mitään mikä olisi houkutellut sitä ulos. Löysin listan, missä oli paljon kappaleita vuosien takaa. Lopulta jokin sai minut kuuntelemaan Apocalypticaa ja sen nimikkoalbumia vuodelta 2005. Otin kappalelistauksen esille ja näin kappaleen nimeltä Ruska. Sen alkaessa soida tiesin kuuntelevani juuri oikeaa kappaletta, sillä se alkoi nostaa suurta mustaa esiin. Puolen välin kohdalla se hyökkäsi esiin ja alkoi kuristamaan minua: Muistin vuoden 2004 tapahtumat. Vuoden, jonka lopusta en muista enää juuri mitään. Rakkaani kuoli tuona vuonna, lokakuun lopulla ja yksi kappale toi elävästi mieleen siihen liittyvät tunteet, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Itkin, tärisin ja nyyhkytin ruokapöytäni ääressä. Peitin kasvoni, mutten kyennyt vapinaltani siihen.

Minun piti antaa tuon möykyn tulla esiin, antautua sille. Kun sain otteen siitä, kuristin sitä lujasti ja käyttäen miekkanani ikävää, minä kykenin lyömään sen alas. Lakkasin välittömästi vapisemasta ja itkemästä, jolloin musta oli jälleen poissa. Nyt kun kuuntelen uudelleen tuota kappaletta, niin kykenen muistamaan hetkiä sieltä ja täältä, kyyneleiden valuessa poskillani muistan kuinka eksynyt olinkaan tuolloin nuorena. Vasta suuren mustan oltua estämättä muistiani kykenen palaamaan hetkiin, jolloin kuuntelin tuota kappaletta ja ikävöin niin suuresti häntä. Se satuttaa edelleen, se ikävä, mutta mikään ei estä minua muistamasta. Muistamasta tunteiden sävyttämiä valokuvamaisia hetkiä elämästäni, jotka ovat kaivertaneet sisintäni hänen kuolemastaan saakka. Enkä muistanut sen olleen näin väkevää ja alkukantaista.

Jos saisin päättää, niin en antaisi kenenkään kokea elämänsä aikana tuollaista kokonaisvaltaista tunnetta. Se voi ajaa heikoimman heittäytymään junan eteen tai avaamaan ranteensa, tekemään elämälleen hätiköityjä päätöksiä. Se voi ajaa ihmisen pakomatkalle, jonka varrella tämä yrittää piiloutua päihteiden avulla takana seuraavaa suurta mustaa.

Toivon, että kirjoitukseni antaa vain pintapuolisen kuvan siitä millaisien demonien ja pahan karman kanssa joudun välillä kamppailemaan. Pysyköön se vain kuvana, eikä samaistuttavana tunteena ja jättäkööt se kaikki muut rauhaan. Minua tuo kaihertava ikävä ei tule ikinä jättämään rauhaan, mutta opin elämään sen kanssa päivä päivältä paremmin. Elämään ja kaipaamaan. Rakastamaan ja ikävöimään. Saavuttaen lopulta jonkinlaisen henkisen rauhan.

Maria syvästi kaivaten ja rakkauden muistoa vaalien, J

Suuresta huolesta, jota koen lapsista ja nuorista

”En kadehdi lainkaan tämän päivän nuoria”, sanoin toissayönä eräällä kotiterassilla oltuani toverilleni kuljettajana. Puhe oli juuri sivunnut huumeiden käyttöä seurassa, jossa mitä todennäköisemmin tuomitaan ongelmallinen käytös ymmärtämättä sen juurisyitä. Tai tuskin kaikkien osalta, sillä minne tahansa täällä Kouvolassa menetkin, niin mahdollisuutesi löytää päihdeongelmaisen läheinen lähentelee sataa prosenttia.

Ankarassa ja kuluttavassa yritysmaailmassa ennen psykoanalyytikon uraa työskennellyt Pertti Simula tietää, mistä selittämätön ahdistus ja luontaista henkistä voimaa kuluttavat negatiiviset tunteet johtuvat. YLE Kulttuuricocktail-sarjaan haastatellun Simulan näkemyksen pääset lukemaan tämän linkin takaa. Elämä on jo lastentarhasta alkaen kilpailua, sillä lapset joutuvat vertailun kohteeksi. Joku toinen käyttäytyy paremmin ja saa enemmän kehuja kuin toiset, saman jatkuessa kouluun siirryttäessä. Koulussa arviointi ja arvostelu vaihtuu sanallisesta pelkistettyihin numeroihin, joiden annetaan ymmärtää määrittävän lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tämän linkin takaa löytyvä YLE Oppimisen artikkeli alkaa sanoilla ”Miksi nuorilta kysellään arvosanoista ja koulumenestyksestä? Miksei kysytä mikä on paras koulumuisto?”

Oma keskikertainen koulumenestykseni perustui oikeastaan sille, että näin miten hirveästi vaivaa piti nähdä menestyäkseen. Muistan todella elävästi sen kun eräs tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun, kun sai kokeesta numeron 8. Tuo kiitettäviin suorituksiin tähdännyt ja siinä hyvin onnistunut tyttö romahti, kun ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Näen tuon kymmenvuotiaana koetun eräänlaisena mikrokosmoksena nykyisestä yhteiskunnasta. Siitä millaiset paineet se asettaa yksilölle kilpailun ja ulkoisen paineen kautta.

Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen tuloksia vertaamalla vuosikymmen myöhemmin syntyneisiin piirtyy synkkä mielikuva nykynuorten ahdingosta. Minun ikäluokastani joka viides on saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä ennen 21 ikävuotta ja näistä joka kolmas oli saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai ainakin ostanut mielialaa sääteleviä lääkkeitä. Vuosikymmen myöhemmin syntyneiden vastaavia lukuja tarkastellessa näkee, että ongelma on kasvussa. Yhteenvedon näistä tutkimuksista voit lukea täältä.

”Yhteiskunnassa on havaittavissa piirteitä, jotka eivät tue kaikkien nuorten hyvää kehitystä”, on sanonut Taysin nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala. Taysin helmikuussa 2020 julkaistussa artikkelissa nostetaan esille yhteiskuntakehityksen vaikutus nuorten kasvaviin mielenterveysongelmiin. Ongelmat ja huono-osaisuus periytyvät vanhemmilta lapsille, jonka lisäksi sosiaalisen median kanavat tarjoavat jatkuvasti todellisuudesta irrallaan olevia vertailukohtia näille lapsille sekä nuorille.

Valtaosa esimerkiksi Facebook-sovelluksen julkaisuista ovat oman elämän kohokohtien mainostamista, siitä kuinka itsellä meneekään niin hyvin ja siihen oheen lätkäistään yhtä hymyä oleva selfie. Nuori ei välttämättä tajua, että tuo ihminen on saattanut mennä esimerkiksi lomamatkakuvan ottamisen jälkeen hotellihuoneeseen itkemään pahaa oloa tai riidellyt tuntikausia partnerin kanssa jostain mitättömästä asiasta. Esimerkiksi eilen Mielakanmäen pohjoisrinteellä näin, kuinka pariskunta liikkui seesteisesti rinnettä ylöspäin ja mies talutti mukanaan maastopyörää, pyöräilykypärä päässä. Nainen ohjeisti miestä ottaessaan kuvia ilta-aurinkoa vasten ja haukkui tätä, kun mies ei osannut poseerata. En jäänyt katsomaan ja todistamaan mahdollista alamäkipyöräilysuoritusta, mutta epäilen suuresti tuon ulkoilun motiivin olleen pelkkä markkinointitempaus lähipiirille ja tutuille sosiaalisessa mediassa.

Olen itse todistanut nuorten pahaa oloa opetustyön kautta, jossa kuulin työn ohessa nuorten keskusteluja. Kun kyselin heidän kokemuksiaan, niin rivien välistä pystyi havaitsemaan todella raadollisen maailmankuvan näiltä nuorilta. Nuoret ahdistuvat, sillä he eivät ole tyhmiä. Nuoret passivoituvat, mikäli he tekevät johtopäätöksiä. Ennen ahdistuttiin ehkä vähemmän, sillä aina oli mahdollisuus lähteä lahden yli länsinaapuriin paremman elämän toivossa, uskaliaimpien ylittäessä valtameri amerikkalaisen unelman perässä. Nyt tänään nuori avaa selaimen ja etsiessään parempaa törmää siihen, että ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolella ja ahdistuu, kun toiset näyttävät kuitenkin pärjäävän paremmin ihan lähiympäristössä.

Simula nosti haastattelussaan esille merkittävän seikan. Kilpailu nakertaa lopulta ihmistä niin, että tämä palaa loppuun työpaikallaan. Jatkuvan yrityksen tuloksen kasvun myötä tekijänkin tuloksen pitäisi olla aina kasvusuuntainen. Opiskelussa huomio kiinnittyy kilpailemiseen tulevista työpaikoista, opitun sijaan korostetaan sitä, kuinka ”olenkaan parempi kuin kaikki muut.” Ihmisen toiminta yksinkertaistetaan ja pelkistetään mitattavissa oleviin asioihin, kuten koulunumeroihin, työvuosiin ja projektien määriin. Tuossa vertailussa unohdetaan kausaliteetti ja se, että joskus on niitä huonojakin päiviä ja koetaan supersuorituskykyjä tukevien tunteiden lisäksi paskaa oloa. Olen todistanut tämän jopa käytännössä, sillä eräässä työhaastattelussa pöydän toisella puolella oli HR-asiantuntija. Valintani esteeksi tuli ilmeisemmin se, että olin muutaman vuoden ajan tehnyt jatkuvaa palkka- ja opintotyötä valveilla ollessani ja yrittänyt hoitaa parisuhdetta siinä samalla. Hän oli hämmästynyt, kun ansioluettelossa olikin tuon jälkeen parin kesän ajan pelkkää tyhjää ja opintoni olivat venyneet loppuun palamisen myötä. Haastattelun jälkeen vaan nauroin, sillä arvon henkilöstöasiantuntija ei ymmärtänyt letkautustani ”elämä tapahtui.”

Onneksi yhteiskunta ei ole mikään rigidi, vaan muuttuu ihmisten päätösten ja valintojen myötä. Jos edes neljäsosa väestöstä kannattaa jotain uudistusta, joka nojautuu todettavissa oleviin havaintoihin ja jolle on hyvät perustelut, niin se mitä todennäköisemmin saadaan aikaan. Yhteiskunnan kilpailumentaliteettikin voidaan muuttaa, jos vain lakkaamme häpeämästä inhimillisiä ominaisuuksiamme ja jätämme kilpailemisen urheilun piiriin. Nyt kun olemme havainneet epäkohdan ja sen muuttamiselle on täysin selkeät järkiperustelut olemassa, niin tuohon vaadittava muutos on täysin mahdollinen. Itse en ehkä pysty vaikuttamaan siihen isossa mittakaavassa, mutta tulevassa työssä tekemieni valintojen ja toimien kautta yksittäisten nuorten osalta pystyn asiaan tekemään muutoksen. Mitä sinä aiot tehdä asian eteen?

Unikuva, jossa susi syö korppia

Toissa iltana laitoin soimaan uusista kuulokkeistani, jotka olin hankkinut viime perjantaina paikallisesta musiikkiliikkeestä, soimaan Sonata Arctican Silence-albumin. Tuon yhtyeen toiseen pitkäsoittoon liittyy lukuisia muistoja teini-iästäni, johon onneksi kuuluu myös onnellisia muistoja. Haikeana niitä muistellen kävin nuhjuiseen sänkyyni makaamaan ja aloitin kappaleesta False News Travel Fast, joka on albumin kolmas kappale. Mieleeni palautui visuaalisia muistikuvia useita vuosia sitten edesmenneestä ystävästäni J:sta.

Jo tuolloin hän oli eksynyt itseltään, paeten tuota todellisuutta yllytyshulluuteen ja keskioluen juomisen harjoitteluun. Hänen äitinsä M oli kasvattanut poikaansa ilman rajoja, eikä hänen etäinen isänsä kuulunut juurikaan hänen elämäänsä. Noiden vuosien aikana näin hänen isäänsä kerran, mutta etäisyydestä huolimatta hän oli silminnähden kiinnostunut poikansa elämästä. Siihen hän ei J:lta saanut minkäänlaista vastakaikua, sillä häneltä puuttui keinot luoda yhteys jälkeläiseensä. Se turhautti ystävääni, mistä hän minulle pariin otteeseen mainitsi.

Eksyneisyys ilmeni muilta, häntä vanhemmilta miehiltä opittuna tapana hukuttaa turhautuminen, ahdistus ja katkeruus alkoholiin. Välillä hän haki hyväksyntää niin kuumeisesti muilta, että hän asetti itsensä kiusatun asemaan vapaaehtoisesti. Se oli myrkkyä kiltille sielulle, paljon kiltimmälle kuin minä itse. Ellei hän olisi ollut niin eksynyt, niin hänessä ei olisi ollut mitään mitä kiusata. Tai ainakaan mitään, mikä olisi reagoinut kiusaamiseen. Kiusaamista harrastivat monet hänen kodissaan järjestettyihin bileisiin saapuneet niin kutsutut kaverit, tytöt ja jotkut aikuiset. Onneksi hänen äitinsä silloinen miesystävä näki sen ja otti hänet siipiensä suojaan, yrittäen toimia miehen roolimallina. Siinä oli vain se haaste, että tuo isäpuolen tyyppinen hahmo katosi aina kuukauden välein useaksi viikoksi Norjaan telakkatyöhön.

Silence-albumia kuunnellessa mieleeni palasi myös lukuisia alkoholinhuuruisia muistoja, jolloin taustalla soi juurikin tuon kyseisen albumin kappaleita. Ne muistot eivät ole kovinkaan mielekkäitä.

Kadun suuresti niitä kahta jäynää, jotka tein hänelle, vaikka sainkin häneltä anteeksi niin pyydettyäni. Ehkä hänen mieltään huojensi kuitenkin se, että olin aina valmis kuuntelemaan häntä ja säilyttämään hänen jakamansa salaisuudet ainoastaan itselläni. Toisin kuin hänen näennäiset ystävänsä, jotka sortuivat härnäämään ja kiusamaan. Näin vuosien jälkeen olen harmissani, sillä en milloinkaan purkanut sydäntäni hänelle. Sen näki hänestä, että häntä olisi kiinnostanut kuulla mitä pääni sisällä ajattelin ja mitä kävin tuolloin koulukiusattuna läpi. Hän ei koskaan kysynyt, sillä sitä tapaa ei ollut kukaan koskaan opettamassa. Olisin varmasti vastannut hänelle rehellisesti, mutta kysymysten puutteessa minulta puuttui taito avautua. Taito, joka on minulta edelleen jollain tasolla hukassa.

Jos J ei olisi vuosia sitten saanut sairaskohtausta yöllä vaimonsa vieressä, niin hän olisi kuollut myöhemmin vaurioituneen maksan takia. Sen verran sinnikkäästi hän vältteli lääkäriä, joka myös oli opittu tapa vanhemmilta miehiltä. Sanonta niin kauan, kun ei tarvitse poliisia, lääkäriä tai pappia, asiat ovat hyvin päti häneen täysin. Lopulta hänen kuollessaan hän oli tarvinnut elämässään kahta näistä, lääkäri pois joukosta lukien. Jos hän olisi valinnut elämänsä risteyskohdissaan toisin ja kuunnellut vaimoaan, niin kenties hän voisi vaeltaa keskuudessamme edelleen. Niin ei kuitenkaan ole ja tuon ihmiskohtalon kautta olen tutustunut lähemmin alkoholin vahingolliseen voimaan. Alkoholin ei nimittäin tarvitse olla kirkkaassa muodossa aiheuttaakseen pysyviä vaurioita sisäelimissä ja keskushermostossa.

Silence-albumia kuunnellessa mieleeni palasi myös lukuisia alkoholinhuuruisia muistoja, jolloin taustalla soi juurikin tuon kyseisen albumin kappaleita. Ne muistot eivät ole kovinkaan mielekkäitä. On muistoja hylätyksi tulemisesta, rakkaudesta, jolle ei ole vastakaikua tai hetkiä vessassa oksentamassa pirtun polttamaa vatsalaukun sisältöä. Niin moni noista nuoruuteni hetkistä alkoi iloiten ja nuoruuden voimaa puhkuen, päättyen kuitenkin jollekin haisevalle runkopatjalle oksennusta pidätellen aamuyön viimeisinä tunteina.

Sittemmin olen oppinut omat rajani ja aitoa mielihyvää aiheuttavat asiat elämässäni. Rajani kyllä tiedän, mutta mielihyvää aiheuttavat asiat ovat olleet ajoittain vähissä. Yksi niistä on ollut ja on edelleen se, kun pystyt auttamaan jonkun ihmisen jonkin esteen yli ja saat siitä kiitoksen. Kiitoksen, johon voi nöyränä vastata, että ”ei tarvitse kiittää.” Toinen on ollut se yhdessä kokemisen riemu jostain pienestä tai vähän suuremmastakin onnistumisesta, jonka olen saanut myötäelää toisen kanssa. Noita myötäelämisen kokemuksia voi kohdata eniten lasten ja nuorten parissa, vaikkei niiden kokeminen poikkeuksellista aikuistenkaan seurassa ole.

Kuulokkeistani soi tällä hetkellä Wolf & Raven. Kappale, mikä liittyy vahvasti edesmenneeseen ystävääni. Alun perin kappaleessa uneen viitattu näky sudesta syömässä korppia viittasi ystävääni ja tämän silloiseen bestikseen; bestis oli susi ja ystäväni korppi. En muista tarkkaan, mutta jossain vaiheessa tuo bestis alkoi puhumaan siitä, että minä olen se unen susi, joka syö ystävääni. Tuolloin teininä se kuulosti vain siistiltä, olla tituleerattu sudeksi. Näin aikuisena miehenä ja tällaisin elämänkokemuksin en välttämättä haluaisi enää olla susi. Susi, joka syö korppia. Kielikuva, jossa minä syön elävältä parasta ystävääni henkisellä tasolla.

Alkoholis(mis)ta

En ole sylkenyt lasiin ja tälläkin hetkellä jääkaapistani löytyy muutama olut. Nuo oluet olen tosin ostanut jo yli viikko sitten ja mitä todennäköisemmin ne saavat olla siellä rauhassa toisenkin viikon. Viinoista viski on se, josta pidän eniten ja mitä tummempaa olut on, sen parempi. Alkoholin osalta minulla on selkeitä kuivia kausia, jonka aikana mielitekoa ei vain pääse syntymään. Harvassa ovat ne päivät vuodessa, jolloin kylmä huurteinen tai naukku shottilasista piirtyy vahvana mielikuvana päässäni, joka johtaisi käytännön tekoon.

Tunnen omat rajani ja sen tyypin millaiseksi muutun, kun humallun. Olen kokeillut korjata krapulaani ryypyllä, mutta toimivammaksi olen todennut muunlaiset parantamistavat. Liian syvää känniä kartan kuin ruttoa, erityisesti muiden ihmisten joukossa. Ymmärrys siitä, että alkoholi jättää otsalohkon yksinäisyyden saarelle estää minua sortumasta alkoholin väärinkäytön puolelle. Sen tuottama hyvänolon tunne ei yksinkertaisesti paina vaakakupissa, sillä vaan toisella puolen on huomattavasti raskaampia ja hyvin kielteisiä asioita.

Mitä enemmän olen viettänyt aikaa humaltuneiden seurassa selvin päin, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi alkoholin myrkyllisyydestä. Niin keholle, mielelle ja ihmissuhteille. Olen kyseenalaistanut jo pitkään sen, että ihmissuhteita ja ongelmia ruoditaan vahvassa laitamyötäisessä. Estojen haihduttamiseen se kyllä sopii, mutta silloinkin on pysyttävä kohtuudessa. Joillekin ihmisille alkoholi ei vain yksinkertaisesti sovi, mutta jotkut viis veisaavat tuosta seikasta. Nuo jotkut sitten kohtaavat elämässään alkoholin tuoman suuren kirouksen: Alkoholin väärinkäytön ja pahimmassa tapauksessa sen varsinaisen sairauden eli alkoholismin.

Isälläni oli pitkään vaikeuksia alkoholin kanssa, joskin hän vältti varsinaisen sairauden. Ei hän pahimmasta päästä ollut sen suhteen, sillä hän on kertonut todella avoimesti alkoholiongelmista, joita hänen ystävä- ja tuttavapiirissä on ollut. Moni mahtava persoona on hukkunut pulloon ja moni perhe särkynyt. Poskettoman moni mies on tehnyt sen erheen, että on mennyt Päijänteelle kokeilemaan verkkoja viinahuuruissa ja jättänyt jälkeensä tyhjänä ajelehtivan soutuveneen. Siinä ei luisuta ollenkaan liioittelun puolelle, kun alkoholin väärinkäyttöä ja alkoholismia pidetään suomalaisena kansansairautena.

Ja silti sukupolvesta toiseen alkoholista on vitsailtu ja sen vaikutuksia on vähätelty, väkijuoma kun on kuulunut kulttuuriimme iät ja ajat. Isät ovat näyttäneet pojilleen miehenmallin ryyppäämällä kuin mies, sillä mieshän ei tunteitaan pura selvin päin. Pelkuriksi on haukuttu niitä, jotka eivät ole uskaltaneet nuorena kumota kulauksella kolmen vartin pulloa ja suurimmat urotyöt rauhan aikana on aina tehty saatanallisessa sumussa. Kännikohellukset on usein sivuutettu olankohautuksella, kun samat teot selvin päin on nähty vandalismina ja suoranaisena pahansuopuutena. Vaikka väkivalta on aina väärin, niin silti humalaisen nyrkinlyönti annetaan herkemmin anteeksi kuin alkoholia nauttimattoman kuumakallen.

Pohjalaisten urhoollisuutta ja urotekoja on ihannoitu läpeensä, puukkojunkkarit ovat kansanperinnettä nyt ja jatkossa. ”Pohojalaane miäs” on suoraselkäinen, rehellinen ja jämpti. Tai ainakin näin yleistetään, vaikka olen saanut todeta aivan muuta käytännössä. Miehen munattomuus tulee esille promilleluvun kasvaessa, kaunaa puretaan ärisemällä ja kiukuttelemalla, nyrkillä tehostetaan sanottua, mikäli järki ei uppoa kuulijan päähän. Kännissä porataan paha olo kehosta pois sen vaikutuksen jäädessä lyhytaikaiseksi, kun aamulla ei muisteta edellisestä kahdestatoista tunnista mitään.

Mikään ei ole niin halpaa kuin alkoholistin vakuuttama lupaus, sillä se unohtuu heti ensimmäisen ryypyn myötä. Alkoholia väärinkäyttäväkin syö sanansa kerta toisensa jälkeen, vaikka horkka olisikin hetkellisesti invalidisoiva. Ei pitäisi puhua fyysisestä riippuvuudesta, sillä siihenkin on hoitokeinoja. Alkoholi synnyttää persoonallisuushäiriön, muuntaen ihmisen aivan joksikin muuksi. Kun ihminen juo kaljansa eikä muista sitä juoneensa, niin pahimmassa tapauksessa syytön voi löytää keklun selästään ja päätyä lohduttomiin väkivaltatilastoihin. Edelleenkin pääosa väkivalta- ja henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Vain ani harva kokee väkivaltaisen kuoleman sellaisen käsissä, jonka veressä ei ole tajuntaan vaikuttavia yhdisteitä.

Vaan on siellä humalatilan takana ihminen, joka ei vain kykene selviämään ongelmastaan yksin. Alkoholisti pelkää myöntää ongelmansa, sillä silloin hänen pitäisi myöntää seuraava asia: Tähän minä en pysty vaikuttamaan, se ei ole tahtotilastani kiinni. Pystyäkseni lopettamaan, tarvitsen siihen muiden apua ja tukea. Ja mikään ei ole niin karvasta kuin myöntää, että kontrolli ei enää ole itsellä ja valta omista päätöksistä on alitajuisen persoonan käsissä.

Alkoholisti pääsee kyllä kuiville, siihen on aina mahdollisuus. Hänet pitää saada ymmärtämään, että auttavaan käteen tarttuminen on hänen elämänsä rohkein teko. Raitistumisen tiellä on niin suuria esteitä, että vain rohkea ja riittävän sinnikäs ihminen kykenee astumaan tuolle polulle. Sillä tiellä täytyy selvittää muun muassa se, että kuka hän oikeasti on ja nähdä se miten suuresti yhden ihmisen teot vaikuttavat niin monen muun elämään. Se on prosessi, joka jatkuu koko lopun elämän ja jonka aikana selitykset eivät auta. Apua on saatavilla, ihmiset haluavat sitä tarjota ja se auttaa oikeasti tuossa vaikeassa tehtävässä. On vain ensin kurotettava ja otettava ensimmäisestä kädestä kiinni.

 

Mitä ajattelen kehostani?

Kun näen kehoni kuvastuvan peilistä, niin näen edelleen sen saman ruipelon kuin 15 vuotta sitten. Jos tarkastelen kuvaani tarkemmin, niin näen yhden muutoksen ja se liittyy ihooni ja sen ikääntymiseen. En ole enää nuori, mutten ole vanhakaan. Huulet ovat edelleen samat, nenäni yhtä epäsymmetrinen kuin lapsena ja silmistäni kuvastuu kierteisgalaksi, jostain tuolta universumin laidalta aikojen alusta.

Huuleni ovat täsmälleen samat kuin 15 vuotta sitten.

Kehoni on myös eräänlainen salakirjoitus henkisestä hyvinvoinnistani. Viime syksynä rankkojen elämänkokemusten myötä kehoni käytännössä riutui ja painostani hävisi lyhyessä ajassa 15 kiloa. Vanhempani olivat muutoksesta niin huolissaan, että he suosittelivat minulle ruoan yhteyteen oikean voin käyttämistä levitteenä ja ruoanlaitossa. Alhainen painoni ja rasvaprosenttini teki sen, että palelin jatkuvasti. Sain selville, että palelu johtui kehon aineenvaihdunnan hidastumisesta. Ennen tuota huvituin ajatuksella, että kehossani ei ole rasvaa eristämässä. Olin väärässä, ja se säikäytti minut.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani.

En ole koskaan ollut tyytyväinen kehooni. Se ei kykene kiitettävään kestävyysjuoksusuoritukseen teknisesti, eivätkä lihakseni kuvasta niiden sisältämää suorituskykyä. Voimaa ja kestävyyttä löytyy, mutta kaikesta yrittämisestä huolimatta lihakseni eivät suostu kasvamaan. Varpaani ovat mielettömän pitkät, niille on äitini antanut nimeksi harakanvarpaat. Ainoa asia, johon olen kehossani tyytyväinen, on vyötäröni ja se mitä löytyy jalkojeni välistä: Se on toiminut tähän mennessä riittävän hyvin. Sen koosta olen käynyt debattia kahden edellisen naisystäväni kanssa, joiden mielestä se on.. Oikeastaan heidän mielipiteellään ei ole väliä sen suhteen, ihan riittävän kokoinen se on minulle ja olen pitänyt seksuaalisesta suorituskyvystäni. Parempaakin huolta voisin siitä pitää, sillä elintapani eivät ole sieltä kaikkein terveimmästä päästä.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani. Teen sen kiusoitellakseni, aiheuttaen toiselle osapuolelle kuumotusta ja henkistä mielihyvää. Keimailenko yksin peilin edessä? En. En kiihotu omasta kuvastani, enkä kovasta etsinnästä huolimatta löydä ikinä mitään hyvää sanottavaa kehoni mittasuhteista. Tarkastelen ja arvostelen vanhemmiltani saatuja geenejä, aivan kuin olisin saanut heiltä jämät veljieni saatua paremmat lähtökohdat omille kehoilleen.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia.

Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole oikeastaan kovin vakava asia näin miehenä, vaan enemmän sitä kantaa huolta sen terveydestä. Lihasten puuttuminen ei ole yhtään niin suuri harmituksen aihe, sillä tiedän kuitenkin näissä tikkukäsissä ja -jaloissa piilevän riittävästi voimaa. Sen verran, että voin mennen tullen kantaa satakiloisen tajuttoman palomiesotteella ja käytännön kokemuksen kautta tiedän kykeneväni kantamaan yli 60 kiloa painavan ihmisen sylissäni useamman sata metriä.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia. Liikoja ei pitäisi luulla, sillä terveys on harvoin mikään vakio. Liiallinen vähättely taas saattaisi johtaa henkiseen pahoinvointiin, sillä ne hyvätkin puolet kehossa tulee kieltäneeksi. Kehonkuvansa vaaliminen on jokseenkin yhtä tärkeää kuin mielenterveydestä huolehtiminen, kunhan sen tekee kokonaisvaltaisesti. Sekin on hyvä ymmärtää, että epätäydellisestä kehostani pitävät ainakin jotkin naispuoliset ihmiset, vaikka se onkin kaukana valtavirtamedian suitsuttamista ihanteista.

On kehossani yksi suuri puute, joka minua ihan oikeasti harmittaa: Partani. Tai oikeastaan sen puute. Sänki kasvaa epätasaisesti ja leukani alla on sydämen muotoinen paljas alue. Kasvatin yhdessä vaiheessa pujopartaa vuoden ajan, mutta leikkasin sen kuultuani seuraavan kommentin: ”Onko sulla parta? Piti tulla ihan lähemmäs toteamaan, kun kauempaa ei nähnyt kunnolla!” Jos tiede kykenee jonain päivänä ratkaisemaan partani epätasaisen kasvuongelman, niin tulen ehdottomasti käyttämään tuollaisen hyödyn ja haluaisin ehdottomasti kokeilla tuuhean parran kasvattamisen edes kerran elämässä. Siihen saakka joudun tyytymään kahteen karvoitukseeni, jotka kasvavat tuuheasti. Ne ovat viikseni ja häpykarvoitukseni.

Konfliktit eristäytymisen aikana

Älä vedä kännejä näissä tapauksissa: Olet eristettynä rajattuun tilaan yhden tai useamman ihmisen kanssa määrittelemättömän aikajakson, etkä tiedä milloin pääset pois. Olit sitten saarella, erämaassa tai sisätiloissa yhteiskunnassa jylläävän epidemian takia. Alkoholi ja ihmiset oman henkilökohtaisen turvaetäisyyden läheisyydessä tai sen sisäpuolella pitkittyneen ajan eivät yksinkertaisesti toimi. Siis mikäli halutaan välttyä konflikteilta, yhteentörmäyksiltä tai väärinkäsityksiltä.

Ei ole suinkaan yllätys, että viranomaiset ovat tiedottaneet kotiväkivaltatapausten kasvusta ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Nyt kun työnarkomaanit joutuvat oleilemaan kotona kumppaninsa tai perheensä kanssa, niin he valitettavan usein avaavat korkin muun tekemisen puutteessa. Melko usein tällaiset työnarkomaanit pakenevat työssään yksityiselämän ongelmiaan, joten ne ovat olemassa kotona eikä niitä pääse kovinkaan helposti pakoon. Eikä aina tarvitse välttämättä olla työnarkkari, vaan riitoja syntyy poikkeuksetta tällaisessa eristäytymisen tilassa.

Poikkeusaikana pitäisi turvautua poikkeuksellisiin menetelmiin kotioloissa: Joustetaan omista periaatteista, ihanteista ja arvoista. Riitojen perimmäinen syy nimittäin piilee jossain noissa kolmessa sanassa. Se, että pidetään omien asenteiden puolia järkkymättä ei oikein toimi tilassa, missä oleskellaan yhdessä 24/7. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta diplomaattisuutta ja kykyä tehdä kompromisseja, keskustelun eikä huutamisen kautta.

Keskusteleminen, jonka tulisi johtaa jonkinlaiseen päätökseen tai lopputulemaan, on itse asiassa yksi vaativimmista asioista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mietipä tätä: Rauhanneuvottelijat ovat yleensä pitkän linjan poliitikkoja ja diplomaatteja, jotka ovat vuosikausia harjoittaneet kykyään sovitteluun. Nämä ovat yleensä myös pitkän koulutuksen omaavia ja heillä on sellaiset yksilölliset ominaisuudet, jotka puoltavat menestymistä neuvottelijana. Siitä huolimatta vain harvat rauhanneuvottelijat menestyvät työssään. Onhan esimerkiksi Martti Ahtisaari kokenut takaiskuja työssään sovittelijana, vaikka hänelle ansioistaan on Nobelin rauhanpalkinto myönnetty.

Keskustelemisen jalo taito on ennen kaikkea kykyä hillitä oma itsensä ja kykyä kuunnella toisen välittämä viesti puhuttujen sanojen takana. Jos ihminen takertuu esitystapaan, niin hän ei ikinä kykene oivaltamaan välitettyä viestiä. Jo pelkkä puhuminen voi olla haasteellista joillekin ihmisille, sillä ajatus aivoissa muuttuu puhuttuina sanoina aivan toiseksi. Sitten kun lisätään kuuntelija tilanteeseen, niin meillä on käytännössä kolme mahdollisuutta väärinymmärryksen syntymiselle. Edellä mainittuun tilanteeseen vaikuttavat myös vireystaso, unen laatu, nälkä, jano, terveydentila ja erityisesti oma arvomaailma. Kaksi ihmistä eri arvomaailmoilla riitautuvat huomattavasti herkemmin kuin yhteisen omaavat, mutta kyllä jälkimmäisetkin riitelevät, jos ovat väsyneitä ja nälkäisiä.

Olen itse tietyissä olosuhteissa todella impulsiivinen ja räjähdän helposti. Aktiivisena reserviläisenä tiedän, että siitä olisi suurta hyötyä taistelutilassa. Näin siviilielämässä siitä on vain haittaa. Jos olen virkeä, olen saanut syötyä riittävästi ja kehoni on terve, niin minulla on taipumusta lehmänhermoihin. Jos edellä mainituissa asioissa on puutteita kohdallani, niin olen todella räjähdysaltis. Ja suuttuessani saatan manata minulle läheiset ihmiset alimpaan helvettiin ja vannoa katkaisevani välit lopullisesti. Näin toimittuani olen usein satuttanut minulle rakkaita ihmisiä, mutta olen sentään ymmärtänyt tekojeni seuraukset ja ottanut niistä täyden vastuun.

Parhaat opettajat ja neuvonantajat ovat niitä, joilla on omakohtaista kokemusta eri tilanteista selviämisessä. Hallitsen kuuntelemisen, mutta siinä on minullakin vielä paljon opeteltavaa. Hillitsen itseni vaativissa tilanteissa hyvin, mutta tarvitsen aikaa kehittyäkseni erinomaiseksi. Kykenen välittämään näkemykseni ja pääni sisäiset viestit puhuttuna ilmaisuna kohtalaisen hyvin, mutta jaarittelen vieläkin turhan pitkiä pohjustuksia. Jälkimmäisen osalta olen ollut todella toivoton nuorempana ja ilman saamaani kouluttajakoulutusta armeijassa en olisi kyennyt kehittymään tehokkaaksi viestijäksi. Sillä eihän kukaan jaksa kuunnella poskettoman pitkiä pohjustuksia ja jaaritteluja. ”Mene nyt siihen asiaan, saatana!”

 

Koronaviruksen opetus tavikselle

Työn vieroksuja, loinen, elätti, siivellä eläjä, saunan taakse talutettava… Siinä muutamia nimityksiä, joita kapeakatseisimmat ihmiset viljelevät niistä henkilöistä, joilla ei ole elämässään työssä käymisen luksusta. Nyt kun koronavirus on pakottanut valtavan joukon pysymään kotona, niin nyt olisi oiva tilaisuus tehdä yksi oivallus: Työttömänä oleminen on äärimmäisen perseestä!

En edes mene taloudellisiin vaikeuksiin, vaan aion käsitellä asiaa ihmisen mielenterveyden näkökulmasta. Toimettomana oleminen on äärimmäisen raskasta henkisesti. Länsimainen yhteiskunta arvostaa ihmistä työn kautta, joten työtön on osaton tämän arvostuksen osalta. Jos ihminen lomautetaan, irtisanotaan tai tämän määräaikainen työsopimus ei poiki uutta pätkäjaksoa, niin se tuo monelle mukanaan suunnattoman suuren häpeän. ”Olen työtön, joten kolmannes elämästäni on merkityksetöntä!”

Tällä hetkellä moni työelämässä ahertanut kansalainen pääsee väkisin kokeilemaan, kuinka raastavaa se on, ettei ihmisellä ole sellaista arkirutiinia kuin työ. Jos työttömyys pitkittyy, niin esimerkiksi harrastustoiminta saattaa alkaa tuntumaan raskaalta. Siis sellaiselta, mitä sen ei pitäisi olla. Joidenkin harrastukset saattavat päättyä niiden vaatiman rahallisen panostuksen takia. Toisaalta harrastustoiminta voi päättyä työttömyyden takia siksi, että harrastuksissa puhutaan aika usein työstä: ”Missä olet töissä? Minkä alan ihminen olet? Aika outoa, että et ole työllistynyt, kun on niin huutava pula…”

Jos työ tai harrastus ei pakota menemään ulos, niin syrjäytyminen on saapumassa seuraavan nurkan takana. Jos työtön elää parisuhteessa, niin töissä käyvä pari alkaa hiljalleen katkeroitumaan toisen ”kotoilusta.” Jopa läheisin ihminen ei välttämättä ymmärrä miten raskasta se voi olla, että toisella ei ole työtä ja siten säännöllistä toimeentuloa. Puhumatta siitä, että työpaikan kautta ihminen saa aivan toisenlaista arvostusta kuin yksityiselämässä. Ja onhan työpaikka yhteisö, joka tarjoaa ihmiselle päivittäisen annoksen sosiaalista kanssakäymistä sekä haasteita oman pääkopan kehittämiseen.

Kun muutama vuosi sitten tein vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pitkäaikaistyöttömien kanssa, niin en koskaan tavannut sellaista henkilöä, joka olisi asettanut tavoitteeksi tuilla elämisen. Ihmisellä saattaa olla kylläkin epärealistiset olettamukset omasta itsestään jonkin ammatin suhteen, mutta kaikkia työttömiä tai vailla vakituista työtä olevia yhdistää yksi asia: Halu työllistyä edes jollain tavalla, jotta saisi parempaa toimeentuloa. Tuet nimittäin ovat todella alhaisia maamme elintasoon nähden, vaikkakin nälkään täällä ei pääse kuolemaan tai joutumaan taivasalle. Tuet tosin riittävät vain terveille ihmisille, joten varaa sairastamiseen ei oikeastaan ole. Tai on ehkä, mutta sitten voi varautua luottotietojen menettämiseen, mikäli sairaudet alkavat vaivata toden teolla. Tämä oli tilanne omalla kohdallani muutama vuosi sitten ja luottotietoni menetys johtui KELA:n kyvyttömyydessä neuvotella takaisinmaksujen aikataulutuksesta.

Olen itse yrittänyt työllistyä Kaakkois-Suomessa IT-alalle polkupalkalla. Olen tarjoutunut tekemään koeajan 80 % palkalla (sillä työpaikalle ja tehtävään orientoituminen vie oman aikansa, jolloin aina saa olla kyselemässä kollegoilta) ja hinnoitellut oman työni arvon 1 800 euroon kuukausitasolla. Siitä huolimatta työn löytämisessä omalla alalla on ollut vaikeaa ja yleensä olen työllistynyt tehtäviin, johon minulla ei ole lainkaan koulutusta. Asuinaluettani vaivaa erityisesti kaksi asiaa: Ennakkoluulot (miestä ei täällä palkata siivoojaksi) ja näytöt siitä, että olet ”hyvä tyyppi” eli täkäläisittäin tunnettu. Sillä ei ole oikeastaan väliä, että osaatko työsi vai et, kunhan tulet juttuun sinut työllistävän yrittäjän ja muiden kollegoiden kanssa.

Talouden yskähtely ei ole ikinä kivaa, mutta toivon syvästi tämän kriisin herättelevän erityisesti päättäjämme todellisuuteen: Työttömyys ei ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan mahdollisuuksista työllistyä omalla asuinalueellaan. Yrittäjyyskään ei ole ratkaisu työttömyyteen, sillä yrittäminen vaatii asiakkaita. Ja asiakkaita riittää valitettavasti tässä maassa vain ruuhka-Suomessa, mitä vaaditaan ihmisarvoiseen toimeentuloon.