Hyväksytyksi tulemisen kaipuu

3386771545_0bd7aaecfe_b

Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen, sillä emme ole kehittyneet puolen miljoonan vuoden aikana kovinkaan hyviksi yksineläjiksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme ja muutamia erikoistapauksia lukuun ottamatta me lopulta viihdymme melkoisen hyvin pienryhmissä, riippuen tietysti henkilökohtaisesta temperamentistamme. Onkin siis melko mielenkiintoista, että tänäkin päivänä lukioissamme opetetaan Maslow’n tarvehierarkiasta, missä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet tulevat vasta kolmannella sijalla, perustarpeiden ja turvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen.

Mielenkiintoisen tästä tekee se tosiasia, että historiassamme on lukuisia esimerkkejä noiden perustarpeiden ja turvallisuuden tarpeiden räikeästä laiminlyönnistä yksilötasolla yhteenkuuluvuuden edessä. Omat sotamme ovat tarjoilleet veteraanien kertomuksissa esimerkkejä, missä ryhmän etu on hyvin usein asetettu omien tarpeiden edelle, yhteenkuuluvuuden nimissä. Armeijan päällystön slangissa tätä kutsutaan koheesioksi eli kiinteyden tasoksi. Mitä kiinteämpi ihmisryhmä, sitä valmiimmin yksilö on halukas asettamaan ryhmän edut omien etujen edelle.

Tätä meille luontaista käyttäytymistä (pienryhmissä) voimme todistaa eri ikäisillä ihmisillä koulussa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Erityisen hyvin tämä käyttäytyminen tulee esille ongelmatilanteissa ja erityisesti niiden alkuvaiheissa. Olen itse todistanut sen, miten ihminen tulee hyvin pitkälle toimeen ilman monipuolista ruokavaliota, mikäli tällä on haasteita yhteenkuuluvuuden tunteen tai rakkauselämän osalta. Olen todistanut sen omalla kohdallani ja kokemieni suhteiden osalta. Rakoilu noiden kahden tarpeen osalta vavisuttaa hyvinvointimme perustuksia siinä määrin, että perustarpeista huolehtiminen jää näennäiseksi itsestä huolehtimiseksi.

Haluamme tulla myös arvostetuksi, niin itsemme osalta kuin muidenkin. Kunnioituksen osoitukset toisilta ihmisiltä vahvistavat kokemustamme hyväksytyksi tulemisesta. On sikäli suuri sääli, että nyky-yhteiskuntamme on työkeskeinen ja arvostuksen saaminen työstä nojautuu edelleenkin aikaan eikä aikaansaannoksiin. Tässä nykyisessä hektisessä ja nopeaan viestintään nojautuvassa ympäristössä, jossa elämme, tarvitsisimme arvostusta hieman useammin kuin merkkipäivinä ja eläkkeelle siirryttäessä.

Näiden kahden Maslow’in mainitseman tarvekategorian häiriöt ovat aika usein toistuvia puheenaiheita päihdeongelmien kanssa kamppailevien kanssa. Oli kyse sitten itseen kohdistuvasta vääristyneestä minäkuvasta tai ongelmallisesta sosioekonomisesta ympäristöstä, niin samat teemat toistuvat keskusteltaessa: ”Minulla on ongelmia. Minusta tuntuu pahalta se, että noista ongelmista kärsimätön ymmärtää minua tuskin lainkaan. Ongelmani eivät määritä minua ihmisenä.” En ole itse kuullut tuota sitaattia kenenkään moniongelmaisen suusta, mutta keskustelut voisi ulkopuolisen näkökulmasta kiteyttää tuohon lauseeseen.

On hämmästyttävää, että tätä mielenkiintoista seikkaa ei ole huomioitu tutkimuksen saralla kovinkaan äänekkäästi. Kun löydät esimerkiksi yksittäisen menestystarinan onnistuneesta päihdevieroituksesta, niin hämmästyttävän usein taustalla on vertaistuki. Sitä on saattanut edeltää vuosienkin kallis ja pitkäkestoinen kuntoutus, mutta varsinaisen pysyvyyden saavuttaminen on ollut riippuvainen saatavilla olevasta vertaistuesta.

Eikä vertaistuki mitään salatiedettä ole. Siinä samankaltaisia ongelmia kohdannut ja niistä selvinnyt ihminen tukee toista vastaavassa, joskin ajallisesti aikaisemmassa asemassa olevaa ihmistä. Tukihenkilö hyväksyy tuettavan ihmisenä ja pyrkii antamaan kannustusta sekä perspektiiviä tuettavan henkilön kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Vertaistukihenkilön rehellisyys saattaa painaa enemmän vaakakupissa kuin terveydenhuollon ammattilaisen, sillä tuettava ei milloinkaan ole tyhmä ja ymmärtää eron näiden kahden välillä.

Vertaistukihenkilöiden löytäminen haastavassa elämäntilanteessa on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja joissain tilanteissa muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Siksi onkin todennäköistä, että haastavassa elämäntilanteessa tuen tarve tyydytetään samankaltaisissa vaikeuksissa kamppailevan seuralla. On kuitenkin selvää, että koettelemukset eivät tee ihmisestä käypää vertaistukea, vaan niistä selviäminen. Esimerkiksi moniongelmaisen kumppaniksi valikoituva toinen moniongelmainen voi täysin ymmärtää toisen elämäntilanteen ja siihen johtaneet syyt, muttei kykene tukemaan niistä selviämisestä. Tarve tuelle oman itsensä kohdalla kun voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi.

Edellä mainitun johdosta ovat epävakaat ihmissuhteet ennemminkin sääntö kuin poikkeus niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat elämässään monisyisiä ongelmia samanaikaisesti. Tukeudumme herkästi vertaisiimme, sillä se on meille ihmislajina luonteenomaista käytöstä. Olisi kuitenkin jo aivan kansantalouden kannalta järkevää, jos ymmärrystä irtoaisi välillä myös ylhäältä alaspäin. Merkittävintä se ymmärrys tosin olisi juuri sen yhden moniongelmaisen ihmisen elämässä, mikäli emme tuijota pelkkiä numeroita kansantalouden kuvaajalta.


Tämän linkin takaa löytyy Mental Health America:n tutkimusyhteenveto vertaistuen vaikutuksista vuodelta 2018.

Taivaallisen seksin etsijöille

22928635005_f5a700a1f6_b

Myönnä se. Etsit lakkaamatta Graalin maljaa, lähes taivaallista yhteyttä seksissä. Tuo järjettömän hekuman saalistus ajaa sinut välillä hulluuden partaalle, missä kyseenalaistat omat uskomuksesi ja perimmäiset motiivisi. Se on matka, jolla ei ole päätepistettä. Ja toivon sydämestäni, että et täysin löydä etsimääsi. En siksi, että olisin pahantahtoinen. Tämä on varoitus. Jos löytää etsimänsä, täytyy määrittää itselleen jotain uutta löydettävää pysyäkseen järjissään.

Taivaallinen seksi nimittäin ei muistuta juuri lainkaan tavanomaista seksuaalista kokemusta. Stimulaatioaistimus ja käsitys itsestä häviää sekä keho, jolla tuo koko kokemus luodaan, muuttuu aktin aikana aineettomaksi ja siten turhaksi. Ennen vajoamista yhteyteen toisen samalla tavoin kokevan kanssa keho lakkaa olemasta sielun vankila ja viimeisellä hetkellä pystyy kokemaan puhtaan energiavuon virtaavan itsestä toisen läpi johonkin aivan toisenlaiseen ulottuvuuteen. Sillä hetkellä saatat huutaa, että ”mitä vittua nyt oikein tapahtuu” tai mykistyä tuon suureen edessä täysin. Seksi voi olla subjektiivisena kokemuksena taivaallista, mutta tarkoitan nyt sitä kollektiivista kokemusta, jonka molemmat saattavat tuntea samaan aikaan toisistaan irrallisina olentoina.

Tuollaisen edellä kuvatun kaltaisen hetken jälkeen seksissä ei enää ole paluuta entiseen. Se voi joko latistaa sinut täysin tai sitten se jää muistoihisi encorena, jonkinlaisena ylimääräisenä lisänä seksissä. Se voi myös käynnistää eksistentialistisen kriisin. Tiedät kuitenkin, että olosuhteiden ollessa sopivat saatat löytää sen uudelleen. Vaan haluatko enää välttämättä löytää jotain jo kerran löydettyä?

Minulle tuo hetki tuli täytenä yllätyksenä ja parhaiten sitä voisi kuvata ruumiista irtoamiseksi. Epäilen, että mikään muu mielikuva tai tuhannet sanatkaan eivät kykene välittämään sitä kokemusta eteenpäin. On ainoastaan toinen ihminen tällä hetkellä, tällä maapallolla, joka ymmärtää mitä tuossa hetkessä oikein tapahtui. Näin tulee aina olemaan, sillä vain me kaksi olimme läsnä (ja olimme samaan aikaan olematta) tuossa hetkessä. Todennäköistä tulee myös olemaan, etten tule kohtaamaan ketään toista ihmistä tässä elämässä, jonka kanssa voisin yltää samaan kokemukseen seksi osalta.

Voin antaa sinulle vain yhden neuvon ja se on tämä: Varo mitä toivot! Mikäli toiveesi toteutuu, niin sinulla tulisi olla selkeänä mielessä mitä sen jälkeen tapahtuu ja on tapahtumatta.

Löydettyäni tuon Graalin maljan ikään kuin puolivahingossa olen joutunut määrittelemään itseni uudelleen seksuaalisella tasolla. Olen kysynyt itseltäni kysymyksen, että ”mitä jos tulevan kumppanini kanssa en pääse edes murto-osan päähän siihen mitä olen parhaimpana hetkenä saanut kokea?” Vastaustani en tähän jaa, sillä se ei saa vaikuttaa sinun omaan vastaukseesi. Kaiken lisäksi se on niin monimutkainen ja -tahoinen vastaus jopa itselleni, ettei sitä pysty typistämään yhteen tekstikappaleeseen.

Kannattaa unohtaa kaikki ulkoisesti mitattavat seikat, mikäli mielii löytävänsä etsimänsä. Kuten taruissa ja mytologioissakin, niin tämän Graalin maljan löytääkseen pitää kyetä irrottautumaan kaikesta fyysisestä. Ainoa ero satuihin on tosin se, että sen voi kuka tahansa löytää sopivan partnerin kanssa. Ja jos sitä ei elämänsä aikana löydä, niin ainakin sitä etsiessä on voinut pitää hauskaa.

Etäinen perspektiivi avuksi

2811635016_e7a29c8208_b

Tein testin. Päätin ryhtyä etsimään sub-Redditin viestejä, joissa esitettyihin kysymyksiin osaisin antaa jonkinlaisen vastauksen. Olen nimittäin pitkään epäillyt kykyäni asettaa itseni toisen ihmisen asemaan ja arvioimaan heidän sen hetkistä elämäntilannetta sekä heidän kohtaamiaan haasteita siinä. Valitsin aihealueeksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön keskittyneen alueen ja ryhdyin lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Vastaan tuli kysymyksiä, joihin arvelin kykeneväni vastaamaan ja ryhdyin kirjoittamaan. Ja sain niihin myös vastauksia.

Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa.

Olin hieman yllättynyt, että esittämäni neuvot ja kannustukset saivatkin hyvän vastaanoton. Se on jotain sellaista, mitä harvemmin saa nähdä ja kokea mikäli tekee samaa itselle huomattavasti läheisempien ihmisten kanssa. Sanat joita kirjoitin olivat toki englanniksi, mutta eivätpä ne hirveästi eroa suomeksi käännettynä siitä mitä saattaisin sanoa kasvotusten niin tilanteen vaatiessa. Ja tähän mennessä vastaanotto kasvotusten on ollut melko usein vihamielistä tai mitään sanomatonta olkien kohauttelua. ”Saattaa se noinkin olla” tai ”ei sitä voi tietää.”

Kunnes oivalsin, että nettikirjoittelussa pätee aivan eri olosuhteet kuin todellisessa elämässä. Todellisessa elämässä tunteet käyvät välillä niin suurilla ylikierroksilla, että sanotut asiat yleensä jäävät tunteiden varjoon. Ja haasteellisin keskustelutilanne on käydä keskustelua epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa. Siinä jää lähes aina tunteiden tallaamaksi ja silloin voi satuttaa todella pahasti itseään. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. Ja jos on yhtä kivenkovalla jästipäällä varustettu yksilö kuten minä, niin usein tulee tahattomasti satutettua sitä päälle käyvää tunteiden karhua.

Kirjoittaminen, oli se sitten keskustelualueen viesteihin vastailu tai esimerkiksi tämän blogin ylläpitäminen, on minulle henkilökohtaisesti eräänlainen ’reality-check’, jonka ansiosta osaan asettaa kokemani asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Vaikken kärsi mistään varsinaisesta persoonallisuushäiriöstä itse, niin minäkuvaani vääristää aika-ajoittainen masennus ja melankoninen virittyneisyys. Kun kirjoittaessani asetan itseni asiayhteyksistä etäälle, niin kykenen näkemään asioiden todellisen tilan huomattavasti paremmin.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään.

Mieleeni muistuu Redditistä erään nuoren naisen kirjoitus. Tämä Yhdysvalloissa asuva nainen kertoi asuvansa autossa, sillä hänen lähipiirinsä oli käytännössä hylännyt hänet johtuen kenties hänen irrationaalisesta käyttäytymisestä, mikä taas on aika tyypillistä reagointia omiin tunteisiin ja muiden toimintaan epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Lyhykäisyydessään neuvoin häntä olemaan yhteydessä hänen olinpaikkansa mielenterveystyötä tekevään järjestöön, sillä terveydenhuolto maksaa tuossa maassa järjettömästi verrattuna kotimaahamme. Asiaa hieman selvitettyä sain suuret kiitokset vastaukseksi.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään. On hyvin turhauttavaa elää ympäristössä, missä varsinaiset suuret oivallukset tulevat hyvin usein vasta jälkiviisauden mukana. ”Olisi pitänyt sitä ja tätä”, voisi kiteyttää kaikkein intiimeimmät keskustelut. Toisaalta voi miettiä, että kuinka moni ihminen edes käy näitä keskusteluja kriisien jälkeen? Kun kirjoitan kokemuksiani ventovieraille ja toisella puolen maapalloa eläville ihmisille, niin hämmästelen tuota edessäni esiintyvää kuilua: Miksi kokemukseni hyödyttää enemmän etäällä olevia kuin lähellä olevia? Miksi en itse saa siitä suurempaa hyötyä irti?

Työ on vielä kesken. Niin ihmisenä kehittyminen kuin itsensä asettaminen oikeaan suuruusluokkaan ympäröivässä yhteisössä, joskin sen yhteisön näkeminen on joskus hyvin hankalaa. Ja tuo työ tuskin loppuu tämän eliniän aikana, vaikka sitä kuinka haluaisi jo ottaa omasta kehitystasostaan jonkinlaista kunniaa ja olla siitä ylpeä. Se tosin ei ole mahdollista, sillä muuten sitä saattaisi havahtua pysähtyneensä itselleen asettamansa kehityksen tiellä.

Kusetettu jouluna

3186772919_83fc7cb334_b

Olipa joulu. Sen lisäksi, että koin hyvin suurta yksinäisyyttä, niin sain opetuksen ihmisluonnosta ja tietyn tyyppisestä persoonallisuudesta. Nimittäin epäsosiaalisesta persoonasta. En ryhdy erittelemään sen ihmisen, jolla tämän tyyppinen persoona on, ja minun välisen suhteen muotoa muulla tavalla kuin nykyhetken mukaan: En halua olla tekemisissä tällaisten ihmisten ja erityisesti tämän henkilön kanssa enää ikinä.

Tällaisen epäsosiaalisen persoonan omaava ihminen on täysin välinpitämätön toisten ihmisten tunteita kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö tuollaisen persoonan omaava ihminen kykenisi välittämään toisen tunteista, mutta lapsuuden ja nuoruuden kokemukset yhdistettynä käytöshäiriöihin tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tuollainen ihminen ei ole kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa lähtökohtaisesti luotetaan toisiin ihmisiin ja joissa osoitetaan välittämistä sekä tunteita lähimmäisille. Eli ihminen on jäänyt vaille mallia siitä, miten muut tulisi ottaa huomioon.

Edellä kuvatun kaltainen ihminen ei tosin paljasta suoraan tätä persoonaansa ja voikin olla erittäin hyvä piilottamaan todellisen minänsä. Tosin ihmissuhteiden kestävyys on lyhytikäistä, vaikka tällainen ihminen solmii niitä hyvin vaivatta. Epäsosiaalinen persoona ei ole tunnekylmä, joten ulkopuolinen voi nähdä tällaisessa ihmisessä hyvin tunnepitoisen ja -kyvykkään ihmisen. Sellaisen, johon on helppo mieltyä ja jopa rakastua.

Epäsosiaalinen persoona löytää aina vikaa muista, mikäli tämän oma käytös on törmäyskurssilla sosiaalisesti hyväksyttyjen normien ja siten ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten mielipiteiden kanssa. Omasta käytöksestä johtuneet ja juontuneet ongelmat itselle ovat muiden ihmisten syytä, eikä epäsosiaalinen persoona halua nähdä suhdetta tekojensa ja seurausten välillä.

Epäsosiaalinen persoona ei kestä myöskään turhautumista, on normaalia aggressiivisempi ja käyttäytyy väkivaltaisesti hyvin herkästi. Tuollaisina hetkinä henkilöstä on havaittavissa silminnähtävä turhautuneisuus, joka voi räjähdyksenomaisesti johtaa väkivaltaiseen käytökseen muita ihmisiä tai ympäristöä kohtaan.

Epäsosiaalisen persoonan kuvaus löytyy terveyskirjaston sivuilta, missä on listattu persoonallisuustyypin piirteet ja joista olen kirjoittanut tähän blogikirjoitukseeni. Välinpitämättömyys toisten tunteita kohtaan on vaikea todeta muulla tavalla kuin viettämällä riittävästi aikaa tällaisen ihmisen kanssa, mutta muut piirteet pystyy havaitsemaan helposti: Onko ihmisellä pysyviä ihmissuhteita, toimiiko ihminen sukupuolisesti holtittomasti, käyttäytyykö tämä aggressiivisesti ja onko tällä taipumusta moittia tai syytellä toisia hyvin herkästi. Epäsosiaalinen persoona myös käyttää herkästi muita hyväkseen, mutta tällaisen toiminnan havaitsee vasta tapahtuneen jälkeen.

Minä itse tajusin tulleeni hyväksikäytetyksi vasta myöhemmin ja olin hyvin vihainen sen huomatessani. Epäsosiaalinen persoona tuli mieleeni opetustyöni ajalta, joten palasin tuon määrittelyn pariin huomatakseni yhtäläisyydet tämän ihmisen toimintaan. Omasta mielestään tämä ihminen kokee kärsivänsä aivan jostain muusta, mutta näin ulkopuolisen silmin epäsosiaalinen persoona selittäisi tuon ihmisen hyvin järjenvastaisen toiminnan alusta loppuun saakka.

Havaitsen, siten koen.

16450556416_bd53555dbe_b
Dilemma! Björn Hermans

Täydellinen parisuhde on illuusio. Ja reaalimaailmassa täydellistä ei ole olemassakaan, se on jopa matemaattisesti täysin mahdotonta. Mutta ihmismieli ei käsittele asioita siten, että niistä voitaisiin tehdä matemaattisia malleja tai muodostaa aksioomia. Illuusio syntyy mielissämme ja mielemme taas jättää huomioimatta paljon eri aistiemme tekemiä havaintoja. Intuitio, alitajunnassamme toimiva varoitusjärjestelmä käsittelee näitä kaikkia aistihavaintoja, mutta intuitiomme on ohitettavissa tietoisella mielellämme. Ja tietoinen mielemme haluaa olla se, joka määrää korviemme välissä. Intuitiomme ja tietoisen mielemme toimiessa samansuuntaisesti tunnemme olevamme onnellisia, mieltämme ei paina juuri mikään ja kehomme tuntuu kevyeltä. Jos tietoisesti toimimme muulla tavalla kuin mitä intuitiomme meille yrittää kertoa, niin vaivumme hyvin helposti melankoliaan ja saatamme kokea kehomme hyvin raskaiksi. Yksinkertaiseltakin tuntuvat toimet vievät hirveästi energiaa, sillä jokin jarru on päällä kehossamme.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen.

Jos intuitiolle antaa mahdollisuuden ja yrittää edes hetkisen pukea siltä saatuja viestejä puhutuiksi sanoiksi, niin se vapauttaa sisimmässämme solmuja. Tätä samaa tehdään johdetusti terapiassa ja lopulta terapian tyylisuunnalla ei ole mitään väliä: Solmuja omaava ihminen pyrkii oppimaan itsestään, tulla tutuksi omasta sisimmästään. On oikeastaan aivan sama, taitetaanko tuo matka sitten kognitiivisen psykoterapian tai jonkin muun tyylisuuntauksen avulla.

Matkan päätepiste on kuitenkin täsmälleen sama, vaikka matka taitettaisiin eri tavoilla ja eri reittejä käyttäen. Jokainen ihmismieli on kuitenkin erilainen ja suunnan löytäminen oikealle reitille vie vaihtelevasti aikaa. Eksyminenkin on täysin mahdollista ja jopa odotettavissa oleva tapahtuma, prosessi, mikä pitää vain hyväksyä realiteettina itseensä tutustumisessa.

Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä.

Oli kyseessä sitten itsensä tai parisuhteen kehittäminen, niin kaikkea yhdistää yksi asia: Puhuminen. Se, että edes yrittää pukea sanatonta tajunnanvirtaa sanoiksi ja välittää kokemiaan tuntemuksia toiselle ihmiselle. Vaatimuksena on tietysti se, että vastaanottaja on aidosti läsnä ja antaa rauhan toiselle tämän yrittäessä selvitä maailman vaativimman tehtävän suorittamisesta: Pukea sanaton sanoiksi. Tätä haasteellista tehtävää tekee päivittäin lukemattomat luovan taiteen tekijät, he yrittävät jatkuvasti saada immateriaalisen kaaoksen realisoitua konkretiaksi. Suomennan tuon kapulakielisen lauseen: Tehdä aineettomasta jotakin aineellista.

Eikä se rajoitu vain taiteilijoihin. Me kaikki yritämme suoriutua tuosta tehtävästä päivittäin, mutta erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin motiivein. Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä. Emme ehkä löydä sanoja motiiveillemme, mutta tiedämme niiden olemassaolon. Primitiiviset motiivit ovat helposti tunnistettavissa ja kuvailtavissa, haasteita alkaa ilmenemään, kun pitäisi kuvailla tavat noiden primitiivisten motiivien täyttämiseksi. Mikään ei ole niin vaikeasti opittava asia kuin oma itsensä, toisen ihmisen saattaa oppia tuntemaan huomattavasti helpommin. Tai niin me ainakin kuvittelemme ja siten saatammekin olla todella väärässä.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen. Käytän järkeilyä ja analytiikkaa siellä missä siitä on hyötyä. Ratkaisen matematiikan avulla fysiikkaan liittyviä dilemmoja, koska vastauksia on saatavissa tietyillä välineillä noissa tilanteissa. Mutta oman mieleni analysointiin en käytä matematiikkaa, sillä en saa sen avulla tuloksia. Käytänkin siis apuna filosofiaa, biologiaa ja sovellettua lääketiedettä, mikäli haasteena on oma ihmismieleni. Siitäkin huolimatta koen tuntemuksia ja tunteita, joihin ei löydy suoraa vastausta noilta tieteenaloilta. Tämä viikko on tuonut eteeni paljon käsittämättömältä tuntuvia tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä, joihin epäilen löytäväni vastauksen minkään tieteenalan menetelmällä. Voin vain kirjata ylös havaintoni ja yrittää löytää niille juurisyyt. Juuri näitä havaintoja olen kirjannut muun muassa tähän blogiini.

Minä jätin, ei alkoholi

34257444211_38ceb4df88_b

Yritin kovasti muistella hyviä ja mieleen jääneitä hetkiä edellisestä parisuhteestani. Olen viime aikoina keskittynyt todella paljon muistelemaan kaikkia niitä huonoja ja nyt suurta ahdistusta aiheuttavia tapahtumia, jotka lopulta johtivat tuon suhteen päättymiseen tai sen päättämiseen, riippuen keneltä asiaa kysyy. Olin todella hämmentynyt, sillä en saanut palautettua juuri mitään muistikuvia, niitä hyviä ja muistamisen arvoisia. Minun oli pakko kaivaa esiin puhelimeni viestihistoria ja järjestelmäkamerani, löytääkseni muistia virkistäviä vihjeitä. Niitä oli pakko olla olemassa, eihän se yhteiselämä mitään tuskaa pelkästään voinut olla!

Kun löysin vihjeitä siitä elämästä minkä pystyy kuvailemaan onnelliseksi, minä koin äärimmäisen suuren ahdistuneisuuden puuskan pyyhkivän ylitseni.

Viestihistoriaa tuli selattua ajassa taaksepäin. Viikosta toiseen henkisiä haavoja aiheuttaneita viestejä ja puheluita, muistutuksia väkivaltaisista yhteenotoista. Syyttelyä puolin ja toisin, mutta omalta osaltani toisen syyttely muuttui entistä enemmän itsensä syyllistämiseksi mitä enemmän viestejä rullasi historiassa taaksepäin. Yllätyin, että pahimmalla hetkellä minä olin valmis kantamaan kaiken vastuun. Sulkemaan silmät tapahtuneelta ja kieltämään itseltäni totuuden. Sen totuuden, että joskus toisen kanssa saattaa olla mahdotonta elää. Eikä syy välttämättä ole aina itsessä, vaan on sitä vikaa siinä toisessa. Jos voisin lähettää itselleni viestin menneisyyteen niin se menisi jotenkin näin: ”Pelasta itsesi! Kokemasi rakkaus häntä kohtaan sokaisee sinut ja sinä et näe, että hän vetää sinut mukanaan syvemmälle!”

Niin. Jos soisin hänelle sen hetken, että selittäisin tämän vuoden tapahtumat hänelle omasta näkökulmastani, niin syyttäisin kaikesta sokaisevaa ja mykistävää rakkautta. Rakkaus vei minulta selkärangan olla rehellinen. Rehellinen siinä, että olisin kertonut hänelle mihin jotkut ongelmat tulevat johtamaan. Ongelmat olivat tiedossa, mutta eivät niistä johtuneet tapahtumat. Ne tapahtumat eivät kuitenkaan tapahtuessaan olleet triviaaleja, vaan hyvin helposti ennustettavissa. Humalan juodessaan koko elämänsä ajan traumatisoitunut ihminen toimii järjenvastaisesti ja sitä liian läheltä seuraava, toisesta välittävä ihminen reagoi siihen järjenvastaisesti, johtaen uusiin traumoihin.

Kun löysin vihjeitä siitä elämästä minkä pystyy kuvailemaan onnelliseksi, minä koin äärimmäisen suuren ahdistuneisuuden puuskan pyyhkivän ylitseni. Alitajunnastani vyöryi kauniita ja lämpimiä muistoja, siis tapahtumahetkellä sellaiseksi luokiteltavia onnellisia tapahtumia. Kesän 2018 lomareissu Savoon, festarireissu samana kesänä ja lukemattomia muita pienempiä hetkiä, jotka olivat täynnä rakkauden tunnetta. Huumaavaa sellaista, siis omasta puolestani. Ja pystyin välittömästi näkemään nuo tilanteet aivan erillä lailla kuin aikaisemmin. Katselin noita kaikkia tapahtumia ja hetkiä uusin silmin: Yksikään niistä ei sijoittunut sellaiseen päivään, että hän olisi ollut täysin ilman minkäänlaisia päihteitä.

..hän ei tule koskaan ymmärtämään alkoholin valtavaa vaikutusta suhteeseemme ja erityisesti sen päättymiseen.

Tämän tajuttuani, minua alkoi oksettamaan. Ja sisälläni syttyi suunnaton viha. Alkoholi ja siitä aiheutunut alkoholismi oli riistänyt minulta onnen. En tuntenut vihaa häntä kohtaan, vaan hänen tilaansa kohtaan. En hyväksy sitä tapaa millä tavalla hän kohteli minua eromme jälkeen, mutta se ei aiheuta minussa vihaa häntä kohtaan. Olen vihainen sille tosiasialle, että olin ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oikeasti näytti hänelle alkoholin haittavaikutukset. Siihen mennessä kaikki olivat tyytyneet vain juomaan hänen kanssaan ja humalassa saarnaamaan alkoholin vaaroista tai vaarattomuudesta. Jopa terapeutti uskotteli hänelle, että se kuuluu kompleksisen, post-traumaattisen stressioireyhtymän oirekuvaan! Eli niin kauan kuin sinulla on C-PTSD, niin alkoholismi on ymmärrettävää! Kuka vakavasti otettava terapeutti uskottelee asiakkaalleen tällaista?

Pahimmalta tuntuu kuitenkin se, että hän ei tule koskaan ymmärtämään alkoholin valtavaa vaikutusta suhteeseemme ja erityisesti sen päättymiseen. Tulen olemaan aina se, joka hylkäsi ja rikkoi hänet. Minä olen se syypää, ei alkoholi. Minä olen se, joka aloitti väkivaltaiset riidat, ei alkoholin marinoima toinen osapuoli. Minä olen se, joka hävisi hänen elämästään, ei alkoholi.

Onneksi nyt on paremmin. Kukaan ei ole vieressäni provosoitumassa olemattomista eleistä tai väärinymmärretyistä sanoista. Saan valita oman rauhani juuri silloin kun siltä tuntuu, eikä kukaan ole kyseenalaistamassa lojaliteettiani välittämääni ihmistä kohtaan. Saan tuntea rakkautta ilman, että sen merkitys kyseenalaistetaan ja käännetään minua itseäni vastaan. Minun suuhuni ei olla tunkemassa sanoja, joita en ole itse sanonut ja joita en myöskään ikinä sanoisi. Minun kontolleni ei ole kukaan enää asettamassa sellaisia tekoja, joita en ole itse tehnyt.

Päätös edellisen parisuhteen päättämiseksi oli rankka, mutta ainoa mahdollinen. Mitään muita vaihtoehtoja ei ollut olemassa.

Olin raivoissani ja pysähdyin ajattelemaan

Joo me ollaan lasten kanssa turva kodissa koska mä varmaan tapan itteni kohta..

Sain edellä olevan viestin nuorelta naistuttavaltani, jonka poikaystävä oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Olin kätellyt kyseistä nuorta miestä viisi päivää aikaisemmin, kun olin käynyt vierailemassa heidän luonaan ja kuulemassa kuulumiset. Heti perään sain taas jälleen toistaa hänelle samat sanat kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin: Ei, hän ei ole murhaaja. Ei, häntä ei ole kirottu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hetken asiaa mietittyäni tulin jopa vihaiseksi. Olen itse ollut sovittamassa muutaman kerran hirttosilmukkaa kaulani ympärille, mutta olen pyörtänyt päätökseni puhtaasti velvollisuuden tunnosta. Ei, kuka sitten pitäisi huolta koirastani? Ei, kuka sitten kävisi omaisuuteni läpi ja joutuisi tekemään tavaroiden hävittämisen? Elämä on joskus näyttänyt täysin lohduttomalta, mutta viime hetkellä olen oivaltanut jonkin syyn, miksi minun ei tulisi tehdä sitä. Suurin ja painavin syy olla edes ajattelematta viimeistä vaihtoehtoa olisi oma lapsi tai lapset. Olin vihainen siitä, että ihminen voi heittäytyä niin itsekeskeiseksi, sellainen ihminen, jonka kontolla on kahden pienen lapsen elämä. Olin aivan raivoissani. Kunnes rauhoituin ja totesin, että yhteiskuntamme on perseestä kun huomioi mielenterveyspalveluiden tason.

Mielenterveyspalvelut saavat tyydyttävän arvosanan minulta siinä hoidon vaiheessa, kun ihminen on jo joutunut pohjalle. Hylätyn arvosanan MiePä-palvelut saavat pro-aktiivisesta työstä. Mielenterveyshoitajalle pääsee ilmaiseksi, mutta tieto tästä ei leviä yhtään mihinkään. Ihan kuin sitä tietoa ei edes haluttaisi kuuluttaa kaikelle kansalle. Ongelmiin pitäisi puuttua, ennen kuin niistä edes tulee ongelmia. Se säästäisi yksittäisen ihmisen kallisarvoista elämää ja madaltaisi pitkässä juoksussa terveydenhuollon kustannuksia. Jos mieli sairastuu, niin sitten alkaa sairastumaan koko keho. Tai kehon sairastuessa mieli seuraa mukana. Miten vaikeaa yhteiskunnan päättäjille tämän asian tajuaminen voikaan olla?

Eilen oli viimeinen työpäiväni opettajana. Tarkistin viimeisiä kokeita ja löysin erään puolivillaisesti tehdyn kokeen lopusta viestin, josta osan julkaisen tässä seuraavaksi:

…tämä oli viimeinen tunti minkä pidit minulle. Olet loistava opettaja ja yksi niistä harvoista kenestä pidin (ja niitä opettajia ei ole paljon)… Olet esimerkki siitä, että ei tarvitse sitä yliopisto(koulutusta) ollakseen hyvä opettaja…

Viestissä oppilas kertoi keskeyttävänsä opinnot, jotta hän saa elämänsä kuntoon muilta osa-alueilta. Luin tekstin useaan kertaan, pohdiskelin tämän oppilaan tilannetta ja päädyin samaan lopputulokseen. On parempi selvittää oman elämän ongelmat, jotta pystyy keskittymään opiskeluun ja sen jälkeen koittavaan työelämään. Uskon, että tuo määrätietoinen nuori nainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja osaa tehdä elämässään oikeat päätökset.

Tiedättekö mitä? Tekisin itse hänen asemassaan samanlaisen ratkaisun: Oma pesä ensin kuntoon, sitten vasta muut asiat. Toivonkin todella, että kyseinen oppilas tai oikeastaan entinen oppilas saisi elämänsä haasteet selvitettyä, että voisi keskittyä elämiseen. Hän on sen ansainnut, hyvän elämän.