Mitä ajattelen kehostani?

Kun näen kehoni kuvastuvan peilistä, niin näen edelleen sen saman ruipelon kuin 15 vuotta sitten. Jos tarkastelen kuvaani tarkemmin, niin näen yhden muutoksen ja se liittyy ihooni ja sen ikääntymiseen. En ole enää nuori, mutten ole vanhakaan. Huulet ovat edelleen samat, nenäni yhtä epäsymmetrinen kuin lapsena ja silmistäni kuvastuu kierteisgalaksi, jostain tuolta universumin laidalta aikojen alusta.

skin
Huuleni ovat täsmälleen samat kuin 15 vuotta sitten.

Kehoni on myös eräänlainen salakirjoitus henkisestä hyvinvoinnistani. Viime syksynä rankkojen elämänkokemusten myötä kehoni käytännössä riutui ja painostani hävisi lyhyessä ajassa 15 kiloa. Vanhempani olivat muutoksesta niin huolissaan, että he suosittelivat minulle ruoan yhteyteen oikean voin käyttämistä levitteenä ja ruoanlaitossa. Alhainen painoni ja rasvaprosenttini teki sen, että palelin jatkuvasti. Sain selville, että palelu johtui kehon aineenvaihdunnan hidastumisesta. Ennen tuota huvituin ajatuksella, että kehossani ei ole rasvaa eristämässä. Olin väärässä, ja se säikäytti minut.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani.

En ole koskaan ollut tyytyväinen kehooni. Se ei kykene kiitettävään kestävyysjuoksusuoritukseen teknisesti, eivätkä lihakseni kuvasta niiden sisältämää suorituskykyä. Voimaa ja kestävyyttä löytyy, mutta kaikesta yrittämisestä huolimatta lihakseni eivät suostu kasvamaan. Varpaani ovat mielettömän pitkät, niille on äitini antanut nimeksi harakanvarpaat. Ainoa asia, johon olen kehossani tyytyväinen, on vyötäröni ja se mitä löytyy jalkojeni välistä: Se on toiminut tähän mennessä riittävän hyvin. Sen koosta olen käynyt debattia kahden edellisen naisystäväni kanssa, joiden mielestä se on.. Oikeastaan heidän mielipiteellään ei ole väliä sen suhteen, ihan riittävän kokoinen se on minulle ja olen pitänyt seksuaalisesta suorituskyvystäni. Parempaakin huolta voisin siitä pitää, sillä elintapani eivät ole sieltä kaikkein terveimmästä päästä.

On minulla tapana keimailla naiselle, jos hän äityy kehumaan kehoani. Teen sen kiusoitellakseni, aiheuttaen toiselle osapuolelle kuumotusta ja henkistä mielihyvää. Keimailenko yksin peilin edessä? En. En kiihotu omasta kuvastani, enkä kovasta etsinnästä huolimatta löydä ikinä mitään hyvää sanottavaa kehoni mittasuhteista. Tarkastelen ja arvostelen vanhemmiltani saatuja geenejä, aivan kuin olisin saanut heiltä jämät veljieni saatua paremmat lähtökohdat omille kehoilleen.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia.

Tyytymättömyys omaan kehoon ei ole oikeastaan kovin vakava asia näin miehenä, vaan enemmän sitä kantaa huolta sen terveydestä. Lihasten puuttuminen ei ole yhtään niin suuri harmituksen aihe, sillä tiedän kuitenkin näissä tikkukäsissä ja -jaloissa piilevän riittävästi voimaa. Sen verran, että voin mennen tullen kantaa satakiloisen tajuttoman palomiesotteella ja käytännön kokemuksen kautta tiedän kykeneväni kantamaan yli 60 kiloa painavan ihmisen sylissäni useamman sata metriä.

Kehon realiteettien ymmärtäminen on vain hyvä asia. Liikoja ei pitäisi luulla, sillä terveys on harvoin mikään vakio. Liiallinen vähättely taas saattaisi johtaa henkiseen pahoinvointiin, sillä ne hyvätkin puolet kehossa tulee kieltäneeksi. Kehonkuvansa vaaliminen on jokseenkin yhtä tärkeää kuin mielenterveydestä huolehtiminen, kunhan sen tekee kokonaisvaltaisesti. Sekin on hyvä ymmärtää, että epätäydellisestä kehostani pitävät ainakin jotkin naispuoliset ihmiset, vaikka se onkin kaukana valtavirtamedian suitsuttamista ihanteista.

On kehossani yksi suuri puute, joka minua ihan oikeasti harmittaa: Partani. Tai oikeastaan sen puute. Sänki kasvaa epätasaisesti ja leukani alla on sydämen muotoinen paljas alue. Kasvatin yhdessä vaiheessa pujopartaa vuoden ajan, mutta leikkasin sen kuultuani seuraavan kommentin: ”Onko sulla parta? Piti tulla ihan lähemmäs toteamaan, kun kauempaa ei nähnyt kunnolla!” Jos tiede kykenee jonain päivänä ratkaisemaan partani epätasaisen kasvuongelman, niin tulen ehdottomasti käyttämään tuollaisen hyödyn ja haluaisin ehdottomasti kokeilla tuuhean parran kasvattamisen edes kerran elämässä. Siihen saakka joudun tyytymään kahteen karvoitukseeni, jotka kasvavat tuuheasti. Ne ovat viikseni ja häpykarvoitukseni.

Konfliktit eristäytymisen aikana

5580809734_657f1a0622_b

Älä vedä kännejä näissä tapauksissa: Olet eristettynä rajattuun tilaan yhden tai useamman ihmisen kanssa määrittelemättömän aikajakson, etkä tiedä milloin pääset pois. Olit sitten saarella, erämaassa tai sisätiloissa yhteiskunnassa jylläävän epidemian takia. Alkoholi ja ihmiset oman henkilökohtaisen turvaetäisyyden läheisyydessä tai sen sisäpuolella pitkittyneen ajan eivät yksinkertaisesti toimi. Siis mikäli halutaan välttyä konflikteilta, yhteentörmäyksiltä tai väärinkäsityksiltä.

Ei ole suinkaan yllätys, että viranomaiset ovat tiedottaneet kotiväkivaltatapausten kasvusta ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Nyt kun työnarkomaanit joutuvat oleilemaan kotona kumppaninsa tai perheensä kanssa, niin he valitettavan usein avaavat korkin muun tekemisen puutteessa. Melko usein tällaiset työnarkomaanit pakenevat työssään yksityiselämän ongelmiaan, joten ne ovat olemassa kotona eikä niitä pääse kovinkaan helposti pakoon. Eikä aina tarvitse välttämättä olla työnarkkari, vaan riitoja syntyy poikkeuksetta tällaisessa eristäytymisen tilassa.

Poikkeusaikana pitäisi turvautua poikkeuksellisiin menetelmiin kotioloissa: Joustetaan omista periaatteista, ihanteista ja arvoista. Riitojen perimmäinen syy nimittäin piilee jossain noissa kolmessa sanassa. Se, että pidetään omien asenteiden puolia järkkymättä ei oikein toimi tilassa, missä oleskellaan yhdessä 24/7. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta diplomaattisuutta ja kykyä tehdä kompromisseja, keskustelun eikä huutamisen kautta.

Keskusteleminen, jonka tulisi johtaa jonkinlaiseen päätökseen tai lopputulemaan, on itse asiassa yksi vaativimmista asioista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mietipä tätä: Rauhanneuvottelijat ovat yleensä pitkän linjan poliitikkoja ja diplomaatteja, jotka ovat vuosikausia harjoittaneet kykyään sovitteluun. Nämä ovat yleensä myös pitkän koulutuksen omaavia ja heillä on sellaiset yksilölliset ominaisuudet, jotka puoltavat menestymistä neuvottelijana. Siitä huolimatta vain harvat rauhanneuvottelijat menestyvät työssään. Onhan esimerkiksi Martti Ahtisaari kokenut takaiskuja työssään sovittelijana, vaikka hänelle ansioistaan on Nobelin rauhanpalkinto myönnetty.

Keskustelemisen jalo taito on ennen kaikkea kykyä hillitä oma itsensä ja kykyä kuunnella toisen välittämä viesti puhuttujen sanojen takana. Jos ihminen takertuu esitystapaan, niin hän ei ikinä kykene oivaltamaan välitettyä viestiä. Jo pelkkä puhuminen voi olla haasteellista joillekin ihmisille, sillä ajatus aivoissa muuttuu puhuttuina sanoina aivan toiseksi. Sitten kun lisätään kuuntelija tilanteeseen, niin meillä on käytännössä kolme mahdollisuutta väärinymmärryksen syntymiselle. Edellä mainittuun tilanteeseen vaikuttavat myös vireystaso, unen laatu, nälkä, jano, terveydentila ja erityisesti oma arvomaailma. Kaksi ihmistä eri arvomaailmoilla riitautuvat huomattavasti herkemmin kuin yhteisen omaavat, mutta kyllä jälkimmäisetkin riitelevät, jos ovat väsyneitä ja nälkäisiä.

Olen itse tietyissä olosuhteissa todella impulsiivinen ja räjähdän helposti. Aktiivisena reserviläisenä tiedän, että siitä olisi suurta hyötyä taistelutilassa. Näin siviilielämässä siitä on vain haittaa. Jos olen virkeä, olen saanut syötyä riittävästi ja kehoni on terve, niin minulla on taipumusta lehmänhermoihin. Jos edellä mainituissa asioissa on puutteita kohdallani, niin olen todella räjähdysaltis. Ja suuttuessani saatan manata minulle läheiset ihmiset alimpaan helvettiin ja vannoa katkaisevani välit lopullisesti. Näin toimittuani olen usein satuttanut minulle rakkaita ihmisiä, mutta olen sentään ymmärtänyt tekojeni seuraukset ja ottanut niistä täyden vastuun.

Parhaat opettajat ja neuvonantajat ovat niitä, joilla on omakohtaista kokemusta eri tilanteista selviämisessä. Hallitsen kuuntelemisen, mutta siinä on minullakin vielä paljon opeteltavaa. Hillitsen itseni vaativissa tilanteissa hyvin, mutta tarvitsen aikaa kehittyäkseni erinomaiseksi. Kykenen välittämään näkemykseni ja pääni sisäiset viestit puhuttuna ilmaisuna kohtalaisen hyvin, mutta jaarittelen vieläkin turhan pitkiä pohjustuksia. Jälkimmäisen osalta olen ollut todella toivoton nuorempana ja ilman saamaani kouluttajakoulutusta armeijassa en olisi kyennyt kehittymään tehokkaaksi viestijäksi. Sillä eihän kukaan jaksa kuunnella poskettoman pitkiä pohjustuksia ja jaaritteluja. ”Mene nyt siihen asiaan, saatana!”

 

Koronaviruksen opetus tavikselle

6280832683_31e671ae1b_b

Työn vieroksuja, loinen, elätti, siivellä eläjä, saunan taakse talutettava… Siinä muutamia nimityksiä, joita kapeakatseisimmat ihmiset viljelevät niistä henkilöistä, joilla ei ole elämässään työssä käymisen luksusta. Nyt kun koronavirus on pakottanut valtavan joukon pysymään kotona, niin nyt olisi oiva tilaisuus tehdä yksi oivallus: Työttömänä oleminen on äärimmäisen perseestä!

En edes mene taloudellisiin vaikeuksiin, vaan aion käsitellä asiaa ihmisen mielenterveyden näkökulmasta. Toimettomana oleminen on äärimmäisen raskasta henkisesti. Länsimainen yhteiskunta arvostaa ihmistä työn kautta, joten työtön on osaton tämän arvostuksen osalta. Jos ihminen lomautetaan, irtisanotaan tai tämän määräaikainen työsopimus ei poiki uutta pätkäjaksoa, niin se tuo monelle mukanaan suunnattoman suuren häpeän. ”Olen työtön, joten kolmannes elämästäni on merkityksetöntä!”

Tällä hetkellä moni työelämässä ahertanut kansalainen pääsee väkisin kokeilemaan, kuinka raastavaa se on, ettei ihmisellä ole sellaista arkirutiinia kuin työ. Jos työttömyys pitkittyy, niin esimerkiksi harrastustoiminta saattaa alkaa tuntumaan raskaalta. Siis sellaiselta, mitä sen ei pitäisi olla. Joidenkin harrastukset saattavat päättyä niiden vaatiman rahallisen panostuksen takia. Toisaalta harrastustoiminta voi päättyä työttömyyden takia siksi, että harrastuksissa puhutaan aika usein työstä: ”Missä olet töissä? Minkä alan ihminen olet? Aika outoa, että et ole työllistynyt, kun on niin huutava pula…”

Jos työ tai harrastus ei pakota menemään ulos, niin syrjäytyminen on saapumassa seuraavan nurkan takana. Jos työtön elää parisuhteessa, niin töissä käyvä pari alkaa hiljalleen katkeroitumaan toisen ”kotoilusta.” Jopa läheisin ihminen ei välttämättä ymmärrä miten raskasta se voi olla, että toisella ei ole työtä ja siten säännöllistä toimeentuloa. Puhumatta siitä, että työpaikan kautta ihminen saa aivan toisenlaista arvostusta kuin yksityiselämässä. Ja onhan työpaikka yhteisö, joka tarjoaa ihmiselle päivittäisen annoksen sosiaalista kanssakäymistä sekä haasteita oman pääkopan kehittämiseen.

Kun muutama vuosi sitten tein vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pitkäaikaistyöttömien kanssa, niin en koskaan tavannut sellaista henkilöä, joka olisi asettanut tavoitteeksi tuilla elämisen. Ihmisellä saattaa olla kylläkin epärealistiset olettamukset omasta itsestään jonkin ammatin suhteen, mutta kaikkia työttömiä tai vailla vakituista työtä olevia yhdistää yksi asia: Halu työllistyä edes jollain tavalla, jotta saisi parempaa toimeentuloa. Tuet nimittäin ovat todella alhaisia maamme elintasoon nähden, vaikkakin nälkään täällä ei pääse kuolemaan tai joutumaan taivasalle. Tuet tosin riittävät vain terveille ihmisille, joten varaa sairastamiseen ei oikeastaan ole. Tai on ehkä, mutta sitten voi varautua luottotietojen menettämiseen, mikäli sairaudet alkavat vaivata toden teolla. Tämä oli tilanne omalla kohdallani muutama vuosi sitten ja luottotietoni menetys johtui KELA:n kyvyttömyydessä neuvotella takaisinmaksujen aikataulutuksesta.

Olen itse yrittänyt työllistyä Kaakkois-Suomessa IT-alalle polkupalkalla. Olen tarjoutunut tekemään koeajan 80 % palkalla (sillä työpaikalle ja tehtävään orientoituminen vie oman aikansa, jolloin aina saa olla kyselemässä kollegoilta) ja hinnoitellut oman työni arvon 1 800 euroon kuukausitasolla. Siitä huolimatta työn löytämisessä omalla alalla on ollut vaikeaa ja yleensä olen työllistynyt tehtäviin, johon minulla ei ole lainkaan koulutusta. Asuinaluettani vaivaa erityisesti kaksi asiaa: Ennakkoluulot (miestä ei täällä palkata siivoojaksi) ja näytöt siitä, että olet ”hyvä tyyppi” eli täkäläisittäin tunnettu. Sillä ei ole oikeastaan väliä, että osaatko työsi vai et, kunhan tulet juttuun sinut työllistävän yrittäjän ja muiden kollegoiden kanssa.

Talouden yskähtely ei ole ikinä kivaa, mutta toivon syvästi tämän kriisin herättelevän erityisesti päättäjämme todellisuuteen: Työttömyys ei ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan mahdollisuuksista työllistyä omalla asuinalueellaan. Yrittäjyyskään ei ole ratkaisu työttömyyteen, sillä yrittäminen vaatii asiakkaita. Ja asiakkaita riittää valitettavasti tässä maassa vain ruuhka-Suomessa, mitä vaaditaan ihmisarvoiseen toimeentuloon.

Hyväksytyksi tulemisen kaipuu

3386771545_0bd7aaecfe_b

Meillä kaikilla on tarve tulla hyväksytyksi. Se kuuluu olennaisena osana ihmisyyteen, sillä emme ole kehittyneet puolen miljoonan vuoden aikana kovinkaan hyviksi yksineläjiksi. Tarvitsemme toisia ihmisiä ympärillemme ja muutamia erikoistapauksia lukuun ottamatta me lopulta viihdymme melkoisen hyvin pienryhmissä, riippuen tietysti henkilökohtaisesta temperamentistamme. Onkin siis melko mielenkiintoista, että tänäkin päivänä lukioissamme opetetaan Maslow’n tarvehierarkiasta, missä yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet tulevat vasta kolmannella sijalla, perustarpeiden ja turvallisuuteen liittyvien tarpeiden jälkeen.

Mielenkiintoisen tästä tekee se tosiasia, että historiassamme on lukuisia esimerkkejä noiden perustarpeiden ja turvallisuuden tarpeiden räikeästä laiminlyönnistä yksilötasolla yhteenkuuluvuuden edessä. Omat sotamme ovat tarjoilleet veteraanien kertomuksissa esimerkkejä, missä ryhmän etu on hyvin usein asetettu omien tarpeiden edelle, yhteenkuuluvuuden nimissä. Armeijan päällystön slangissa tätä kutsutaan koheesioksi eli kiinteyden tasoksi. Mitä kiinteämpi ihmisryhmä, sitä valmiimmin yksilö on halukas asettamaan ryhmän edut omien etujen edelle.

Tätä meille luontaista käyttäytymistä (pienryhmissä) voimme todistaa eri ikäisillä ihmisillä koulussa, työpaikoilla ja vapaa-ajalla. Erityisen hyvin tämä käyttäytyminen tulee esille ongelmatilanteissa ja erityisesti niiden alkuvaiheissa. Olen itse todistanut sen, miten ihminen tulee hyvin pitkälle toimeen ilman monipuolista ruokavaliota, mikäli tällä on haasteita yhteenkuuluvuuden tunteen tai rakkauselämän osalta. Olen todistanut sen omalla kohdallani ja kokemieni suhteiden osalta. Rakoilu noiden kahden tarpeen osalta vavisuttaa hyvinvointimme perustuksia siinä määrin, että perustarpeista huolehtiminen jää näennäiseksi itsestä huolehtimiseksi.

Haluamme tulla myös arvostetuksi, niin itsemme osalta kuin muidenkin. Kunnioituksen osoitukset toisilta ihmisiltä vahvistavat kokemustamme hyväksytyksi tulemisesta. On sikäli suuri sääli, että nyky-yhteiskuntamme on työkeskeinen ja arvostuksen saaminen työstä nojautuu edelleenkin aikaan eikä aikaansaannoksiin. Tässä nykyisessä hektisessä ja nopeaan viestintään nojautuvassa ympäristössä, jossa elämme, tarvitsisimme arvostusta hieman useammin kuin merkkipäivinä ja eläkkeelle siirryttäessä.

Näiden kahden Maslow’in mainitseman tarvekategorian häiriöt ovat aika usein toistuvia puheenaiheita päihdeongelmien kanssa kamppailevien kanssa. Oli kyse sitten itseen kohdistuvasta vääristyneestä minäkuvasta tai ongelmallisesta sosioekonomisesta ympäristöstä, niin samat teemat toistuvat keskusteltaessa: ”Minulla on ongelmia. Minusta tuntuu pahalta se, että noista ongelmista kärsimätön ymmärtää minua tuskin lainkaan. Ongelmani eivät määritä minua ihmisenä.” En ole itse kuullut tuota sitaattia kenenkään moniongelmaisen suusta, mutta keskustelut voisi ulkopuolisen näkökulmasta kiteyttää tuohon lauseeseen.

On hämmästyttävää, että tätä mielenkiintoista seikkaa ei ole huomioitu tutkimuksen saralla kovinkaan äänekkäästi. Kun löydät esimerkiksi yksittäisen menestystarinan onnistuneesta päihdevieroituksesta, niin hämmästyttävän usein taustalla on vertaistuki. Sitä on saattanut edeltää vuosienkin kallis ja pitkäkestoinen kuntoutus, mutta varsinaisen pysyvyyden saavuttaminen on ollut riippuvainen saatavilla olevasta vertaistuesta.

Eikä vertaistuki mitään salatiedettä ole. Siinä samankaltaisia ongelmia kohdannut ja niistä selvinnyt ihminen tukee toista vastaavassa, joskin ajallisesti aikaisemmassa asemassa olevaa ihmistä. Tukihenkilö hyväksyy tuettavan ihmisenä ja pyrkii antamaan kannustusta sekä perspektiiviä tuettavan henkilön kulloiseenkin elämäntilanteeseen. Vertaistukihenkilön rehellisyys saattaa painaa enemmän vaakakupissa kuin terveydenhuollon ammattilaisen, sillä tuettava ei milloinkaan ole tyhmä ja ymmärtää eron näiden kahden välillä.

Vertaistukihenkilöiden löytäminen haastavassa elämäntilanteessa on kuitenkin äärimmäisen haastavaa ja joissain tilanteissa muodostuu käytännössä mahdottomaksi. Siksi onkin todennäköistä, että haastavassa elämäntilanteessa tuen tarve tyydytetään samankaltaisissa vaikeuksissa kamppailevan seuralla. On kuitenkin selvää, että koettelemukset eivät tee ihmisestä käypää vertaistukea, vaan niistä selviäminen. Esimerkiksi moniongelmaisen kumppaniksi valikoituva toinen moniongelmainen voi täysin ymmärtää toisen elämäntilanteen ja siihen johtaneet syyt, muttei kykene tukemaan niistä selviämisestä. Tarve tuelle oman itsensä kohdalla kun voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi.

Edellä mainitun johdosta ovat epävakaat ihmissuhteet ennemminkin sääntö kuin poikkeus niiden ihmisten kohdalla, jotka kohtaavat elämässään monisyisiä ongelmia samanaikaisesti. Tukeudumme herkästi vertaisiimme, sillä se on meille ihmislajina luonteenomaista käytöstä. Olisi kuitenkin jo aivan kansantalouden kannalta järkevää, jos ymmärrystä irtoaisi välillä myös ylhäältä alaspäin. Merkittävintä se ymmärrys tosin olisi juuri sen yhden moniongelmaisen ihmisen elämässä, mikäli emme tuijota pelkkiä numeroita kansantalouden kuvaajalta.


Tämän linkin takaa löytyy Mental Health America:n tutkimusyhteenveto vertaistuen vaikutuksista vuodelta 2018.

Taivaallisen seksin etsijöille

22928635005_f5a700a1f6_b

Myönnä se. Etsit lakkaamatta Graalin maljaa, lähes taivaallista yhteyttä seksissä. Tuo järjettömän hekuman saalistus ajaa sinut välillä hulluuden partaalle, missä kyseenalaistat omat uskomuksesi ja perimmäiset motiivisi. Se on matka, jolla ei ole päätepistettä. Ja toivon sydämestäni, että et täysin löydä etsimääsi. En siksi, että olisin pahantahtoinen. Tämä on varoitus. Jos löytää etsimänsä, täytyy määrittää itselleen jotain uutta löydettävää pysyäkseen järjissään.

Taivaallinen seksi nimittäin ei muistuta juuri lainkaan tavanomaista seksuaalista kokemusta. Stimulaatioaistimus ja käsitys itsestä häviää sekä keho, jolla tuo koko kokemus luodaan, muuttuu aktin aikana aineettomaksi ja siten turhaksi. Ennen vajoamista yhteyteen toisen samalla tavoin kokevan kanssa keho lakkaa olemasta sielun vankila ja viimeisellä hetkellä pystyy kokemaan puhtaan energiavuon virtaavan itsestä toisen läpi johonkin aivan toisenlaiseen ulottuvuuteen. Sillä hetkellä saatat huutaa, että ”mitä vittua nyt oikein tapahtuu” tai mykistyä tuon suureen edessä täysin. Seksi voi olla subjektiivisena kokemuksena taivaallista, mutta tarkoitan nyt sitä kollektiivista kokemusta, jonka molemmat saattavat tuntea samaan aikaan toisistaan irrallisina olentoina.

Tuollaisen edellä kuvatun kaltaisen hetken jälkeen seksissä ei enää ole paluuta entiseen. Se voi joko latistaa sinut täysin tai sitten se jää muistoihisi encorena, jonkinlaisena ylimääräisenä lisänä seksissä. Se voi myös käynnistää eksistentialistisen kriisin. Tiedät kuitenkin, että olosuhteiden ollessa sopivat saatat löytää sen uudelleen. Vaan haluatko enää välttämättä löytää jotain jo kerran löydettyä?

Minulle tuo hetki tuli täytenä yllätyksenä ja parhaiten sitä voisi kuvata ruumiista irtoamiseksi. Epäilen, että mikään muu mielikuva tai tuhannet sanatkaan eivät kykene välittämään sitä kokemusta eteenpäin. On ainoastaan toinen ihminen tällä hetkellä, tällä maapallolla, joka ymmärtää mitä tuossa hetkessä oikein tapahtui. Näin tulee aina olemaan, sillä vain me kaksi olimme läsnä (ja olimme samaan aikaan olematta) tuossa hetkessä. Todennäköistä tulee myös olemaan, etten tule kohtaamaan ketään toista ihmistä tässä elämässä, jonka kanssa voisin yltää samaan kokemukseen seksi osalta.

Voin antaa sinulle vain yhden neuvon ja se on tämä: Varo mitä toivot! Mikäli toiveesi toteutuu, niin sinulla tulisi olla selkeänä mielessä mitä sen jälkeen tapahtuu ja on tapahtumatta.

Löydettyäni tuon Graalin maljan ikään kuin puolivahingossa olen joutunut määrittelemään itseni uudelleen seksuaalisella tasolla. Olen kysynyt itseltäni kysymyksen, että ”mitä jos tulevan kumppanini kanssa en pääse edes murto-osan päähän siihen mitä olen parhaimpana hetkenä saanut kokea?” Vastaustani en tähän jaa, sillä se ei saa vaikuttaa sinun omaan vastaukseesi. Kaiken lisäksi se on niin monimutkainen ja -tahoinen vastaus jopa itselleni, ettei sitä pysty typistämään yhteen tekstikappaleeseen.

Kannattaa unohtaa kaikki ulkoisesti mitattavat seikat, mikäli mielii löytävänsä etsimänsä. Kuten taruissa ja mytologioissakin, niin tämän Graalin maljan löytääkseen pitää kyetä irrottautumaan kaikesta fyysisestä. Ainoa ero satuihin on tosin se, että sen voi kuka tahansa löytää sopivan partnerin kanssa. Ja jos sitä ei elämänsä aikana löydä, niin ainakin sitä etsiessä on voinut pitää hauskaa.

Etäinen perspektiivi avuksi

2811635016_e7a29c8208_b

Tein testin. Päätin ryhtyä etsimään sub-Redditin viestejä, joissa esitettyihin kysymyksiin osaisin antaa jonkinlaisen vastauksen. Olen nimittäin pitkään epäillyt kykyäni asettaa itseni toisen ihmisen asemaan ja arvioimaan heidän sen hetkistä elämäntilannetta sekä heidän kohtaamiaan haasteita siinä. Valitsin aihealueeksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön keskittyneen alueen ja ryhdyin lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Vastaan tuli kysymyksiä, joihin arvelin kykeneväni vastaamaan ja ryhdyin kirjoittamaan. Ja sain niihin myös vastauksia.

Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa.

Olin hieman yllättynyt, että esittämäni neuvot ja kannustukset saivatkin hyvän vastaanoton. Se on jotain sellaista, mitä harvemmin saa nähdä ja kokea mikäli tekee samaa itselle huomattavasti läheisempien ihmisten kanssa. Sanat joita kirjoitin olivat toki englanniksi, mutta eivätpä ne hirveästi eroa suomeksi käännettynä siitä mitä saattaisin sanoa kasvotusten niin tilanteen vaatiessa. Ja tähän mennessä vastaanotto kasvotusten on ollut melko usein vihamielistä tai mitään sanomatonta olkien kohauttelua. ”Saattaa se noinkin olla” tai ”ei sitä voi tietää.”

Kunnes oivalsin, että nettikirjoittelussa pätee aivan eri olosuhteet kuin todellisessa elämässä. Todellisessa elämässä tunteet käyvät välillä niin suurilla ylikierroksilla, että sanotut asiat yleensä jäävät tunteiden varjoon. Ja haasteellisin keskustelutilanne on käydä keskustelua epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa. Se on kuin yrittäisi painia karhun kanssa. Siinä jää lähes aina tunteiden tallaamaksi ja silloin voi satuttaa todella pahasti itseään. Ei fyysisesti, mutta henkisesti. Ja jos on yhtä kivenkovalla jästipäällä varustettu yksilö kuten minä, niin usein tulee tahattomasti satutettua sitä päälle käyvää tunteiden karhua.

Kirjoittaminen, oli se sitten keskustelualueen viesteihin vastailu tai esimerkiksi tämän blogin ylläpitäminen, on minulle henkilökohtaisesti eräänlainen ’reality-check’, jonka ansiosta osaan asettaa kokemani asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Vaikken kärsi mistään varsinaisesta persoonallisuushäiriöstä itse, niin minäkuvaani vääristää aika-ajoittainen masennus ja melankoninen virittyneisyys. Kun kirjoittaessani asetan itseni asiayhteyksistä etäälle, niin kykenen näkemään asioiden todellisen tilan huomattavasti paremmin.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään.

Mieleeni muistuu Redditistä erään nuoren naisen kirjoitus. Tämä Yhdysvalloissa asuva nainen kertoi asuvansa autossa, sillä hänen lähipiirinsä oli käytännössä hylännyt hänet johtuen kenties hänen irrationaalisesta käyttäytymisestä, mikä taas on aika tyypillistä reagointia omiin tunteisiin ja muiden toimintaan epävakaassa persoonallisuushäiriössä. Lyhykäisyydessään neuvoin häntä olemaan yhteydessä hänen olinpaikkansa mielenterveystyötä tekevään järjestöön, sillä terveydenhuolto maksaa tuossa maassa järjettömästi verrattuna kotimaahamme. Asiaa hieman selvitettyä sain suuret kiitokset vastaukseksi.

Joskus minusta tuntuu, että ymmärrys loppuu fyysisen kehon astuessa ovesta sisään. On hyvin turhauttavaa elää ympäristössä, missä varsinaiset suuret oivallukset tulevat hyvin usein vasta jälkiviisauden mukana. ”Olisi pitänyt sitä ja tätä”, voisi kiteyttää kaikkein intiimeimmät keskustelut. Toisaalta voi miettiä, että kuinka moni ihminen edes käy näitä keskusteluja kriisien jälkeen? Kun kirjoitan kokemuksiani ventovieraille ja toisella puolen maapalloa eläville ihmisille, niin hämmästelen tuota edessäni esiintyvää kuilua: Miksi kokemukseni hyödyttää enemmän etäällä olevia kuin lähellä olevia? Miksi en itse saa siitä suurempaa hyötyä irti?

Työ on vielä kesken. Niin ihmisenä kehittyminen kuin itsensä asettaminen oikeaan suuruusluokkaan ympäröivässä yhteisössä, joskin sen yhteisön näkeminen on joskus hyvin hankalaa. Ja tuo työ tuskin loppuu tämän eliniän aikana, vaikka sitä kuinka haluaisi jo ottaa omasta kehitystasostaan jonkinlaista kunniaa ja olla siitä ylpeä. Se tosin ei ole mahdollista, sillä muuten sitä saattaisi havahtua pysähtyneensä itselleen asettamansa kehityksen tiellä.

Kusetettu jouluna

3186772919_83fc7cb334_b

Olipa joulu. Sen lisäksi, että koin hyvin suurta yksinäisyyttä, niin sain opetuksen ihmisluonnosta ja tietyn tyyppisestä persoonallisuudesta. Nimittäin epäsosiaalisesta persoonasta. En ryhdy erittelemään sen ihmisen, jolla tämän tyyppinen persoona on, ja minun välisen suhteen muotoa muulla tavalla kuin nykyhetken mukaan: En halua olla tekemisissä tällaisten ihmisten ja erityisesti tämän henkilön kanssa enää ikinä.

Tällaisen epäsosiaalisen persoonan omaava ihminen on täysin välinpitämätön toisten ihmisten tunteita kohtaan. Se ei tarkoita, etteikö tuollaisen persoonan omaava ihminen kykenisi välittämään toisen tunteista, mutta lapsuuden ja nuoruuden kokemukset yhdistettynä käytöshäiriöihin tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tuollainen ihminen ei ole kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa lähtökohtaisesti luotetaan toisiin ihmisiin ja joissa osoitetaan välittämistä sekä tunteita lähimmäisille. Eli ihminen on jäänyt vaille mallia siitä, miten muut tulisi ottaa huomioon.

Edellä kuvatun kaltainen ihminen ei tosin paljasta suoraan tätä persoonaansa ja voikin olla erittäin hyvä piilottamaan todellisen minänsä. Tosin ihmissuhteiden kestävyys on lyhytikäistä, vaikka tällainen ihminen solmii niitä hyvin vaivatta. Epäsosiaalinen persoona ei ole tunnekylmä, joten ulkopuolinen voi nähdä tällaisessa ihmisessä hyvin tunnepitoisen ja -kyvykkään ihmisen. Sellaisen, johon on helppo mieltyä ja jopa rakastua.

Epäsosiaalinen persoona löytää aina vikaa muista, mikäli tämän oma käytös on törmäyskurssilla sosiaalisesti hyväksyttyjen normien ja siten ristiriidassa ympärillä olevien ihmisten mielipiteiden kanssa. Omasta käytöksestä johtuneet ja juontuneet ongelmat itselle ovat muiden ihmisten syytä, eikä epäsosiaalinen persoona halua nähdä suhdetta tekojensa ja seurausten välillä.

Epäsosiaalinen persoona ei kestä myöskään turhautumista, on normaalia aggressiivisempi ja käyttäytyy väkivaltaisesti hyvin herkästi. Tuollaisina hetkinä henkilöstä on havaittavissa silminnähtävä turhautuneisuus, joka voi räjähdyksenomaisesti johtaa väkivaltaiseen käytökseen muita ihmisiä tai ympäristöä kohtaan.

Epäsosiaalisen persoonan kuvaus löytyy terveyskirjaston sivuilta, missä on listattu persoonallisuustyypin piirteet ja joista olen kirjoittanut tähän blogikirjoitukseeni. Välinpitämättömyys toisten tunteita kohtaan on vaikea todeta muulla tavalla kuin viettämällä riittävästi aikaa tällaisen ihmisen kanssa, mutta muut piirteet pystyy havaitsemaan helposti: Onko ihmisellä pysyviä ihmissuhteita, toimiiko ihminen sukupuolisesti holtittomasti, käyttäytyykö tämä aggressiivisesti ja onko tällä taipumusta moittia tai syytellä toisia hyvin herkästi. Epäsosiaalinen persoona myös käyttää herkästi muita hyväkseen, mutta tällaisen toiminnan havaitsee vasta tapahtuneen jälkeen.

Minä itse tajusin tulleeni hyväksikäytetyksi vasta myöhemmin ja olin hyvin vihainen sen huomatessani. Epäsosiaalinen persoona tuli mieleeni opetustyöni ajalta, joten palasin tuon määrittelyn pariin huomatakseni yhtäläisyydet tämän ihmisen toimintaan. Omasta mielestään tämä ihminen kokee kärsivänsä aivan jostain muusta, mutta näin ulkopuolisen silmin epäsosiaalinen persoona selittäisi tuon ihmisen hyvin järjenvastaisen toiminnan alusta loppuun saakka.