Jupiterin pinnalla

Tämä päivä on kulunutkin sitten lähinnä sängyllä maaten, ruumiin tuntuessa äärimmäisen raskaalta. On ensimmäinen kerta rehellisesti sanottuna, että mielialaan liittyvät asiat ovat aiheuttaneet minulla fyysisiä oireita. Sitä en osaa sanoa, että johtuuko kokemani olotila lääkkeistä vai henkisestä olotilasta.

Mieleni on kyllä äärimmäisen virkeä, ajatukset harppovat reiluin askelin päässäni. Se mikä ei täsmää tähän pääni sisäiseen tilanteeseen on se, että aivan kuin olisin moninkertaisen maan vetovoiman vaikutuksen alaisena. Hengittäminen on välillä työlästä, siis lähinnä hapen saanti, ja sänky tuntuu painuvan voimalla selkääni vasten. Pään nostaminen on todella suuren työn takana ja välillä on käynyt mielessä, että olen varmaan kokenut jonkinlaisen sairaskohtauksen.

Jaksan kyllä nousta seisomaan, mutta sama ”raskaan painovoiman” tunne jatkuu ja tuntuu, että painun lattiasta pian läpi. Mieleeni muistuu Jarhead-sotaelokuva, jossa on eräs kohtaus, joka kuvaisi hyvin kokemaani oloa. Siinä päähenkilö näkee unia ja painuu sängystä läpi. Se kuvaisi erinomaisesti tätä hetkeä.

Raskaan kehon lisäksi on aivan kuin joku istuisi rinnan päällä. Tunne ei ole mitenkään miellyttävä vaan mieleeni tulee ne hetket lapsuudesta, jolloin kiusaajani kaatoivat minut maahan ja istuivat päälläni. Noina alistamisen hetkinä koin, etten saa henkeä ja tavallaan vastustamisen sijaan annoin aina periksi. Tavallaan olin valmis luovuttamaan ja kuolemaan, jotta ahdistava tilanne päättyisi mahdollisimman pian. Vastaan pistämisen sijaan alistumalla ja reagoimalla kiusaajien odotusten vastaisesti pääsin usein pois, saaden rauhan kiusaajilta. Vaikka ulkoisesti olinkin tyyni, niin sisälläni oli raivostunut pieni mies: Tuo henkilö olisi halunnut kostaa kiusaajille mitä hirveimmillä tavoilla.

Tämä on hyvin todennäköisesti jokin lääkityksen aiheuttama oire, tämä olotila. Aika ja oireet täsmäisivät, joten toivon ettei tämä reaktio ole pysyvä. Jos tämä johtuu lääkkeestä, jota olen kuitenkin ensimmäisellä sairastumiskerralla saanut (ilman sivuoireita), niin edessä saattaa olla lääkkeen vaihtaminen. Mitä iloa on masennuslääkkeestä, joka tekee näin raskaan olon, jolloin ei pysty kunnolla toimimaan. Mieli tekisi, mutta keho ei ota käskyjä vastaan.

Mietteitä TED-puheesta

Katsoin eilen Andrew Solomonin TED-puheen, jonka aiheena oli ”Depression, the secret we share”. Tuo, lähes puoli tuntia kestävä puhe, tiivisti mielestäni äärimmäisen hyvin masennuksen olemuksen. Tuon puheen innoittamana haluan käsitellä siinä ilmenneitä seikkoja omasta näkökulmastani.

Depressio ei ole surua. Surun vastakohta on ilo, mutta masennuksen vastakohta ei ole ilo. Masennuksen vastakohta on elinvoimaisuus. Tämä on ehkä merkittävin Solomonin esittämä väite ja mielestäni se pitää todella hyvin paikkansa. Tämän masennusjakson aikana olen ollut kyllä iloinen hetkittäin, mutta se ei ole vaikuttanut juurikaan yleiseen mielialaani.

Yksinkertaistenkin asioiden tekeminen tuntuu vaativan hirvittävästi työtä. Kun tulee nälkä, tiedostaa, että pitäisi tehdä ruokaa. Toisaalta ruoan valmistaminen vaatii kaupassa käynnin, pitää päättää mitä syö ja pitää valmistaa se ruoka, jonka on päättänyt syödä. Sitten pitää vielä tiskata ja ylijäämäruoka pitää säilöä jääkaappiin. Se mikä aiemmin teki esimerkiksi ruoanlaitosta mielihyvää tuottavan rutiinin, onkin masentuneella henkilöllä poissa. Tämä pätee hyvin minuun itseeni, sillä aiemmin olen nauttinut hyvän ja ravitsevan ruoan valmistamisesta.

Masentuneen elämänvoima on hävinnyt. Koen, että minulla ei ole merkitystä ihmisenä. Ainoa asia, joka estää oikeastaan luovuttamisen kokonaan on se, että kuolemani satuttaisi niitä ihmisiä joita voin kutsua läheisikseni. Minulla ei ole enää mitään hävittävää, joten olen valmis kokeilemaan mitä tahansa hoitoja, että pystyisin vielä toimimaan kuin kuka tahansa normaali ihminen. On saman tekevää mikä hoito tai yhdistelmähoito masennukseeni auttaa, kunhan se vain auttaa minua saamaan takaisin merkityksen elämiseen.

Masennuksen käynnistää traumaattiset kokemukset. Kukin meistä reagoi eri tavalla elämässä koettaviin kriiseihin. Minun kohdallani traumaattisimmat kokemukset ovat nuoruudessa kiusatuksi joutuminen, teininä koettu tyttöystävän kuolemaan johtanut sairaskohtaus ja hylätyksi joutumisen kokemukset. Vaikka en tietoisesti ajattele kokemiani traumaattisia kokemuksia, niin niillä on ehdottomasti suuri vaikutus ajattelutapoihini ja vähäiseen itsearvostukseen.

Masentuneena tuntee olonsa jatkuvasti väsyneeksi, niin fyysisesti kuin henkisesti. Nukkuminen ei auta ja nukuttu aika menee todella nopeasti. Tavallaan päivän ja yön aikana hankittu lepo ei auta, jolloin saattaa huomata koko päivän valuneen hukkaan. Tämä lisää ahdistusta omasta olotilastaan, sitä tiedostaa ongelmien olemassa olon, mutta on kykenemätön tarttumaan mistään kiinni.

Itsesyytökset. Sitä ajattelee masentuneena, erityisesti minä ajattelen, että olen epäonnistunut täysin elämässä. Solomon mainitsi puheessaan, että itsemurhaa harkitessaan hän tuli siihen lopputulokseen, että itse itsemurhakin voisi epäonnistua täysin. Miksi siis yrittää sitäkään? Itsesyytösten kautta olen tavallaan umpikujassa, johon vain haluaa lopun. Tavalla tai toisella.

Andrew Solomonin TED-puhe löytyy YouTube:sta hakemalla ”Depression, the secret we share | Andrew Solomon”. En linkitä sitä tänne, sillä linkityksillä on tapana vanheta tai joissain tapauksissa olla toimimatta jonkin ajan kuluttua.

Minä ja avun tarve

Olen viime päivinä huomannut, että uudelleen aloitettu masennuslääkkeiden käyttö on alkanut hiljalleen vaikuttaa. Muutama viikko sitten olin äärimmäisen huonovointinen, sillä kävin läpi kokemaani eroa avopuolisostani aamusta iltaan. Masennuslääkkeiden lisäksi olen käyttänyt rauhoittavia lähinnä iltaisin, jotta olen kyennyt nukkumaan.

Olen kokenut kohtaamani erotilanteen erittäin raskaana, johon liittyviä tunteita masennustila on vahvistanut. Ajatukseni ovat seilanneet itsesyytöksistä aina toisen syyttämiseen asti. Pyrkimykseni yrittää ymmärtää tapahtuneita on vain vahvistanut negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani, joten olen päättänyt jättää menneiden vatvomisen aikaan, jolloin koen olevani jälleen riittävän terve järkevään itsenäiseen pohdiskeluun.

Ero pitkäaikaisesta kumppanista on satuttanut lukuisin tavoin. Eniten satuttaa se, että ennen eroa kuvittelin vaikeuksien vahvistavan parisuhdetta tuleviin vastoinkäymisiin. Masentuneena en kuitenkaan huomannut, mitä kumppanini oli käymässä läpi. Kun viimein huomasin, että kaikki asiat eivät ole kunnossa, niin silloin oli jo aivan liian myöhäistä vaikuttaa toisen päätökseen eroamisesta.

Omaa tilannettani masennuksen suhteen on vaikeuttanut se, että pitkän parisuhteen aikana olen tavallaan irtautunut pitkistä ystäväsuhteista, joita minulla oli vielä parisuhteen alkuvaiheessa. Olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kumppanini on myös paras ystäväni. Muut ystävät korvautuivat satunnaisilla kavereilla ja tutuilla, joiden osalta kanssakäyminen on hyvin satunnaista ja luottamukselliset keskustelut loistavat poissaolollaan. Eron jälkeen tämän huomasi siinä, että minulla ei ollut ketään jonka puoleen kääntyä tai ketään, jolle olisi voinut uskoutua.

Onneksi on olemassa ammattilaisten ylläpitämiä kriisipalveluita, joiden puoleen voi tällaisissa tilanteissa kääntyä. Ilman ulkoista apua oloni olisi ollut entistä sietämättömämpi ja olisin ehkä ajautunut itsetuhoisiin ajatuksiin. Hakeutuminen mielenterveyspalveluiden pariin uudelleen oli ehdottomasti oikea ratkaisu ja koen, että saamani apu on ollut konkreettista. Mikäli olet itse mahdottomassa tilanteessa, älä epäröi hakeutua noiden palveluiden luokse. Ilman apua masennus ottaa lopulta niin suuren vallan ajatuksista, että ihminen voi tehdä itselleen tai toisilleen mitä tahansa peruuttamatonta, mitä ei henkisesti terveenä kuvittelisi edes kykenevänsä tekemään.

Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.

Sadepisaroita ikkunassa

Vanhempani kävivät juuri vierailemassa luonani, edellisestä kerrasta olikin jo ehtinyt vierähtää useampi kuukausi. He asuvat toisessa maakunnassa ja käyvät luonani pari kertaa vuodessa. He ovat niitä harvoja ihmisiä, jotka käyvät luonani vierailemassa ja antavat silloin syyn aloittaa asunnon siivoamisen sekä viikkojen aikana kertyneen tiskivuoren korjaamisen. Koiran omistajana sentään saa hyvän syyn imuroida aina pöly- ja karvakoirien ilmaantuessa lattialle, mutta muuten sotkuisuus ei haittaa minua tai koiraani.

Sairastumisestani, tai oikeastaan ensimmäisestä hoitoon hakeutumisestani on kulunut melkein kaksi vuotta. Pitkän parisuhteen kariutumisesta on taas kulunut muutamia kuukausia. Ero tapahtui aikaan, jolloin olin laiminlyönyt jo pitkään masennukseen liittyvän hoidon ja ex-avopuolison kanssa käymäni erokeskustelu jäin kuin epätodelliseksi sumuksi päähäni. Vasta myöhemmin, päästyäni ylös pahimmasta syvänteestä ylös, muistin keskustelumme ja yritin saada hänen päänsä vielä kääntymään päätöksensä suhteen. Tuolloin oli jo liian myöhäistä ja lukuisten keskustelujen jälkeen sain tietää, että eroamiseen johtanut tie oli alkanut ensimmäisen hoitojaksoni aikana.

Viimeiset viikot ovat olleet tunteideni osalta kamalia ja lopulta minun oli hakeuduttava uudelleen hoitoon. Oli tunnustettava itselle tosiasiat ja lopettaa itsensä sumuttaminen. Ennen hoitoon hakeutumista koin elämäni synkimmät päivät, jolloin tunsin olevani ensimmäistä kertaa aivan ypöyksin. Koin syvästi sisälläni, että elämästäni oli pudonnut tyystin pohja ja pidin siihen syyllisenä omia toimiani sekä sairauttani, kokemaani masennuksen tilaa.

Vasta lääkehoidon uudelleen aloittamisen ja ammattiavun piiriin hakeutumisen myötä olen kyennyt hyväksymään kariutuneen parisuhteen, mutta katkeruus on edelleen läsnä. Rakkaus toista kohtaan on edelleen olemassa, mutta vastakaikua sille en tule enää saamaan. Ero ei ehkä tuntuisi niin pahalta jos minulla olisi ystäviä, joille voisi purkaa tuntojaan. Tällä hetkellä olen kuitenkin yksin vailla ystäviä, seuranani on ainoastaan koirani. Ystävien kaipuu on yksi niistä asioista, jotka tulvivat mieleeni joka päivä ja kadun vanhojen ystävyyssuhteiden katkeamista.

Onneksi olen saanut aitoa tukea hoidostani vastaavilta ammattilaisilta, jotta olen kyennyt saamaan takaisin osan toimintakyvystäni. Suurimpaan ahdistukseen olen onneksi saanut lääkkeitä, jotta pystyn nukkumaan öisin. Ruokahaluni on jälleen palaamassa, mutta isäni ei voinut olla huomaamatta silminnähden laihtunutta ulkonäköäni. Osa minusta on huolissaan fyysisestä voinnistani, mutta masentunut ja melankolinen puoleni haluaa velloa negatiivisissa tunteissa itsestä huolehtimisen sijaan.

Ulkona on vielä valoisaa, ikkunaan iskeytyy sulaneesta räystäslumesta tippuvat vesipisarat. On jälleen aika viedä koiraa tarpeilleen ja ajattelen, että onneksi on koira ja syy poistua asunnosta vähintään kolme kertaa päivässä.