Heittäydy! Äläkä katso taaksesi

”Sinusta näkee, että suorastaan säteilet”, oli sosiaalityöntekijäni kommentti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt kuoromme esiintymisen. Tiedän. Tunnen sen nahoissani. Tänään pääsin jälleen laulamaan, yksinlaulua vaihteeksi. Lauloin kappaleen, jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa treenaamaan itsekseni. Sen, minkä olin ensimmäistä kertaa laulanut kunnon yritystä käyttäen pari kuukautta aikaisemmin ja jonka jälkimmäisen kolmanneksen osalta jouduin heittämään hanskat tiskiin. Kun olin saanut sen nyt uudemman kerran päätökseen ja käännyin katsomaan laulunopettajaa, niin olo oli uskomaton. Tein sen! Minä, opettaja ja muut tuuletimme tätä onnistumista.

Laulan huvikseni ja sen myötä pääsen osalliseksi onnistumisen tunteisiin joka ikinen kerta, kun osallistun kuoro- tai yksinlauluharjoituksiin. Tiedän, että lauluääneni ei ole mikään jumalainen eikä mitenkään erityisen miellyttävä. Ei bassoinen, eikä myöskään herkän heleä. Pysyn nuotissa jotenkuten, joten se on ihan hyväkin edellytys tälle harrastukselle. Tiedän, että en tule koskaan ansaitsemaan elantoani lauluäänen turvin. Tämän takia voinkin ottaa ihan rennosti ja antaa mennä fiilispohjalta. Ja jos ehdoton toteamukseni osoittautuu vääräksi ja saan joskus korvausta laulamisestani, niin puhe on ihan pienistä pennosista.

Mukana tällä yksinlaulun harjoittelukerralla oli mukana kaveri, jonka kanssa tulen erityisen hyvin juttuun. Hänellä on luontaisen miellyttävä ja bassoinen puheääni, mutta oli kuin olisin katsellut itseäni noin puoli vuotta sitten. Pala kurkussa ja vaikeuksia pitää ääntä yllä. Pienen opettajan ja muiden tuen turvin jännitys alkoi karisemaan. Kun sitten houkuttelin hänet laulamaan duettona Yön joutsenlaulun, niin keskityin oikeastaan fiilistelemään sitä, kuinka hän pääsi kiinni ylärekisteriin. Kappaleen lopussahan tulee tällainen osa, jossa oikein venytetään viimeistä myöten. Onnistuimme molemmat, ja se oli mahtava tunne.

Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa.

Mies Vailla Varjoa

Ennen tuota laulutreeniä minulla oli tapaaminen psykologini kanssa ja keskustelimme näistä tunnetiloista. Siitä tunteesta, jota voi kuvailla sanoilla ”ilotulitusta, räjähdyksiä ja pauketta.” Sellaista mieletöntä energiaa, tunteenpaloa sisimmästä. ”Toivottavasti ne ihmiset, jotka tutustuvat minuun tuollaisessa tilassa ollessani eivät järkyty, kun tapaavat minut silloin kun olen vain.” Kontrasti on nimittäin aika merkittävä ja moni onkin erityisesti vankilassa kysynyt minulta ”olet jotenkin väsyneen oloinen” kun satun istumaan ja olemaan vain, puhumatta juuri mitään.

Pahinta tässä ei ole kuitenkaan nämä vaihtelut, olen tottunut siihen ja välillä on ihan hyvä vain olla paikallaan, antaa kehonsa olla rennossa olotilassa. Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa. Ei se minuun suoranaisesti vaikuta, mutta saa minut kyllä miettimään: ”Mikä saa toisessa niin valtavan huonon olon pohjavireen aikaiseksi, ettei siedä nähdä yhtään ympärillään siitä kärsimättömiä ihmisiä?” Tuo edellinen on minulle tarpeeton kysymys, koska tiedän vastauksen.

Vastuumme aikuisina ihmisinä on vaalia jokaisen ihmisen luontaista leikkisyyttä ja lapsenomaisuutta, mikäli se ei tapahdu aikuisen ihmisen velvollisuuksien kustannuksella. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen kyky heittäytyä leikin ja leikkisyyden maailmaan, mutta siinä elämän matkan varrella joku elämäänsä kyllästynyt kusipää on tullut sanomaan: ”Älä ole noin lapsellinen!”

Seuraavan kerran kun sinua lapsettaa, leikityttää tai tekee muuten mieli irrotella henkisesti, niin älä välitä naamansa mutristelijoista. He eivät häpeä käytöstäsi, vaan ovat oikeastaan syvältä sisimmästään kateellisia. Heiltä on kadonnut se kyky. Kyky heittäytyä. Siihen on turha kenenkään takertua, vaan toivotetaan heidätkin tervetulleeksi, jos he jonain päivänä aloittavat itsetutkiskelun, ja päättävät kokeilla miltä tuntuu heittäytyä edes hetkeksi itselleen asettamista tiukoista normeista sekä kaavoista.

Alkoholis(mis)ta

En ole sylkenyt lasiin ja tälläkin hetkellä jääkaapistani löytyy muutama olut. Nuo oluet olen tosin ostanut jo yli viikko sitten ja mitä todennäköisemmin ne saavat olla siellä rauhassa toisenkin viikon. Viinoista viski on se, josta pidän eniten ja mitä tummempaa olut on, sen parempi. Alkoholin osalta minulla on selkeitä kuivia kausia, jonka aikana mielitekoa ei vain pääse syntymään. Harvassa ovat ne päivät vuodessa, jolloin kylmä huurteinen tai naukku shottilasista piirtyy vahvana mielikuvana päässäni, joka johtaisi käytännön tekoon.

Tunnen omat rajani ja sen tyypin millaiseksi muutun, kun humallun. Olen kokeillut korjata krapulaani ryypyllä, mutta toimivammaksi olen todennut muunlaiset parantamistavat. Liian syvää känniä kartan kuin ruttoa, erityisesti muiden ihmisten joukossa. Ymmärrys siitä, että alkoholi jättää otsalohkon yksinäisyyden saarelle estää minua sortumasta alkoholin väärinkäytön puolelle. Sen tuottama hyvänolon tunne ei yksinkertaisesti paina vaakakupissa, sillä vaan toisella puolen on huomattavasti raskaampia ja hyvin kielteisiä asioita.

Mitä enemmän olen viettänyt aikaa humaltuneiden seurassa selvin päin, sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi alkoholin myrkyllisyydestä. Niin keholle, mielelle ja ihmissuhteille. Olen kyseenalaistanut jo pitkään sen, että ihmissuhteita ja ongelmia ruoditaan vahvassa laitamyötäisessä. Estojen haihduttamiseen se kyllä sopii, mutta silloinkin on pysyttävä kohtuudessa. Joillekin ihmisille alkoholi ei vain yksinkertaisesti sovi, mutta jotkut viis veisaavat tuosta seikasta. Nuo jotkut sitten kohtaavat elämässään alkoholin tuoman suuren kirouksen: Alkoholin väärinkäytön ja pahimmassa tapauksessa sen varsinaisen sairauden eli alkoholismin.

Isälläni oli pitkään vaikeuksia alkoholin kanssa, joskin hän vältti varsinaisen sairauden. Ei hän pahimmasta päästä ollut sen suhteen, sillä hän on kertonut todella avoimesti alkoholiongelmista, joita hänen ystävä- ja tuttavapiirissä on ollut. Moni mahtava persoona on hukkunut pulloon ja moni perhe särkynyt. Poskettoman moni mies on tehnyt sen erheen, että on mennyt Päijänteelle kokeilemaan verkkoja viinahuuruissa ja jättänyt jälkeensä tyhjänä ajelehtivan soutuveneen. Siinä ei luisuta ollenkaan liioittelun puolelle, kun alkoholin väärinkäyttöä ja alkoholismia pidetään suomalaisena kansansairautena.

Ja silti sukupolvesta toiseen alkoholista on vitsailtu ja sen vaikutuksia on vähätelty, väkijuoma kun on kuulunut kulttuuriimme iät ja ajat. Isät ovat näyttäneet pojilleen miehenmallin ryyppäämällä kuin mies, sillä mieshän ei tunteitaan pura selvin päin. Pelkuriksi on haukuttu niitä, jotka eivät ole uskaltaneet nuorena kumota kulauksella kolmen vartin pulloa ja suurimmat urotyöt rauhan aikana on aina tehty saatanallisessa sumussa. Kännikohellukset on usein sivuutettu olankohautuksella, kun samat teot selvin päin on nähty vandalismina ja suoranaisena pahansuopuutena. Vaikka väkivalta on aina väärin, niin silti humalaisen nyrkinlyönti annetaan herkemmin anteeksi kuin alkoholia nauttimattoman kuumakallen.

Pohjalaisten urhoollisuutta ja urotekoja on ihannoitu läpeensä, puukkojunkkarit ovat kansanperinnettä nyt ja jatkossa. ”Pohojalaane miäs” on suoraselkäinen, rehellinen ja jämpti. Tai ainakin näin yleistetään, vaikka olen saanut todeta aivan muuta käytännössä. Miehen munattomuus tulee esille promilleluvun kasvaessa, kaunaa puretaan ärisemällä ja kiukuttelemalla, nyrkillä tehostetaan sanottua, mikäli järki ei uppoa kuulijan päähän. Kännissä porataan paha olo kehosta pois sen vaikutuksen jäädessä lyhytaikaiseksi, kun aamulla ei muisteta edellisestä kahdestatoista tunnista mitään.

Mikään ei ole niin halpaa kuin alkoholistin vakuuttama lupaus, sillä se unohtuu heti ensimmäisen ryypyn myötä. Alkoholia väärinkäyttäväkin syö sanansa kerta toisensa jälkeen, vaikka horkka olisikin hetkellisesti invalidisoiva. Ei pitäisi puhua fyysisestä riippuvuudesta, sillä siihenkin on hoitokeinoja. Alkoholi synnyttää persoonallisuushäiriön, muuntaen ihmisen aivan joksikin muuksi. Kun ihminen juo kaljansa eikä muista sitä juoneensa, niin pahimmassa tapauksessa syytön voi löytää keklun selästään ja päätyä lohduttomiin väkivaltatilastoihin. Edelleenkin pääosa väkivalta- ja henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Vain ani harva kokee väkivaltaisen kuoleman sellaisen käsissä, jonka veressä ei ole tajuntaan vaikuttavia yhdisteitä.

Vaan on siellä humalatilan takana ihminen, joka ei vain kykene selviämään ongelmastaan yksin. Alkoholisti pelkää myöntää ongelmansa, sillä silloin hänen pitäisi myöntää seuraava asia: Tähän minä en pysty vaikuttamaan, se ei ole tahtotilastani kiinni. Pystyäkseni lopettamaan, tarvitsen siihen muiden apua ja tukea. Ja mikään ei ole niin karvasta kuin myöntää, että kontrolli ei enää ole itsellä ja valta omista päätöksistä on alitajuisen persoonan käsissä.

Alkoholisti pääsee kyllä kuiville, siihen on aina mahdollisuus. Hänet pitää saada ymmärtämään, että auttavaan käteen tarttuminen on hänen elämänsä rohkein teko. Raitistumisen tiellä on niin suuria esteitä, että vain rohkea ja riittävän sinnikäs ihminen kykenee astumaan tuolle polulle. Sillä tiellä täytyy selvittää muun muassa se, että kuka hän oikeasti on ja nähdä se miten suuresti yhden ihmisen teot vaikuttavat niin monen muun elämään. Se on prosessi, joka jatkuu koko lopun elämän ja jonka aikana selitykset eivät auta. Apua on saatavilla, ihmiset haluavat sitä tarjota ja se auttaa oikeasti tuossa vaikeassa tehtävässä. On vain ensin kurotettava ja otettava ensimmäisestä kädestä kiinni.

 

Erinomaisuuden illuusio

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

Aleksis Kivi ja onnistumisia eilispäivältä

Lähde: Flickr.com

Onnistumisia. Se jäi mieleen eilisestä. Sen kokoluokan onnistumisia, että tein pariin otteeseen näkyvät tuuletukset, jahka oppilaat olivat ensin poistuneet luokasta. Sain esimerkiksi yhden naispuolisen oppilaan kiinnostumaan ensimmäistä kertaa tunnilla jostain, toistan: Hän katsoi minua eilen koko sen ajan, kun puhuin häntä kiinnostavasta aiheesta ja pidän sitä aivan järjettömän hienona onnistumisena. Sain motivoitua häntä, hän oppi jotain (vaikkakaan ei tunnin aiheesta, mutta mitä väliä sillä, oppi kuitenkin jotain) eikä tunti mennyt tällä kertaa lainkaan hukkaan häneltä kuten niin monta kertaa aikaisemmin.

Onnistumisen tunteeksi voisi lukea myös sen, että ensivaikutelmani eilen ensimmäistä kertaa tapaamastani ihmisestä oli väärä. Tai oikeastaan vaikutelmani siitä, millaisena hän minut koki. Tapasin hänet kyllä jo ensimmäisen kerran viime perjantaina, mutta ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, jos saa tietää toisesta vain tämän etunimen ja puhelinnumeron. Oli hyvin lähellä, etten kääntynyt kannoillani ja lähtenyt pahoitellen pois, sillä aluksi oloni oli hyvin vaivaantunut. Onneksi en toiminut hätiköiden, vaan odotin rauhallisesti ja olin ihan oma itseni. Illalla muutamat viestit vaihtaessamme sainkin tietää, että hiljaisuus olikin vain hyvä asia.

Onnistumiseksi lasken myös sen, että ensimmäistä kertaa hyvän ystäväni kanssa puhuimme aidosti ja suoraan, kun kävin tapaamassa häntä ennen edellä mainittuja treffejä. Me esitimme ääneen molemmat sellaisen kysymyksen, että kuka minä oikeastaan olen. Minusta olisi mielenkiintoista tietää millaiseen lopputulokseen hyvä ystäväni pääsee ja vielä mielenkiintoisempaa olisi saada tietää vastaus samaan kysymykseen itseni kohdalla. Kuka minä oikein olen?

Kun saan sen jonain päivänä selville, siis vastauksen siihen kuka minä oikein olen, niin tulen kyllä paljastamaan sen myös Teille hyvä lukija. Siihen asti saatte valitettavasti tyytyä osakysymyksiin ja osavastauksiin, matkata mukana kohti sitä lopullista vastausta. Tuskin pääset kovinkaan usein seuraamaan näin läheltä toisen ihmisen tutkimusmatkaa omaan itseensä niin, ettet tiedä edes tämän kyseisen ihmisen nimeä tai sitä, miltä hän oikein näyttää. Ulkoiset seikat nimineen tosin ovat aivan epäoleellinen asia. Aivan sama miltä minä näytän, en minä itsekään tutkiskele itseäni peilin kautta. Se joka minua peilistä tuijottaa ja joka vastaa johonkin tiettyyn nimeen kuuluu tällä hetkellä vain ja ainoastaan minulle itselleni. Korkeintaan sille ihmiselle, jonka eilen tapasin niin sanotusti ensimmäistä kertaa.

Ainiin, hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää, Aleksis Kiven päivää! Juhlistetaan tätä päivää yhdessä avaamalla jokin suomalaisen kirjailijan kirja, oli se sitten kirjoitettu suomeksi tai ruotsiksi. Tehdään siten kunniaa niille, jotka ovat tarjoilleet meille tarinoita niin mielikuvituksen tuotteena tai inspiroituneena todellisuudesta. Olkoon tämä kirjoitus siis mieluummin niitä harvoja, jotka eivät kuulu tämän päivän juhlakokoonpanoon. Oikein hyvää Aleksis Kiven päivää.

Laulu vain hänelle

Lähde: Flickr.com

Tämänkertainen kirjoitus on osoitettu miehille (varoitus naisille, saattaa sisältää tosielämän romanttisen kuvauksen). Erityisesti niille, jotka kamppailevat huomatuksi ja hyväksytyksi tulemisen kanssa. Niille, jotka kokevat yksinäisyyden tunteita ja samaan aikaan taistelevat kuvainnollisesti lohikäärmettä vastaan. Kerberosta, joka vahtii porttia mistä pääsisi luontaisesti tapahtuvan kanssakäymisen maailmaan. Siihen maailmaan, jossa ollaan sinut itsensä kanssa ja osataan kantaa oma itsensä vaivattomasti, ilman turhia pelkoja muiden ihmisten suhtautumisesta omaan itseensä. Johdattelen sinut lukijana tähän aihepiiriin omien käytännön kokemusteni kautta ja pohdin samalla sitä, miten olen päässyt omista pelkotiloista yli.

Perjantai klo 18:36

Istun karaokebaarissa ja ensimmäinen kappale on juuri alkamassa. Jännittää aivan hemmetisti. Ei sen takia, että tulen vetämään itseeni huomiota. Jännitys syntyy siitä, että ääneni on ollut karhea vilustumisen takia ja pelkään suoriutuvani lämmittelylaulusta ala-arvoisesti. Jännitys on siis täysin sisäistä ja itsekriittisyydestä johtuvaa, sillä ei ole mitään tekemistä ulkoisten tekijöiden kanssa.

Ensimmäiset sanat häviävät taustamusiikin sekaan, äänentaso mikrofonille on asetettu tosi alhaiseksi. Nostan painetta äänihuulille ja saan lauluni kuuluviin, käheys on poissa. Lämmittely menee hyvin ja saan äänihuuleni auki. Olen kohtalaisen tyytyväinen. Vielä pari helppoa kappaletta ja sitten tutustumaan kaupungin legendaarisimpaan paikkaan, jossa en ole ikinä käynyt.

Perjantai klo 20:05

Se legendaarinen paikka oli täyttä paskaa. Työntekijöiden opastus oli melko tökeröä, ainoa ystävällinen työntekijä oli portieeri. Meni melkein tunti, että pääsin itse laulamaan. Minua ensin oli ehkä kuusi laulajaa, mutta jokainen oli valinnut todella pitkiä kappaleita laulettavaksi. Tunnelmaa ei ollut, sillä paikka on suhteellisen iso avara tila ja vähäinen asiakasmäärä teki sen, että olisi kuin olisin laulanut yksin kotona. Masentava tunnelma. Istun jälleen samassa baarissa, jossa lämmittelin ja olen päättänyt laulaa haluamani kappaleet siellä.

Yritän saada muitakin laulamaan. Muutaman kappaleen laulettuani pari muutakin perjantai-iltaa viettävää viitsii ottaa mikrofonin käteen. Viestini on mennyt perille: Pitäkää hauskaa, laulaminen tuo todella hyvän fiiliksen ja mikä parasta, se voi tarttua muihinkin. Aivan sama meneekö laulaminen nuotilleen oikein vai ei.

Perjantai klo 23:30

Istun kaupungin uusimmassa karaokebaarissa ja juttelen erään miehen kanssa yhteisestä tutusta. Pieni kaupunki, ja vaikken ole paljasjalkainen asukki, niin yhteisiä tuttuja löytyy varmasti jokaisen kanssa. Nimeäni kutsutaan, olen menossa jälleen laulamaan. Kappale on sen verran tunteita herättävä, että on haastetta kyetä laulamaan se ilman liikutusta. Jotkin kappaleet ovat tulleet merkityksellisiksi omille elämäntapahtumille. Kun laulan, niin etsin katseita. Viihdytän itseäni laulamalla, mutta yritän myös samalla viihdyttää muita. Kappale on miehen äänelle ja tarkoitettu laulettavaksi naiselle. Etsin siis katsekontaktia naisista. Ja sitten löydän sellaisen. Tietyissä hyvin merkityksellisissä kohdissa laulua luon aina katseen hänen kanssaan. Olen epävarma sanoista, joten lunttaan paljon näytöltä. Mutta avainkohdissa luon aina katseen, hymyilen tai olen vakavoitunut kasvoiltani, riippuen kappaleen ja sen sanojen moodista. Esiinnyn nyt vain hänelle ja kuvittelen, ettei baarissa ole kuin minä ja hän. Kuvitelma realisoituu, kun kappale päättyy: Juuri kukaan ei taputa, vaikka toin lauluun eniten tunnetta koko illan aikana.

Menen valitsemaan viimeisen kappaleen ja istun tiskillä. Edellisen kappaleen katsekontakti palaa pari kertaa ja hänen vieressään oleva kaveri viittoo istumaan heidän kanssaan. Hymyilen leveästi, mutta en vastaa kutsuun. Juon alkoholittomat juomani ja keskustelen baaritiskillä. Ennen viimeistä omaa kappalettani jammailen mukana, kun rock-henkinen äijä vetää Rammsteinia asenteella. Juttelen vielä hetken baaritiskillä niitä näitä, joku nainen laulaa hyvin erään sovituksen. Tulee oma vuoroni ja astelen pienelle lavalle. Minulla on hyvä ja lämmin olo. Viimeiseksi kappaleeksi olin säästänyt Yö-yhtyeen Rakkaus on lumivalkoinen. Päätän omistaa lauluni katsekontaktille ja sanon sen ääneen. Näen, että hän vaivaantuu saamastaan huomiosta.

Keskiyö, noin klo 00:00

Laitan mikrofonin takaisin ständiin. Miesporukka, joka keskittyi lauluni ajan vain kuuntelemaan esitystäni taputtaa. Tulen pois lavalta ja menen suoraan tiskille juomaan juomat loppuun. Sen jälkeen astelen katsekontaktin luo ja istun alas. Pahoittelen, että joudun poistumaan ja kysyn, josko hän haluaisi käydä kanssani joskus kahvilla. Pyydän numeron ja lupaan soittaa seuraavana päivänä, sovitaan aika sitten. Koko keskustelun ajan hän on hieman puulla päähän lyöty, kaveri vieressä kuulee kyllä kaiken hyvin ja tavallaan toistaa sanani hänelle. Kaverin silmät loistavat ja ei ole yhtään epäselvää, että hän on innoissaan, kun tulin pyytämään hänen ystäväänsä treffeille.

Narikan kautta ulos ja vielä yksi tupakka ennen autolle suuntaamista. Rammsteinia laulanut rock-tyyppi on myös savuilla ja keskustelemme laulamisesta. Olemme samaa mieltä ja kehun häntä hänen seuraavasta biisivalinnasta. Harmittaa, että olen lähdössä, kappale on oikein kaunis sanoiltaan ja merkityksiltään, sanon sen myös hänelle.

Lauantai klo 00:18

Olen juuri laittanut vielä viestin katsekontaktille, että olin tosissani ja soittaisin kyllä. Istun hetken autossa ennen liikkeelle lähtöä. Mietin, että eihän minun pitänyt olla kuin pari tuntia ja laulaa pari kappaletta ennen kotiin suuntaamista. Olen kerrankin hyvilläni siitä, että viitsin käydä tarkistamassa kaupungin legendaarisimman paikan. Ilman käyntiä siellä en olisi mennyt takaisin ensimmäiseen karaokebaariin ja sitä kautta ajautunut juuri tähän tilanteeseen: Hyvä olo ja mahdollisuus tutustua uuteen ihmiseen, ehkä syvällisemmin kuin yleensä.

Post Scriptum

Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta en olisi voinut ajatellakaan laulavani yksin karaokea (saatikka tehden sitä selvin päin) kaksi vuotta sitten. Ja on vain yksi asia mikä on sen mahdollistanut: Halu tuottaa itse itselleen mielihyvää. Saan hyvän olon laulamalla, hyräilemällä ja menemällä musiikin mukana. Jos se tuottaa muille sen ohessa mielihyvää, saa kenties nauramaan tai hymyilemään, niin se on vain kirsikka kakun päällä. Vähät väliä siitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Jos teen asioita hyvällä maulla ja kajoamatta kenenkään koskemattomuuteen, niin fyysisesti kuin henkisesti, niin aivan varmasti teen sen. Jos siitä tulee minulle hyvä olo.

 

Intohimoa ja kahvittelua

Tänään kevään ensimmäisen maanantain kunniaksi on hyvä istahtaa hieman istumaan ja kirjoittaa niinkin keväisestä asiasta kuin rakkaus. Haluan jakaa teille, hyvät lukijani, näistä tunteista, joita olen viime päivinä saanut kokea. Masennuksesta ei ole ollut juurikaan tietoa ja oi’ kuinka hyvältä se tuntuukaan. Sen sijaan mieleni on täyttänyt rakkauden tunne ja yksi ihminen, jonka ansioksi voi lukea sydämeni sykähtelyt.

Lähde: Flickr.com

Tutustuin tähän naiseen FB:n kautta ja alun perin hänen ei ollut tarkoituskaan tutustua minuun kovinkaan syvällisesti. Hän vain otti yhteyttä ja kertoi, että kirjoitukseni eräässä ryhmässä on iskenyt hänen huumorintajuunsa. Ja itselleni hyvin tyypilliseen tapaan aloin jututtaa häntä enemmän, ja yhä enemmän. Tuon jälkeen olen käynyt hänen luonaan yön nukkumassa ja samalla helpottamassa hänen sekä omaa halipulaa. Viime lauantaina hän näimme kolmannen kerran, ja tuon ajan vietimme kahvitellen, keskustellen ja makoillen sängyssä pois hänen väsymystään. Ja hänen lähtiessään vaihdoimme intohimoiset suudelmat. Vitsailin, että vein häneltä hänen juuri laittamansa huulirasvat, jotka maistuivat kyllä taivaallisen hyvältä tuolla tavalla nautittuna.

Eilen innostuin kirjoittamaan ja sanelemaan hänelle kaksi runoa. Yhden runon olen tosin luvannut kirjoittaa käsin paperille, mutta hänestä saamani innoitus ei onneksi vähene noiden kahden sanellun runon myötä juuri lainkaan. Olemme vaihtaneet viestejä päivittäin lukemattomia määriä, laidasta laitaan ja jokusena iltana olen kertonut hänelle iltasatua yhdestä lempikirjoistani. Luen hänelle puhelimessa ääneen satua, kunnes hän nukahtaa, aivan kuten hän kertoo ennen sitä iltasadun ja laulaa hyvän yön laulun omille tyttärilleen.

Minun on toisaalta hyvin vaikeaa kirjoittaa hänestä teille, sillä haluan kuitenkin pitää valtaosan näistä hetkistä itselläni. Ne eivät kuulu teille, rakkaat lukijani. Ne ovat olemassa vain minulle ja hänelle, vaikka mieluusti kirjoittaisin ennemmin positiivisista asioista kuin negatiivisista. Mieleeni tulee eräs kohtaus elokuvasta Saving Private Ryan, jossa sotamies Ryan kysyy kapteeni Milleriltä tämän vaimostaan ja tämän ruusuista. Miller vastaa: Ei. Ne ovat vain minulle.

Valinnoissa pysymistä ja haikeuden tuntemista

Lähde: Flickr.com

Handelin ”Lascia ch’io pianga”, sen kuunteleminen rauhoittaa mieltäni tällä hetkellä mitä parhaimmalla tavalla. Taakse jäänyt viikonloppu jätti kaipuun sellaiseen ympäristöön, jossa olet arvostettu, ja jossa voit osoittaa myös omaa arvostustasi muita kohtaan. Tuollaisen ympäristöön ja sosiaalisen arvomaailman äkillisessä muutoksessa sitä tuntee yhtäkkiä olevansa osa jotain suurempaa merkityksellisellä tavalla. Kun sunnuntaina oli aika palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, niin koin oloni erittäin melankoliseksi. Arvomaailma itsessään hajautui noiden ihmisten mukana ympäri Suomen ja se kokoontuu jälleen vasta paljon myöhemmin. Tiedät, että tuolla on olemassa lukuisa joukko ihmisiä, joiden kanssa tulet hyvin, erinomaisesti toimeen. Mutta arkipäiväsi kuluvat yksikseen, ainoastaan musiikki ystävänäsi.

En ole erakko, enkä kaihda sosiaalisia tilanteista missään tapauksessa. Mutta olisi valehtelua, että koen olevani yksin ihmispaljouden keskellä. Se johtuu mitä todennäköisemmin siitä, että arjessani ei ole tällä hetkellä ketään jonka kanssa jakaa sitä kuuluisaa arkea. En välttämättä halua puhua siitä mitä olen päivän aikana tehnyt, vaan haluaisin puhua kaikesta muusta, joskin jättää suosiolla säästä puhumisen minun ja jo vanhempien ihmisten välille.

Toinen merkille pantava asia viimeisten viikkojen aikana on ollut se, että näen yhä kirkkaammin tuolla ulkona äidit ja isät lapsineen. Olin kuvitellut ja oikeastaan jo jollain tasolla päättänyt, että minusta ei koskaan tule isää. Ja tein tuon päätöksen sen pohjalta, että en halua antaa lapselleni sellaista lapsuutta kaikkine puutteineen, mitä minulla oli omassa lapsuudessani 90-luvulla. Mutta ihminen muuttuu, ja voi olla, että löydän itseni joskus siitä tilanteesta, että voin puhua itsestäni isänä. Biologisena? En tiedä. Isäpuolena? Ehkä. Vain aika näyttää.

Se on kovin kummallista, että ahdistuksen tunteminen kumppanin löytämisen osalta viestittyi jollain tapaa toimintaani ja ympäristööni. Kun päätin vuoden vaihteessa antaa asian olla ja omistautua muihin asioihin, ajaen arvomaailmaani lähellä olevia asioita, niin sen jälkeen olen saanut enemmän yhteydenottoja naisilta kuukauden aikana kuin koko viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikka se tuntuu kummalliselta, ja mieli tekisi lähteä leikkiin mukaan, niin käynnissä olevien hankkeiden takia minun täytyy pystyä vastustamaan näitä kiusauksia. Aikani ja energiani ei välttämättä riittäisi romantiikkaan ja ponnisteluihin paikallisen yhteisön ongelmien ratkaisemisen eteen.

Niin ja lopuksi on ilahduttavaa todeta, että blogini on kerännyt tasaisesti ja kasvavissa määrin lukijoita. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on myös hieman positiivisempaa tarinaa kerrottavana omasta elämästäni. Ja toivottavasti tämä trendi jatkuisi molempien asioiden osalta myös jatkossa…

Musiikki, tunteet, visio, tarina ja ihmishirviö

Lähde: Flickr.com

Musiikki on kuin ulkoinen ajo-ohjelma omille tunteilleni. Jos tuntemukseni ovat liian synkkiä ja haluan saada oloni kevyemmäksi, niin laitan Spotifysta sellaista musiikkia kuuluville, mikä saa aikaiseksi minulle kevyen olon. Sama pätee oikeastaan kaikkien tunteiden kanssa. Haluatko tuntea olosi rakastavaksi? Onnistuu. Entä rakastetuksi? No laitetaan sellainen kappale, jossa puhutaan sinun rakastamisesta. Entä viha? Entä inho? Entä melankolisuus? Kaikki onnistuu.

Olen antanut tuntemuksissani ja ajatuksissani liikaa tilaa yhdelle ihmiselle. Epäilen ja toivon hirvittävästi, samaan aikaan. Tunteeni repivät minua kappaleiksi ja pääni alkaa sudittamaan tyhjää, kun vaihtelen kappaleita paniikinomaisesti, päästäkseni eroon ahdistavista tunteistani. Samalla looginen ja kylmän laskelmoiva osa aivoistani sanoo minulle: ”Älä anna tunteidesi viedä. Se ihminen on kasvanut erilaisessa ympäristössä, kokenut eri asioita kuin sinä. Hänellä on mielikuva sinusta, ensivaikutelma joka ei pyyhkiydy edes kasvokkain tapaamalla. Peli on menetetty, annoit taas tunteidesi viedä. Keskity siis muuhun, vie unelmiasi eteenpäin.”

Loogisen päättely ja tunteiden erottaminen voisi tuntua ensimmäisellä kerralla loistoidealta. Mutta kyetäkseen tekemään päätöksiä, ihminen tarvitsee myös tunteita. Katsoin eilen dokumenttisarjan kolmannen osan, jossa käsitellään aivojen toimintaa. Tuo jakso käsitteli juurikin tunteita ja siinä esiteltiin nainen, joka moottoripyöräonnettomuuden seurauksena menetti yhteyden emotionaalisen pre-frontaalisen ja loogisen frontaalilohkon välillä. Hän pystyy käsittelemään asioita ja tietoa ympärillään loogisesti, muttei pysty tekemään päätöksiä. Se johtaa hänellä hämmennykseen ja hätääntymiseen. Liikaa tietoa, eivätkä tunteet ole auttamassa päätöksen tekemisessä.

Tieto siitä, että tunteet ovat itse asiassa päätösten tekemisten kannalta merkittävin osa, saa minut pettymyksen valtaan. Ei siis mitään mahdollisuuksia turvautua pelkkään loogiseen päättelyyn ja kylmän järjen käyttöön. Tämä ymmärtäminen johtaakin siihen, että mieleni täyttää jo pitkään päässäni pyörinyt visio tarinasta. Tarina, jonka haluan saada toteutettua kirjan tai jonkin muun välineen muodossa. Siinä alter egoni, vanha mies opettaa tekoälyn ohjastamaa androidia ja kertoo ihmisten maailmasta, siitä mitä emotionaalisuus ja empatia ovat. Tässä tarinassa vain ei satu olemaan onnellisia käänteitä, sillä tekoälylapsi joutuu sotavoimien kidnappaamaksi ja vanha mies joutuu ristiretkelle isompia voimia vastaan pelastaakseen luomuksensa. Tarina on valmiina päässäni, mutta se täytyisi saada sanoiksi ja kuviksi. Ehkä jonain päivänä saatkin lukea tuon tarinan, muttet tänään.

Olen kuunnellut jälleen sellaisen retrowave-artistin musiikkia kuin MegaDrive. Sen 198X -albumi sisältää sellaista musiikkia, joka toimii mielessäni pyörivän tarinan soundtrackina. Ehkä jonain päivänä eteen tulee se hetki, että otan häneen yhteyden ja pyrin sopimaan tuon albumin käytöstä osana tarinani realisointia muussa kuin kirjallisessa muodossa. Sopiva ohjaaja tuolle tarinalle olisi Neil Blomkamp, joka on ohjannut sellaiset elokuvat kuin District 9, Elysium ja Chappie. En ole yksilönä juurikaan sen kummallisempi kuin sinäkään, mutta en anna sen rajata unelmiani ja visioitani. Ehkä jonain päivänä, muttei tänään.

Tänään pääsen taas vapauttamaan sisäisen lapseni lempiharrastukseni kanssa. Ympärilläni tulee olemaan joukko lapsia, jotka houkuttelevat sisältäni ulos sen ujon, mutta uudesta ja ihmeellisestä maailmasta kiinnostuneen pienen pojan. Se poika pääsee vapaaksi yhden illan ajaksi, jonka jälkeen se on taas kahlittava sisälleni. Ei siksi, että haluaisin rajoittaa sitä, vaan suojellakseni sitä maailman todellisuudelta. Siltä, että aikuiset ja totiset yksilöt haluavat orjuuttaa, ja tuhota kaiken sen, jonka he kokevat itselleen uhaksi. Pahin näistä ihmisistä ihmiskunnan historiassa on ollut toveri Stalin, josta kertova dokumenttisarja on nähtävissä nyt YLE Areenassa. Hän murhasi valtansa avulla kymmeniä miljoonia ihmisiä toisen maailmansodan lisäksi, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Tuota murhanhimoista ja sadistista miestä pidetään isossa osassa maailmaa pelastajana, joka vapautti maailman toisen sortajan ikeestä, eli Adolf Hitlerin kieroutuneilta fantasioilta. Millainen onkaan maailma, jossa sankariksi kelpaa vain antagonistia hirveämpi ihminen? Sen minä haluaisin tietää.

Elämäni oravanpyörässä, samat jutut ja samat menot

Lähde: Flickr.com

En ole pariin päivään julkaissut mitään, sillä tuntuu siltä, että elämäni pyörii tällä hetkellä pelkkää kehää. Olen haluton kirjoittamaan elämästäni aina samoja asioita ja tämä blogi on osoittautunut tähän mennessä parhaimmaksi muistuttajaksi siitä, miten paljon sitä tuleekaan kuljettua samoja raiteita. Käydään nyt kuitenkin läpi parin viimeisen päivän tapahtumat, jotta niistäkin jäisi jotain muisteltavaa myöhempää varten.

Eilen oli taas tapaaminen mielenterveyspolilla, mutta en tällä kertaa saanut siitä kovinkaan paljoa irti. Puhuessani omasta olostani, vanhemmista ja entisestä avopuolisostani tajusin kyllä, mistä puhuin. Olin vain niin kovin väsynyt jankkaamaan samoja asioita, joten annoin puhetulvan pelastaa itseni pahimmalta hiljaisuudelta.

Sain toissa päivänä jonkinlaisen luovuuden piikin ja asensin äänityslaitteet tietokoneeseeni. Tein päivän aikana lukuisia soittoääniksi tarkoitettuja puhuttuja äänitteitä, joista jokaisessa otettiin kantaa kulloisenkin soittajan taustoihin ja motiiveihin soittaa vastaanottajalle. Yritin saada niille paljon kuuntelijoita SoundCloudin, facebookin ja YouTube:n kautta siinä kuitenkaan onnistumatta. Sain kyllä tykkäyksiä, mutta kukaan ei lähtenyt jakamaan tuota sisältöä. Ehkä huolellisempi jälkityöstäminen toisi noihin äänitteisiin vähän erilaisuutta ja ne alkaisivat levitä paremmin. Olisihan se hienoa, jos minun tekemäni soittoäänet alkaisivat saada jalansijaa muiden ihmisten laitteissa.

Viime päivät ovat olleet melko utuisia ja hämäriä minulle, mutta sille on ehkä syynsä. Seksuaalinen aktiivisuuteni on taas nousussa ja olenkin tyydyttänyt itseäni useita kertoja päivässä. Se johtaa eräänlaiseen ”ylirentoutumisen” tilaan, jossa ajatukset sammaltavat ja aika tuntuu menevän nopeasti ohitseni. Toisaalta palautumisen jälkeen olen taas energinen ja hyvällä mielellä, jolloin aika tuntuu taas pysähtyvän tyystin.

Olen kovasti yrittänyt löytää itselleni uutta kumppania, mutta yritykset ovat jostain kumman syystä jääneet puolitiehen. Ehkä en ole vielä henkisesti valmis uuteen parisuhteeseen tai ehkä haikailen vielä entistä avopuolisoani takaisin. Rakastan häntä kuitenkin vielä todella paljon, enkä haluaisi hylätä häntä vielä. Tiedän, että hän ei enää rakasta minua niin paljoa, että huolisi takaisin. Se surettaa minua hyvin paljon, sillä minun pitäisi siirtyä elämässäni eteenpäin. Rakastaminen tekee kuitenkin luopumisesta vaikeaa, mutta hän on ansainnut niin paljon parempaa kuin minut. Toivon, että hän löytää sen paremman pian, jotta voisin lopullisesti hylätä haaveet yhteen palaamisesta.

Olen myös epäonnistunut ystävyyden luomisessa siihen naiseen, jolle olen lähettänyt kirjeitä. En ole saanut vastausta ja viestitkin pikaviestimen kautta ovat olleet etäisiä, hyvin harvasanaisia. Täytyy jälleen tyytyä tähän tulokseen ja jatkaa etsimistä. Ehkä löydän uuden ystävän muiden harrastusten kautta, mutta minusta tuntuu, että siihen menee vielä aikaa. Olen todennäköisesti aika vaikea lähestyttävä ja nekin jotka uskaltautuvat lähelleni, ovat aina jollain tapaa itse vielä huonommassa tilanteessa. Se ärsyttää minua, sillä silloin joudun olemaan itse heidän tukena ja kaipaamani tuki jää saamatta.

Joulu on tulossa. Ei tunnu ollenkaan jouluiselta. Ehkä tämä joulu menee sitten nopeasti ohi, kun ei ole päässyt virittäytymään joulutunnelmaan. Olen sen käytännössä yksin, vaikka menenkin vanhempieni luokse jouluksi ja välipäiviksi. Uudeksi vuodeksi tai ainakin välittömästi sen jälkeen palaan takaisin Kotkaan. Koirani on varmaan jo lihotettu niin paksuksi, että se täytyy kärrätä takaisin omalla autolla linja-auton sijaan. Harmi vain, että oma autoni ei ole vielä läpäissyt katsastusta. Toisaalta sille ei ole kiire, kykenenhän liikkumaan täällä kaupungissa jouhevasti myös julkisilla.

Aurinko stadin harmaassa illassa

Rokka ja Koskela. Lähde: mtv.fi

Kuinka ankeata oli herätä tähän päivään eilisen jälkeen. Vietin käytännössä koko päivän Helsingissä ja vierailin sellaisissa paikoissa, joissa en ole käynyt koskaan. Edes silloin kun asuin itse Helsingissä. Istuin yli puoli tuntia akateemisen kirjakaupan Cafe Aallossa juomassa lattea ja katselemassa ympärillä olevia ihmisiä. Kuuntelin samalla muiden keskusteluita ja tarkkailin heitä. On mielenkiintoista vain tarkkailla ihmisiä, vaikkei välittäisi pätkääkään siitä mitä he keskenään keskustelevat. Siinä tarkkaillessa tekee samalla havaintoja ja oppii lisää ihmisyydestä.

Lähtiessäni pois akateemisesta päätin kävellä Tennispalatsille rennosti ja ympärilläni tapahtuvia asioita tarkkaillen, poltellen samalla pikkusikaria. Mannerheimintiellä kävellessäni takanani käveli keski-ikäinen nainen, joka puhui miellyttävällä tavalla tyttärensä kanssa puhelimessa. Olisi tehnyt mieli kääntyä ja sanoa hänelle, että noin sitä pitää lapsellensa puhua. Sitten ajattelin, että ehkä hän saattaisi kokea yksityisyyttään loukatuksi tai pitänyt minua kenties kyttääjänä. Sellainen reaktio veisi huomion itse kohteliaisuudelta.

Tennispalatsille päästyäni jäin odottelemaan naispuolista ystävääni, jonka kanssa tarkoituksenamme oli mennä katsomaan uusi Tuntematon Sotilas. Paikalle päästyäni tajusin, että elokuva näytettäisiin Tennispalatsin suuressa Scape-salissa. Jäin istuskelemaan ja odottelemaan ystäväni saapumista aulaan kuluttaen samalla aikaa katselemalla hänen kuviaan. Muistelin yhteisiä kokemuksiamme, jotka liittyivät kyseiseen elokuvaan. Olimmehan olleet kerran mukana tukemassa elokuvan tekemistä. Tuo viikko jäi mieleemme yhtenä raskaimmista viikoista, joka toi eteen odottamattomia vastoinkäymisiä ja ihmisiä, joiden kanssa ei ollut kovinkaan helppoa työskennellä.

Hetken istuttuani Tennispalatsin aulassa menin ulos polttamaan pikkusikarin. Törmäsin ”päihtyneeseen” laitapuolenkulkijaan, joka käski minun painua ”vittuun siitä”. Välittömästi tämän jälkeen hän pyysi minulta anteeksi ja selitti, että hän on allerginen tupakan savulle. Juttelimme hetken täysin toisiamme ymmärtäen ja hän poistui paikalta sen jälkeen. Jäin miettimään, että aina kun käyn Helsingissä, niin törmään laitapuolenkulkijoihin joiden kanssa tulen aina hyvin juttuun. Se johtuu ehkä omasta karkeasta ulkonäöstäni tai siitä, että en koskaan tuomitse ihmistä ulkonäön perusteella. Tai ehkä siitä, että olen itse sisimmässäni eräänlainen laitapuolen kulkija.

Kun ystäväni viimein saapui, minut valtasi hyvin lämmin onnellisuuden tunne. Ehkä siksi, että minulla on olemassa jonkinasteisia tunteita häntä kohtaan. Tai ehkä siksi, että olemme sisimmässämme hyvin samankaltaisia, vaikka meitä ajaa eteenpäin hyvin eri asiat. Kyselimme toistemme kuulumiset, mutta jätin kertomatta omalta osaltani ne kaikkein negatiiviset vastoinkäymiset ja keskityin kertomaan hyvistä kokemuksistani viimeisen parin viikon ajalta.

Elokuvan aikana nauroimme ja kuiskailimme toisillemme joistain kohtauksista, jotka toivat mieleen tuon elokuvan tekemiseen liittyviä asioita. Nauroimme yhdessä Aku Hirviniemen Hietaselle. Osittain siksi, että Hirviniemi sopi täysin Hietasen tragikoomiseen rooliin ja osittain siksi, että Hirviniemen suorituksessa oli jatkuvasti tietynlainen virne päällä. Tunnistimme elokuvasta tuttuja tai ainakin yritimme tehdä niin. Tunnistin kyllä yhden oman sodanajanjoukkooni kuuluvan tiedustelijan roolisuorituksen, joka oli kyllä mielestäni todella hyvä. Hän esitti kuolevaa sotamiestä ja minua ei häirinnyt ollenkaan se, että hän on todellisuudessa varsinainen irvileuka ja puhuu loputtomasti.

Ainoa asia, joka eilisestä jäi harmittamaan oli se, että bussi takaisin Kotkaan lähti vain vartin elokuvan jälkeen. Olisin mielelläni jäänyt vielä pidemmäksikin hetkeksi ystäväni seuraan ja jutellut niitä näitä. Nautin hänen seurastaan todella ja se teki eilisestä niin miellyttävän. Toivottavasti tämä korjautuisi tulevaisuudessa ja ehtisimme viettää aikaa yhdessä hieman kiireettömissä merkeissä. Tulemmehan sentään äärimmäisen hyvin juttuun keskenämme. Ja toivon sitä ehkä siksi, että tunnen oloni niin hyväksi hänen seurassaan.