Jees-mies, konsensuksen ja yksilöllisyyden kulminaatio

Sanoin kuluneella viikolla vanhemmalle työkaverilleni, että yhdellä työmaalla ”olen toiminut omien tehtävieni ohessa terapeuttina ja koutsannut siinä kaiken ohessa itseäni nuorempia työntekijöitä.” Hän vastasi siihen, ettei minun pitäisi. Niin. Kovin haasteellista on jopa töissä laittaa itsensä sellaiseen moodiin, missä ”minä pidän vain huolen omista asioistani.” Se on ehkä tässä mailien kerääntymisessä haasteellista, että silmät ja korvat avoinna sekä korvien välien pitäminen valppaana ajaa lopulta tähän tilanteeseen: Näet ja kuulet, muttet pysty enää ummistamaan silmiäsi ympäristöltäsi. Ja jos et reagoi ympäristösi kanssa, niin se tulee mukana unimaailmaasi.

333976418_9e46ca0c82_o

Hyvin kauan aikaa vietin elämääni siten, että lukeuduin näihin jees-miehiin. Nyökyttelin hyvin usein sellaisillekin puheille, joista en ollut pätkääkään samaa mieltä. Ensikädeltä tuollainen toiminta voi kuulostaa melko sieluttomalta ja toisten myötäilyltä. Aivan kuin itsellä ei olisi minkäänlaisia omia mielipiteitä. Näin olen itsekin usein ajatellut, mutta toisaalta olisinko oppinut ihmisistä näiden syvempiä puolia ellen olisi niin toiminut? Ihmiset nimittäin paljastavat aika paljon todellisestä itsestään, mikäli heille antaa mahdollisuuden puhua. Sellaisetkin ihmiset, joita pitää hyvin intellektuelleina tai järkiperäisiltä ovat paljastaneet minulle kapeakatseisuutensa, kun on riittävästi nyökytellyt ja peesaillut heidän puheilleen.

On minulle usein tullut sellaisia hetkiä jälkikäteen, että olen miettinyt pääni puhki. ”Miksi en avannut suutani tai haastanut noita kuulemiani asioita ääneen?” Kun olen näitä asioita miettinyt retrospektiivistä, niin olen todennut haastamisen ja asioiden saattamisen laajempaan kontekstiin melko merkityksettömältä. Tässä ajassa oma henkilökohtainen mielipide ajaa todella usein konsensuksen edelle. Yhteen hiileen puhaltaminen on kuin kirosana, sillä ihmisen yksilöllisyyttä korostetaan lähes jokaisessa kanavassa. Unohdetaan, että ihminen on ollut ravintoketjun huipulla juuri yhteistyökykynsä takia. Yksilönä ihminen on hyvin heiveröinen ja heikko, mutta ryhmänä ihminen on kyennyt hävittämään ympäristöään melkoisella tavalla.

Ja ehkä tuo yksilöllisyyden ylikorostaminen on ajanut asioita maapallolla huonolle tolalle. Emme koe teoillamme olevan merkitystä esimerkiksi luonnonsuojelun osalta, sillä tuollaisten asioiden edistäminen edellyttäisi juuri konsensusta. Kulutusjärjestelmä, jonka osa olemme ja joka on riippuvainen meistä yksilöistä, ei taivu muutoksiin kuin pakon edessä. Unohdamme kuitenkin usein myös senkin seikan, että yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta me otamme ympäristöstämme vaikutteita. Yksilölliset mielipiteemme ja toimintamallimme eivät synny korviemme välissä, vaan niitä tarjotaan meille ympäristöstä. Tässä yhteydessä internet on yksi ympäristö muiden joukossa ja usein jopa paljon haitallisempi kuin luonnollinen elinympäristö. Miksi? Koska se häivyttää niin tehokkaasti ihmisen kulttuurin. Kulttuurilla tässä yhteydessä en tarkoita mitään taidetta, vaan toimintatapojen ja perinteiden kokonaisuutta.

Mitä tästä voi ottaa meidän henkilökohtaisiin ihmissuhteisiimme? Älä ole jees-mies tai -nainen. Olen huomannut suun avaamisen johtavan lopulta aina positiiviseen lopputulokseen. Mutta vain silloin, kun sen päämääränä on konsensus. Omien arvojen ja näkemysten verinen puolustaminen pelkästään aiheuttaa toisissa melkoista hylkimisreaktiota. Jos vain malttaa kuunnella aidosti ja käsitellä asioita moninaisuuden näkökulmasta, niin sen pohjalta lausuttu mielipide kuullaan kyllä lopulta oikeissa osoitteissa. Alun vastaanotto voi olla hyvinkin vihamielinen, mutta aina joukosta löytyy niitä, jotka oikeasti kuuntelevat. Kuuntelevat aidosti todellisia vertaisiaan. Muunlaiset ihmiset kannattaa jättääkin sitten omaan arvoonsa. Keskittymään omaan yksilöllisyyteensä ja omaan pään sisäiseen erinomaisuuteensa.

Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

22551170337_66d9315d01_b

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Seitsemästä kuolemansynnistä

5728183716_902ce3a727_b

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.


Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Paheista, joihin me kaikki syyllistymme

Juhannusöisen uima- ja fiilistelyretken sekä muutamien nukuttujen tuntien jälkeen on hyvä paneutua paheisiin, kuten eilisessä kirjoituksessani lupasin. Juhannuksena ja muina kesäöinä tulemme nimittäin harrastaneeksi paheita, vaikka kuinka vaalisimme ja arvostaisimme elämässämme klassisia hyveitä.

Paheet voidaan nähdä hyveiden vastakohtana. Tällöin viisauden vastakohta on mielettömyys, rohkeuden pelkuruus, oikeamielisyyden turmelus ja kohtuullisuuden himo. Jälkimmäisen kohdalla käyttäisin myös sanaa kurittomuus, sillä kohtuullisuuden vaaliminen vaatii ennen kaikkea sisäistä itsekuria.

Varhaisista filosofeista Aristoteles toi esille näkemyksen, että hyve on kahden paheen keskiväli. Ollakseen rohkea, ihmisen tulee kyetä olemaan jotain uhkarohkean ja pelkurin väliltä. Ollakseen rohkea tulisikin tuntea pelkoa, mutta pelon ei saa antaa ottaa ylivaltaa ja siten estää rohkeuden esiintuloa. Koska tuo näkemys vaikuttaa paljon monimuotoisemmalta kuin pelkkä vastakohtien asettelu, niin nojaan paheiden käsittelyn tuolle näkemykselle kultaisesta keskitiestä.

Mielettömyys

Jos viisaus esittäytyy esimerkiksi kykynä nähdä tulevaan muun muassa kokemusten, rationaalisen ajattelun ja syy-seuraussuhteiden tunnistamisen yhtälönä, niin mielettömyys voisi olla noiden asioiden puutetta. Eihän se noin ole, sillä jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kokemuspohja ja jokainen kykenee järkeilemään ihan arkipäiväisessä elämässään. Ainakin oman itsensä osalta. Syy-seuraussuhteiden tunnistaminen vaatii tietysti kokemusta, mutta mistään rakettitieteestä ei ole kysymys. Lapsi oppii aina jossain vaiheessa, että liian korkealta hyppääminen aiheuttaa kipua tai ilkeästi sanottu satuttaa toisen tunteita.

Mielettömyys onkin ennen kaikkea kieltämistä. Se on haluttomuutta nähdä, kuulla ja todistaa asioiden todellinen laita. Siihen voi siis silloin syyllistyä niin viisain kirjaoppinut kuin tavan tallaaja, joka käy vuorotöissä tehtaassa tai on yhteiskunnan pudokas eli syrjäytynyt.

Olen itse syyllistynyt mielettömyyteen lukemattomia kertoja lähimmissä ihmissuhteissani. Olen kieltäytynyt näkemästä, että jokin ihmissuhde on ensinnäkin haitallinen minulle itselleni. Olen myös siten syyllistynyt mielettömyyteen siinä, etten ole nähnyt sellaisen ihmissuhteen olevan haitallinen myös toiselle osapuolelle. Olen ollut tavallaan samaan aikaan ylimielinen viisaudessani ja toisaalta turvautunut täyteen tietämättömyyteen, antaen tunteilleni vallan. Olen nimittäin perustellut valintojani väärin perustein ja tunteiden vallitessa jättänyt viisauden kulmakivet täydelliseen pimentoon.

Olen myös todistanut toisten mielettömyyttä lähes päivittäin. Eräs ehkä traagisimmista mielettömyyden ilmentymistä on se, että eräs tuntemani ihminen omaa kaikki eväät viisauden tielle eikä siitä huolimatta valjasta tuota hyvettä käyttöönsä. Sen sijaan hän turvautuu mielettömyyteen, aivan kuin yrittääkseen todistaakseen olevansa väärässä. Hän on huomannut, että alkoholi ei ole pakokeino omilta tunteilta. Kun hän on huomannut tämän, hän käyttää viisauttaan väärin ja johdattelee itsensä uskomaan, että hänen kokemansa paha olo ei ole hänen omia tunteitaan. Hän järkeilee, että niiden on pakko olla muiden ihmisten tunteita. Hän uskottelee itselleen, että hän kokee esimerkiksi minun kokemani tuskan valtavien etäisyyksien päästä ja uskoo siihen todella vakaasti. Viimeksi hän järkeili tällä tavalla eilen juhannusaaton iltana, vaikka itselläni olikin ollut todellisuudessa todella hyvä ja rentoutunut olo keskipäivästä alkaen. Se on aivan samantekevää, että nojautuuko hän järkeilyssään uskomuksiin tai suoranaiseen taikauskoon, sillä alusta alkaen hän on väärinkäyttänyt omaa viisauttaan. Viisauttaan voi käyttää väärin tai laiminlyödä sitä ihan millä alalla ja missä tilanteissa tahansa.

Pelkuruus

Pelkuruus on valitsematta jättämistä. Se juontuu siitä, että ollakseen rohkea tulee olla valmis sietämään epämukavuutta. Rohkea kun päättää kohdata tuskan, kivun, vaaran, epävarmuuden tai pelottelun. Erityisen rohkea saattaa joutua kohtaamaan jopa useita noista edellä mainituista. Pelkuri ei halua kohdata mitään noista, joten hän jättää valintoja tekemättä ja jättäytyy täysin tuuliajolle, antaen muille mahdollisuuden hyväksikäyttää tätä. Hän saattaa pyrkiä pakenemaan ja kenties sillä tavoin tahattomasti vaikeuttamaan omaa tilaansa.

 

Pelkuruutta ei ole se, että päättää jättää konfliktin kohtaamisen. Esimerkiksi lauseenparsi ”taistele vain silloin, kun sinulla on mahdollisuus voittaa” todistaa tämän todeksi ja sitä ovat käyttäneet menestyksekkäästi hyväksi sellaiset sissijohtajat kuin Fidel Castro ja Ho Tši Minh. Vaati suurta rohkeutta todeta, että rahkeet eivät olisi riittäneet mihinkään muuhun. Oli todellista rohkeutta myöntää, ettei ollut mitenkään vahva vastustajaansa verrattuna.

Jos olen johonkin syyllistynyt tietoisesti, niin se on ehdottomasti pelkuruus. Olen kärsinyt parisuhteissa epämukavuudesta, mutta en ole päässyt siitä eroon sitä suurempien pelkojen takia. En ole esimerkiksi ryhtynyt riitelemään, vaikka suuren ja hetkellisesti suuremman tuskan kohtaaminen olisi poistanut pitkään jatkuneen epämukavuuden. Sen sijaan olen jättänyt valinnan tekemättä ja joutunut suuriin riitoihin heittopussina, vailla mahdollisuutta vaikuttaa lopputuloksen rakentavuuteen. Riidat, joihin olen ajautunut ihmissuhteissani ovat olleetkin pääasiassa tunteiden kakofoniaa, eikä rakentavaa keskustelua kipeistä asioista.

Edellinen pidempi parisuhteeni sisälsi paljon pelkuruutta, molemmin puolin. Sitä edellinenkin ja pisin kokemani parisuhde kärsi siitä hyvin usein. Perustelimme tuossa suhteessa rohkeuden puutetta toisen tunteiden huomioinnilla, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta. Tunteita olisi tullut käsitellä järkiperäisesti, eikä tunneperäisesti. Edellisessä parisuhteessani taas nimitimme vääriä asioita rohkeudeksi. Onko se rohkeutta, että uskaltaa roikkua lihakoukuista nahan varassa ja samaan aikaan pelkää kohdata suoraan omia tunteitaan? Onko se rohkeutta, että uskaltaa ottaa vastaan fyysistä kipua, muttei kykene kestämään yhtäkään moitetta ilman silmitöntä tunnekuohua? Minä en osaa vastata noihin kysymyksiin, sillä nuo kysymykset tulisi esittää asianomainen henkilö. Minä en niistä vastauksista hyödy, sillä minulla on omakin pelkuruuteni käsiteltävänä.

Turmelus

Jos oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä, niin turmelus on tasapainon horjuttamista ja silloin mukaan tulee korruptio. Oikeamielisyys nimittäin vaatii omanedun tavoittelun syrjään työntämistä, mutta turmeluksessa se on itse asiassa keskiössä. Turmelus näyttäytyy myös siinä, miten kasvatamme lapsiamme. Vanhemmat, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta kasvaa aikuisiksi oman elämänsä ensimmäisen 25 vuoden aikana, niin he eivät kykene kasvattamaan jälkeläisiään oikeamielisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Jos noista jälkeläisistä kuitenkin kasvaa oikeamielisiä, niin siitä on kiittämistä muita aikuisia vanhempien tai vanhemman sijaan.

Turmelus on pahe, jossa emme suostu näkemään asioita muiden näkökannalta. Turmeltuneina me emme kykene myötäelämisen taitoon, vaikka meillä olisikin sellainen kyky olemassa. Pelkuri ei kykene ihmissuhteissaan oikeudenmukaisuuteen, sillä oikeudenmukaisuus vaatisi myös kipeiden asioiden kohtaamista silmästä silmään. Emme kohtele itseämme tai toisia oikeamielisesti, mikäli käytämme viisauttamme väärin. Turmeltuneina alamme herkästi syyttelemään muita, sillä olemme muuttuneet sokeiksi omille puutteillemme ja heikkouksillemme.

Näemme siis sen, että paheet ovat kytköksissä toisiinsa. Aivan kuten hyveetkin. On siis hyvä ottaa käsittelyyn viimeinen pahe, jossa kiteytyy kaikkien mahdollisten hyveiden laiminlyönti.

Himo eli kohtuuttomuus

Kohtuuttomuudessa asetamme sivuun viisautemme, rohkeutemme ja oikeamielisyytemme. Miksi? Mielestäni sen on tapauskohtaista, mutta antaessamme himolle vallan näyttäytyy siinä usein yhdistäviä tekijöitä. Oli kyse sitten seksistä, päihteistä tai muista kohtuuttomasti harrastamistamme nautinnoista, niin siinä yhdistyy aina kaikki edellä luetellut paheet.

483906290_a8d66b83a1_b

On helppo käsittää himoitessamme seuraavien hyveiden korruption: Viisaus ja rohkeus. Mielettömyyden avulla me keskitymme liikaa himomme tyydyttämiseen muiden tarpeiden kustannuksella ja pelkäämme kohdata epämukavalta tuntuvia asioita etsimällä mielihyvää himojen tyydyttämisestä. Entä oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus? Se voi näyttää kaukaa haetulta, mutta kohtuuttomuus jos mikä vaikuttaa tuon hyveen noudattamiseen perustavanlaatuisella tavalla.

Otetaan esimerkiksi lapsi, joka kokee tuleensa laiminlyödyksi vanhempansa osalta. Vanhempi saattaa olla pelkuri ja pakenee omaa pahaa oloaan tyydyttämällä himojaan. Tekoja, joista saa mielihyvää. Pahalta ololta pakeneminen johtaa siihen, ettei vanhempi ota lastaan huomioon ja kohtelee lastaan epäoikeudenmukaisesti. Hän ei esimerkiksi anna lapselle kuuluvaa huomiota, vaan jättää tämän oman onnensa nojaan sysäten tälle aikuisen vastuun. Voimme siis nähdä, että turmelus on kytköksissä kohtuuttomuuteen ja johtaa lapsen epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, joka taas johtaa hyvin usein lapsen paheiden tielle myöhemmässä elämässään. Hyveitä vaaliva vanhempi opettaa lapselleen hyveiden vaalimisen taidon, paheisiin sortuva vanhempi taas näyttää lapselleen päinvastaisen toimintatavan.

Minun suurin kohtuuttomuuteni liittyy seksuaaliseen himoon. Se on vakavin paheeni, mutta kykenen hillitsemään sitä vaalimalla viisautta ja rohkeutta. Himoitsen seksiä, sillä olen itse kokenut laiminlyönnin tunteen. Se ei välttämättä liity todellisiin tapahtumiin, vaan subjektiiviseen eli minäkeskeiseen kokemukseen lapsuudesta. Seksi tuo sellaista tyydytystä, joka auttaa minua pakenemaan epävarmuudelta ihmissuhteissa ja hämää minut unohtamaan yksinjäämisen pelon. Olen kokenut kiusaamista ja menettänyt nuorella iällä tyttöystävän kuoleman kautta, joten seksistä on tullut liiallinen himojeni kohde. Tunnistan sen ja tiedän sen haitallisuuden, joten yritän kohdata sen rohkeasti ja nimeämättä sitä miksikään muuksi. Oikeudenmukaisuuteni käsitykset pakottavat minut ymmärtämään, että en voi keskittyä himoni tyydyttämiseen. Minulla on velvollisuuksia, jotka eivät salli jatkuvaa himojeni tyydyttämistä.


Tässä kirjoituksessa en käsitellyt tällä kertaa seitsemää kuolemansyntiä, vaan jätän tuon aiheen huomiseen. Tämä päivä näyttäytyy paheiden vaalimisen päivänä ja joillakin on alkamassa toinen himoitsemisen päivä, vailla ymmärrystä toisten tunteista tai tarpeista. Kun huominen saapuu moraalisen krapulan myötä, niin silloin on hyvä perehtyä alkuperäisiin kuolemansynteihin.

Tänään hyveistä, huomenna paheista

Juhannuksen juhlan kunniaksi kirjoitan hyveistä, niin klassisista kuin kristillisistä ja tarjoilen niiden oheen esimerkit siitä, miten olen vaalinut niitä elämässäni. Keski-kesän yöttömän auringon juhlassa harrastetaan paheita, joten kirjoitankin niistä vasta huomenna.

3612943255_796a5ddb4f_b
”Cardinal Virtues”, tekijä: iProzac @ Flickr.com

Viisaus eli prudentia

Viisaus on yksinkertaisesti kykyä nähdä tulevaan. Kyse ei ole siitä, että osaisi ennustaa tulevaa jotenkin maagisesti, vaan kykyä arvioida mahdollisia kehityskulkuja ja toimia sen perusteella. Se vaatii muistamiskykyä, kykyä tunnistaa syy-seuraussuhteita ja ennen kaikkea uteliasta luonnetta. Sellaista luonnetta, joka kysyy ”mistä tämä johtuu” sen sijaan, että kysyisi ”miksi?” Jälkimmäisen kun voi osoittaa vaikkapa rukoushetkellä yläilmoihin, mutta edellä olevan voi esittää joko itselleen tai toiselle, itseä viisaammalle ihmiselle.

Tällä viikolla työssäni oli vihdoin alkamassa kaaos. Kaaos, jonka näin jo ennalta viime kuun lopussa, ja josta kirjoitin budjeteista äänestävälle sekä vaaleilla valitulle luottamushenkilölle. ’Vihdoin’ on sana, jota käytän, kun kohtaan ennustukseni. Sitä odottaa usein epävarmuudessa, mutta sen puolesta voisi lyödä joskus jopa vetoa. Kun sen vihdoin kohtaa, niin mieli kevenee. Sitä ei tarvitse enää odottaa.

Rohkeus eli fortitudo

Rohkeutta on aina pyritty analysoimaan ja kuvailemaan eri tavoin. Minusta rohkeus on ennen kaikkea valinta. Se on valinta, jossa päättää kohdata sellaisia asioita kuin tuska, kipu, vaara, epävarmuus tai pelottelu. Rohkeuden voi tunnistaa ulkopuolisena, mutta se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Rohkeus esimerkiksi nousta kiusaajaa vastaan. Silloin voidaan puhua muun muassa moraalisesta rohkeudesta, rohkeudesta puolustaa oikeaa ja vastustaa väärää. Ei kaikki rohkeus sijaitse taistelukentillä tai uhkarohkeissa koitoksissa.

Tähän liittyvä esimerkkini liittyy jälleen työhöni ja tähän viikkoon. Uskalsin nousta vastustamaan ihmistä, joka on tähän mennessä kokenut epäonnistumiset projektissa muiden syyksi. Nousin puolustamaan muita työntekijöitä, sillä en ollut yksin tuossa tilanteessa. Se johti siihen, että hän myönsi ensimmäisen virheensä. Hän ei voinut paeta tällä kertaa totuutta siihen, että joku olisi ollut heikompi kuin hän. Hän oli tuolla hetkellä häntä pätevimpien ihmisten keskellä ja minä uskalsin nousta vastustamaan hänen näkemystään. Valitettavasti joudun puolustamaan muita jo ensi maanantaina, sillä tuona päivänä moni tulee syyttämään minua ja kollegoitani johtajuuden puutteesta. Puutteesta, joka ei ole asiantuntijatehtävissä olevien vika.

Oikeamielisyys (oikeudenmukaisuus) eli iustitia

Oikeudenmukaisuus vilisee meidän arkielämässämme tämän tästä, mutta se on itseasiassa vaikein määriteltävä. Mitä on oikeudenmukaisuus? Mistä sen tunnistaa?

Pohjaten omaan oikeus- ja moraalikäsitykseeni sekä kokemukseeni tästä elämästä esitän, että oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä. Se on ihmisten tasavertaista kohtelua, joten se ei ole suoranaista tasa-arvoa. Esimerkiksi johtaja on silloin oikeudenmukainen, kun hän ei suosi ketään alaisistaan ja jakaa meriittejä silloin, kun sille on aihetta. Silloin hän pitää tasapainon alaistensa välillä ja suhteessa itseensä. Jos hän alkaa suosimaan perusteetta tiettyjä alaisiaan ja ottaa silmätikuksi muita sekä antaa ylistystä tai palkitsee pelkän naamakertoimen perusteella, niin hän aiheuttaa epätasapainon alaisten välille. Tuo johtaa lopulta siihen, että johtajalla ei olekaan kuin ne suosimansa henkilöt todellisina alaisinaan muiden kääntyessä häntä vastaan.

Kohtuullisuus eli temperantia

Moni saattaisi olla tästä eri mieltä filosofian kentällä, mutta minulle kohtuullisuus ja itsekuri sisältävät niin paljon samoja elementtejä, että minulle nuo sanat ovat samaa tarkoittavia synonyymejä. Kohtuullisuus on mielestäni sitä, että asettaa käytökselleen ja toiminnalleen rajat. Se on kykyä sanoa ei ja kykyä sanoa kyllä oikealla hetkellä, moraalisesta näkökulmasta katsottuna. Kohtuullisuus näyttäytyy selkeimmin nautintojen osalta, mutta elämä on niin pyhä mielestäni, ettei sitä sovi viettää askeettisissa olosuhteissa. Nautintoja tulee harrastaa, joskin itsekuria noudattaen niiden ei pidä antaa hallita elämää. Kohtuullisuus ja itsekuri tulee eteen myös vuorovaikutussuhteissa ja siinä, miten kohtelemme ihmisiä. Rankaisemme vain tarpeen niin vaatiessa ja vain, jos teko on tekohetkellä tahallinen. Se voi olla myös sitä, että hillitsee itsensä ja antaa rakentavaa palautetta haukkujen sijaan. Se on tunteiden kontrollia niin, ettei anna tunteilleen ylivaltaa tietoisen ajattelun kustannuksella.

Olen onnistunut kohtuullisuudessa päihteiden osalta. Olen käyttänyt niitä silloin, kun niiden väärinkäytön mahdollisuus on vähäinen. Juon alkoholia pääasiassa silloin kun minulla on hyvä olla, huonon päivän sattuessa kieltäydyn korkkaamasta. Poltan kyllä marihuanaa tarjottaessa, enkä kieltäydy siitä kovinkaan usein. Ennen tarjouksen hyväksymistä kuitenkin tulen miettineeksi, että ”pitääkö minun tehdä seuraavan neljän tunnin aikana jotain sellaista, mikä voisi jäädä tekemättä tämän johdosta?” tai ”tulenko tällaisen valinnan johdosta näyttäneeksi huonoa esimerkkiä niille, jotka yhteiskunnan normien mukaan tulisi säästää päihtyneen näkemiseltä?” Kysymyksiä, joita minun jo ammattimenneisyyteni johdosta tulee kysyä itseltäni.

Kohtuudessa ja itsekurissa olen epäonnistunut todella monta kertaa lähisuhteideni osalta, erityisesti parisuhteissa. En ole yrityksistä huolimatta kyennyt hillitsemään tunteitani, vaan olen menettänyt usein itsekurini. Sitä on tapahtunut muuallakin, mutta tietyissä olosuhteissa. Tuolloin minun täytyy olla nälkäinen ja alhaisesta verensokerista kärsivä, väsynyt valvomisen ja fyysisen sekä henkisen rasituksen takia ja minulla täytyy olla valtava stressi päällä. Lähisuhteissa itsekurin hetkellinen menetys on todella tuomittavaa, vaikka itsekuria ei löydy läheisiltäni. Itsekurin kadottaminen ei ole muiden syy, sen syyllinen löytyy aina peiliin katsottaessa.

Kristillisiä hyveitä

Nöyryys on varmasti yksi kauneimpia hyveitä, joita kristillisessä liturgiassa vaalitaan. Nöyrä ihminen ei koskaan asetu toisen yläpuolelle ja pidä itseään sen parempana kuin muitakaan. Antiikin hyvekäsityksiä tarkasteltaessa nöyryys ei olekaan hyve, vaan sen rinnalla jopa ylpeys ja suurisieluisuus ovat hyveitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että Aristoteleen aikana naisen asema yhteiskunnassa oli ajoittain alhaisempi kuin orjan.

Nöyryys on oikeastaan ehdoton vaatimus, että kykenee pysähtymään ja kuuntelemaan toista ihmistä. Kuulemaan tämän puheen ja kuuntelemaan viestin sanojen takana eli ymmärtämään toista. Ihminen ei voi harjoittaa empatiaa, mikäli hän ei ole nöyrä. Ihmisestä ei kasva viisasta, jos hän ei vaali nöyryyttä. Ihminen, joka ei osaa olla nöyrä ei myöskään kehity. Tai kehittyy, mutta hyvin hitaasti ja kantapään kautta.

Viimeisenä hyveenä nostan esille lempeyden. Valitsin tämän eri hyveiden joukosta, sillä se johtaa anteeksiantamukseen ja siten rakkauteen. Ihmisen on helppo vihata ja rakastua, mutta rakkauden ylläpitäminen vaatii pehmeää ihmiskäsitystä ja lempeyttä myös väärin tehneitä kohtaan. Lisäksi lempeän vanhemman tai opettajan ohjauksessa lapsi tai oppilas kehittyy noudattamaan hyveitä sen sijaan, että nojaisi saamansa esimerkin mukaisesti paheisiin.


Onko hyveiden vaaliminen huono asia ja jotain vanhaa sekä menneestä ajasta kumpuavaa? Onko hyveiden vaaliminen adaptaation ja reformiajattelun vastaista? Ei mielestäni. Itse asiassa me sopeudumme erinomaisesti muuttuvaan ympäristöön ja reagoimme yllättäviin tilainteisiin paremmin, mikäli kykenemme vaalimaan hyveitä. Ja jos hyveitä vaalii realistisin odotuksin, niin nautintoja voi harrastaa yllin kyllin menettämättä kosketustaan vaalimiinsa hyveisiinsä.

Kuin Akilles vailla haavoittuvuutta?

Nyt kun juhannus näyttää kuluvan minulla yksinäisyydessä, niin ajattelin käsitellä elämääni hieman erilaisesta näkökulmasta käsin. Mitä jos olenkin aiheuttanut kohtaamani kärsimysnäytelmät itse?

Kiusattuja, karsastettuja ja hyljeksittyjä on aina lohdutettu sillä, että se ei ole heidän itsensä vika, etteivät he saa osakseen ihmisarvoista, kunnioittavaa ja myötätuntoista kohtelua. Meitä sorsittuja on usein muistutettu siitä, että kohtalon kova koura kurittaa meitä muiden ongelmien takia. Ettei se ole meidän syymme, ettemme tule valituksi arvostusta jaettaessa. Olen kuullut niin paljon elämäni aikana näitä vakuutteluja ja lukenut siitä sadoittain artikkeleita, niin netistä kuin kirjoista. Jotkut jopa väittävät, että meille on ehkä varattu viisauden polku. Sellainen, joka johtaa hyvin suureen arvostukseen ja se matka vaatii kärsimystä.

Jos katson tätä maailmaa vailla ennakkotuomioita, niin ihmisen käytös toista kohtaan kertoo toisenlaista tarinaa. Me hyljeksimme poikkeavia yksilöitä, koska heihin ei voi samaistua. He eivät kuulu samaan joukkueeseen, sillä samaan ryhmään kuuluakseen tulisi olla samasta muotista valettu. Sivistyksen kuoren ollessa erittäin ohut valtaosa ihmisistä alentuu kerran, jos toisenkin vihaamaan erilaisuutta elämänsä aikana. Sitä väistämättömyyttä ei poista edes kattava yleissivistävä koulutus tai huolellinen kasvatus. Kykymme tuntea rakkautta tuo mukanaan kyvyn vihata, ja se viha kohdistetaan erilaisiin. Rakkaus on varattu niille, joihin voimme samaistua.

Erilaisuuteni on ilmennyt aina siinä, että kyseenalaistan sisäisesti vallalla olevat mallit ja auktoriteetit. Kannatan kyllä auktoriteetteja, sillä ilman sitä yhteiskunta ja yhteisöt olisivat tuuliajolla. Kyvyttömyyteni muodostaa ymmärrettäviä lauseita alle kouluikäisenä ja vaikeudet viestiä verbaalisesti alakoulussa aiheuttivat sen, että minä näyttäydyin poikkeavana yksilönä. Poikkeavuuttani korosti se, että en edes yrittänyt mukautua massan mukaan. Minulla oli tosin haaveena jo hyvin nuorena saada edes yksi hyvä ystävä, joka ei olisi minua kohtaan ilkeä ja epäkunnioittava, joskin en osannut vielä nimetä noita asioita noilla termeillä. Haaveeni ja haluni eivät kohdanneet sen vaatimuksen kanssa, joka olisi suonut haaveeni toteutumisen: Mukautuminen ympäröivään yhteisöön.

Pitäisikö jonkun olla pahoillaan, että olen joutunut silmätikuksi erilaisuuteni vuoksi? Pitäisikö jonkun lohduttaa ja sanoa, että ”kyllä sinä vielä saat hyvän ystävän ja sinut hyväksytään juuri tuollaisena yksilönä kuin olet?” Ei. Ainoa, jonka pitää olla pahoillaan kohtaamistani ongelmista olen minä itse. Olen ollut itse aiheuttamassa itselleni vaikeuksia ja vaikeuttanut haaveideni toteutumista. Olen ollut vastarannan kiiski, joka on aina havainnoinut maailmaa hyvin eri tavalla kuin monet muut. Näen samat asiat kuin muutkin, mutta käsittelen niitä tyystin eri lailla.

Syytä on turha etsiä esimerkiksi saamastani kasvatuksesta. Vanhempani tekivät erinomaista työtä siihen nähden, millaiset eväät heille oli annettu. Sille he eivät voineet mitään, että kehitykseni oli takkuavaa ulosannin osalta ja olen herkkä. On turha syyttää kotioloja, sillä siellä arvostettiin ajoittain järkkymättömyyttä ja tunteiden kovettamista. Olin vain alusta alkaen sellainen, etten oikein sopinut siihenkään ympäristöön. Ja sain kuulla siitä muun muassa vanhimmalta veljeltäni. Huomiota kiinnitettiin siihen, että esineitä särkyi eikä siihen, että kehon sisälläkin saattoi toisinaan särkyä jotain. Vanhempani yrittivät parhaansa mukaan kasvattaa minua kohtamaan kylmä, koruton ja ankara maailma, jossa he osittain epäonnistuivat minun henkilökohtaisten ominaisuuksieni takia.

Olen kokenut vakaviakin masennusjaksoja ja ne ovat vaikuttaneet minuun todella valtavasti. Se ei ehkä johdu siitä, että minulla ei ole ollut keinoa purkaa niitä. Ehkä se onkin vain johtunut siitä, että minä en ole riittävän vahva kestämään vastoinkäymisiä. Erilaisuuteni on heikkouteni ja se näkyy siinä, että järkyn sisäisesti kohdatessani surua ja tuskaa ympärilläni. On hyvin todennäköistä, että menettämäni läheinen nuoruudessani on vaikuttanut elämääni irti päästämisen kyvyttömyyden kautta. Ei siksi, että se olisi traumatisoinut minua. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että en ole päässyt yli kohtaamaani vastoinkäymistä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, niin ehkäpä kiusaajani ja minua hyljeksineet ihmiset yrittivät tehdä alitajuisesti minulle palveluksen. Kokemani hyvinkin rankka kohtelu on ollutkin koulutusta tulevaan ja muistutus siitä, että tunteiden paljastaminen haavoittaa syvästi. Jos tunteensa ja siten suurimmat heikkoutensa paljastaa muille, niin aina löytyy joukosta joku, joka yrittää hyväksikäyttää niitä. Se ei ole stereotyyppiseen miehen malliin kasvattamista, vaan sitä on saanut osakseen myös naispuoliset kasvukkaat.

286077631_a274a2aa00_bTämä pohdiskeluni pohjautuu siihen, että riisuessamme sivistyksemme paljastamme elämän todelliset pelisäännöt. Vahvat päihittävät heikot ja vain vahvuuden suomalla oikeudella saa jatkaa sukua sekä päättää yhteisön asioista, hallita muiden elämää. Me ihannoimme suuresti sankarimyyttejä, jotka viestittävät suuresti noita arvoja. Siteeraamme antiikin teoksia ja tutkimme niitä, esimerkkinä Akilles. Akilleshan oli voittamaton soturi, mutta pienen haavoittuvuuden takia hänet pystyi lyömään ja siten surmaamaan. Minulle Akilleen kantapää onkin näin ollen metafora sille, että heikkouksiaan tulisi suojata muilta ihmisiltä. Sillä ne paljastaessaan ihminen asettuu haavoittuvaan asemaan ja antaa toisille mahdollisuuden lyödä tämän maahan surmatakseen joko fyysisesti tai henkisesti.

Onko kiusaaminen sitten jonkinlainen luontaisesti esiintyvä käyttäytymistapa vahvuuden kehittämiseksi? Ainakin se on yleismaailmallinen ilmiö ja se tulee ihmiseltä luonnostaan. Ihmistä täytyy kasvattaa, jotta tämä ei syyllisty kiusaamiseen. Tästä voisi päätellä, että sillä on merkittävä evolutiivinen merkitys. Me vain olemme päättäneet, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se aiheuttaa suurta henkistä tuskaa, jota me emme kestäkään. Taidamme olla sen suhteen hieman tekopyhiä, sillä silloinhan me kiellämme luontomme. Kannatamme kyllä luonnonmukaisuutta ja harmoniaa muun luonnon kanssa, mutta kiellämme itseltämme ihmisen kehityshistorian seuraavassa sivulauseessa. Ajattelemme, että näin toimimalla teemme pesäeron barbaariseen ja kaoottiseen luontoon. Vakuutamme sillä itsellemme älykkyyttämme ja poikkeuksellisuuttamme.

Jos on rehellinen itselleen ja tekemilleen havainnoilleen, niin on pakko myöntää erheelliset ajattelutapamme. Elämä on syntymästä alkaen luopumista ja mukautumista muuttuvaan ympäristöön. Kiusaamisella on ehkä silloin paikkansa tuossa elämänmittaisessa opetuksessa, joka ei koskaan lakkaa olemasta osa elämäämme. Ehkä se valmistelee meitä kohtaamaan mitä erilaisemmat vaikeudet niin, että kykenemme luovimaan selviytymiskamppailusta ulos voittajina. Ja jos on kykenemätön omaksumaan sen mukanaan tuomia oppeja, niin ihminen ahdistuu ja masentuu. Se johtaa mahdollisesti kuolemaan, sillä selviytymis- ja elämänhalu katoaa noiden tunteiden myötä ajan kuluessa.

Masennukseni erittäin selkeä piirre on ajatukset, jotka toistavat minulle mantran lailla seuraavaa toteamusta: ”Sinulla ei ole oikeutta elää. Sinä viet jatkuvasti jonkun paikan. Maailma olisi hitusen parempi paikka muille elää, jos et olisi edes syntynyt.”

Ehkä alitajunnastani kumpuavat viestit ovat aina olleet oikeassa, mutta olen ollut kykenemätön mukautumaan ja siten toimimaan niiden mukaan. Olen kyllä sovittanut koiran nahkaisen talutushihnan kaulani ympärille ja toisen pään liiterin välikattoon, katsoen sen jälkeen jalkani alla horjuvaa pölkkyä. Olin tuolloin aiheuttanut läheiselleni ja itselleni niin pahan olon, että uskoin hetkeni tulleen. Kuin jostain syvästä kummuten ajatukseni valtasi vahva kapinahenki ja päätin olla tekemättä itsemurhaa. Haistatin kaikelle tuolla hetkellä pitkän vitun ja jatkoin elämääni. Ja tuolla matkalla olen edelleenkin.

Niin. Ajatukseni saattavat kuulostaa hyvin synkiltä ja epämieluisilta, mutta ehkäpä olen vihdoin ottamassa opiksi kokemuksistani. Voisin kokeilla aloittamatonta työtä itseni kovettamisen suhteen ja katsoa, että kykenisinkö menemään valtavirran mukana edes kerran. Se ehkä riistää minulta romanttiset kuvitelmat herkkyyden jakamisesta toisen herkän ihmisen kanssa, mutta ainakin olisin vahva ja särkymätön. Minuun ei vaikuttaisi minkäänlaiset hyökkäykset ja kykenisin kohtaamaan edessä olevat vastoinkäymiset sekä menetykset järkkymättä. Olisin kuin antiikin aikaan ihannoitu legendojen Akilles. Sillä erotuksella, ettei minulla olisi hänen haavoittuvuuttaan. Kohtaa sydämessä, johon voisi ampua nuolen surmatakseen minut henkisesti.

 

Mistä on hyvät johtajat tehty?

Itsetuntemus, empaattisuus, tunneäly ja positiivisuus. Innostavuus, kärsivällisyys ja johdonmukaisuus. Uskottavuus, asiantuntijuus, luotettavuus, turvallisen ilmapiirin luoja ja oma esimerkki. Lisäksi selkeys, määrätietoisuus ja organisointitaito.

Luettelin tuossa edellä hyvän kouluttajan ominaisuudet. Jos ihmiseltä löytyvät nuo taidot ja kyvyt, niin hänen koulutettavansa saavat silloin erinomaisen tilaisuuden oppia jotain hyödyllistä ja sovellettavissa olevaa, tehokkaasti käytettävissä olevaan aikaan verrattuna. Noita ominaisuuksia ja taitoja pyritään kehittämään organisaatiossa, jonka piirissä olen toiminut jo yli kymmenen vuoden ajan.

Hyvä Kouluttaja, Hyvä Johtaja
Hyvä kouluttaja on myös hyvä johtaja. Lähde: miesvaillavarjoa.blog

Nuo ominaisuudet eivät ole irrallaan ihmisestä, vaan ne seuraavat häntä kaikkialle. Työpaikalle, muihin harrastuksiin ja yksityiselämään. Ne eivät tee ihmisestä täydellistä, vaan tuollaisellakin ihannetyypillä on heikkoutensa ja murtumispisteensä. Ei suotta ole listattu ensimmäiseksi asiaksi itsetuntemusta, sillä ilman sitä ei kykene kehittämään itseään tai toimimaan tukena muiden kehittämisen tiellä. Ihmisen tulee tuntea omat rajansa ja hyväksyä ne niiden asioiden lisäksi, joissa hän kokee olevansa hyvä. Itsekriittisyyden ei tarvitse olla piikikästä itseään kohtaan, vaan siihen voi asennoitua prosessina: ”Tässä minulla on kehitettävää, ja näin kauan minulla menee tullakseni siinä riittävän hyväksi.”

Ei ole mitenkään yllättävää, että armeijassa nähdään selkeä suhde hyvän kouluttajan ja hyvän johtajan välillä. Minä en ainakaan ole tavannut yhtään erinomaista johtajaa, joka kompuroisi kouluttamisessa. Tai poikkeuksellisen hyvää kouluttajaa, joka ei osaisi johtaa joukkoa ihmisiä. Jos ihmiselle annetaan intensiivinen koulutus pedagogiikan perusteista ja peruskoulutusmenetelmistä, niin käytännön kouluttamisnäytännöllä pystyy tunnistamaan ihmisen johtamistaidot. Ihan näin vinkkinä teille asiantuntijoille, jotka pyritte löytämään erilaisiin organisaatioihin väliportaan johtajia eli niitä ihmisiä, jotka johtavat toisia ihmisiä. Johtamistaidot kun ovat tunnistettavissa välillisin menetelmin ilman varsinaista johtamissuoritusta.

Tällainen ihmistyyppi on siitä mielenkiintoinen myös siksi, että hän kuuntelee toisia ihmisiä. Aidosti. Hyvä itsetuntemus tekee sen, että tunnustaa olevansa tietämätön ja näkee sen ongelmana. Se pakottaa nojaamaan toisiin ihmisiin ja heidän tietouteensa. Hyvä kouluttaja ja siten hyvä johtaja arvostaa toisten ihmisten tietoa, kokemusta ja siten näkemystä, jolloin hän on alati kiinnostunut toisten ihmisten mielipiteistä. Näistä mielipiteistä hän kokoaa verkostomaisen kokonaiskuvan, joka toimii perusteena päätöksille. Liittyivät ne sitten aitoon johtamiseen tai esimerkiksi koulutustapahtuman mukauttamiseen lennosta.

Tämä saattaa kuulostaa henkselien paukuttelulta, mutta minulta löytyvät nuo kaikki ominaisuudet. Sitten tuleekin suuri mutta: Minä voisin kehittää kärsivällisyyttäni, siinä minulla on paljon parannettavaa. Voisin myös olla johdonmukaisempi ja vähentää turhia puheita silloin, kun minulla on tärkeää sanottavaa. Siinäkin on kehitettävää, että en antaisi kulloisenkin mielentilani vaikuttaa positiiviseen ulosantiini. Vaikka olisinkin väsynyt, nälkäinen ja / tai laiminlyöty jollain tavalla, niin en saisi antaa vaikuttaa sen vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Hyvän kouluttajan ja hyvän ihmisten johtajan tuleekin olla aina tietoinen omista rajoistaan ja siitä, missä olisi eniten kehitettävää.

 

Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

3265764184_17f577f2b0_b

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Alkukantaiset taipumuksemme ja nisäkäsaivomme

7879735812_f1cbb97b84_b

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sitä, miten toimintamme heijastuu meihin takaisin ympäristöstämme, toisten ihmisten ja melko usein muidenkin asioiden kautta. Fyysisesti heikko ihminen jos ei hyväksy heikkouttaan, niin satuttaa todennäköisesti itsensä. Ei välttämättä, mutta edellytykset sille ovat melkoiset. Ihminen, joka ei suostu myöntämään omaa inhimillisyyttään, ajautuu taipumattomuuteen ja tulee saaneeksi osakseen loittonevia selkiä. On kuitenkin hyvä omata ydinarvoja, joiden kohdalla ei ole valmis joustamaan. Ainakaan silloin, kun joku tahallisesti yrittää rikkoa tai muuttaa niitä. Se toimii pohjana sille, että pystyy sanomaan ”ei” tai ”en voi hyväksyä toimintaasi.” Ydinarvoissakin on suuria tapauskohtaisia eroja, eivätkä ne aina johda epäitsekkääseen käytökseen. ”Minä olen elämäni tärkein ihminen” voi johtaa joko altruistiseen käytökseen, missä henkilö huolehtii jaksamisestaan tai käytökseen, missä henkilö alkaa käyttämään toisia hyväkseen.

Joku viisaampi saattaisi kyetä vastaamaan tähän paremmin, mutta oman näkemykseni mukaan primitiivisin puolemme ei kaihda väkivaltaa. Selviytymisemme on kiinni reaktioistamme ja niitä ovat taistelu, pakeneminen tai valmistautuminen kuolemaan. On yksilöllistä, kykenemmekö liikkumaan näiden eri reaktioiden välillä ja miten me kulloisessakin tilanteessa toimimme. Olosuhteiden ollessa oikeat kykenemme olemaan toisia kohtaan todella julmia. Minä tiedän kykeneväni siihen, ja suurella todennäköisyydellä sinäkin kykenet siihen. Se on täysin eri asia, että hakeudutko sellaisiin tilanteisiin vai vältteletkö niitä, joissa olosuhteet julmuudelle ovat suotuisia.

Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta.

Väkivalta itsessään, kipu sekä kuolema eivät kiehdo minua millään tavalla. Pasifistinen utopia olisi jotain, missä varmasti viihtyisin erinomaisesti, vailla kipua ja kuoleman korjatessa vain vanhalla iällä. Kokemukseni kivusta, kuolemasta ja väkivallasta ovat jättäneet syvät arvet minuun, mutta siitä huolimatta minua kiehtoo ihmisen taipumukset tuottamaan noita kaikkia toisille ihmisille ja elämille. Miten voimmekaan kyetä olemaan yhtenä hetkenä sivistyneitä ja rauhallisia, mutta muutaman minuutin päästä saatamme olla toisen kurkussa kiinni?

Olen kohdannut itseni ja toisten ihmisten kohdalla liikkeellepanevia voimia väkivaltaisen käytöksen suhteen, joista olen tunnistanut kaksi toisistaan eriävää piirrettä. Motiivit ovat joko sisä- tai ulkosyntyisiä, mutta motiivin rakentumiseen tarvitaan aina molempia. Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta. Lapsuuden kokemuksemme, vääryyksiksi kokemamme kohtelu ja laiminlyönnit iskostavat meille kieroutuneen maailmankuvan. Huono-osaisuutta osakseen elämänsä aamunkoissa saaneella henkilöllä on vaikeuksia ymmärtää, että pääosa ihmisistä välittää lähimmäisistään ja antaa hoivaa jälkikasvulleen. Nuoruudenkin kokemukset voivat johtaa siihen, että näemme toisten ihmisten käytöksen meitä kohtaan lähtökohtaisesti vihamielisenä. Vaikkei se todellisuudessa olekaan niin.

Tämä aihepiiri kiinnostaa minua, mutta en ole ainoa. Toiset vain rajaavat sen yhteiskunnan normien mukaisesti. Ollaan esimerkiksi kiinnostuneita rikollisuudesta ja sellaisesta elämäntavasta. Tuon kiinnostuneisuuden kaksi ääripäätä ovat kriminaalipsykologit ja kriminaalit itse, jotka tekevät tietoisia valintoja päätyäkseen rikollisen elämäntyylin piiriin. Aivan kuten jotkut tutkivat sotaa ja sen ilmiöitä, kun taas jotkut haaveilevat sellaiseen joutumisesta.

Olen itse sitä mieltä, että ymmärtääksemme itseämme ja ihmisyyttä meidän tulee tutkia primitiivisiä puoliamme. Mitä enemmän neurotiede tuottaa tutkimustietoa keskushermostostamme, niin sitä enemmän käyttäytymistieteiden asiantuntijat alkavat ymmärtämään yhteyttä erilaisten vaikuttimien ja toimintamme välillä. Normaalia ihmistä kun ei ole olemassa, johon tuossa työssä voisi havaintojansa vertailla, vaan se on yhteiskunnan muovailema näkemys ihanneihmisestä. Normaali ei olekaan mikään normaali, vaan ihanne johon ihmisiä johdatellaan. ”Ole normaali”, ”käyttäydy normaalisti” tai ”haluan olla täysin normaali” ovatkin vain viittauksia tuohon ihannekuvaan ihmisestä. Kuva ihmisestä, joka on kulloisellakin hetkellä yhteisönsä täysivaltainen ja hyödyllinen jäsen.

Isyydestä, vanhemmuudesta ja lapsen oppimisesta

8644936719_04cdc07dfe_b
Pyöräilyn opettaminen on ikkuna siihen, miten aikuinen suhtautuu uuden opetteluun. Ei ole sellaista fyysisesti tervettä lasta, joka ei oppisi pyöräilemään.

En tiedä mitään isyydestä. En tiedä miltä tuntuu, kun nainen kertoo odottavansa lastani tai tiedä naisen raskausaikaan liittyviä mielialan vaihteluita. En tiedä miltä se odotus tuntuu, enkä tiedä miltä tuntuu olla tukena synnytyksen hetkellä. En edes tiedä miltä tuntuu pidellä vastasyntynyttä sylissä, sillä sitä en ole koskaan päässyt kokemaan. En tiedä isyydestä tuon taivaallista, mutta tiedän mitä on olla vanhempi. Niitä hetkiä minulla on ollut ja sitä sivuavia kokemuksia.

..kiteytin vanhemmuuden kaksi tärkeintä tehtävää hänelle: Tunteiden käsittely ja asennoituminen uuden oppimiseen.

Tiedän miltä tuntuu, kun saa elää sen hetken, jolloin lapsi oppii jotain uutta. Tiedän, minkälaista on elää tuo hetki yhdessä lapsen kanssa. Tiedän, millaista on elää tunnekuohujen kanssa painivan lapsen kanssa ja tiedän myös sen hetken, kun lapsi oppii vihdoin säätelemään kaikkein vahvimpia tunnekuohujaan. Tiedän miten pieniä nuo kehitysaskeleet ovat pienen ihmisen osalta, mutta olen saanut todistaa niiden olevan pieniä myös aikuisilla. Joskus aikuisten osalta ne askeleet ovat niin pieniä, että tuntuu sen kehityksen olevan täysin olematonta.

Pelko on hyödyllinen tunnetila, sillä se suojelee meitä. Liiallinen pelko taas johtaa tunnekuohuun, joka vie meiltä keskittymiskyvyn.

Parin viime päivän aikana kotikerrostaloni takapihalla on harjoiteltu polkupyörällä ajoa. Olen katsellut kuinka isä opettaa pojallensa sitä, miten pyörällä pitää ajaa. On säädetty satulan korkeutta, on analysoitu mikä on mennyt pieleen ja on käyty kiihkeitä keskusteluita siitä, että mikä siinä oppimisessa oikein tökkii. Poika puhuu siitä mikä pelottaa eniten ja isä yrittää korjata niitä ongelmia. Oppiminen on tuskaista, sillä ne ongelmat eivät liity millään tavalla itse pyörään tai suoritustapaan. Ongelmaa ei itse asiassa ole olemassa, jos vain suostuu katsomaan kokonaisuutta riittävän etäältä.

Eilen ilta-auringossa istuskellessani ja nauttiessani äiti luonnon tarjoamasta hyvästä säästä kutsuin tuon isän luokseni. Pyöräilyn opetteluun liittyvän keskustelun lopuksi kiteytin vanhemmuuden kaksi tärkeintä tehtävää hänelle: Tunteiden käsittely ja asennoituminen uuden oppimiseen. Pelko on hyödyllinen tunnetila, sillä se suojelee meitä. Liiallinen pelko taas johtaa tunnekuohuun, joka vie meiltä keskittymiskyvyn. Tuon isän poika pelkää hirvittävästi kaatumista ja kaiken lisäksi hän kokee, ettei opi mitään. ”Mieti, että ei me aikuisetkaan opita kovin tehokkaasti, jos vituttaa”, sanoin hänelle. ”Sitten pitää hämätä. Unohtaa kokonaan se, että mennään opettelemaan pyöräilyä. Mieluummin niin, että ’mennäänpä jäätelölle ja sinä otat pyörän mukaan. Perillä saat valita juuri sitä mitä haluat ja miten ison tahansa.’ Pyörä on mukana, mutta sillä ei ole väliä miten sen kuljettaa.” Tuon keskustelun lopuksi, joka lopulta polveili myös tavanomaisiin aiheisiin, kannustin häntä. Hän neuvoo poikaansa hyvin, näkee pienet asiat kokonaisuudesta ja osaa kyllä neuvoa. Hän vain tarvitsi hieman eväitä oppimistapahtuman kehittämiseen.

Vaikka kirjoitan lapsista, aikuisista ja siitä, miten oppimista pitäisi lähestyä, niin aina löytyy joku asian paremmin hallitseva. Aina on joku, joka tietää paremmin. Ajatukset isyydestä nousivat pintaan edellisessä ja aika myrskyisessä suhteessa, joka on nyt haudattu toistaiseksi. Nyt olen jälleen häivyttänyt ajatukset itsestäni mahdollisena isänä, mutta ajatukset vanhemmuudesta eivät ole hävinneet. Vanhemmuus minulle kun ei liity millään tavalla suvun jatkamiseen, vaan kollektiiviseen kasvattamiseen. Siihen, että autetaan kasvavia yksilöitä kehittymään ja joista kasvaa lopulta yhteisömme täysivaltaisia jäseniä. Nuo kaksi viimeistä lausetta tulisikin iskostaa osaksi omaa identiteettiämme, jolloin maailma saattaisi olla hieman parempi paikka elää.