Hyvää syntymäpäivää epäonnistunut maamme

Vapaus. Sana, joka on raiskattu säälimättömästi lifestyle-ihmisten toimesta. ”Minua ei kahlitse kukaan!”, voi julistaa tällainen ihminen. Jolle tämä sana on tullut pakkomielteeksi. He ovat liittäneet sen yhteyteen vastakohdaksi sitoutumisen, vaikka kaikki tietävät vapauden vastakohdan olevan vankeus tai riippuvaisuus.

Ensinnäkin ihminen voi olla vapaa, vaikka sitoutuisi mihinkä. Jopa elämäntapaintiaani on sitoutunut noudattamaan toimissaan niitä perusperiaatteita, jotka ohjailevat hänen toimintaansa elämäntapaintiaanina. Meitä ohjailee melkoisen monimutkikkaat normit ja henkiset rajoitukset, halusimmepa sitä tai emme. Jopa zen-buddhalaisuus lähtee siitä, että elämme ympäristössä, jossa on olemassa lainalaisuuksia ja rajoituksia. Wou! Me sitoudumme ideoihin, aatteisiin, normeihin, tapoihin ja yllätys: Ihmisiin.

Tekemäni havainto tällaisesta vapauden merkityksen raiskaamisesta liittyy usein niihin ihmisiin, joilla on syviä ongelmia riippuvuussuhteiden osalta. He saattavat olla herkästi läheisriippuvuuden muodostavia ihmisiä, päihderiippuvuuden kanssa kamppailevia tai jostain muusta riippuvuudesta kärsiviä. He mukiloivat tuota sanaa, mutta se ei ole heidän oma vikansa. He vain yrittävät selviytyä. Katseeni kohdistuukin toisaalle ja syyttävä sormeni osoittaa aivan muualle.

Yritys hyvä, lopputulos nolla

Yhteiskuntamme on täysin epäonnistunut sosiaalipolitiikassa. Tai tarkemmin sanottuna sosiaalisessa normistossa. Tämä yhteiskunta perustuu säälimättömään oman edun tavoitteluun, ja alkaakin olemaan sellainen ajanjakso, kun emme tiedä mitä solidaarisuus tarkoittaa. ”Mikä? Onko se kommunistinen sana?” Voi hyvä luoja!

Tuolla ei enää uskalla mennä keskeyttämään kiusaamista tai tilannetta, jossa näkee jollekin aiheutettavan kärsimystä. Siitä saa paskaa niskaan. Olen huomannut, että tämä meidän rakas maamme on luisunut kiusaajien käsiin. Sellaisten, jotka häikäilemättä astuvat muiden varpaille. Täällä menestyy, jos on kusipää. Tässä maassa Instagramissa kerää eniten seuraajia sellainen toiminta, missä pönkitetään omaa egoa. Mitähän vittua?

Kiitos tällaisen itseään ruokkivan järjestelmän meillä on tällä hetkellä ongelmia oman kielemme kanssa. Moni heitteille jätetty ihminen, joka olisi tarvinnut apua tai suojelua karmaisevilta ihmisiltä, on ihan ulapalla sellaisen sanan kanssa kuin vapaus. Ei mikään ihmekään, että moni päättää hakea vapautta itsetuhoisesta päihteidenkäytöstä, mikä johtaa ennenaikaiseen kuolemaan, ELLEI itse ymmärrä lopettaa ajoissa.

Vapaus on sitä, että valitsee itse ne asiat joihin sitoutuu. Sitoutumisen voi purkaa, jos se aiheuttaa tuskaa ja silloin tuska päättyy. Riippuvuus on sitä, että sen purkaminen aiheuttaa tuskaa myös jälkikäteen. Ellei sitä onnistu käsittelemään, jolloin siitä vapautuu täysin. Silloin voi sanoa aidosti, että ”minä olen vapaa valitsemaan sen mihin minä sitoudun.”

P.S: Pahoittelen karua kielen käyttöä.

Tien löytäminen vankeudessa

Sellissä oli aikaa lukea. Luin käytännössä kaikki kirjat, jotka löysin kivitalon kirjaston psykologia- ja uskontohyllystä. Tuolta hyllyltä löysin yhden ainoan buddhalaisuuteen liittyneen kirjan, johon oli koottu 101 Zen-tarinaa. Luin sen ja uskoin ymmärtäneeni lukemani. Kuljetin sitä mukana jopa vankilapastorin tapaamisiin. Sitten muutaman kuukauden päästä sain sijoituspaikan avovankilasta.

Heti kun se oli mahdollista, suuntasin maakunnan pääkirjastoon. Lainasin kolme kirjaa, jotka olivat Shunryu Suzukin Zen-mieli, aloittelijan mieli; Akong Tulku Rinpochen Kuinka tiikeri kesytetään ja Timo Klemolan Mindfulness: tietoisuuden harjoittamisen taito. Huomioni kääntyi zen-buddhalaisuuteen ja muistin kivitalossa lukemani zen-tarinat. Tein Klemolan kirjoittamia harjoitteita, jotka ovat saaneet vaikutteita juurikin zen-suuntauksesta. Tein harjoitteita ja luin Suzuki Roshin opetuksia, jotka johdattivat minut kehomieli-käsitteen äärelle.

Zen-mieli, ymmärtäjän mieli

Ymmärrykseni tästä elämästäni muuttui hyvin merkittävällä tavalla, kun eräänä päivänä päätin lähteä kävelylle ja soveltaa harjoituksia kävellessä. Mieleni oli alkuun hyvin äänekäs, mutta puolen tunnin kävelyn jälkeen en enää havainnut mitään muuta kuin aistieni tuottaman tiedon. Ja siitä on jäänyt mieleeni se miten täyteläiseltä luonto voikaan tuoksua. Haistoin nurmikon, sen alla olevan multaisen maan ja puiden lehdet, kaarnan sekä havupuiden pihkaisuuden. Enkä pelkästään haistanut, vaan kuulin. Eikä kuulemani ollut mitään kakofoniaa, vaikka kuuntelin kaikkia kuulemiani ääniä samaan aikaan. Enkä pelkästään haistanut ja kuullut, vaan tunsin ihollani ja näin silmilläni. Ja maistoin suullani suolaisen. Kaiken tuon lisäksi minä tunsin kehoni.

Kävelin tuollaisessa mielentilassa yli tunnin ja palattuani kävelyltä olin hyvin tyytyväinen. Tuo oli myös päivä, jolloin alkoi eräänlainen katkeamaton putki. En ole ollut onneton yhtenäkään päivänä viimeisten viiden kuukauden aikana, enkä ole kokenut oloani stressaantuneeksi. Olen ollut tyytyväinen jokaiseen elämääni päivään ja minua jaksaa hämmentää se, että kykenen olemaan onnellinen vankilassa. Paikassa, missä näkee joka ikinen päivä toisissa ihmisissä melankoliaa, toivottomuutta ja tyytymättömyyttä.

Tuollainen kokemus ei tarkoita sitä, ettenkö kokisi enää negatiivisia tuntemuksia. Siis siinä mielessä, miten sinä lukija saatat asian käsittää. Turhaudun, suutun, loukkaannun ja pitkästyn aivan yhtä lailla kuin aikaisemminkin. Mutta ero on siinä, että minä päästän irti noista hetkistä. Lisäksi minä pyrin aina kohtaamaan toiset sellaisena kuin he ovat, heijastamatta itseäni havaintoihini heistä. Koska havaintoni aistieni kautta riittävät, minun ei tarvitse tehdä tulkintoja niistä. Jos haluan tietää miksi joku toinen ihminen toimii tai puhuu sellaisella tavalla, mikä ylittää ymmärrykseni rajat, minä teen jotain häkellyttävää: Kysyn.

Havaitse, älä tulkitse

Kuinka usein olet kuullut jotain tällaista: ”Oletpas väsyneen näköinen, nukkuisit enemmän!” Tai ”onpas kurja sää”, kun sataa kaatamalla vettä. Jos kiinnität huomiota toisten puheeseen, niin huomaat miten paljon ihmiset painottavat omia tulkintojaan havaintojensa kustannuksella. Väsyneen näköinen voi olla myös sairauden takia tai loppuun palamisen seurauksena! Ja vesisade on kaikkea muuta kuin kurja sää; luonto tarvitsee vettä elääkseen ja ilman hyvinvoivaa luontoa ihminen kärsisi muiden elävien lailla.

Haastan sinua tekemään testin. Pyri yhden kokonaisen päivän ajan siihen, että ”unohdat täysin” kykysi tehdä tulkintoja. Kun puhut, puhut vain havainnoistasi. Ja kun puhut havainnoista, niin älä vertaile. Jos joudut tilanteeseen, jossa sinulta vaaditaan tulkinnan tekemistä (esimerkiksi työpaikalla), niin aloita se sanoilla: ”Tämä on tietysti vain ja ainoastaan minun tulkintani…”

Tiedän, että antamani haaste on täysin mahdoton. Et pysty keskittymään testiin koko hereillä oloaikaasi, joten jossain vaiheessa alat kompastelemaan sen kanssa. Siinä on eroja, miten pian mielemme alkaa taas tekemään tulkintoja. Joillakin ensimmäinen kompastuminen tapahtuu jo tätä tekstiä lukiessa. ”Onpa typerä testi.” Toisilla taas saattaa mennä puoli tuntia, toisilla parikin. Zen-mestarilla saattaa mennä useita tunteja, mutta jossain vaiheessa hänkin kompuroi. Onko mestari silloin jotain muuta kuin mestari? Ei. Hän on mestari siinä mitä hän oivaltaa siitä kompuroinnista.

Oletko sinä onnellinen? Mitä se sinulle tarkoittaa? Onko se sama kuin tyytyväisyys? Mikä tekee sinut tyytyväiseksi? Tekeekö sinut tyytyväiseksi halun vaiko tarpeen tyydyttäminen? Mikä ero sinun mielestäsi on halulla ja tarpeella? Vastaa itsellesi, älä kenellekään muulle. Jos puet ajatuksesi sanoiksi, ne ovat silloin alttiita tulkinnoille.

Vankeus on kuin kaninkolo, mutta Liisaa ei näy missään

Vankeutta, vangitsemista ja vankina olemista on vaikea kuvailla. Ehkä se johtuu siitä, että vankila on ympäristönä normaaliyhteiskuntaan verrattuna niin kovin erilainen. Tai ehkä se johtuukin siitä, että sopeutumista on vaikea pukea sanoiksi. Vankeutta voi olla helpompi kuvailla henkilölle, joka on suorittanut varusmiespalveluksen. Sekin on, näin jälkeenpäin molemmat kokeneena yhdenlaista vankeutta. Siinä rajoitetaan liikkumisvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Sopeuduin vangitsemiseen hetkessä. Missään vaiheessa eteeni ei tullut hetkeä, että vankilasellin seinät olisivat kaatuneet päälleni tai rautaoven sulkemisesta johtuva ääni olisi käynyt sietämättömäksi. Mieleni ei tehnyt mieli kapinoida, asettua järjestelmää vastaan tai karata. Mielessäni pyörivät enemmänkin se, että saavatko läheiseni pidettyä huolta koirastani.

Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä.

Koirani. Se on ollut koko vankeuden raskain aihe. Ihmisiin saa kontaktin kirjeitse ja puhelimitse, muttei koiraan. Lisäksi parin vuoden vankeus on pois siitä ajasta, jonka voisin viettää koirani kanssa. Vankeuden alkupuolella pidin esillä koirani kuvaa, mutta joulun tienoilla kuva katosi seinältä asiapapereiden sekaan.

Jos muuttuu vankilassa, muuttuu pysyvästi

Vankeudessa on kyse selviämisestä. Henkisestä selviämisestä. Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä. Ainoastaan viikonloppuna sellit saatetaan avata hieman myöhemmin ja sunnuntaisin sekä pyhinä ruokailut järjestetään eri kellonaikaan arkipäivään verrattuna. Muuten päivät toistavat itseään, samoin keskusteluaiheet. Jos haluaa pitää kiinni siitä, että vapautuu mieli jotenkin kirkkaana, pitää keksiä tekemistä. Minulla se oli lukeminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Suljetussa vankilassa kirjoitin hieman yli keskivertoromaanin verran päiväkirjaa.

Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus.

Vankilassa ei ole muuten mikään pakko käydä läpi katumusta. Se on täysin vapaaehtoista. Mikään ei pakota kohtaamaan itseään peilistä, mikään ei kannusta reflektoimaan elämäänsä millään tavalla. Hämmästyttävää kyllä vankilassa kohtaa eniten eräänlaista kuntouttavaa keskustelua vankien kesken, joskin sekin on usein tasoa miten välttää seuraava vankilareissu. Jos en lue itseäni mukaan, niin olen kohdannut tähän mennessä kolme rikoksesta tuomittua, jotka ovat myöntäneet suoraan olevansa täysin itse syypäitä siihen miksi ovat tai olivat vankilaan joutuneet. Se on aika vähän, sillä vankeusrangaistuksen aikana tutustuu vähintäänkin pintapuolisesti useisiin kymmeniin rikoksesta tuomittuun tai tutkintavankiin.

Eikä haluttomuus reflektoida elämäänsä johdu useinkaan siitä, että olisi kykenemätön tekemään sitä. Tai olisi täysin haluton tekemään sitä. Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus. Ego nimittäin sanoo pään sisällä, että vika on ympäristössäsi. Olet olosuhteiden uhri.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan.

Ne ihmiset, jotka hyödyntävät aikansa vankilassa kehittääkseen itseään muutenkin kuin raskasta rautaa nostelemalla saavat hyötyä menettämisen sijaan. Kun itse sain siirron suljettuun vankilaan, ryhdyin välittömästi käymään vankilan psykologin ja pastorin luona keskustelemassa. Jaoin keskusteluaiheet karkeasti siten, että psykologin kanssa kävin läpi sisäistä dialogiani ja pastorin kanssa ihmissuhteitani, molempien luona kerran viikossa. Vankilan vähäisistä virikkeistä johtuen keskityin lukemaan psykoanalyysiä ja buddhalaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja jonka lisäksi kirjoitin laajalti reflektoivaan sävyyn päiväkirjaani. Kolme tuntia keskustelua viikossa kahden ammattilaisten kanssa ja sen lisäksi omatoimista käsittelyä yli toistakymmentä tuntia viikossa. Tein vuodessa sen mihin minulla olisi mennyt vapaudessa 3–5 vuotta.

Vuosi saattaa tuntua pitkältä ajalta, varsinkin kolme tai saati viisi vuotta, mutta persoonallisuuden muuttamiseen vuosi ei tunnu riittävän edes puolipäiväisenä työnä. Kun ryhtyy perkaamaan läpi tunne-elämäänsä, niin siinä joutuu vastatusten Carl Jungin nimeämän varjon kanssa. Se sisältää kaiken sen mitä olet elämäsi aikana työntänyt syrjään ja jättänyt käsittelemättä, ja joka on jäänyt varjostamaan sinua henkisenä painolastina.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan. Väkivaltaa olen kohdannut lapsuudessa kaikissa sen olomuodoissa, alkaen ”poikien leikeistä.” Kun tänään pysähdyn miettimään mitä väkivalta on, niin tunnistan sen aiempaa herkemmin. Se minkä tunnistaa, sen voi myös välttää. Ja sen minkä voit välttää, voit myös tarpeen vaatiessa kohdata eri tavalla.

Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään.

Tämän päivän vankila on eilispäivän vankila

Jos jollain on vankilasta sellainen mielikuva, että se toimii yhteiskuntaan kuntouttavana laitoksena, niin saanen ampua tuon mielikuvan alas. Siellä kuntoutuminen on täysin itsestä kiinni ja siihen avun saaminen on yhtä työlästä kuin vapaudessa, tosin fyysinen etäisyys ammattilaiseen on paljon lyhyempi. Ja kyetäkseen täysin kuntouttamaan itseään täytyy olla jo jonkinlaisella terveellä pohjalla itsensä kanssa. Tässä melko todennäköinen syy sille miksi vankilaan joutuessa on suuri vaara ajautua vankilakierteeseen.

Tänä päivänä vankilaan joutuessa vangitusta ottaa kopin joku vartioista, joka selittää hyvin ylimalkaisesti tavat ja toiminnat. Jos on tutkintavanki, niin aika menee odotellessa oikeuskäsittelyitä ja lainvoimaisia tuomioita, valittamisesta ja oikeuslaitoksen sijainnista riippuen noin 3-12 kuukautta. Kun lainvoimainen tuomio on astunut voimaan ja status muuttuu tutkintavangista vankeusvangiksi, tulee eteen toinen ”pakollinen” puhuttelu. Tämä RANSU-keskustelu tulee eteen siis parhaimmillaan jopa yli vuoden päästä vangitsemisesta, vaikka siinä otetaan kantaa juuri kuntoutumiseen ja itsensä kehittämiseen! Lievemmissä rikoksissa, joissa on voinut vastata vapaalta jalalta, tällainen RANSU-keskustelu pidetään parin päivän sisällä saapumisesta vankilaan.

Voitte vain kuvitella miten paljon muut vangit ehtivät vaikuttamaan tuona aikana, joka on ensimmäisen ja toisen pakollisen keskustelun välillä?

Väkivaltaan paatuneen ihmisen kuntouttamiseksi siten, että tämä ei olisi enää vahingoksi A) itselleen B) siinä samalla muille, voitaisiin tehdä paljon enemmän ja resurssit sitä varten on jo olemassa. Niitä ei vain käytetä kovinkaan tehokkaasti.

Kun ihminen päätyy vankilaan, hänet tulisi haastatella. Käydä läpi menneisyys ja mielikuva tulevasta, pois luettuna epäilty rikos. Haastattelun tulisi tehdä vankilan ainoa täysin koulutettu ihmisasiantuntija eli psykologi, apunaan asiantunteva päihdetyön ammattilainen ja riittävän laajan työkokemuksen omaava pastori. Rangaistusajan suunnitelma eli RANSU tulisi nimetä ennemminkin vangitsemisajan suunnitelmaksi (VANSU), jotta se koskettaisi myös tutkintavankeja ja se tulisi avata välittömästi vankilaan saavuttaessa.

Lisäksi vankilaorganisaation toimintakulttuuria tulisi uudistaa tästä päivästä. Vanki on koko vankeuden ajan suurennuslasin alla. Vain rikkeistä tehdään merkintöjä vankitietojärjestelmään ja tuo järjestelmä vaikuttaa siihen millaisiin toimintoihin pääset osallistumaan. Se vaikutta myös siihen pääsetkö tapaamaan läheisiäsi vankilassa tai tuomion 2/3 vaiheilla vankilan ulkopuolella. Merkinnän voi saada siitä, että selli on likainen tai siitä, että myöhästyy jostain sovitusta ajasta minuutin. Merkinnän voi saada myös huutamisesta, tai ihan vaikkapa synkistelystä. Vartijat ja rikosseuraamusesimiehet päättävät siitä mistä ja miten tarkasti merkintöjä tehdään, vaikka virallisen linjauksen mukaan rikemerkintöjä tulisi tehdä vain ja ainoastaan järjestyssääntö- ja sopimusrikkomuksista. Olen tietoinen tapauksista, joissa aika mitättömältä kuulostavat rikkeet ovat estäneet koevapauteen pääsemisen tai parhaimmillaan vieneet mahdollisuuden avovankilapaikkaan.

Pelkkien rikkeiden sijaan kirjaa täytyisi pitää kokonaisvaltaisesti. Kun vangin tiedot avaa, pitäisi saada kuva itse vangista eikä tämän rikkeistä. Jos rikkeitä ei ole, niin tietojärjestelmä ei kerro nykyään yhtään mitään vangista, tämä siis tämän päivän tilanne. Tulevaisuudessa voidaan ehkä elää sellaista todellisuutta, missä vankitiedoissa lukee lyhyt kuvaus vangin persoonasta ja suhtautumisesta esimerkiksi omaan tulevaisuuteen. Sellaista mikä olisi hyödyllistä, kun joku ”ammattilainen” tutustuu ensi kertaa uuteen ”asiakkaaseensa.” Ellei vanki ole pyytänyt psykologia tai pastoria kirjoittamaan itsestään lausuntoa vankitietojärjestelmään, niin henkilökunta on aika tietämätön vastuullaan olevista ihmisistä.

Tuollainen kulttuuri jos mikä kannustaa olemaan ottamatta askelta kohti itseensä tutustumista. Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään. Pelkät vakuuttelut vangitulle vaikutuksesta myöhemmin vapauden aikana eivät riitä, sillä sitä ennen vangitun pitää elää joka ikinen päivä aivan erilaisessa ympäristössä: Vankilassa. Minä olin ottanut askeleen jo ennen vankeutta, mutta vankeudessa sen suunnan pitäminen on ollut vaikeaa. Vaikka olenkin vakaasti päättänyt kehittää itseäni eilistä paremmaksi ihmiseksi, aivan jokaisena päivänä.

Löin ihmistä teräaseella, ja opin ihmisyydestä

Viime vuoden kesällä tein rikoksen ja päädyin vankilaan. Siihenastinen elämäni oli johdattanut minut sellaiseen pisteeseen, kaikkine valintoineni, etten voinut tehdä muuta kuin rikkoa lakia. Rikokseni alkoi tavallaan jo kuukausia ennen sitä, mutta rikokseeni vaikuttivat eniten sitä edeltäneet 72 tuntia. Minun ja asianomistajien onneksi tekemäni väkivaltarikokset eivät jättäneet pysyviä haittoja. Henkisistä haitoista en tiedä, mutta toivottavasti nekin haitat rajoittuvat vain sellaiseen, joka pistää miettimään ennen kuin ryhtyy toimeen. Siis kaikkien osapuolien osalta.

Vaikka olen kiistänyt syyllistyneeni siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, en ole kuitenkaan kiistänyt tehneeni rikosta. Moni kiistää välttyäkseen niin sanottujen ylitörkeiden rikosten tuomilta pitkiltä vankeusrangaistuksilta, mutta minä kernaasti istuisin yhtä pitkän tuomion lievemmällä tuomiolauselmalla. Ja kernaasti maksan samat korvaukset mitä minulle on määrätty maksettavaksi, en vain ole samaa mieltä tuomioistuimen ottamasta kannasta teon törkeästä tahallisuudesta.

Se rikoksestani. Seuraavaksi siitä, mitä olen oppinut vankilassa ihmisyydestä. Ja voi pojat, paljon olen siitä oppinutkin!

Vankilan tehtävä on rankaista. Se on keppi, ei mikään porkkana. Yhteiskunnassa vankilan ja rikoksista langetettavien vankeusrangaistusten tehtävä on toimia ennaltaehkäisevästi. Eihän kukaan halua menettää vapauttaan ja joutua vankilaan? Eihän? Niin sitä minäkin ajattelin, mutta toisin kävi.

Vankilassa tapaa monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita heidän takanaan. Harvaa heistä on estänyt tekemästä rikosta pelote tuomiosta tai vapauden menettämisestä vuosikausiksi. Se on sivuseikka. Heitä olisi saattanut estää yksikin ymmärtävä aikuinen heidän lapsuudessaan, sijaisperhe tai jos joku olisi ottanut hieman koppia, kun elämä aikuisuudessa on alkanut lipsua raiteiltaan.

En ehkä olisi allekirjoittanut tätä kaksi vuotta sitten, mutta sitä oppii ihmisyydestä jänniä puolia, kun istuu aamukahvilla ja -tupakalla suljetussa vankilassa ja vastapäätä istuu julmalla tavalla ihmisen murhannut ihminen. Ja nauramme kyyneleet silmistä valuen helvetin hauskalle vitsille. Tai kun pohtii ihmisarvoa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuristanut kaverinsa hengiltä puhelinkaapelilla. Tai kun kutsuu omaan selliinsä iltateelle ihmisen, joka on ampunut oman isänsä. Pelottiko minua näiden ihmisten läsnäolo? Ei. Välillä pelkäsin, mutta en näiden kyseisten ihmisten seurassa. Heidän seurassaan virisi sellaisia keskusteluita, joita ei olisi virinnyt missään muualla.

Valintojen vaikutus (itseesi)

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja: Tehdäkö vai eikö? Toimia, vaiko jättää toimimatta? Sanoa, vaiko pitää kielensä kurissa? Niin teot kuin tekemättömyys vaikuttavat tulevaisuuteen. Minä pidin itseäni älykkäänä ja avarakatseisena, mutta silti päädyin lyömään ihmistä teräaseella. Korjaan, kahdella eri teräaseella.

Vankilassa olen oppinut tärkeän taidon, joka pelastaa todennäköisesti hengen. Tai henkiä. No ainakin oman henkeni. Ja se on tämä: Kuunnella sanomatta mitään. Kuunnella näyttämältä miltään. Kuunnella näyttäen vain eleet, että kuuntelet. Katsekontakti, sellainen, joka näyttää sinun olevan läsnä. Suljetulla pyrin olemaan ihan oma itseni, mutta olemaan tuomitsematta ketään. Se johti esimerkiksi tällaiseen kohtaamiseen: Nuori miesvanki tulee jälleen selliini ja kysyy, voisiko hän kääntää minulta sätkätupan. Myönnyn ja hän istuu alas. Puhun hänelle tulevasta oikeuskäsittelystä ja pian kuuntelenkin hänen kertomustaan omasta lapsuudestaan. Hän kertoo, kuinka seitsenvuotiaana näki äitinsä joutuvan miesystävän raiskaamaksi. ”Silloin hain veitsen keittiöstä ja löin sitä jätkää selkään.”

”Mutta sehän ei ollut sinun vikasi.” Hän katsoo minua ihmetellen ja jatkan: ”Siis se, että niin tapahtui. Jos olisit ehtinyt estää sen, niin se olisi saattanut tapahtua myöhemmin.” Näin kuinka puhuessani tämän nuoren miehen pää valahti alas ja hän kävi läpi menneisyyttään. ”Lupaa, ettet enää yritä löytää vikaa itsestäsi.” Saan vastaukseksi nyökkäyksen ja sellistäni poistui mietteliään oloinen mies. Näin seuraavina päivinä hänessä pienen muutoksen ryhdissä, aivan kuin hänen harteillansa olisi ollut hieman kevyempi taakka.

Valtaosa henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Melkoinen määrä muita väkivaltarikoksia tehdään myös päihtyneenä. Päihtymyksen eteen tehdään rikoksia. Myös tunteista voi päihtyä, jolloin ne vaikuttavat arviointikykyyn. Tunnekuohuissa tehdään rikoksia. Todellisuuden tajun hämärtyessä syyllistytään rikoksiin, mutta usein vain tasolla, joka ei oikeuta päivämäärättömään paluulippuun vankimielisairaalassa.

Kovin moni kohtaamani vankilavirkailija omaa samanlaisen käsityksen elämästä kuin kuka tahansa ihminen: ”Älä riko lakia, niin et joudu vankilaan!” Haluaisin vain nähdä miten ihminen, joka on kasvanut huumehelvetissä, on saanut osakseen rakkauden sijasta vihaa ja väkivaltaa, reagoisi tuollaiseen toteamukseen. Jos on nähnyt lapsena (tietämättä mitään paremmasta) miten pettymystä puretaan vaikkapa hakkaamalla toisen ihmisen päätä seinään, niin siinä ei hirveästi moraalisaarnat auta, kun lapsuuden opit ottavat vallan tunnemyrskyssä. Tai koitapa kertoa näsäviisaasti, miten rikos ei kannata sellaiselle ihmiselle, joka on yllättänyt humalapäissään puolisonsa päältä vieraan tyypin. ”Yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymiset.” Suosittelen kokeilemaan ensin itse käytännössä miltä se tuntuu, kun sinulle rakkauttaan vannonut ja vain sinulle uskoutunut ihminen pitää lystiä kolmannen pyörän kanssa sinulta sitä ensin kysymättä. Ja siinä sängyssä, missä sinä nukut yösi puolisosi kanssa.

Vankiloista eroon (valtaosasta)

Tämä on tietysti utopiaa, mutta se ei merkitse, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä: Valtaosa Suomen vankiloista tarpeettomiksi vuoteen 2060 mennessä! Ja se on helppoa. Minäpä kerron miten tämä tapahtuu.

Muutetaan varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opetussuunnitelmaa sellaiseksi, että sen ensisijaisena tavoitteena on kehittää kasvavalle ihmiselle erinomaiset tunne-elämän taidot. Toissijaisesti peruskoulun tulee tunnistaa kunkin yksilölliset oppimisvalmiudet ja -keinot, joita sitten kehitetään matkalla kohti aikuisuutta. Kolmannella sijalla tulee motoriset valmiudet ja vasta neljännellä sijalla varsinaisen tiedon omaksuminen. Ja tuota tiedon omaksumista pitäisi tehdä viisauden kehittämisen nimissä, ei älykkyyden.

Tällainen ei onnistu tietenkään ilmaiseksi, vaan ryhmäkoot pitää saada pieniksi. Hyvin pieniksi. Lisäksi vastuuta eri asioista pitäisi jakaa useammalle ammattilaiselle. Oppimista tukemaan opettajien lisäksi avustajia, tunne-elämän taitoja opettamaan sellaisia, jotka ovat saaneet muutakin psykologian opetusta kuin mitä yliopistojen peruskursseilla on tarjota. Liikunnassa tulisi aina lähteä siitä liikkeelle, että liikkuminen on hauskaa ja sitä tehdään ennen kaikkea leikin keinoin. Liikunta ja tunne-elämän taitojen kehittäminen kulkevat myös käsikkäin, joten tunne-elämän ammattilaiset tekisivät tiivistä yhteistyötä myös liikunnanopettajien kanssa.

Mitä tämä maksaisi? Maltaita, minä sanon. Mutta vuoden 2060 jälkeen ei enää yhtään mitään. Vajaan neljän vuosikymmenen päästä astuu estradille sellainen sukupolvi, joka on tullut kasvatetuksi sellaisten toimesta, jotka ovat saaneet erinomaisen koulutuksen omiin tunteisiinsa ja jotka osaavat huomioida myös toisten tunteet. Vaikutus yhteiskuntaan olisi ilmiömäinen, suorastaan käsittämätön. Vankiloita tarvittaisiin edelleen, mutta vain todellisia ja tunnistettuja psykopaatteja varten. Mutta vaikutuksen näkisi aivan kaikkialla, ei pelkästään vankiloiden määrässä.

Takaisin tähän hetkeen. Tilastollisesti katsottuna Suomessa yritetään tappaa vähintään yksi ihminen joka päivä, ja yritys onnistuu karkeasti katsottuna joka neljäs päivä. Ja sitten ne muut rikokset, jotka nekään eivät ole mitään vähäpätöisiä. Voit tehdä testin. Mieti montaako ihmistä on yritetty surmata tämän tekstin julkaisun ja tämän hetken välillä? Ja onko mahdollisesti ”onnistuneita” tapauksia?

Siinä hieman pohdittavaa, kun jäät odottamaan mietteitäni siitä miten paatuneen rikollisen voi saada muuttamaan tapansa. Sellainenkin on mahdollista.

Jees-mies, konsensuksen ja yksilöllisyyden kulminaatio

Sanoin kuluneella viikolla vanhemmalle työkaverilleni, että yhdellä työmaalla ”olen toiminut omien tehtävieni ohessa terapeuttina ja koutsannut siinä kaiken ohessa itseäni nuorempia työntekijöitä.” Hän vastasi siihen, ettei minun pitäisi. Niin. Kovin haasteellista on jopa töissä laittaa itsensä sellaiseen moodiin, missä ”minä pidän vain huolen omista asioistani.” Se on ehkä tässä mailien kerääntymisessä haasteellista, että silmät ja korvat avoinna sekä korvien välien pitäminen valppaana ajaa lopulta tähän tilanteeseen: Näet ja kuulet, muttet pysty enää ummistamaan silmiäsi ympäristöltäsi. Ja jos et reagoi ympäristösi kanssa, niin se tulee mukana unimaailmaasi.

Hyvin kauan aikaa vietin elämääni siten, että lukeuduin näihin jees-miehiin. Nyökyttelin hyvin usein sellaisillekin puheille, joista en ollut pätkääkään samaa mieltä. Ensikädeltä tuollainen toiminta voi kuulostaa melko sieluttomalta ja toisten myötäilyltä. Aivan kuin itsellä ei olisi minkäänlaisia omia mielipiteitä. Näin olen itsekin usein ajatellut, mutta toisaalta olisinko oppinut ihmisistä näiden syvempiä puolia ellen olisi niin toiminut? Ihmiset nimittäin paljastavat aika paljon todellisestä itsestään, mikäli heille antaa mahdollisuuden puhua. Sellaisetkin ihmiset, joita pitää hyvin intellektuelleina tai järkiperäisiltä ovat paljastaneet minulle kapeakatseisuutensa, kun on riittävästi nyökytellyt ja peesaillut heidän puheilleen.

On minulle usein tullut sellaisia hetkiä jälkikäteen, että olen miettinyt pääni puhki. ”Miksi en avannut suutani tai haastanut noita kuulemiani asioita ääneen?” Kun olen näitä asioita miettinyt retrospektiivistä, niin olen todennut haastamisen ja asioiden saattamisen laajempaan kontekstiin melko merkityksettömältä. Tässä ajassa oma henkilökohtainen mielipide ajaa todella usein konsensuksen edelle. Yhteen hiileen puhaltaminen on kuin kirosana, sillä ihmisen yksilöllisyyttä korostetaan lähes jokaisessa kanavassa. Unohdetaan, että ihminen on ollut ravintoketjun huipulla juuri yhteistyökykynsä takia. Yksilönä ihminen on hyvin heiveröinen ja heikko, mutta ryhmänä ihminen on kyennyt hävittämään ympäristöään melkoisella tavalla.

Ja ehkä tuo yksilöllisyyden ylikorostaminen on ajanut asioita maapallolla huonolle tolalle. Emme koe teoillamme olevan merkitystä esimerkiksi luonnonsuojelun osalta, sillä tuollaisten asioiden edistäminen edellyttäisi juuri konsensusta. Kulutusjärjestelmä, jonka osa olemme ja joka on riippuvainen meistä yksilöistä, ei taivu muutoksiin kuin pakon edessä. Unohdamme kuitenkin usein myös senkin seikan, että yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta me otamme ympäristöstämme vaikutteita. Yksilölliset mielipiteemme ja toimintamallimme eivät synny korviemme välissä, vaan niitä tarjotaan meille ympäristöstä. Tässä yhteydessä internet on yksi ympäristö muiden joukossa ja usein jopa paljon haitallisempi kuin luonnollinen elinympäristö. Miksi? Koska se häivyttää niin tehokkaasti ihmisen kulttuurin. Kulttuurilla tässä yhteydessä en tarkoita mitään taidetta, vaan toimintatapojen ja perinteiden kokonaisuutta.

Mitä tästä voi ottaa meidän henkilökohtaisiin ihmissuhteisiimme? Älä ole jees-mies tai -nainen. Olen huomannut suun avaamisen johtavan lopulta aina positiiviseen lopputulokseen. Mutta vain silloin, kun sen päämääränä on konsensus. Omien arvojen ja näkemysten verinen puolustaminen pelkästään aiheuttaa toisissa melkoista hylkimisreaktiota. Jos vain malttaa kuunnella aidosti ja käsitellä asioita moninaisuuden näkökulmasta, niin sen pohjalta lausuttu mielipide kuullaan kyllä lopulta oikeissa osoitteissa. Alun vastaanotto voi olla hyvinkin vihamielinen, mutta aina joukosta löytyy niitä, jotka oikeasti kuuntelevat. Kuuntelevat aidosti todellisia vertaisiaan. Muunlaiset ihmiset kannattaa jättääkin sitten omaan arvoonsa. Keskittymään omaan yksilöllisyyteensä ja omaan pään sisäiseen erinomaisuuteensa.

Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Seitsemästä kuolemansynnistä

Viikonloppu alkaa olemaan takana, jolloin yksi jos toinenkin on nojautunut paheiden tielle. Eräät meistä ovat tehneet jopa syntiä, mikäli tarkastelemme mennyttä seitsemän kuolemansynnin kautta. Syntihän on jotain, mikä nähdään monoteistisessä uskonnon harjoittamisessa hyvin tuomittavana tekoja ja josta on usein palkkana kadotus. Riippumatta siitä, että sattuuko uskomaan Jumalaan tai ei, niin kuolemansynneissä on kyse rakkauden korruptiosta. Näin ainakin pääosassa syntien osalta, mikäli tarkastelemme Dante Alighierin Jumalaista näytelmää.

Alkuperäinen ajatus kuolemansynneistä on tosin johdettu 300-luvulla eläneeseen Evagrius Ponticus -nimiseen munkkiin. Hän määritteli kahdeksan pahaa ajatusta, jotka olivat: mässäily (gastrimargia), haureus (porneia), ahneus (philargyria), ylimielisyys (hyperēphania), surumielisyys liittyen kateuteen (lypē) nykymielessä, viha (orgē), ylpeily (kendoxia) ja välinpitämättömyys (akēdia). Edellä kuvatut suomenkieliset käännökset ovat välinpitämättömyyden ja ylpeilyn osalta omiani, muut on käännetty englanninkielisistä vastineista.

Mässäily, haureus ja ahneus

Jos Danten kirjoituksiin on tukeutuminen, niin rakkauden korruptio eli vääristyneisyys tulee esille näissä synneissä näkyvimmin. Mässäilyn voi nähdä holtittomana kulutuksena, haureuden sairaanloisena seksuaalisuuden ylikorostamisena ja ahneuden mielentilana, jossa mikään ei riitä. Eikä pelkästään kulutusmielessä.

Olen kirjoittanut seksuaalisuudesta aiemminkin, mutta seksuaalisuuden ylikorostaminen johtaa väistämättä suuriin ongelmiin. En ole asiantuntija, mutta lukemastani aineistosta päätellen seksuaalisuuden ylikorostaminen on aina jonkinlainen merkki lapsuudessa koetusta hyväksikäytöstä tai traumasta, joka vaikuttaa suuresti aivoissamme esiintyviin hormoneihin ja välittäjäaineisiin, erityisesti niiden erittymiseen ja sitä kautta noiden kemiallisten yhdisteiden epätasapainoon. Turvallisen lapsuuden ja nuoruuden kokeneen aikuisen aivojen biokemia eroaa epävakaassa ja uhkaavassa ympäristössä kasvaneen aikuisen aivojen biokemiasta tutkimusten perusteella.

Yksinkertaistettuna ihminen, joka ei ole saanut rakkautta sen puhtaimmassa muodossa ei myöskään itse kykene kokemaan rakkautta puhtaassa muodossa, vaan etsii rakkautta sen vääristyneimmistä muodoista. Tämän olen itse saanut kokea käytännössä, sillä rakkauskäsitykseni on hyvin erilainen erääseen entiseen kumppaniini verrattuna. Mikäli ryhtyisimme määrittelemään sitä, mitä rakkaus oikeasti meille merkitsee ja miten sen tulisi ilmentyä elämässä sekä teoissamme, havaitsisimme todennäköisesti hyvin suuria näkemyseroja.

Ylimielisyys, surumielisyys ja viha

Siinä missä mässäily, haureus ja ahneus voidaan nähdä fyysisen rakkauden vääristyneisyytenä, niin ylimielisyys, surumielisyys ja viha voidaan nähdä henkisen rakkauden vääristymänä. Ylimielinen asettuu aina toisten yläpuolelle, surumielinen kadehtii toisten saavutuksia tai elämäntilaa ja vihaan sortuva ei kykene rakastamaan poikkeavuutta.

Henkisen rakkauden korruptoituneisuus on myös kasvuympäristömme perintöä. Vanhempien tai vanhemman krooninen tyytymättömyys tai pitkään jatkuva ahdinko jollain elämän osa-alueella vaikuttaa alitajuisesti lapseen siinä määrin, että kasvava ihmisyksilö valmistautuu omassa elämässään vastaavanlaisiin olosuhteisiin. Tällaisen lapsuuden kokenut aikuinen voi kokea irrallisuutta ympäröivästä yhteiskunnasta ja hakeutuu siten alitajuisesti lapsuuttaan vastaavaan ympäristöön eli seuraan, jossa samat laiminlyönnit jatkuvat. Vaikka sosioekonominen asema vaikuttaa yleensä positiivisessa mielessä tähän, niin löytyy varakkaistakin ydinperheistä niitä, joiden lapset hakeutuvat huumausaineiden maailmaan ja alkavat käyttää päihteitä väärin. Henkisen rakkauden korruptio ei katso tulotasoa eikä asuinpaikkaa, siihen voi altistua myös hyvin toimeentulevienkin ympäristössä.

Jo pelkästään aikuisten kokema stressi aiheuttaa jälkeläisissä pysyviä muutoksia keskushermostoon, joten varakkaan perheen vanhempien kohdatessa näennäistä taloudellista ahdinkoa (”miljoonan miehellä on miljoonan murheet”) se vaikuttaa pysyvästi myös lapsiin. Se voi näyttäytyä myös siinä, että tulotasoa ylläpitääkseen molempien vanhempien tai toisen vanhemmista tulee olla paljon poissa kotoa. Siitä seuraava läheisyyden ja läsnäolon puute saa lapsen kenties uskomaan, että se on seurasta hänestä itsestään. Näinhän se ei suinkaan ole ja näin sen myös vanhempikin ajattelee. On kuitenkin väärä olettamus olettaa, että lapsi kykenee rationaaliseen ajatteluun ennen murrosiän päättymistä. Tämä meidän kaikkien aikuisten tulisi muistaa, perhe- ja koulutaustasta riippumatta.

Ylpeily ja välinpitämättömyys

Viimeiset kaksi kuolemansyntiä vaikuttavat lähisuhteissamme, mutta erityisesti ne vaikuttavat niiden ulkopuolella. Ylpeily ja välinpitämättömyys kävelevät käsikädessä siten, että ne näkyvät myös yhteiskunnan tilana. Toisten aikaansaamia saavutuksia omitaan ja niillä ylpeillään, jolloin heittäydytään täysin välinpitämättömiksi toisia ihmisiä kohtaan. Niitä, jotka ovat tehneet varsinaisen työn tai nähneet vaivaa niiden eteen.

Esimerkiksi Toivo Sukari näkee itsensä yrittäjänä, joka on saanut aikaiseksi kaiken aivan itse. Hän on visionääri omalla kentällään ja kykenee käynnistämään hankkeita, mutta hänen käytöksensä kielii molemmista synneistä ja sen näkee myös hänen ympärillään olevista ihmisistä. Jos teet Google-haun ”Toivo Sukari kiittää”, niin et tule löytämään mitään tuloksia tuolle haulle. Ainoa ketä hän kiittää, on hänen vaimonsa ja tulosmittari. Jokainen, joka on toiminut keskisuuressa tai isommassa yrityksessä tietää, että yksikään yrittäjä tai visionääri ei kykene saavuttamaan tavoitteitaan yksin. Siihen tarvitaan suuri joukko ihmisiä, aina rahoittajista käytännön työn asiantuntijoihin.

Välinpitämättömyys on tietysti osaltaan ihmisen persoonaan liittyvä asia, mutta se kielii myös jostain aivan muusta ongelmasta. Olen itse nähnyt, miten ihmisen erkaantuessa toisista ihmisistä tästä tulee välinpitämätön. Se johtuu siitä, että vain harva kykenee kokemaan empatiaa yli sosioekonomisten rajojen. Se on taas seurasta kokemattomuudesta ja vähäisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisten kanssa. Ongelmaa rakennetaan tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudun huippulukioissa, joihin valikoituu saman taustan omaavia nuoria ja jos mitään poikkeavaa ei satu, niin he tulevat elämään elämänsä kaltaistensa keskuudessa loppuelämän ajan. On valitettavaa, että esimerkiksi Ressun lukiosta valmistuu ylioppilaita, joilla on tulevassa paljon suurempi päätäntävalta kuin Äänekoskelta valmistuneilla nuorilla.

---

Olin itse nuorena rasisti ympäristöstäni johtuen ja kannatin äärinationalistisia näkemyksiä. Johtuen elämänpolkuni mutkaisuudesta ja pituudesta olen kuitenkin saanut kohdata mitä erilaisempia ihmisiä, mitä erilaisemmissa ympäristöissä ja sitä kautta olen muuttunut huomattavasti suvaitsevammaksi. Omaan nationalistisia näkemyksiä edelleenkin, mutta me-hengessä: Suomi on hyvä suomalaisille ja joukkueeseemme mahtuu kaikki, jotka ovat valmiita puhaltamaan yhteen hiileen. Täysin siitä riippumatta, mistä päin maailmaa ihminen on lähtöisin tai millaiset ovat hänen ulkoiset ominaisuutensa tai ensimmäinen oppimansa kieli. Elämänkokemusten myötä olen kasvanut myös sosiaalisuuden vankkumattomaksi kannattajaksi, sillä mielestäni ketään ei tule syrjiä tai tuomita kykenemättömyyden takia. Olen itse ollut työkyvytön, mutta päässyt takaisin työelämään. Minua on tuettu yhteiskunnan osalta vaikeina hetkinä rahallisesti ja erilaisten palveluiden kautta. Ja nyt on takaisinmaksun aika. Noista kokemuksista johtuen kykenen ehkä sellaiseen, mihin joku yliopiston käynyt ja satoja kirjoja lukenut älykkö ei pysty: Samaistumaan erilaisiin ihmisiin ja näiden erilaisiin kohtaloihin.

 

Paheista, joihin me kaikki syyllistymme

Juhannusöisen uima- ja fiilistelyretken sekä muutamien nukuttujen tuntien jälkeen on hyvä paneutua paheisiin, kuten eilisessä kirjoituksessani lupasin. Juhannuksena ja muina kesäöinä tulemme nimittäin harrastaneeksi paheita, vaikka kuinka vaalisimme ja arvostaisimme elämässämme klassisia hyveitä.

Paheet voidaan nähdä hyveiden vastakohtana. Tällöin viisauden vastakohta on mielettömyys, rohkeuden pelkuruus, oikeamielisyyden turmelus ja kohtuullisuuden himo. Jälkimmäisen kohdalla käyttäisin myös sanaa kurittomuus, sillä kohtuullisuuden vaaliminen vaatii ennen kaikkea sisäistä itsekuria.

Varhaisista filosofeista Aristoteles toi esille näkemyksen, että hyve on kahden paheen keskiväli. Ollakseen rohkea, ihmisen tulee kyetä olemaan jotain uhkarohkean ja pelkurin väliltä. Ollakseen rohkea tulisikin tuntea pelkoa, mutta pelon ei saa antaa ottaa ylivaltaa ja siten estää rohkeuden esiintuloa. Koska tuo näkemys vaikuttaa paljon monimuotoisemmalta kuin pelkkä vastakohtien asettelu, niin nojaan paheiden käsittelyn tuolle näkemykselle kultaisesta keskitiestä.

Mielettömyys

Jos viisaus esittäytyy esimerkiksi kykynä nähdä tulevaan muun muassa kokemusten, rationaalisen ajattelun ja syy-seuraussuhteiden tunnistamisen yhtälönä, niin mielettömyys voisi olla noiden asioiden puutetta. Eihän se noin ole, sillä jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kokemuspohja ja jokainen kykenee järkeilemään ihan arkipäiväisessä elämässään. Ainakin oman itsensä osalta. Syy-seuraussuhteiden tunnistaminen vaatii tietysti kokemusta, mutta mistään rakettitieteestä ei ole kysymys. Lapsi oppii aina jossain vaiheessa, että liian korkealta hyppääminen aiheuttaa kipua tai ilkeästi sanottu satuttaa toisen tunteita.

Mielettömyys onkin ennen kaikkea kieltämistä. Se on haluttomuutta nähdä, kuulla ja todistaa asioiden todellinen laita. Siihen voi siis silloin syyllistyä niin viisain kirjaoppinut kuin tavan tallaaja, joka käy vuorotöissä tehtaassa tai on yhteiskunnan pudokas eli syrjäytynyt.

Olen itse syyllistynyt mielettömyyteen lukemattomia kertoja lähimmissä ihmissuhteissani. Olen kieltäytynyt näkemästä, että jokin ihmissuhde on ensinnäkin haitallinen minulle itselleni. Olen myös siten syyllistynyt mielettömyyteen siinä, etten ole nähnyt sellaisen ihmissuhteen olevan haitallinen myös toiselle osapuolelle. Olen ollut tavallaan samaan aikaan ylimielinen viisaudessani ja toisaalta turvautunut täyteen tietämättömyyteen, antaen tunteilleni vallan. Olen nimittäin perustellut valintojani väärin perustein ja tunteiden vallitessa jättänyt viisauden kulmakivet täydelliseen pimentoon.

Olen myös todistanut toisten mielettömyyttä lähes päivittäin. Eräs ehkä traagisimmista mielettömyyden ilmentymistä on se, että eräs tuntemani ihminen omaa kaikki eväät viisauden tielle eikä siitä huolimatta valjasta tuota hyvettä käyttöönsä. Sen sijaan hän turvautuu mielettömyyteen, aivan kuin yrittääkseen todistaakseen olevansa väärässä. Hän on huomannut, että alkoholi ei ole pakokeino omilta tunteilta. Kun hän on huomannut tämän, hän käyttää viisauttaan väärin ja johdattelee itsensä uskomaan, että hänen kokemansa paha olo ei ole hänen omia tunteitaan. Hän järkeilee, että niiden on pakko olla muiden ihmisten tunteita. Hän uskottelee itselleen, että hän kokee esimerkiksi minun kokemani tuskan valtavien etäisyyksien päästä ja uskoo siihen todella vakaasti. Viimeksi hän järkeili tällä tavalla eilen juhannusaaton iltana, vaikka itselläni olikin ollut todellisuudessa todella hyvä ja rentoutunut olo keskipäivästä alkaen. Se on aivan samantekevää, että nojautuuko hän järkeilyssään uskomuksiin tai suoranaiseen taikauskoon, sillä alusta alkaen hän on väärinkäyttänyt omaa viisauttaan. Viisauttaan voi käyttää väärin tai laiminlyödä sitä ihan millä alalla ja missä tilanteissa tahansa.

Pelkuruus

Pelkuruus on valitsematta jättämistä. Se juontuu siitä, että ollakseen rohkea tulee olla valmis sietämään epämukavuutta. Rohkea kun päättää kohdata tuskan, kivun, vaaran, epävarmuuden tai pelottelun. Erityisen rohkea saattaa joutua kohtaamaan jopa useita noista edellä mainituista. Pelkuri ei halua kohdata mitään noista, joten hän jättää valintoja tekemättä ja jättäytyy täysin tuuliajolle, antaen muille mahdollisuuden hyväksikäyttää tätä. Hän saattaa pyrkiä pakenemaan ja kenties sillä tavoin tahattomasti vaikeuttamaan omaa tilaansa.

 

Pelkuruutta ei ole se, että päättää jättää konfliktin kohtaamisen. Esimerkiksi lauseenparsi ”taistele vain silloin, kun sinulla on mahdollisuus voittaa” todistaa tämän todeksi ja sitä ovat käyttäneet menestyksekkäästi hyväksi sellaiset sissijohtajat kuin Fidel Castro ja Ho Tši Minh. Vaati suurta rohkeutta todeta, että rahkeet eivät olisi riittäneet mihinkään muuhun. Oli todellista rohkeutta myöntää, ettei ollut mitenkään vahva vastustajaansa verrattuna.

Jos olen johonkin syyllistynyt tietoisesti, niin se on ehdottomasti pelkuruus. Olen kärsinyt parisuhteissa epämukavuudesta, mutta en ole päässyt siitä eroon sitä suurempien pelkojen takia. En ole esimerkiksi ryhtynyt riitelemään, vaikka suuren ja hetkellisesti suuremman tuskan kohtaaminen olisi poistanut pitkään jatkuneen epämukavuuden. Sen sijaan olen jättänyt valinnan tekemättä ja joutunut suuriin riitoihin heittopussina, vailla mahdollisuutta vaikuttaa lopputuloksen rakentavuuteen. Riidat, joihin olen ajautunut ihmissuhteissani ovat olleetkin pääasiassa tunteiden kakofoniaa, eikä rakentavaa keskustelua kipeistä asioista.

Edellinen pidempi parisuhteeni sisälsi paljon pelkuruutta, molemmin puolin. Sitä edellinenkin ja pisin kokemani parisuhde kärsi siitä hyvin usein. Perustelimme tuossa suhteessa rohkeuden puutetta toisen tunteiden huomioinnilla, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta. Tunteita olisi tullut käsitellä järkiperäisesti, eikä tunneperäisesti. Edellisessä parisuhteessani taas nimitimme vääriä asioita rohkeudeksi. Onko se rohkeutta, että uskaltaa roikkua lihakoukuista nahan varassa ja samaan aikaan pelkää kohdata suoraan omia tunteitaan? Onko se rohkeutta, että uskaltaa ottaa vastaan fyysistä kipua, muttei kykene kestämään yhtäkään moitetta ilman silmitöntä tunnekuohua? Minä en osaa vastata noihin kysymyksiin, sillä nuo kysymykset tulisi esittää asianomainen henkilö. Minä en niistä vastauksista hyödy, sillä minulla on omakin pelkuruuteni käsiteltävänä.

Turmelus

Jos oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä, niin turmelus on tasapainon horjuttamista ja silloin mukaan tulee korruptio. Oikeamielisyys nimittäin vaatii omanedun tavoittelun syrjään työntämistä, mutta turmeluksessa se on itse asiassa keskiössä. Turmelus näyttäytyy myös siinä, miten kasvatamme lapsiamme. Vanhemmat, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta kasvaa aikuisiksi oman elämänsä ensimmäisen 25 vuoden aikana, niin he eivät kykene kasvattamaan jälkeläisiään oikeamielisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Jos noista jälkeläisistä kuitenkin kasvaa oikeamielisiä, niin siitä on kiittämistä muita aikuisia vanhempien tai vanhemman sijaan.

Turmelus on pahe, jossa emme suostu näkemään asioita muiden näkökannalta. Turmeltuneina me emme kykene myötäelämisen taitoon, vaikka meillä olisikin sellainen kyky olemassa. Pelkuri ei kykene ihmissuhteissaan oikeudenmukaisuuteen, sillä oikeudenmukaisuus vaatisi myös kipeiden asioiden kohtaamista silmästä silmään. Emme kohtele itseämme tai toisia oikeamielisesti, mikäli käytämme viisauttamme väärin. Turmeltuneina alamme herkästi syyttelemään muita, sillä olemme muuttuneet sokeiksi omille puutteillemme ja heikkouksillemme.

Näemme siis sen, että paheet ovat kytköksissä toisiinsa. Aivan kuten hyveetkin. On siis hyvä ottaa käsittelyyn viimeinen pahe, jossa kiteytyy kaikkien mahdollisten hyveiden laiminlyönti.

Himo eli kohtuuttomuus

Kohtuuttomuudessa asetamme sivuun viisautemme, rohkeutemme ja oikeamielisyytemme. Miksi? Mielestäni sen on tapauskohtaista, mutta antaessamme himolle vallan näyttäytyy siinä usein yhdistäviä tekijöitä. Oli kyse sitten seksistä, päihteistä tai muista kohtuuttomasti harrastamistamme nautinnoista, niin siinä yhdistyy aina kaikki edellä luetellut paheet.

On helppo käsittää himoitessamme seuraavien hyveiden korruption: Viisaus ja rohkeus. Mielettömyyden avulla me keskitymme liikaa himomme tyydyttämiseen muiden tarpeiden kustannuksella ja pelkäämme kohdata epämukavalta tuntuvia asioita etsimällä mielihyvää himojen tyydyttämisestä. Entä oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus? Se voi näyttää kaukaa haetulta, mutta kohtuuttomuus jos mikä vaikuttaa tuon hyveen noudattamiseen perustavanlaatuisella tavalla.

Otetaan esimerkiksi lapsi, joka kokee tuleensa laiminlyödyksi vanhempansa osalta. Vanhempi saattaa olla pelkuri ja pakenee omaa pahaa oloaan tyydyttämällä himojaan. Tekoja, joista saa mielihyvää. Pahalta ololta pakeneminen johtaa siihen, ettei vanhempi ota lastaan huomioon ja kohtelee lastaan epäoikeudenmukaisesti. Hän ei esimerkiksi anna lapselle kuuluvaa huomiota, vaan jättää tämän oman onnensa nojaan sysäten tälle aikuisen vastuun. Voimme siis nähdä, että turmelus on kytköksissä kohtuuttomuuteen ja johtaa lapsen epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, joka taas johtaa hyvin usein lapsen paheiden tielle myöhemmässä elämässään. Hyveitä vaaliva vanhempi opettaa lapselleen hyveiden vaalimisen taidon, paheisiin sortuva vanhempi taas näyttää lapselleen päinvastaisen toimintatavan.

Minun suurin kohtuuttomuuteni liittyy seksuaaliseen himoon. Se on vakavin paheeni, mutta kykenen hillitsemään sitä vaalimalla viisautta ja rohkeutta. Himoitsen seksiä, sillä olen itse kokenut laiminlyönnin tunteen. Se ei välttämättä liity todellisiin tapahtumiin, vaan subjektiiviseen eli minäkeskeiseen kokemukseen lapsuudesta. Seksi tuo sellaista tyydytystä, joka auttaa minua pakenemaan epävarmuudelta ihmissuhteissa ja hämää minut unohtamaan yksinjäämisen pelon. Olen kokenut kiusaamista ja menettänyt nuorella iällä tyttöystävän kuoleman kautta, joten seksistä on tullut liiallinen himojeni kohde. Tunnistan sen ja tiedän sen haitallisuuden, joten yritän kohdata sen rohkeasti ja nimeämättä sitä miksikään muuksi. Oikeudenmukaisuuteni käsitykset pakottavat minut ymmärtämään, että en voi keskittyä himoni tyydyttämiseen. Minulla on velvollisuuksia, jotka eivät salli jatkuvaa himojeni tyydyttämistä.

---

Tässä kirjoituksessa en käsitellyt tällä kertaa seitsemää kuolemansyntiä, vaan jätän tuon aiheen huomiseen. Tämä päivä näyttäytyy paheiden vaalimisen päivänä ja joillakin on alkamassa toinen himoitsemisen päivä, vailla ymmärrystä toisten tunteista tai tarpeista. Kun huominen saapuu moraalisen krapulan myötä, niin silloin on hyvä perehtyä alkuperäisiin kuolemansynteihin.

Tänään hyveistä, huomenna paheista

Juhannuksen juhlan kunniaksi kirjoitan hyveistä, niin klassisista kuin kristillisistä ja tarjoilen niiden oheen esimerkit siitä, miten olen vaalinut niitä elämässäni. Keski-kesän yöttömän auringon juhlassa harrastetaan paheita, joten kirjoitankin niistä vasta huomenna.

”Cardinal Virtues”, tekijä: iProzac @ Flickr.com

Viisaus eli prudentia

Viisaus on yksinkertaisesti kykyä nähdä tulevaan. Kyse ei ole siitä, että osaisi ennustaa tulevaa jotenkin maagisesti, vaan kykyä arvioida mahdollisia kehityskulkuja ja toimia sen perusteella. Se vaatii muistamiskykyä, kykyä tunnistaa syy-seuraussuhteita ja ennen kaikkea uteliasta luonnetta. Sellaista luonnetta, joka kysyy ”mistä tämä johtuu” sen sijaan, että kysyisi ”miksi?” Jälkimmäisen kun voi osoittaa vaikkapa rukoushetkellä yläilmoihin, mutta edellä olevan voi esittää joko itselleen tai toiselle, itseä viisaammalle ihmiselle.

Tällä viikolla työssäni oli vihdoin alkamassa kaaos. Kaaos, jonka näin jo ennalta viime kuun lopussa, ja josta kirjoitin budjeteista äänestävälle sekä vaaleilla valitulle luottamushenkilölle. ’Vihdoin’ on sana, jota käytän, kun kohtaan ennustukseni. Sitä odottaa usein epävarmuudessa, mutta sen puolesta voisi lyödä joskus jopa vetoa. Kun sen vihdoin kohtaa, niin mieli kevenee. Sitä ei tarvitse enää odottaa.

Rohkeus eli fortitudo

Rohkeutta on aina pyritty analysoimaan ja kuvailemaan eri tavoin. Minusta rohkeus on ennen kaikkea valinta. Se on valinta, jossa päättää kohdata sellaisia asioita kuin tuska, kipu, vaara, epävarmuus tai pelottelu. Rohkeuden voi tunnistaa ulkopuolisena, mutta se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Rohkeus esimerkiksi nousta kiusaajaa vastaan. Silloin voidaan puhua muun muassa moraalisesta rohkeudesta, rohkeudesta puolustaa oikeaa ja vastustaa väärää. Ei kaikki rohkeus sijaitse taistelukentillä tai uhkarohkeissa koitoksissa.

Tähän liittyvä esimerkkini liittyy jälleen työhöni ja tähän viikkoon. Uskalsin nousta vastustamaan ihmistä, joka on tähän mennessä kokenut epäonnistumiset projektissa muiden syyksi. Nousin puolustamaan muita työntekijöitä, sillä en ollut yksin tuossa tilanteessa. Se johti siihen, että hän myönsi ensimmäisen virheensä. Hän ei voinut paeta tällä kertaa totuutta siihen, että joku olisi ollut heikompi kuin hän. Hän oli tuolla hetkellä häntä pätevimpien ihmisten keskellä ja minä uskalsin nousta vastustamaan hänen näkemystään. Valitettavasti joudun puolustamaan muita jo ensi maanantaina, sillä tuona päivänä moni tulee syyttämään minua ja kollegoitani johtajuuden puutteesta. Puutteesta, joka ei ole asiantuntijatehtävissä olevien vika.

Oikeamielisyys (oikeudenmukaisuus) eli iustitia

Oikeudenmukaisuus vilisee meidän arkielämässämme tämän tästä, mutta se on itseasiassa vaikein määriteltävä. Mitä on oikeudenmukaisuus? Mistä sen tunnistaa?

Pohjaten omaan oikeus- ja moraalikäsitykseeni sekä kokemukseeni tästä elämästä esitän, että oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä. Se on ihmisten tasavertaista kohtelua, joten se ei ole suoranaista tasa-arvoa. Esimerkiksi johtaja on silloin oikeudenmukainen, kun hän ei suosi ketään alaisistaan ja jakaa meriittejä silloin, kun sille on aihetta. Silloin hän pitää tasapainon alaistensa välillä ja suhteessa itseensä. Jos hän alkaa suosimaan perusteetta tiettyjä alaisiaan ja ottaa silmätikuksi muita sekä antaa ylistystä tai palkitsee pelkän naamakertoimen perusteella, niin hän aiheuttaa epätasapainon alaisten välille. Tuo johtaa lopulta siihen, että johtajalla ei olekaan kuin ne suosimansa henkilöt todellisina alaisinaan muiden kääntyessä häntä vastaan.

Kohtuullisuus eli temperantia

Moni saattaisi olla tästä eri mieltä filosofian kentällä, mutta minulle kohtuullisuus ja itsekuri sisältävät niin paljon samoja elementtejä, että minulle nuo sanat ovat samaa tarkoittavia synonyymejä. Kohtuullisuus on mielestäni sitä, että asettaa käytökselleen ja toiminnalleen rajat. Se on kykyä sanoa ei ja kykyä sanoa kyllä oikealla hetkellä, moraalisesta näkökulmasta katsottuna. Kohtuullisuus näyttäytyy selkeimmin nautintojen osalta, mutta elämä on niin pyhä mielestäni, ettei sitä sovi viettää askeettisissa olosuhteissa. Nautintoja tulee harrastaa, joskin itsekuria noudattaen niiden ei pidä antaa hallita elämää. Kohtuullisuus ja itsekuri tulee eteen myös vuorovaikutussuhteissa ja siinä, miten kohtelemme ihmisiä. Rankaisemme vain tarpeen niin vaatiessa ja vain, jos teko on tekohetkellä tahallinen. Se voi olla myös sitä, että hillitsee itsensä ja antaa rakentavaa palautetta haukkujen sijaan. Se on tunteiden kontrollia niin, ettei anna tunteilleen ylivaltaa tietoisen ajattelun kustannuksella.

Olen onnistunut kohtuullisuudessa päihteiden osalta. Olen käyttänyt niitä silloin, kun niiden väärinkäytön mahdollisuus on vähäinen. Juon alkoholia pääasiassa silloin kun minulla on hyvä olla, huonon päivän sattuessa kieltäydyn korkkaamasta. Poltan kyllä marihuanaa tarjottaessa, enkä kieltäydy siitä kovinkaan usein. Ennen tarjouksen hyväksymistä kuitenkin tulen miettineeksi, että ”pitääkö minun tehdä seuraavan neljän tunnin aikana jotain sellaista, mikä voisi jäädä tekemättä tämän johdosta?” tai ”tulenko tällaisen valinnan johdosta näyttäneeksi huonoa esimerkkiä niille, jotka yhteiskunnan normien mukaan tulisi säästää päihtyneen näkemiseltä?” Kysymyksiä, joita minun jo ammattimenneisyyteni johdosta tulee kysyä itseltäni.

Kohtuudessa ja itsekurissa olen epäonnistunut todella monta kertaa lähisuhteideni osalta, erityisesti parisuhteissa. En ole yrityksistä huolimatta kyennyt hillitsemään tunteitani, vaan olen menettänyt usein itsekurini. Sitä on tapahtunut muuallakin, mutta tietyissä olosuhteissa. Tuolloin minun täytyy olla nälkäinen ja alhaisesta verensokerista kärsivä, väsynyt valvomisen ja fyysisen sekä henkisen rasituksen takia ja minulla täytyy olla valtava stressi päällä. Lähisuhteissa itsekurin hetkellinen menetys on todella tuomittavaa, vaikka itsekuria ei löydy läheisiltäni. Itsekurin kadottaminen ei ole muiden syy, sen syyllinen löytyy aina peiliin katsottaessa.

Kristillisiä hyveitä

Nöyryys on varmasti yksi kauneimpia hyveitä, joita kristillisessä liturgiassa vaalitaan. Nöyrä ihminen ei koskaan asetu toisen yläpuolelle ja pidä itseään sen parempana kuin muitakaan. Antiikin hyvekäsityksiä tarkasteltaessa nöyryys ei olekaan hyve, vaan sen rinnalla jopa ylpeys ja suurisieluisuus ovat hyveitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että Aristoteleen aikana naisen asema yhteiskunnassa oli ajoittain alhaisempi kuin orjan.

Nöyryys on oikeastaan ehdoton vaatimus, että kykenee pysähtymään ja kuuntelemaan toista ihmistä. Kuulemaan tämän puheen ja kuuntelemaan viestin sanojen takana eli ymmärtämään toista. Ihminen ei voi harjoittaa empatiaa, mikäli hän ei ole nöyrä. Ihmisestä ei kasva viisasta, jos hän ei vaali nöyryyttä. Ihminen, joka ei osaa olla nöyrä ei myöskään kehity. Tai kehittyy, mutta hyvin hitaasti ja kantapään kautta.

Viimeisenä hyveenä nostan esille lempeyden. Valitsin tämän eri hyveiden joukosta, sillä se johtaa anteeksiantamukseen ja siten rakkauteen. Ihmisen on helppo vihata ja rakastua, mutta rakkauden ylläpitäminen vaatii pehmeää ihmiskäsitystä ja lempeyttä myös väärin tehneitä kohtaan. Lisäksi lempeän vanhemman tai opettajan ohjauksessa lapsi tai oppilas kehittyy noudattamaan hyveitä sen sijaan, että nojaisi saamansa esimerkin mukaisesti paheisiin.

---

Onko hyveiden vaaliminen huono asia ja jotain vanhaa sekä menneestä ajasta kumpuavaa? Onko hyveiden vaaliminen adaptaation ja reformiajattelun vastaista? Ei mielestäni. Itse asiassa me sopeudumme erinomaisesti muuttuvaan ympäristöön ja reagoimme yllättäviin tilainteisiin paremmin, mikäli kykenemme vaalimaan hyveitä. Ja jos hyveitä vaalii realistisin odotuksin, niin nautintoja voi harrastaa yllin kyllin menettämättä kosketustaan vaalimiinsa hyveisiinsä.

Kuin Akilles vailla haavoittuvuutta?

Nyt kun juhannus näyttää kuluvan minulla yksinäisyydessä, niin ajattelin käsitellä elämääni hieman erilaisesta näkökulmasta käsin. Mitä jos olenkin aiheuttanut kohtaamani kärsimysnäytelmät itse?

Kiusattuja, karsastettuja ja hyljeksittyjä on aina lohdutettu sillä, että se ei ole heidän itsensä vika, etteivät he saa osakseen ihmisarvoista, kunnioittavaa ja myötätuntoista kohtelua. Meitä sorsittuja on usein muistutettu siitä, että kohtalon kova koura kurittaa meitä muiden ongelmien takia. Ettei se ole meidän syymme, ettemme tule valituksi arvostusta jaettaessa. Olen kuullut niin paljon elämäni aikana näitä vakuutteluja ja lukenut siitä sadoittain artikkeleita, niin netistä kuin kirjoista. Jotkut jopa väittävät, että meille on ehkä varattu viisauden polku. Sellainen, joka johtaa hyvin suureen arvostukseen ja se matka vaatii kärsimystä.

Jos katson tätä maailmaa vailla ennakkotuomioita, niin ihmisen käytös toista kohtaan kertoo toisenlaista tarinaa. Me hyljeksimme poikkeavia yksilöitä, koska heihin ei voi samaistua. He eivät kuulu samaan joukkueeseen, sillä samaan ryhmään kuuluakseen tulisi olla samasta muotista valettu. Sivistyksen kuoren ollessa erittäin ohut valtaosa ihmisistä alentuu kerran, jos toisenkin vihaamaan erilaisuutta elämänsä aikana. Sitä väistämättömyyttä ei poista edes kattava yleissivistävä koulutus tai huolellinen kasvatus. Kykymme tuntea rakkautta tuo mukanaan kyvyn vihata, ja se viha kohdistetaan erilaisiin. Rakkaus on varattu niille, joihin voimme samaistua.

Erilaisuuteni on ilmennyt aina siinä, että kyseenalaistan sisäisesti vallalla olevat mallit ja auktoriteetit. Kannatan kyllä auktoriteetteja, sillä ilman sitä yhteiskunta ja yhteisöt olisivat tuuliajolla. Kyvyttömyyteni muodostaa ymmärrettäviä lauseita alle kouluikäisenä ja vaikeudet viestiä verbaalisesti alakoulussa aiheuttivat sen, että minä näyttäydyin poikkeavana yksilönä. Poikkeavuuttani korosti se, että en edes yrittänyt mukautua massan mukaan. Minulla oli tosin haaveena jo hyvin nuorena saada edes yksi hyvä ystävä, joka ei olisi minua kohtaan ilkeä ja epäkunnioittava, joskin en osannut vielä nimetä noita asioita noilla termeillä. Haaveeni ja haluni eivät kohdanneet sen vaatimuksen kanssa, joka olisi suonut haaveeni toteutumisen: Mukautuminen ympäröivään yhteisöön.

Pitäisikö jonkun olla pahoillaan, että olen joutunut silmätikuksi erilaisuuteni vuoksi? Pitäisikö jonkun lohduttaa ja sanoa, että ”kyllä sinä vielä saat hyvän ystävän ja sinut hyväksytään juuri tuollaisena yksilönä kuin olet?” Ei. Ainoa, jonka pitää olla pahoillaan kohtaamistani ongelmista olen minä itse. Olen ollut itse aiheuttamassa itselleni vaikeuksia ja vaikeuttanut haaveideni toteutumista. Olen ollut vastarannan kiiski, joka on aina havainnoinut maailmaa hyvin eri tavalla kuin monet muut. Näen samat asiat kuin muutkin, mutta käsittelen niitä tyystin eri lailla.

Syytä on turha etsiä esimerkiksi saamastani kasvatuksesta. Vanhempani tekivät erinomaista työtä siihen nähden, millaiset eväät heille oli annettu. Sille he eivät voineet mitään, että kehitykseni oli takkuavaa ulosannin osalta ja olen herkkä. On turha syyttää kotioloja, sillä siellä arvostettiin ajoittain järkkymättömyyttä ja tunteiden kovettamista. Olin vain alusta alkaen sellainen, etten oikein sopinut siihenkään ympäristöön. Ja sain kuulla siitä muun muassa vanhimmalta veljeltäni. Huomiota kiinnitettiin siihen, että esineitä särkyi eikä siihen, että kehon sisälläkin saattoi toisinaan särkyä jotain. Vanhempani yrittivät parhaansa mukaan kasvattaa minua kohtamaan kylmä, koruton ja ankara maailma, jossa he osittain epäonnistuivat minun henkilökohtaisten ominaisuuksieni takia.

Olen kokenut vakaviakin masennusjaksoja ja ne ovat vaikuttaneet minuun todella valtavasti. Se ei ehkä johdu siitä, että minulla ei ole ollut keinoa purkaa niitä. Ehkä se onkin vain johtunut siitä, että minä en ole riittävän vahva kestämään vastoinkäymisiä. Erilaisuuteni on heikkouteni ja se näkyy siinä, että järkyn sisäisesti kohdatessani surua ja tuskaa ympärilläni. On hyvin todennäköistä, että menettämäni läheinen nuoruudessani on vaikuttanut elämääni irti päästämisen kyvyttömyyden kautta. Ei siksi, että se olisi traumatisoinut minua. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että en ole päässyt yli kohtaamaani vastoinkäymistä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, niin ehkäpä kiusaajani ja minua hyljeksineet ihmiset yrittivät tehdä alitajuisesti minulle palveluksen. Kokemani hyvinkin rankka kohtelu on ollutkin koulutusta tulevaan ja muistutus siitä, että tunteiden paljastaminen haavoittaa syvästi. Jos tunteensa ja siten suurimmat heikkoutensa paljastaa muille, niin aina löytyy joukosta joku, joka yrittää hyväksikäyttää niitä. Se ei ole stereotyyppiseen miehen malliin kasvattamista, vaan sitä on saanut osakseen myös naispuoliset kasvukkaat.

Tämä pohdiskeluni pohjautuu siihen, että riisuessamme sivistyksemme paljastamme elämän todelliset pelisäännöt. Vahvat päihittävät heikot ja vain vahvuuden suomalla oikeudella saa jatkaa sukua sekä päättää yhteisön asioista, hallita muiden elämää. Me ihannoimme suuresti sankarimyyttejä, jotka viestittävät suuresti noita arvoja. Siteeraamme antiikin teoksia ja tutkimme niitä, esimerkkinä Akilles. Akilleshan oli voittamaton soturi, mutta pienen haavoittuvuuden takia hänet pystyi lyömään ja siten surmaamaan. Minulle Akilleen kantapää onkin näin ollen metafora sille, että heikkouksiaan tulisi suojata muilta ihmisiltä. Sillä ne paljastaessaan ihminen asettuu haavoittuvaan asemaan ja antaa toisille mahdollisuuden lyödä tämän maahan surmatakseen joko fyysisesti tai henkisesti.

Onko kiusaaminen sitten jonkinlainen luontaisesti esiintyvä käyttäytymistapa vahvuuden kehittämiseksi? Ainakin se on yleismaailmallinen ilmiö ja se tulee ihmiseltä luonnostaan. Ihmistä täytyy kasvattaa, jotta tämä ei syyllisty kiusaamiseen. Tästä voisi päätellä, että sillä on merkittävä evolutiivinen merkitys. Me vain olemme päättäneet, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se aiheuttaa suurta henkistä tuskaa, jota me emme kestäkään. Taidamme olla sen suhteen hieman tekopyhiä, sillä silloinhan me kiellämme luontomme. Kannatamme kyllä luonnonmukaisuutta ja harmoniaa muun luonnon kanssa, mutta kiellämme itseltämme ihmisen kehityshistorian seuraavassa sivulauseessa. Ajattelemme, että näin toimimalla teemme pesäeron barbaariseen ja kaoottiseen luontoon. Vakuutamme sillä itsellemme älykkyyttämme ja poikkeuksellisuuttamme.

Jos on rehellinen itselleen ja tekemilleen havainnoilleen, niin on pakko myöntää erheelliset ajattelutapamme. Elämä on syntymästä alkaen luopumista ja mukautumista muuttuvaan ympäristöön. Kiusaamisella on ehkä silloin paikkansa tuossa elämänmittaisessa opetuksessa, joka ei koskaan lakkaa olemasta osa elämäämme. Ehkä se valmistelee meitä kohtaamaan mitä erilaisemmat vaikeudet niin, että kykenemme luovimaan selviytymiskamppailusta ulos voittajina. Ja jos on kykenemätön omaksumaan sen mukanaan tuomia oppeja, niin ihminen ahdistuu ja masentuu. Se johtaa mahdollisesti kuolemaan, sillä selviytymis- ja elämänhalu katoaa noiden tunteiden myötä ajan kuluessa.

Masennukseni erittäin selkeä piirre on ajatukset, jotka toistavat minulle mantran lailla seuraavaa toteamusta: ”Sinulla ei ole oikeutta elää. Sinä viet jatkuvasti jonkun paikan. Maailma olisi hitusen parempi paikka muille elää, jos et olisi edes syntynyt.”

Ehkä alitajunnastani kumpuavat viestit ovat aina olleet oikeassa, mutta olen ollut kykenemätön mukautumaan ja siten toimimaan niiden mukaan. Olen kyllä sovittanut koiran nahkaisen talutushihnan kaulani ympärille ja toisen pään liiterin välikattoon, katsoen sen jälkeen jalkani alla horjuvaa pölkkyä. Olin tuolloin aiheuttanut läheiselleni ja itselleni niin pahan olon, että uskoin hetkeni tulleen. Kuin jostain syvästä kummuten ajatukseni valtasi vahva kapinahenki ja päätin olla tekemättä itsemurhaa. Haistatin kaikelle tuolla hetkellä pitkän vitun ja jatkoin elämääni. Ja tuolla matkalla olen edelleenkin.

Niin. Ajatukseni saattavat kuulostaa hyvin synkiltä ja epämieluisilta, mutta ehkäpä olen vihdoin ottamassa opiksi kokemuksistani. Voisin kokeilla aloittamatonta työtä itseni kovettamisen suhteen ja katsoa, että kykenisinkö menemään valtavirran mukana edes kerran. Se ehkä riistää minulta romanttiset kuvitelmat herkkyyden jakamisesta toisen herkän ihmisen kanssa, mutta ainakin olisin vahva ja särkymätön. Minuun ei vaikuttaisi minkäänlaiset hyökkäykset ja kykenisin kohtaamaan edessä olevat vastoinkäymiset sekä menetykset järkkymättä. Olisin kuin antiikin aikaan ihannoitu legendojen Akilles. Sillä erotuksella, ettei minulla olisi hänen haavoittuvuuttaan. Kohtaa sydämessä, johon voisi ampua nuolen surmatakseen minut henkisesti.