Olin raivoissani ja pysähdyin ajattelemaan

Joo me ollaan lasten kanssa turva kodissa koska mä varmaan tapan itteni kohta..

Sain edellä olevan viestin nuorelta naistuttavaltani, jonka poikaystävä oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Olin kätellyt kyseistä nuorta miestä viisi päivää aikaisemmin, kun olin käynyt vierailemassa heidän luonaan ja kuulemassa kuulumiset. Heti perään sain taas jälleen toistaa hänelle samat sanat kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin: Ei, hän ei ole murhaaja. Ei, häntä ei ole kirottu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hetken asiaa mietittyäni tulin jopa vihaiseksi. Olen itse ollut sovittamassa muutaman kerran hirttosilmukkaa kaulani ympärille, mutta olen pyörtänyt päätökseni puhtaasti velvollisuuden tunnosta. Ei, kuka sitten pitäisi huolta koirastani? Ei, kuka sitten kävisi omaisuuteni läpi ja joutuisi tekemään tavaroiden hävittämisen? Elämä on joskus näyttänyt täysin lohduttomalta, mutta viime hetkellä olen oivaltanut jonkin syyn, miksi minun ei tulisi tehdä sitä. Suurin ja painavin syy olla edes ajattelematta viimeistä vaihtoehtoa olisi oma lapsi tai lapset. Olin vihainen siitä, että ihminen voi heittäytyä niin itsekeskeiseksi, sellainen ihminen, jonka kontolla on kahden pienen lapsen elämä. Olin aivan raivoissani. Kunnes rauhoituin ja totesin, että yhteiskuntamme on perseestä kun huomioi mielenterveyspalveluiden tason.

Mielenterveyspalvelut saavat tyydyttävän arvosanan minulta siinä hoidon vaiheessa, kun ihminen on jo joutunut pohjalle. Hylätyn arvosanan MiePä-palvelut saavat pro-aktiivisesta työstä. Mielenterveyshoitajalle pääsee ilmaiseksi, mutta tieto tästä ei leviä yhtään mihinkään. Ihan kuin sitä tietoa ei edes haluttaisi kuuluttaa kaikelle kansalle. Ongelmiin pitäisi puuttua, ennen kuin niistä edes tulee ongelmia. Se säästäisi yksittäisen ihmisen kallisarvoista elämää ja madaltaisi pitkässä juoksussa terveydenhuollon kustannuksia. Jos mieli sairastuu, niin sitten alkaa sairastumaan koko keho. Tai kehon sairastuessa mieli seuraa mukana. Miten vaikeaa yhteiskunnan päättäjille tämän asian tajuaminen voikaan olla?

Eilen oli viimeinen työpäiväni opettajana. Tarkistin viimeisiä kokeita ja löysin erään puolivillaisesti tehdyn kokeen lopusta viestin, josta osan julkaisen tässä seuraavaksi:

…tämä oli viimeinen tunti minkä pidit minulle. Olet loistava opettaja ja yksi niistä harvoista kenestä pidin (ja niitä opettajia ei ole paljon)… Olet esimerkki siitä, että ei tarvitse sitä yliopisto(koulutusta) ollakseen hyvä opettaja…

Viestissä oppilas kertoi keskeyttävänsä opinnot, jotta hän saa elämänsä kuntoon muilta osa-alueilta. Luin tekstin useaan kertaan, pohdiskelin tämän oppilaan tilannetta ja päädyin samaan lopputulokseen. On parempi selvittää oman elämän ongelmat, jotta pystyy keskittymään opiskeluun ja sen jälkeen koittavaan työelämään. Uskon, että tuo määrätietoinen nuori nainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja osaa tehdä elämässään oikeat päätökset.

Tiedättekö mitä? Tekisin itse hänen asemassaan samanlaisen ratkaisun: Oma pesä ensin kuntoon, sitten vasta muut asiat. Toivonkin todella, että kyseinen oppilas tai oikeastaan entinen oppilas saisi elämänsä haasteet selvitettyä, että voisi keskittyä elämiseen. Hän on sen ansainnut, hyvän elämän.

 

Pienestä tytöstä, läsnäolosta ja opettamisesta

Vanhemmuus ja aikuisen rooli lapsen elämässä on pyörinyt mielessäni viime aikoina melkoisesti. Minulla ei ole biologisia jälkeläisiä, mutta näitä asioita olen päätynyt pohdiskelemaan työni ja yksityiselämän puitteissa. Opettajan väliaikaisessa pestissä olen palannut tilanteisiin, jotka ovat joko onnistuneet todella hyvin tai todella huonosti, yksityiselämän osalta olen miettinyt omaa suhtautumistani ja käytöstäni lapsia kohtaan. Olen esittänyt kysymyksiä itselleni, kuten ”olenko ollut aidosti läsnä”, ”olenko ymmärtänyt lapsen tai nuoren tarpeet oikein” ja ”olenko onnistunut työssäni nuorten parissa?”

..hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

Ja vastauksia olen saanut seuraavasti toiminnan kautta: Kuluneella viikolla katseltiin alta kouluikäisen tytön kanssa lapsuuteeni kuulunutta piirrossarjaa, Alfred J. Kwakia. Löhöttiin läjässä sohvalla ja kummasteltiin Korpin käytöstä. Meni aikaa ennen kuin tajusin, että ei se sarjan katseleminen ole se tärkein juttu tuolle tytölle, vaan aikuisen kiireetön läsnäolo ja läheisyys. Mielestäni hyvin tärkeä asia siinä mielessä, että olenhan viemässä osaltani tytön äidin huomiota siinä arjessa, joka aiheuttaa täydellä varmuudella mustasukkaisuutta pienessä kasvukkaassa. Toiminnan kautta saatu vastaus oli mieltä keventävä: Jos muistan huomioida myös lasta, niin saan vastavuoroisesti viettää rauhassa aikaa tämän äidin kanssa. Lapsi ei koe joutuvansa tuolloin kilpailijaksi, vaan hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

12879957704_9af94c2527_b
TV:n katselussa ei ole kyse itse ohjelmasta, vaan yhdessä ja läsnäolemisesta.

Toinen vastaus on tullut työssä: Oppilaat ovat uskaltautuneet pohdiskelemaan kanssani, tuomaan mielipiteitään esille joukossa. Tämä johtunee siitä, että en missään vaiheessa ole tuominnut kenenkään esittämiä asioita oikopäätä vääriksi. Sehän itsessään olisi väärin. Oppilas on joko täysin asian ytimessä tai jälki saattaa olla hieman hukassa. Tehtäväni kouluttajana, kasvattajana, mentorina ja kokeneempana on johdattaa oikeille jäljille, muistaen myös niitä, joilla asiat tuntuvat olevan hyvin hanskassa ja lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa nollia niin monessa asiassa. Niin, he saattavat kokea olevansa huonoja, mutta muutamalla täsmäkysymyksellä niin minä kuin oppilaskin huomaa asian toisen laidan. Muistan eiliseltä tilanteen, jossa yksi oppilas hieman häkeltyi, kun osasi vastata johdatteleviin kysymyksiini oikein ja häkeltyi vielä enemmän, kun vierustoveria alkoi naurattamaan tämä ilmeinen ristiriita: Tyhmäksi itseään tituleeraava ei mikään ihan niin tyhmä olekaan. Helvetin epävarma vain.

Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa.

Ja kolmas vastaus, joka jäi mieltäni hyvin paljon askarruttamaan, liittyi jo aikaa sitten tapahtuneeseen koetilanteessa: Naispuolinen opiskelija puhkesi itkuun kun hän unohti koetilanteessa tallentaa tietokoneellaan tekemänsä työn ennen palautusta. Ja niinhän siinä kävi, että hän sulki ohjelman vahingossa ja työ hävisi bittiavaruuteen ennen näytön ajan loppumista. Se mikä itseäni häiritsee tässä eniten on se, että en kuolemaksenikaan muista tuon opiskelijan nimeä, kasvoja tai mitään muutakaan, mistä tunnistaisin hänet. En edes antamastani kurssiarvosanasta, sillä ehdin kyllä nähdä hänen edistymisensä. Hän sai kuitenkin hyvän arvosanan tapahtuneesta huolimatta. Miksi en muista enempää? Muistan vain sen mitä hänelle sanoin, ja hämmentävän tarkkaan: ”Hei, älä hätäänny. Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa. Vahingoista vaan pitää uskaltaa kertoa ja ottaa opiksi, kukaan ei tuomitse sinua siitä. Ja tiedätkö mitä? Jos sinä haluat, niin sinulla on aina mahdollisuus uusia tämä näyttö ja uskon, että silloin sinä et ainakaan toista tätä vahinkoon johtanutta virhettä. Siitä olen aika varma.” Tämä oppilas katsoi minuun ja sanoi, että ”harmittaa ihan hirveästi”, johon taas vastasin: ”No totta hemmetissä sua harmittaa, muakin harmittaisi vietävästi. Mutta kun kävelet tuosta luokan ovesta ulos niin ei mene kauaa, kun mielesi kevenee hyvin pian.”

Mielenkiintoista tässä on todellakin se, että en muista juurikaan mitään muuta kuin itse tilanteen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun, suhteellisen sanatarkasti vieläpä. Toivon ainoastaan, että tuon oppilaan mieli todella keveni väittämäni mukaisesti tilanteen jälkeen. Tuollaiset vastoinkäymiset nimittäin herkimmissä ihmisissä voi jättää merkittävän jäljen muistoihin ja aiheuttaa negatiivisen kokemuksen, heikentäen halukkuutta ja herkkyyttä uuden oppimiselle. Tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vääränlaisen mielikuvan omista kyvyistä. Ja se olisi hirmuinen suuri sääli minun mielestäni.

 

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

28475811358_ba4635cfd0_o
Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Mies, jonka sylissä nainen ja lapsi

36950951106_4799c3e214_b

Äitinsä syleilyssä makasi pieni tyttölapsi pitkän päivän jälkeen, halattavana ja hyväiltävänä. Lapsen katseesta näki levollisuuden ja kaipuun täyttymisen, jollaisen vain ja ainoastaan voi nähdä kodin turvan lämmössä. Äidin käsi pyöritti lapsen valkeita hiussuortuvia sormiensa välissä, silittäen sormenpäillä pieniä silmäkulmia ja kämmenellä pienten kasvojen otsaa. Ja äiti oli miehen syleilyssä, ja tämä katsoi kuinka nainen hoivasi ainokaistaan. Ja lapsi sormeili pienillä sormenpäillään miehen puuvillaneuleen uurteita, kuunnellen kun mies pehmeällä äänellään puheli lempeästi: ”Tämä on lempipaitani. Kaikista niistä minulla olevista paidoista halusin pukea juuri tämän tänään päälle.”

Musiikkisuositus: Handel, Lascia ch’io pianga

Tänään on kansainvälinen miestenpäivä. Edellä yritin kuvailla parhaan kykyni mukaan eilisen hetken, jolloin tunsin olevani mies. Ylpeänä, rauhallisena ja samaan aikaan huolta kantavana minä olin tuossa hetkessä läsnä, enkä kokenut minkäänlaista stressiä. Ylpeänä siksi, että jatkuvasti huolta lapsestaan kantava äiti nukahti syleilyyni ja osoitti näin suurinta luottamusta mitä nainen voi miehelle osoittaa. Rauhallisena, koska tiesin kaiken olevan hyvin ja vailla hätää. Huolta kantavana, koska se on se roolin osa mitä mies ei voi koskaan itseltään ulkoistaa.

Yhteiskuntamme saattaa jonain päivänä olla tasa-arvoinen ja tasavertaisuutta tukeva, mutta velvollisuudentuntoa se ei tule meiltä miespuolisilta ja miesroolin omaksuneilta viemään pois.

Olen kirjoittanut rooleista, lähinnä itseni toistamista ja näyttelemistä rooleista jo useaan kertaan. Viimeksi eilen. Mutta yhtä roolia ei pysty näyttelemään, se kumpuaa aina jostain sisimmästä. Ja se on velvollisuuden tunto. Tuo velvollisuus laittaa miehen asettumaan sellaiseen asemaan, että hän kykenee aina tarjoamaan vastauksen viimeisellä hetkellä esitettävään kysymykseen: ”Mitä me nyt teemme?” Jotkut kuvailevat sitä viimeisiksi sanoiksi, ukaasiksi tai päätökseksi, johon ei voi esittää vastaväitteitä. Joillekin se vaikuttaa tasa-arvon lopulta, mutta se on kaikkea muuta kuin päällisin puolin näyttää. Mies on parhaimmillaan viisas ja osaa kyllä silloin ottaa toiset huomioon. Silloin suunsa avatessaan tätä tulisikin viimein kuunnella.

Pieni ajatusleikki sinulle arvon lukijani. Ota mieleesi ihmistä kuvaileva adjektiivi viisas ja listaa sitten mieleesi ne ihmiset, joita on kuvailtu tuolla sanalla. Laske sitten, kuinka moni heistä on miehiä ja kuinka moni naisia. Voit kertoa vastauksesi esimerkiksi kommenttina tämän kirjoituksen lopusta löytyvällä kommenttityökalulla.

Paras oppi isältäni on kuitenkin se, että mies on lopulta sanojensa mittainen mies.

Oma havaintoni ei liity edellisen kysymyksen määriin, vaan siihen miten viisaaksi mieheksi tai naiseksi tullaan nykypäivänä. Viisaat naiset kulkevat suvussa, sukupolvelta toiselle. Viisaat miehet taas kasvavat sellaisiksi. Ja se tieto mitä viisaat naiset ja miehet mukanansa kantavat, poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Viisaan vanhan naisen luo mennään kuulemaan perhekeskeiset ja kasvatukselliset neuvot. Viisaan vanhan miehen luo mennään kuulemaan yhteisökeskeiset ja johtamiseen liittyvät neuvot. Siihen tosin en ota kantaa, että kuinka usein näiden viisaiden luona käydään ja pitäisikö heitä käydä kuuntelemassa nykyistä useammin.

Alkuperäiskansojen kulttuureissa viisaus on ollut yhteisön tärkein voimavara..

Ennen kuin luot mielessäsi minkäänlaisia urautuneiden ajatusmallien mukaisia mielikuvia siitä, että minä saattaisin olla väärässä ja hourailla, niin tarkastellaan ensin minua viisaampia ihmisiä. Alkuperäiskansojen kulttuureissa viisaus on ollut yhteisön tärkein voimavara, jonka avulla on selvitty vaikeat katovuodet ja joiden avulla on selvitty myös sellaisetkin vaikeudet, jotka ulkoa tulevat uhat ovat heille langettaneet. Kuten eurooppalaisten suorittama etninen puhdistus uudella mantereella, jota myös pehmeästi kolonisaatioksi kutsutaan. Siinä eurooppalaiset toteuttivat älykkyyttään, ulkoistaen viisauden ylemmille voimille. Millainen olisikaan maailma nyt, jos löytöretket olisikin tehty evankelioinnin ja riistämisen hengen sijaan oppia kartuttaen? Menneille me emme voi enää mitään, mutta omille valinnoillemme me pystymme tekemään kaiken.

Velvollisuuden tunto on jotain mitä ei voi näytellä, mutta sellaisen pystyy herättämään henkiin sisällään. Viisaaksi ei välttämättä kykene ikinä kasvamaan, mutta velvollisuudentunnon omaavaksi kylläkin. Ja se on miehen tärkein tehtävä, sitä ei kukaan pysty häneltä riistämään. Yhteiskuntamme saattaa jonain päivänä olla tasa-arvoinen ja tasavertaisuutta tukeva, mutta velvollisuudentuntoa se ei tule meiltä miespuolisilta ja miesroolin omaksuneilta viemään pois. Kirjoitan miesroolista, sillä olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat syntyneet naisiksi, mutta ovat kasvaneet ja kehittyneet miehiksi. Eivät ehkä biologialtaan, mutta henkisesti kyllä. Ja siinä he ovat usein näyttäneet minulle mallia, miten voi olla mies ja kantaa miehisyyttä anteeksi pyytelemättä.

Se mitä huono on, taas saattaa merkitä sinulle hyvin erilaisia asioita kuin minulle allekirjoittaneelle.

Velvollisuudentuntoisen miehen tulisi myös tunnistaa oma viisautensa ja hakeutua sellaisen luo, jos ei sitä itsestään tunnista. Ja viisautta on vaikea tunnistaa, ellei osaa lukea asioita niin sanotusti rivien välistä. Älykkäät ihmiset osaavat käyttää laajaa sanavarastoa hyödyksi, taitavat puhujat ja kirjoittajat osaavat kyllä käyttää sanoja monipuolisesti. Ihmisen ei kuitenkaan tulisi hämmentyä ja tulla huijatuksi sanoista, eikä takertua yksittäisiin sanoihin. Viisasta ihmistä et löydä politiikan parista tai nykyisenkaltaisista johtajista, vaan se viisas ihminen löytyy mitä todennäköisemmin kantakapakkansa pöydästä seurailemassa itsekseen muiden ihmisten elämää tai kotoaan istumasta ja katselemassa juuri tällä hetkellä ikkunasta ulos, ihaillen lintulaudan elämää.

Kirjoitan lopuksi isästäni, jolta olen oppinut ja ollut oppimatta monenlaisia asioita. Hänestä olen kuitenkin oppinut sen, että mies voi kehittyä oikein kelvoksi ihmiseksi, vaikkei koskaan omaisi herkkyyttä kasvaa viisaaksi. Isäni ei ole viisas mies, vaikka hänellä olisi ollut siihen lahjoja olemassa. Häneltä puuttui nimittäin aina kyky nähdä sen kolmannen aidan tai rajapyykin, miten sen haluaakaan kuvailla, toiselle puolelle. Se näyttäytyi nimittäin päätöksinä, jotka aikaa myöten ovat osoittautuneet todella huonoiksi. Se mitä huono on, taas saattaa merkitä sinulle hyvin erilaisia asioita kuin minulle allekirjoittaneelle.

Paras oppi isältäni on kuitenkin se, että mies on lopulta sanojensa mittainen mies. Jos menee pilaamaan sanojensa merkityksen mielivaltaisella toiminnallaan, niin sanojensa arvostusta ei koskaan saa takaisin helposti. Ja vaikka olen sen opin saanut isältäni, niin siitä huolimatta olen saanut tuta tuota oppia myös oman kantapääni kautta. Se, että millaisessa tilanteessa ja millainen tarina siihen taas liittyy, niin kerron sen sitten jonain toisena kertana.

Mietteitä rooleista miestenpäivän aattona

166929656_0d829cdeef_b

Huomenna tiistaina 19. päivä on kansainvälinen miestenpäivä. Silloin on aiheellista muistaa kaikkia yhteisömme miehiä, jotka syystä tai toisesta eivät tule muuten muistetuksi. Miesten- ja naistenpäivän yksi hienoimmista piirteistä on se, että siinä keskitytään tasa-arvon edistämisen lisäksi niinkin yksinkertaiseen asiaan kuin merkityksellisyys. Jokaisella ihmisellä on jonkinlainen paikka tässä elämässä ja sitä myötä yhden ihmisen rooli jonkun muun elämässä.

Mitä jos huomenna naiset avaisivatkin miehille ovia ja aiheuttaisivat hämmennystä miesten mielissä?

Joku voisi älähtää, että vastahan tässä isänpäivää vietettiin. Isänpäivä on täysin puhdas muistopäivä. Muistamme isiä. Isänpäivänä osa isistä saavat sänkyynsä aamupalan ja osa jatkaa elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isyys ei välttämättä merkitse kaikille yhtä paljon kuin perheenisälle. Sukupuoliroolit taas koskettavat aivan jokaista, joka omaa jonkinlaiset fyysiset ominaisuudet lokeroituakseen näiden roolien mukaisesti.

Roolit ovat olleet murroksessa jo pitkän aikaa, joten niistä tulisikin keskustella vähintään sen kerran vuodessa. Naisille roolien muuttuminen ei ole ollut helppoa, mutta siellä taustalla on ollut halu (ja täysin oikeutettu sellainen) muutokseen ja muutos ei ole tullut täysin tyhjästä. Edistykselliset, joskin harvalukuiset miehet ovat olleet tukemassa tasa-arvon kehittymistä, mutta samalla on syntynyt pihalla olevien miesten yhteiskuntaluokka. He äänestävät populisteja, kannattavat antifeminismiä ja jakavat naistenvihaajien tuottamaa materiaalia. Ja jos heitä kaikkia jututtaa ajan kanssa, niin he eivät itse asiassa ajattele kuin populistit, he eivät vihaa feminismiä eivätkä he todellakaan ole naistenvihaajia. He ovat ainoastaan ihan helvetin eksyneitä piruparkoja.

Sekin jo riittää, että kiittää miestä tämän olemassaolosta.

Miestenpäivänä tulisikin muistaa miehiä ja näyttää arvostusta heille. Arvostuksen ei tarvitse olla teennäistä. Sekin jo riittää, että kiittää miestä tämän olemassaolosta. Ei arvostuksen saamiseen tarvitse uro- tai sankaritekoja, ei tarvitse olla kenenkään biologinen isä tai antaa elämänsä määräytyä ympäristön muutoksen mukaan. Saa olla oma itsensä ja tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli. Ei ole pakko omaksua vanhahkoa sukupuoliroolia tai minkäänlaista roolia ylipäätään. Saa selvittää vastauksen kysymykseen, että ”kuka minä olen?” ja toteuttaa sitä lopun elämänsä ajan.

Voin väittää nähneeni ihan riittävän monta sukupuoliroolittunutta miestä, jotka olisivat tarvinneet muistutuksia roolien vahingollisuudesta. Kuinka moni alkoholisoitunut pohjalainen mies olisikin elänyt vähemmän rappiollista elämää, jos rooli ei olisi ollut painamassa hartioita. Kuinka moni perhe ja perheen lapsi olisi saanutkin toisenlaisen elämän, jos jäykkä sukupuolirooli olisikin sallinut eron? Jäykässä miehen sukupuoliroolissa kun on kaksi vahingollista seikkaa: Tunteita ei näytetä selvinpäin ja periksi ei anneta, joten välillä perheen on paettava lumihankeen humalaista, tunteitaan mielivaltaisesti purkavaa humalaista miestä.

Voin väittää myös nähneeni nuoria miehiä, jotka ovat löytäneet oman roolinsa jo hyvin varhain. He ovat päättäneet tulla parhaiksi kädentaitajiksi tai parhaiksi ihmisasiantuntijoiksi. Muu elämä loksahtelee kyllä siinä perässä paikoilleen kuin itsestään. Erinomainen asenne. Ja pitääkin olla, sillä moni heistä on nähnyt omien vanhempien kautta jäykkien sukupuoliroolien kielteisen vaikutuksen. ”Mikset sä voi vaan saatana myöntää, että periksi antaminen ei ole häpeällistä? Tuon käytöksen jatkaminen se vasta häpeällistä onkin!”

Niin. Mitä jos huomenna naiset avaisivatkin miehille ovia ja aiheuttaisivat hämmennystä miesten mielissä? Tarpeen tosin on muistuttaa tuolloin, että ”hyvää kansainvälistä miestenpäivää” etteivät reppanat vain ala luulla itsestään liikoja. Naisille kun ovien availu ja sulavasti sujuvat hyvät käytöstavat kohottavat hetkellisesti mieltä, eivätkä he ala sen takia kuvittelemaan itsestään liikoja. Toista on miesten laita, kerron sen syvällä ja laaja-alaisella kokemuksellani itsestäni ja muista miehistä.

Kusettamisesta silta Suomen amfetamiinipääkaupunkiin

Jujuttaminen on helppoa, meitä on äärimmäisen helppo johdatella mielipiteiden osalta. Siihen tarvitsee vain ripauksen uskottavaa esiintymistä, kykyä jyrätä eriävät mielipiteet ja rautaisen tahdon johdattaa tietoisesti ihmisiä harhaan. Tuohon rautaiseen tahtoon riittää jompikumpi kahdesta, ja ne ovat harhainen uskomus tai epäsosiaalinen persoona. Harhaisen uskomuksen omaavia ihmisiä tapaa parhaiten kirkon saarnastuoleissa ja säntillisemmässä kirkkokansassa. Epäsosiaalisia persoonia löytyy eniten pörssiyritysten johtoportaista.

104399461_72c6ad745d_b

Valtaosalla ihmisistä on vaikeutta tunnistaa täsmällisesti näitä kahta, vaikka se intuitio saattaa väläytellä punaista varoitusvaloa tällaisten ihmisten kohdalla. Jos tuon varoituksen sivuuttaa, niin silloin on antanut aikaa itsensä vaikuttamiselle tällaisen sumuttajan toimesta. Se intuitio ei ole jatkuvassa toiminnassa alitajunnassamme turhan takia, sen yksi tehtävä on varoittaa meitä vaarasta. Uskokaa siis tätä hälytysjärjestelmäänne, kiinnittäkää huomiota siihen mikä aiheuttaa sen epämukavan fiiliksen.

Opetus- ja koulutustyössä olen pannu merkille sen, että nuoria on todella helppo johdatella. Heiltä puuttuu opittava kyky kyseenalaistaa puhuttuja asioita. Se johtuu siitä, että kotona ei ole opetettu syy-seuraussuhteiden käsittelyä riittävän noususuuntaisesti. Se ei ole vanhempien vika, sillä heiltäkin se todennäköisesti puuttuu. Kyse on kuitenkin opittavasta taidosta ja yllätys yllätys, sellaisen taidon oppii riittävän laadukkaassa koulussa. Ja sen koulun oppiasteella ei ole tässä tapauksessa mitään merkitystä.

Esimerkiksi matemaattisluonnontieteellisten oppiaineiden yksi tärkeimmistä opeista on syy-seuraussuhteiden tarkasteleminen numeroiden avulla. Matematiikan perustaidot pitää olla riittävän hyvin hallussa, että saadaan työkalut fysiikan lakien tarkasteluun. Ja jotta näitä ilmiöitä saisi vietyä pohdiskelun puolelle, niin tarvitaan myös humanistisia tieteenaloja tueksi. Joku voisi huutaa käsillä viittoen, että ”hei! Meillähän on jo lukiot!” Niin on, mutta missä vaiheessa oppilailla on aikaa pysähtyä harjoittamaan aivojaan? Lukiossa aivoja kuormitetaan jatkuvasti uudella tiedolla, joten minun huoleni liittyy itse lepäämiseen. Se on se vaihe, jolloin aivot todella kehittyvät.

Kielellisten valmiuksien kehittäminen on jatkuvaa ja tahdosta riippumatonta. Altistaminen kehittää kielellisiä valmiuksiamme jatkuvasti, joten siihen ei tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota. Kielellisten valmiuksien heikompi kehitysaste kielii vain siitä, että sitä prosessia häiritsee jokin tai jotkin asiat. Se mihin pitäisi kiinnittää huomiota on muun otsalohkon alueen treenaus, jota on tapahtunut todella vähän niillä oppitunneilla, joille olen itse oppilaana osallistunut.

Otsalohko. Tuo rakas aivojeni osa, joka vastaa näistä asioista itsessäni: Persoona, käyttäytyminen, tunteet, järkeily, suunnitelmallisuus, ongelmaratkaisu, viestintä, keskittyminen ja tietoisuus. Näihin otsalohkon ominaisuuksiin olen saanut kehitysapua jotain muualta kuin koulusta. Koulussa olen oppinut pääasiassa nämä asiat: Lukiosta opiskelutekniikat, ammattikoulusta substanssiosaamisen kehittämisen lähtökohdat ja ammattikorkeakoulussa työkalut itseopiskeluun. Ei ihme, että masennukseni hoito alkoi vasta sitten, kun opiskeluoikeuteni korkeakoulussa päättyi.

Otsalohkossa toimii sellaiset mielihyvähormonit, että niiden avulla ihmisen ei tarvitse nauttia minkäänlaisia huumausaineita. Kun olen tehnyt huomioita opetuksen laadullisesta heikkenemisestä myös sieltä opettajanpöydän takaa, niin olen alkanut kiinnittämään huomiota mielialalääkkeiden käytön yleistymiseen. Minusta nämä kaksi asiaa korreloivat. Mutta se ei ole ainoa asia. Mielialalääkkeitä määrätään entistä enemmän myös työelämässä oleville aikuisille ja mielenterveyssyyt ovat tärkein työkyvyttömyyseläkkeelle ajava asia tänä päivänä. Missä on siis pulma? Esitän hypoteesini seuraavassa ja viimeisessä tekstikappaleessa.

Ihmisillä ei ole vapaa-aikaa. Täsmennän väitettäni: Ihmisillä ei ole aitoa, rentouttavaa vapaa-aikaa. Tämä koskettaa erityisesti kriittistä kansanosaa eli opiskelijoita ja työssä käyviä. Nuoret eivät saa päivittäistä annostaan dopamiinista, serotoniinista, oksitosiinista ja endorfiinista, vaikka ne olisivat saatavilla täysin normaaleista vuorovaikutustilanteista. En ihmettele yhtään esimerkiksi sitä, että Kouvola komeili edellisessä tilastossa Suomen amfetamiinipääkaupunkina. Ulkoisia stimuloivia huumeita käytetään, koska niille on tarvetta. Ja täysin turhaan. Aivomme kyllä hoitaa homman kotiin, jos vain ympäristö antaa siihen luvan.

Syy-seuraussuhde tässä tekstissäni on selkeä. Pääsimme ihmisten huiputtamisesta amfetamiiniin. Olisitko itse pohtinut asiaa tältä kantilta?

Romantiikkaa, miehen tunteita ja empatiaa

Rose romance
Ojentamani ruusu oli kuvasta poiketen kaksivärinen, oranssia ja valkoista.

Yllättämisessä on se hyvä puoli, että sen avulla voi järisyttää toisen tasaisen harmaata arkea. Sitä se totisesti oli, kun vein eilen keskustelukumppanilleni ruusun ja hyvin kauniin teemakortin, jonka taakse olin kirjoittanut jotain sellaista, jonka olin ”unohtanut” antaa hänelle edelliskerralla erotessamme. Sen tarjosin kyllä annettavaksi välittömästi, mutta yllätys toimi liiankin hyvin ja se jäi tällä kertaa antamatta. Lähdettyäni laitoin kyllä viestin hänelle puhelimeen, että hän voi lunastaa sen sitten itselleen parhaimmaksi katsomassaan ajassa ja paikassa.

Romantiikka on ennen kaikkea tilannetajua eikä sen tarvitse olla kovinkaan kummoista. Se ei ole kiinni käytetystä rahan määrästä. Jos se sitä olisi, niin viime viikonloppuna järjestämäni ohjelma olisi ollut yltiöromanttista sanan todella väärässä merkityksessä. Ja sitähän en tavoitellut tuolloin, vaikka siinä toteutuikin erilainen vapaa-ajan viettotapa siinä harmaan arjen ohessa. Eiliseen yllätyksen luomiseen riitti salamyhkäisyyden verhoaminen arkiseen ”unohdukseen”, käynti paikallisessa kukkakaupassa ja pilke silmäkulmassa.

Iltani sai päätöksen Miehiä ja poikia -dokumenttielokuvan merkeissä, jonka jälkeen seurasin Docventures-keskustelua suurella mielenkiinnolla. Ja se oli oikeasti todellinen pettymys suoraan sanottuna. Keskustelu oli sikäli laadukasta, mutta ne tunteiden näyttämisen heikkoudet meissä miehissä loisti jälleen mailien päähän. Elokuva varmasti liikutti studion vieraita ja itse isäntiä, mutta tunteista keskustelu oli jotenkin päälle päin näkyvän jäykkää. Mikä meissä miehissä on oikein vialla, kun tunteista puhuminen pistää kielen solmuun? Minäpä tiedän sen.

Minä opin puhumaan tunteistani vasta oikeassa seurassa. Sellaisessa, joka oli näyttänyt ensin mallia, miten niistä tunteista puhutaan. Nämä kolme ihmistä ovat tehneet tälle miehelle suuren palveluksen opettaessaan minulle tämän valtavan tärkeän taidon. Isäni ei sitä minulle opettanut, vaan pikemminkin olen itse opettanut hänelle sitä taitoa joka kerta kun olemme nähneet. Vaikka isäni edelleenkin näyttää tunteensa mieluummin musiikin soittamisen kautta, niin yksi keino on hävinnyt kokonaan hänen elämästään: Alkoholi. Sitä nautitaan nykypäivänä vain ja ainoastaan silloin kun olo on jo muutenkin hyvä.

Radio Novalta alkoi juuri soimaan Survivorin Burning Heart, joka tuo mieleeni välittömästi legendaarisen Rocky IV -elokuvan. Ja mikä mielenkiintoisinta, niin tuossa elokuvassa käsiteltävänä oleva henkilöhahmo Rocky Balboa näyttää tunteitaan avoimesti vaimolleen Adrianille ja suree ystävänsä Apollon kuolemaa, vannoen kostoa. Hän ei toimi juuri ollenkaan suomalaisen miehenmallin mukaisesti, vaikkakin me miehet samaistumme tuohon Rockyn vannomaan kostoon ja siihen, että Adrian ei hyväksy aluksi miehensä tapaa käsitellä ystävänsä kuolemaa.

Illalla tutkaani osui paremmin Aleksis Salusjärvi, josta tunnistin välittömästi hänen osoittamien tunteiden kautta oman intohimoni nuorten piileviä kykyjä kohtaan. Kun hänelle esitettiin Twitterin kautta lähetetty kysymys, niin hän ei oikein osannut vastata siihen täsmällisesti, vaan alkoi elämään niitä lukemattomia onnistumisen hetkiä uudelleen. Ja niin tein minäkin. Minulle ei tosin tullut mieleen pelkästään poikien kohtaamia onnistumisen hetkiä, vaan muistin myös useita nuoria naisia, jotka ehkä pitkästä kertaa elämässään kokivat positiivisen oppimiskokemuksen minun tunneillani. Se tunne minkä siitä saa on rahalla mittaamattoman arvokas, niin nuorelle itselleen kuin minulle. Suosittelen lukemaan Aleksiksen kolumnin YLE:n nettisivuilta, sillä hän kirjoittaa täyttä asiaa omasta näkökulmastaan.

Lopuksi kunniamaininta Katri Saarikivelle siitä, että hän toimi esimerkillisesti tutkijan roolissa, raottaen kuitenkin itseään aivan keskustelun lopussa tekemällä lupauksen. Siitä huomasin, että hän on koko uransa ajan uinut hyvin miehisessä maailmassa. Tai ainakin sellaisessa ympäristössä, jossa on ollut hieman liikaa vaikutteita sieltä perinteisen miehisestä elämästä.