Paheista, joihin me kaikki syyllistymme

Juhannusöisen uima- ja fiilistelyretken sekä muutamien nukuttujen tuntien jälkeen on hyvä paneutua paheisiin, kuten eilisessä kirjoituksessani lupasin. Juhannuksena ja muina kesäöinä tulemme nimittäin harrastaneeksi paheita, vaikka kuinka vaalisimme ja arvostaisimme elämässämme klassisia hyveitä.

Paheet voidaan nähdä hyveiden vastakohtana. Tällöin viisauden vastakohta on mielettömyys, rohkeuden pelkuruus, oikeamielisyyden turmelus ja kohtuullisuuden himo. Jälkimmäisen kohdalla käyttäisin myös sanaa kurittomuus, sillä kohtuullisuuden vaaliminen vaatii ennen kaikkea sisäistä itsekuria.

Varhaisista filosofeista Aristoteles toi esille näkemyksen, että hyve on kahden paheen keskiväli. Ollakseen rohkea, ihmisen tulee kyetä olemaan jotain uhkarohkean ja pelkurin väliltä. Ollakseen rohkea tulisikin tuntea pelkoa, mutta pelon ei saa antaa ottaa ylivaltaa ja siten estää rohkeuden esiintuloa. Koska tuo näkemys vaikuttaa paljon monimuotoisemmalta kuin pelkkä vastakohtien asettelu, niin nojaan paheiden käsittelyn tuolle näkemykselle kultaisesta keskitiestä.

Mielettömyys

Jos viisaus esittäytyy esimerkiksi kykynä nähdä tulevaan muun muassa kokemusten, rationaalisen ajattelun ja syy-seuraussuhteiden tunnistamisen yhtälönä, niin mielettömyys voisi olla noiden asioiden puutetta. Eihän se noin ole, sillä jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kokemuspohja ja jokainen kykenee järkeilemään ihan arkipäiväisessä elämässään. Ainakin oman itsensä osalta. Syy-seuraussuhteiden tunnistaminen vaatii tietysti kokemusta, mutta mistään rakettitieteestä ei ole kysymys. Lapsi oppii aina jossain vaiheessa, että liian korkealta hyppääminen aiheuttaa kipua tai ilkeästi sanottu satuttaa toisen tunteita.

Mielettömyys onkin ennen kaikkea kieltämistä. Se on haluttomuutta nähdä, kuulla ja todistaa asioiden todellinen laita. Siihen voi siis silloin syyllistyä niin viisain kirjaoppinut kuin tavan tallaaja, joka käy vuorotöissä tehtaassa tai on yhteiskunnan pudokas eli syrjäytynyt.

Olen itse syyllistynyt mielettömyyteen lukemattomia kertoja lähimmissä ihmissuhteissani. Olen kieltäytynyt näkemästä, että jokin ihmissuhde on ensinnäkin haitallinen minulle itselleni. Olen myös siten syyllistynyt mielettömyyteen siinä, etten ole nähnyt sellaisen ihmissuhteen olevan haitallinen myös toiselle osapuolelle. Olen ollut tavallaan samaan aikaan ylimielinen viisaudessani ja toisaalta turvautunut täyteen tietämättömyyteen, antaen tunteilleni vallan. Olen nimittäin perustellut valintojani väärin perustein ja tunteiden vallitessa jättänyt viisauden kulmakivet täydelliseen pimentoon.

Olen myös todistanut toisten mielettömyyttä lähes päivittäin. Eräs ehkä traagisimmista mielettömyyden ilmentymistä on se, että eräs tuntemani ihminen omaa kaikki eväät viisauden tielle eikä siitä huolimatta valjasta tuota hyvettä käyttöönsä. Sen sijaan hän turvautuu mielettömyyteen, aivan kuin yrittääkseen todistaakseen olevansa väärässä. Hän on huomannut, että alkoholi ei ole pakokeino omilta tunteilta. Kun hän on huomannut tämän, hän käyttää viisauttaan väärin ja johdattelee itsensä uskomaan, että hänen kokemansa paha olo ei ole hänen omia tunteitaan. Hän järkeilee, että niiden on pakko olla muiden ihmisten tunteita. Hän uskottelee itselleen, että hän kokee esimerkiksi minun kokemani tuskan valtavien etäisyyksien päästä ja uskoo siihen todella vakaasti. Viimeksi hän järkeili tällä tavalla eilen juhannusaaton iltana, vaikka itselläni olikin ollut todellisuudessa todella hyvä ja rentoutunut olo keskipäivästä alkaen. Se on aivan samantekevää, että nojautuuko hän järkeilyssään uskomuksiin tai suoranaiseen taikauskoon, sillä alusta alkaen hän on väärinkäyttänyt omaa viisauttaan. Viisauttaan voi käyttää väärin tai laiminlyödä sitä ihan millä alalla ja missä tilanteissa tahansa.

Pelkuruus

Pelkuruus on valitsematta jättämistä. Se juontuu siitä, että ollakseen rohkea tulee olla valmis sietämään epämukavuutta. Rohkea kun päättää kohdata tuskan, kivun, vaaran, epävarmuuden tai pelottelun. Erityisen rohkea saattaa joutua kohtaamaan jopa useita noista edellä mainituista. Pelkuri ei halua kohdata mitään noista, joten hän jättää valintoja tekemättä ja jättäytyy täysin tuuliajolle, antaen muille mahdollisuuden hyväksikäyttää tätä. Hän saattaa pyrkiä pakenemaan ja kenties sillä tavoin tahattomasti vaikeuttamaan omaa tilaansa.

 

Pelkuruutta ei ole se, että päättää jättää konfliktin kohtaamisen. Esimerkiksi lauseenparsi ”taistele vain silloin, kun sinulla on mahdollisuus voittaa” todistaa tämän todeksi ja sitä ovat käyttäneet menestyksekkäästi hyväksi sellaiset sissijohtajat kuin Fidel Castro ja Ho Tši Minh. Vaati suurta rohkeutta todeta, että rahkeet eivät olisi riittäneet mihinkään muuhun. Oli todellista rohkeutta myöntää, ettei ollut mitenkään vahva vastustajaansa verrattuna.

Jos olen johonkin syyllistynyt tietoisesti, niin se on ehdottomasti pelkuruus. Olen kärsinyt parisuhteissa epämukavuudesta, mutta en ole päässyt siitä eroon sitä suurempien pelkojen takia. En ole esimerkiksi ryhtynyt riitelemään, vaikka suuren ja hetkellisesti suuremman tuskan kohtaaminen olisi poistanut pitkään jatkuneen epämukavuuden. Sen sijaan olen jättänyt valinnan tekemättä ja joutunut suuriin riitoihin heittopussina, vailla mahdollisuutta vaikuttaa lopputuloksen rakentavuuteen. Riidat, joihin olen ajautunut ihmissuhteissani ovat olleetkin pääasiassa tunteiden kakofoniaa, eikä rakentavaa keskustelua kipeistä asioista.

Edellinen pidempi parisuhteeni sisälsi paljon pelkuruutta, molemmin puolin. Sitä edellinenkin ja pisin kokemani parisuhde kärsi siitä hyvin usein. Perustelimme tuossa suhteessa rohkeuden puutetta toisen tunteiden huomioinnilla, vaikka todellisuus oli jotain aivan muuta. Tunteita olisi tullut käsitellä järkiperäisesti, eikä tunneperäisesti. Edellisessä parisuhteessani taas nimitimme vääriä asioita rohkeudeksi. Onko se rohkeutta, että uskaltaa roikkua lihakoukuista nahan varassa ja samaan aikaan pelkää kohdata suoraan omia tunteitaan? Onko se rohkeutta, että uskaltaa ottaa vastaan fyysistä kipua, muttei kykene kestämään yhtäkään moitetta ilman silmitöntä tunnekuohua? Minä en osaa vastata noihin kysymyksiin, sillä nuo kysymykset tulisi esittää asianomainen henkilö. Minä en niistä vastauksista hyödy, sillä minulla on omakin pelkuruuteni käsiteltävänä.

Turmelus

Jos oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä, niin turmelus on tasapainon horjuttamista ja silloin mukaan tulee korruptio. Oikeamielisyys nimittäin vaatii omanedun tavoittelun syrjään työntämistä, mutta turmeluksessa se on itse asiassa keskiössä. Turmelus näyttäytyy myös siinä, miten kasvatamme lapsiamme. Vanhemmat, jotka eivät ole saaneet mahdollisuutta kasvaa aikuisiksi oman elämänsä ensimmäisen 25 vuoden aikana, niin he eivät kykene kasvattamaan jälkeläisiään oikeamielisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Jos noista jälkeläisistä kuitenkin kasvaa oikeamielisiä, niin siitä on kiittämistä muita aikuisia vanhempien tai vanhemman sijaan.

Turmelus on pahe, jossa emme suostu näkemään asioita muiden näkökannalta. Turmeltuneina me emme kykene myötäelämisen taitoon, vaikka meillä olisikin sellainen kyky olemassa. Pelkuri ei kykene ihmissuhteissaan oikeudenmukaisuuteen, sillä oikeudenmukaisuus vaatisi myös kipeiden asioiden kohtaamista silmästä silmään. Emme kohtele itseämme tai toisia oikeamielisesti, mikäli käytämme viisauttamme väärin. Turmeltuneina alamme herkästi syyttelemään muita, sillä olemme muuttuneet sokeiksi omille puutteillemme ja heikkouksillemme.

Näemme siis sen, että paheet ovat kytköksissä toisiinsa. Aivan kuten hyveetkin. On siis hyvä ottaa käsittelyyn viimeinen pahe, jossa kiteytyy kaikkien mahdollisten hyveiden laiminlyönti.

Himo eli kohtuuttomuus

Kohtuuttomuudessa asetamme sivuun viisautemme, rohkeutemme ja oikeamielisyytemme. Miksi? Mielestäni sen on tapauskohtaista, mutta antaessamme himolle vallan näyttäytyy siinä usein yhdistäviä tekijöitä. Oli kyse sitten seksistä, päihteistä tai muista kohtuuttomasti harrastamistamme nautinnoista, niin siinä yhdistyy aina kaikki edellä luetellut paheet.

483906290_a8d66b83a1_b

On helppo käsittää himoitessamme seuraavien hyveiden korruption: Viisaus ja rohkeus. Mielettömyyden avulla me keskitymme liikaa himomme tyydyttämiseen muiden tarpeiden kustannuksella ja pelkäämme kohdata epämukavalta tuntuvia asioita etsimällä mielihyvää himojen tyydyttämisestä. Entä oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus? Se voi näyttää kaukaa haetulta, mutta kohtuuttomuus jos mikä vaikuttaa tuon hyveen noudattamiseen perustavanlaatuisella tavalla.

Otetaan esimerkiksi lapsi, joka kokee tuleensa laiminlyödyksi vanhempansa osalta. Vanhempi saattaa olla pelkuri ja pakenee omaa pahaa oloaan tyydyttämällä himojaan. Tekoja, joista saa mielihyvää. Pahalta ololta pakeneminen johtaa siihen, ettei vanhempi ota lastaan huomioon ja kohtelee lastaan epäoikeudenmukaisesti. Hän ei esimerkiksi anna lapselle kuuluvaa huomiota, vaan jättää tämän oman onnensa nojaan sysäten tälle aikuisen vastuun. Voimme siis nähdä, että turmelus on kytköksissä kohtuuttomuuteen ja johtaa lapsen epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen, joka taas johtaa hyvin usein lapsen paheiden tielle myöhemmässä elämässään. Hyveitä vaaliva vanhempi opettaa lapselleen hyveiden vaalimisen taidon, paheisiin sortuva vanhempi taas näyttää lapselleen päinvastaisen toimintatavan.

Minun suurin kohtuuttomuuteni liittyy seksuaaliseen himoon. Se on vakavin paheeni, mutta kykenen hillitsemään sitä vaalimalla viisautta ja rohkeutta. Himoitsen seksiä, sillä olen itse kokenut laiminlyönnin tunteen. Se ei välttämättä liity todellisiin tapahtumiin, vaan subjektiiviseen eli minäkeskeiseen kokemukseen lapsuudesta. Seksi tuo sellaista tyydytystä, joka auttaa minua pakenemaan epävarmuudelta ihmissuhteissa ja hämää minut unohtamaan yksinjäämisen pelon. Olen kokenut kiusaamista ja menettänyt nuorella iällä tyttöystävän kuoleman kautta, joten seksistä on tullut liiallinen himojeni kohde. Tunnistan sen ja tiedän sen haitallisuuden, joten yritän kohdata sen rohkeasti ja nimeämättä sitä miksikään muuksi. Oikeudenmukaisuuteni käsitykset pakottavat minut ymmärtämään, että en voi keskittyä himoni tyydyttämiseen. Minulla on velvollisuuksia, jotka eivät salli jatkuvaa himojeni tyydyttämistä.


Tässä kirjoituksessa en käsitellyt tällä kertaa seitsemää kuolemansyntiä, vaan jätän tuon aiheen huomiseen. Tämä päivä näyttäytyy paheiden vaalimisen päivänä ja joillakin on alkamassa toinen himoitsemisen päivä, vailla ymmärrystä toisten tunteista tai tarpeista. Kun huominen saapuu moraalisen krapulan myötä, niin silloin on hyvä perehtyä alkuperäisiin kuolemansynteihin.

Tänään hyveistä, huomenna paheista

Juhannuksen juhlan kunniaksi kirjoitan hyveistä, niin klassisista kuin kristillisistä ja tarjoilen niiden oheen esimerkit siitä, miten olen vaalinut niitä elämässäni. Keski-kesän yöttömän auringon juhlassa harrastetaan paheita, joten kirjoitankin niistä vasta huomenna.

3612943255_796a5ddb4f_b
”Cardinal Virtues”, tekijä: iProzac @ Flickr.com

Viisaus eli prudentia

Viisaus on yksinkertaisesti kykyä nähdä tulevaan. Kyse ei ole siitä, että osaisi ennustaa tulevaa jotenkin maagisesti, vaan kykyä arvioida mahdollisia kehityskulkuja ja toimia sen perusteella. Se vaatii muistamiskykyä, kykyä tunnistaa syy-seuraussuhteita ja ennen kaikkea uteliasta luonnetta. Sellaista luonnetta, joka kysyy ”mistä tämä johtuu” sen sijaan, että kysyisi ”miksi?” Jälkimmäisen kun voi osoittaa vaikkapa rukoushetkellä yläilmoihin, mutta edellä olevan voi esittää joko itselleen tai toiselle, itseä viisaammalle ihmiselle.

Tällä viikolla työssäni oli vihdoin alkamassa kaaos. Kaaos, jonka näin jo ennalta viime kuun lopussa, ja josta kirjoitin budjeteista äänestävälle sekä vaaleilla valitulle luottamushenkilölle. ’Vihdoin’ on sana, jota käytän, kun kohtaan ennustukseni. Sitä odottaa usein epävarmuudessa, mutta sen puolesta voisi lyödä joskus jopa vetoa. Kun sen vihdoin kohtaa, niin mieli kevenee. Sitä ei tarvitse enää odottaa.

Rohkeus eli fortitudo

Rohkeutta on aina pyritty analysoimaan ja kuvailemaan eri tavoin. Minusta rohkeus on ennen kaikkea valinta. Se on valinta, jossa päättää kohdata sellaisia asioita kuin tuska, kipu, vaara, epävarmuus tai pelottelu. Rohkeuden voi tunnistaa ulkopuolisena, mutta se on kuitenkin hyvin henkilökohtainen kokemus. Rohkeus esimerkiksi nousta kiusaajaa vastaan. Silloin voidaan puhua muun muassa moraalisesta rohkeudesta, rohkeudesta puolustaa oikeaa ja vastustaa väärää. Ei kaikki rohkeus sijaitse taistelukentillä tai uhkarohkeissa koitoksissa.

Tähän liittyvä esimerkkini liittyy jälleen työhöni ja tähän viikkoon. Uskalsin nousta vastustamaan ihmistä, joka on tähän mennessä kokenut epäonnistumiset projektissa muiden syyksi. Nousin puolustamaan muita työntekijöitä, sillä en ollut yksin tuossa tilanteessa. Se johti siihen, että hän myönsi ensimmäisen virheensä. Hän ei voinut paeta tällä kertaa totuutta siihen, että joku olisi ollut heikompi kuin hän. Hän oli tuolla hetkellä häntä pätevimpien ihmisten keskellä ja minä uskalsin nousta vastustamaan hänen näkemystään. Valitettavasti joudun puolustamaan muita jo ensi maanantaina, sillä tuona päivänä moni tulee syyttämään minua ja kollegoitani johtajuuden puutteesta. Puutteesta, joka ei ole asiantuntijatehtävissä olevien vika.

Oikeamielisyys (oikeudenmukaisuus) eli iustitia

Oikeudenmukaisuus vilisee meidän arkielämässämme tämän tästä, mutta se on itseasiassa vaikein määriteltävä. Mitä on oikeudenmukaisuus? Mistä sen tunnistaa?

Pohjaten omaan oikeus- ja moraalikäsitykseeni sekä kokemukseeni tästä elämästä esitän, että oikeudenmukaisuus on tasapainon säilyttämistä. Se on ihmisten tasavertaista kohtelua, joten se ei ole suoranaista tasa-arvoa. Esimerkiksi johtaja on silloin oikeudenmukainen, kun hän ei suosi ketään alaisistaan ja jakaa meriittejä silloin, kun sille on aihetta. Silloin hän pitää tasapainon alaistensa välillä ja suhteessa itseensä. Jos hän alkaa suosimaan perusteetta tiettyjä alaisiaan ja ottaa silmätikuksi muita sekä antaa ylistystä tai palkitsee pelkän naamakertoimen perusteella, niin hän aiheuttaa epätasapainon alaisten välille. Tuo johtaa lopulta siihen, että johtajalla ei olekaan kuin ne suosimansa henkilöt todellisina alaisinaan muiden kääntyessä häntä vastaan.

Kohtuullisuus eli temperantia

Moni saattaisi olla tästä eri mieltä filosofian kentällä, mutta minulle kohtuullisuus ja itsekuri sisältävät niin paljon samoja elementtejä, että minulle nuo sanat ovat samaa tarkoittavia synonyymejä. Kohtuullisuus on mielestäni sitä, että asettaa käytökselleen ja toiminnalleen rajat. Se on kykyä sanoa ei ja kykyä sanoa kyllä oikealla hetkellä, moraalisesta näkökulmasta katsottuna. Kohtuullisuus näyttäytyy selkeimmin nautintojen osalta, mutta elämä on niin pyhä mielestäni, ettei sitä sovi viettää askeettisissa olosuhteissa. Nautintoja tulee harrastaa, joskin itsekuria noudattaen niiden ei pidä antaa hallita elämää. Kohtuullisuus ja itsekuri tulee eteen myös vuorovaikutussuhteissa ja siinä, miten kohtelemme ihmisiä. Rankaisemme vain tarpeen niin vaatiessa ja vain, jos teko on tekohetkellä tahallinen. Se voi olla myös sitä, että hillitsee itsensä ja antaa rakentavaa palautetta haukkujen sijaan. Se on tunteiden kontrollia niin, ettei anna tunteilleen ylivaltaa tietoisen ajattelun kustannuksella.

Olen onnistunut kohtuullisuudessa päihteiden osalta. Olen käyttänyt niitä silloin, kun niiden väärinkäytön mahdollisuus on vähäinen. Juon alkoholia pääasiassa silloin kun minulla on hyvä olla, huonon päivän sattuessa kieltäydyn korkkaamasta. Poltan kyllä marihuanaa tarjottaessa, enkä kieltäydy siitä kovinkaan usein. Ennen tarjouksen hyväksymistä kuitenkin tulen miettineeksi, että ”pitääkö minun tehdä seuraavan neljän tunnin aikana jotain sellaista, mikä voisi jäädä tekemättä tämän johdosta?” tai ”tulenko tällaisen valinnan johdosta näyttäneeksi huonoa esimerkkiä niille, jotka yhteiskunnan normien mukaan tulisi säästää päihtyneen näkemiseltä?” Kysymyksiä, joita minun jo ammattimenneisyyteni johdosta tulee kysyä itseltäni.

Kohtuudessa ja itsekurissa olen epäonnistunut todella monta kertaa lähisuhteideni osalta, erityisesti parisuhteissa. En ole yrityksistä huolimatta kyennyt hillitsemään tunteitani, vaan olen menettänyt usein itsekurini. Sitä on tapahtunut muuallakin, mutta tietyissä olosuhteissa. Tuolloin minun täytyy olla nälkäinen ja alhaisesta verensokerista kärsivä, väsynyt valvomisen ja fyysisen sekä henkisen rasituksen takia ja minulla täytyy olla valtava stressi päällä. Lähisuhteissa itsekurin hetkellinen menetys on todella tuomittavaa, vaikka itsekuria ei löydy läheisiltäni. Itsekurin kadottaminen ei ole muiden syy, sen syyllinen löytyy aina peiliin katsottaessa.

Kristillisiä hyveitä

Nöyryys on varmasti yksi kauneimpia hyveitä, joita kristillisessä liturgiassa vaalitaan. Nöyrä ihminen ei koskaan asetu toisen yläpuolelle ja pidä itseään sen parempana kuin muitakaan. Antiikin hyvekäsityksiä tarkasteltaessa nöyryys ei olekaan hyve, vaan sen rinnalla jopa ylpeys ja suurisieluisuus ovat hyveitä. Täytyy kuitenkin muistaa, että Aristoteleen aikana naisen asema yhteiskunnassa oli ajoittain alhaisempi kuin orjan.

Nöyryys on oikeastaan ehdoton vaatimus, että kykenee pysähtymään ja kuuntelemaan toista ihmistä. Kuulemaan tämän puheen ja kuuntelemaan viestin sanojen takana eli ymmärtämään toista. Ihminen ei voi harjoittaa empatiaa, mikäli hän ei ole nöyrä. Ihmisestä ei kasva viisasta, jos hän ei vaali nöyryyttä. Ihminen, joka ei osaa olla nöyrä ei myöskään kehity. Tai kehittyy, mutta hyvin hitaasti ja kantapään kautta.

Viimeisenä hyveenä nostan esille lempeyden. Valitsin tämän eri hyveiden joukosta, sillä se johtaa anteeksiantamukseen ja siten rakkauteen. Ihmisen on helppo vihata ja rakastua, mutta rakkauden ylläpitäminen vaatii pehmeää ihmiskäsitystä ja lempeyttä myös väärin tehneitä kohtaan. Lisäksi lempeän vanhemman tai opettajan ohjauksessa lapsi tai oppilas kehittyy noudattamaan hyveitä sen sijaan, että nojaisi saamansa esimerkin mukaisesti paheisiin.


Onko hyveiden vaaliminen huono asia ja jotain vanhaa sekä menneestä ajasta kumpuavaa? Onko hyveiden vaaliminen adaptaation ja reformiajattelun vastaista? Ei mielestäni. Itse asiassa me sopeudumme erinomaisesti muuttuvaan ympäristöön ja reagoimme yllättäviin tilainteisiin paremmin, mikäli kykenemme vaalimaan hyveitä. Ja jos hyveitä vaalii realistisin odotuksin, niin nautintoja voi harrastaa yllin kyllin menettämättä kosketustaan vaalimiinsa hyveisiinsä.

Kuin Akilles vailla haavoittuvuutta?

Nyt kun juhannus näyttää kuluvan minulla yksinäisyydessä, niin ajattelin käsitellä elämääni hieman erilaisesta näkökulmasta käsin. Mitä jos olenkin aiheuttanut kohtaamani kärsimysnäytelmät itse?

Kiusattuja, karsastettuja ja hyljeksittyjä on aina lohdutettu sillä, että se ei ole heidän itsensä vika, etteivät he saa osakseen ihmisarvoista, kunnioittavaa ja myötätuntoista kohtelua. Meitä sorsittuja on usein muistutettu siitä, että kohtalon kova koura kurittaa meitä muiden ongelmien takia. Ettei se ole meidän syymme, ettemme tule valituksi arvostusta jaettaessa. Olen kuullut niin paljon elämäni aikana näitä vakuutteluja ja lukenut siitä sadoittain artikkeleita, niin netistä kuin kirjoista. Jotkut jopa väittävät, että meille on ehkä varattu viisauden polku. Sellainen, joka johtaa hyvin suureen arvostukseen ja se matka vaatii kärsimystä.

Jos katson tätä maailmaa vailla ennakkotuomioita, niin ihmisen käytös toista kohtaan kertoo toisenlaista tarinaa. Me hyljeksimme poikkeavia yksilöitä, koska heihin ei voi samaistua. He eivät kuulu samaan joukkueeseen, sillä samaan ryhmään kuuluakseen tulisi olla samasta muotista valettu. Sivistyksen kuoren ollessa erittäin ohut valtaosa ihmisistä alentuu kerran, jos toisenkin vihaamaan erilaisuutta elämänsä aikana. Sitä väistämättömyyttä ei poista edes kattava yleissivistävä koulutus tai huolellinen kasvatus. Kykymme tuntea rakkautta tuo mukanaan kyvyn vihata, ja se viha kohdistetaan erilaisiin. Rakkaus on varattu niille, joihin voimme samaistua.

Erilaisuuteni on ilmennyt aina siinä, että kyseenalaistan sisäisesti vallalla olevat mallit ja auktoriteetit. Kannatan kyllä auktoriteetteja, sillä ilman sitä yhteiskunta ja yhteisöt olisivat tuuliajolla. Kyvyttömyyteni muodostaa ymmärrettäviä lauseita alle kouluikäisenä ja vaikeudet viestiä verbaalisesti alakoulussa aiheuttivat sen, että minä näyttäydyin poikkeavana yksilönä. Poikkeavuuttani korosti se, että en edes yrittänyt mukautua massan mukaan. Minulla oli tosin haaveena jo hyvin nuorena saada edes yksi hyvä ystävä, joka ei olisi minua kohtaan ilkeä ja epäkunnioittava, joskin en osannut vielä nimetä noita asioita noilla termeillä. Haaveeni ja haluni eivät kohdanneet sen vaatimuksen kanssa, joka olisi suonut haaveeni toteutumisen: Mukautuminen ympäröivään yhteisöön.

Pitäisikö jonkun olla pahoillaan, että olen joutunut silmätikuksi erilaisuuteni vuoksi? Pitäisikö jonkun lohduttaa ja sanoa, että ”kyllä sinä vielä saat hyvän ystävän ja sinut hyväksytään juuri tuollaisena yksilönä kuin olet?” Ei. Ainoa, jonka pitää olla pahoillaan kohtaamistani ongelmista olen minä itse. Olen ollut itse aiheuttamassa itselleni vaikeuksia ja vaikeuttanut haaveideni toteutumista. Olen ollut vastarannan kiiski, joka on aina havainnoinut maailmaa hyvin eri tavalla kuin monet muut. Näen samat asiat kuin muutkin, mutta käsittelen niitä tyystin eri lailla.

Syytä on turha etsiä esimerkiksi saamastani kasvatuksesta. Vanhempani tekivät erinomaista työtä siihen nähden, millaiset eväät heille oli annettu. Sille he eivät voineet mitään, että kehitykseni oli takkuavaa ulosannin osalta ja olen herkkä. On turha syyttää kotioloja, sillä siellä arvostettiin ajoittain järkkymättömyyttä ja tunteiden kovettamista. Olin vain alusta alkaen sellainen, etten oikein sopinut siihenkään ympäristöön. Ja sain kuulla siitä muun muassa vanhimmalta veljeltäni. Huomiota kiinnitettiin siihen, että esineitä särkyi eikä siihen, että kehon sisälläkin saattoi toisinaan särkyä jotain. Vanhempani yrittivät parhaansa mukaan kasvattaa minua kohtamaan kylmä, koruton ja ankara maailma, jossa he osittain epäonnistuivat minun henkilökohtaisten ominaisuuksieni takia.

Olen kokenut vakaviakin masennusjaksoja ja ne ovat vaikuttaneet minuun todella valtavasti. Se ei ehkä johdu siitä, että minulla ei ole ollut keinoa purkaa niitä. Ehkä se onkin vain johtunut siitä, että minä en ole riittävän vahva kestämään vastoinkäymisiä. Erilaisuuteni on heikkouteni ja se näkyy siinä, että järkyn sisäisesti kohdatessani surua ja tuskaa ympärilläni. On hyvin todennäköistä, että menettämäni läheinen nuoruudessani on vaikuttanut elämääni irti päästämisen kyvyttömyyden kautta. Ei siksi, että se olisi traumatisoinut minua. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että en ole päässyt yli kohtaamaani vastoinkäymistä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, niin ehkäpä kiusaajani ja minua hyljeksineet ihmiset yrittivät tehdä alitajuisesti minulle palveluksen. Kokemani hyvinkin rankka kohtelu on ollutkin koulutusta tulevaan ja muistutus siitä, että tunteiden paljastaminen haavoittaa syvästi. Jos tunteensa ja siten suurimmat heikkoutensa paljastaa muille, niin aina löytyy joukosta joku, joka yrittää hyväksikäyttää niitä. Se ei ole stereotyyppiseen miehen malliin kasvattamista, vaan sitä on saanut osakseen myös naispuoliset kasvukkaat.

286077631_a274a2aa00_bTämä pohdiskeluni pohjautuu siihen, että riisuessamme sivistyksemme paljastamme elämän todelliset pelisäännöt. Vahvat päihittävät heikot ja vain vahvuuden suomalla oikeudella saa jatkaa sukua sekä päättää yhteisön asioista, hallita muiden elämää. Me ihannoimme suuresti sankarimyyttejä, jotka viestittävät suuresti noita arvoja. Siteeraamme antiikin teoksia ja tutkimme niitä, esimerkkinä Akilles. Akilleshan oli voittamaton soturi, mutta pienen haavoittuvuuden takia hänet pystyi lyömään ja siten surmaamaan. Minulle Akilleen kantapää onkin näin ollen metafora sille, että heikkouksiaan tulisi suojata muilta ihmisiltä. Sillä ne paljastaessaan ihminen asettuu haavoittuvaan asemaan ja antaa toisille mahdollisuuden lyödä tämän maahan surmatakseen joko fyysisesti tai henkisesti.

Onko kiusaaminen sitten jonkinlainen luontaisesti esiintyvä käyttäytymistapa vahvuuden kehittämiseksi? Ainakin se on yleismaailmallinen ilmiö ja se tulee ihmiseltä luonnostaan. Ihmistä täytyy kasvattaa, jotta tämä ei syyllisty kiusaamiseen. Tästä voisi päätellä, että sillä on merkittävä evolutiivinen merkitys. Me vain olemme päättäneet, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se aiheuttaa suurta henkistä tuskaa, jota me emme kestäkään. Taidamme olla sen suhteen hieman tekopyhiä, sillä silloinhan me kiellämme luontomme. Kannatamme kyllä luonnonmukaisuutta ja harmoniaa muun luonnon kanssa, mutta kiellämme itseltämme ihmisen kehityshistorian seuraavassa sivulauseessa. Ajattelemme, että näin toimimalla teemme pesäeron barbaariseen ja kaoottiseen luontoon. Vakuutamme sillä itsellemme älykkyyttämme ja poikkeuksellisuuttamme.

Jos on rehellinen itselleen ja tekemilleen havainnoilleen, niin on pakko myöntää erheelliset ajattelutapamme. Elämä on syntymästä alkaen luopumista ja mukautumista muuttuvaan ympäristöön. Kiusaamisella on ehkä silloin paikkansa tuossa elämänmittaisessa opetuksessa, joka ei koskaan lakkaa olemasta osa elämäämme. Ehkä se valmistelee meitä kohtaamaan mitä erilaisemmat vaikeudet niin, että kykenemme luovimaan selviytymiskamppailusta ulos voittajina. Ja jos on kykenemätön omaksumaan sen mukanaan tuomia oppeja, niin ihminen ahdistuu ja masentuu. Se johtaa mahdollisesti kuolemaan, sillä selviytymis- ja elämänhalu katoaa noiden tunteiden myötä ajan kuluessa.

Masennukseni erittäin selkeä piirre on ajatukset, jotka toistavat minulle mantran lailla seuraavaa toteamusta: ”Sinulla ei ole oikeutta elää. Sinä viet jatkuvasti jonkun paikan. Maailma olisi hitusen parempi paikka muille elää, jos et olisi edes syntynyt.”

Ehkä alitajunnastani kumpuavat viestit ovat aina olleet oikeassa, mutta olen ollut kykenemätön mukautumaan ja siten toimimaan niiden mukaan. Olen kyllä sovittanut koiran nahkaisen talutushihnan kaulani ympärille ja toisen pään liiterin välikattoon, katsoen sen jälkeen jalkani alla horjuvaa pölkkyä. Olin tuolloin aiheuttanut läheiselleni ja itselleni niin pahan olon, että uskoin hetkeni tulleen. Kuin jostain syvästä kummuten ajatukseni valtasi vahva kapinahenki ja päätin olla tekemättä itsemurhaa. Haistatin kaikelle tuolla hetkellä pitkän vitun ja jatkoin elämääni. Ja tuolla matkalla olen edelleenkin.

Niin. Ajatukseni saattavat kuulostaa hyvin synkiltä ja epämieluisilta, mutta ehkäpä olen vihdoin ottamassa opiksi kokemuksistani. Voisin kokeilla aloittamatonta työtä itseni kovettamisen suhteen ja katsoa, että kykenisinkö menemään valtavirran mukana edes kerran. Se ehkä riistää minulta romanttiset kuvitelmat herkkyyden jakamisesta toisen herkän ihmisen kanssa, mutta ainakin olisin vahva ja särkymätön. Minuun ei vaikuttaisi minkäänlaiset hyökkäykset ja kykenisin kohtaamaan edessä olevat vastoinkäymiset sekä menetykset järkkymättä. Olisin kuin antiikin aikaan ihannoitu legendojen Akilles. Sillä erotuksella, ettei minulla olisi hänen haavoittuvuuttaan. Kohtaa sydämessä, johon voisi ampua nuolen surmatakseen minut henkisesti.

 

Mistä on hyvät johtajat tehty?

Itsetuntemus, empaattisuus, tunneäly ja positiivisuus. Innostavuus, kärsivällisyys ja johdonmukaisuus. Uskottavuus, asiantuntijuus, luotettavuus, turvallisen ilmapiirin luoja ja oma esimerkki. Lisäksi selkeys, määrätietoisuus ja organisointitaito.

Luettelin tuossa edellä hyvän kouluttajan ominaisuudet. Jos ihmiseltä löytyvät nuo taidot ja kyvyt, niin hänen koulutettavansa saavat silloin erinomaisen tilaisuuden oppia jotain hyödyllistä ja sovellettavissa olevaa, tehokkaasti käytettävissä olevaan aikaan verrattuna. Noita ominaisuuksia ja taitoja pyritään kehittämään organisaatiossa, jonka piirissä olen toiminut jo yli kymmenen vuoden ajan.

Hyvä Kouluttaja, Hyvä Johtaja
Hyvä kouluttaja on myös hyvä johtaja. Lähde: miesvaillavarjoa.blog

Nuo ominaisuudet eivät ole irrallaan ihmisestä, vaan ne seuraavat häntä kaikkialle. Työpaikalle, muihin harrastuksiin ja yksityiselämään. Ne eivät tee ihmisestä täydellistä, vaan tuollaisellakin ihannetyypillä on heikkoutensa ja murtumispisteensä. Ei suotta ole listattu ensimmäiseksi asiaksi itsetuntemusta, sillä ilman sitä ei kykene kehittämään itseään tai toimimaan tukena muiden kehittämisen tiellä. Ihmisen tulee tuntea omat rajansa ja hyväksyä ne niiden asioiden lisäksi, joissa hän kokee olevansa hyvä. Itsekriittisyyden ei tarvitse olla piikikästä itseään kohtaan, vaan siihen voi asennoitua prosessina: ”Tässä minulla on kehitettävää, ja näin kauan minulla menee tullakseni siinä riittävän hyväksi.”

Ei ole mitenkään yllättävää, että armeijassa nähdään selkeä suhde hyvän kouluttajan ja hyvän johtajan välillä. Minä en ainakaan ole tavannut yhtään erinomaista johtajaa, joka kompuroisi kouluttamisessa. Tai poikkeuksellisen hyvää kouluttajaa, joka ei osaisi johtaa joukkoa ihmisiä. Jos ihmiselle annetaan intensiivinen koulutus pedagogiikan perusteista ja peruskoulutusmenetelmistä, niin käytännön kouluttamisnäytännöllä pystyy tunnistamaan ihmisen johtamistaidot. Ihan näin vinkkinä teille asiantuntijoille, jotka pyritte löytämään erilaisiin organisaatioihin väliportaan johtajia eli niitä ihmisiä, jotka johtavat toisia ihmisiä. Johtamistaidot kun ovat tunnistettavissa välillisin menetelmin ilman varsinaista johtamissuoritusta.

Tällainen ihmistyyppi on siitä mielenkiintoinen myös siksi, että hän kuuntelee toisia ihmisiä. Aidosti. Hyvä itsetuntemus tekee sen, että tunnustaa olevansa tietämätön ja näkee sen ongelmana. Se pakottaa nojaamaan toisiin ihmisiin ja heidän tietouteensa. Hyvä kouluttaja ja siten hyvä johtaja arvostaa toisten ihmisten tietoa, kokemusta ja siten näkemystä, jolloin hän on alati kiinnostunut toisten ihmisten mielipiteistä. Näistä mielipiteistä hän kokoaa verkostomaisen kokonaiskuvan, joka toimii perusteena päätöksille. Liittyivät ne sitten aitoon johtamiseen tai esimerkiksi koulutustapahtuman mukauttamiseen lennosta.

Tämä saattaa kuulostaa henkselien paukuttelulta, mutta minulta löytyvät nuo kaikki ominaisuudet. Sitten tuleekin suuri mutta: Minä voisin kehittää kärsivällisyyttäni, siinä minulla on paljon parannettavaa. Voisin myös olla johdonmukaisempi ja vähentää turhia puheita silloin, kun minulla on tärkeää sanottavaa. Siinäkin on kehitettävää, että en antaisi kulloisenkin mielentilani vaikuttaa positiiviseen ulosantiini. Vaikka olisinkin väsynyt, nälkäinen ja / tai laiminlyöty jollain tavalla, niin en saisi antaa vaikuttaa sen vuorovaikutukseen muiden ihmisten kanssa. Hyvän kouluttajan ja hyvän ihmisten johtajan tuleekin olla aina tietoinen omista rajoistaan ja siitä, missä olisi eniten kehitettävää.

 

Ihana(ko) ilta uimarannalla?

6729599261_94410c3439_b

Eilen oli erittäin aurinkoinen päivä. Olin lupautunut hakemaan pojan yhdessä äitinsä kanssa kotiin. Haettuamme pojan hänen äitinsä sanoi, että voisimme mennä rannalle uimaan. Olin erittäin väsynyt työpäivän ja kahden vuorokauden vähäisten unien takia, mutta suostuin mielelläni. Mielestäni oli hienoa mennä rannalle, vaikka minua väsyttikin. Ehkä siksi se oli hieno ajatus, sillä nauttisin kiireettömyydestä ja siitä, että pojalle syntyisi hyviä muistoja. Ajoimme rannalle kahden kaupan kautta; pientä purtavaa ja juomista, lähempänä rantaa jäätelöt minulle ja pojalle. Äidille ei mitään. Hänellä oli omat juomat ensimmäisestä kaupasta.

”Voihan vittu”, parkaisin

Rannalle päästyämme levitimme viltin ja tavaramme. Syötäviä ei ollut paljoa, mutta kuitenkin pienelle pojalle riittävästi. Keksejä, mansikoita ja rypäleitä. Istuin jo aika väsyneenä ja katselin, kun he menivät uimaan. Uimayritys yksi jäi yritykseksi, vesi oli kylmää. Siinä viltillä jälleen yhdessä istuessamme äiti kaiveli muovikassia ja huomasi, että pojalle ei ollut juotavaa. ”Se on varmaan jäänyt autoon.” Lupauduin käymään autolla etsimässä, voisin samalla polttaa tupakan ja ajattelin, että pieni liikkuminen voisi piristää.

Autolle päästyäni etsin pulloa tai jonkinlaista tetraa, pojan juomista. Sitä ei löytynyt. Tiesin, että lyhyen ajomatkan päässä on kauppa. Sama kauppa, mistä kävin ostamassa jäätelöt itselleni ja pojalle. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jälleen takaisin juomien kanssa. Olin ottanut myös yhden oluen itselleni. Autoni ovea lukitessani autoni vara-avain katkesi lukkopesään. ”Voihan vittu”, parkaisin ja samassa kaivoin taskustani varsinaisen avaimen. Sen kanta oli mennyt rikki, eikä sillä silloin saanut autoa käyntiin. Yritin startata sillä, mutta tuloksetta. Noukin juotavat syliini ja menin rannalle.

Rannalla poika lähestyi kahta naista ja miestä. Näin, että heillä oli hauskaa. Olin turhautunut ja minua huoletti, että pääsemmekö jatkamaan autollani vai joutuuko äiti selvittelemään kyydin pois itselleen ja pojalleen, itseni jäädessä selvittelemään autoni kohtaloa rannan läheisyyteen. Äiti oli kireä, sen näki ja sen aisti. Minä olin väsynyt ja minua ärsytti autoni. Kerroin hakeneeni juomia kaupasta, autossa kun ei ollut mitään. ”Miksi hait kaupasta, kun juomista oli kassissakin?” Katsoin häntä ja hakemiani juomiani. Sisälläni myllersi. Olisiko avain katkennut, jos äiti olisi heti ensimmäisellä yrittämällä löytänyt kassista pojalle juotavaa? Alkoi ärsyttämään todella paljon. ”Taidan mennä katsomaan, että saanko auton käynnistymään jotenkin. Muuten joudut ehkä soittamaan itsellesi ja pojalle kyydin pois.” Hän sanoi jotain, nyt jo todella ärsyyntyneen oloisesti. Häntä ärsytti erityisesti se, että olin käynyt kaupassa. Hakemassa juomista. Hän ei kuunnellut, kun yritin selittää ajatelleeni poikaa. Poika oli sanonut olevansa janoinen. Lähdin takaisin autolle, kuuntelematta enää sen tarkemmin hänen tiuskimistaan.

Auto käynnistyi, kun keksin yhdistää katkenneen avaimen ja alkuperäisen. Olin siitä hyvin iloinen ja huojentunut päästyäni takaisin rannalle. Aurinko oli kääntynyt jo puiden taakse istuutuessani viltille. Äiti ja poika olivat toisen seurueen luona. Äidille oli selvinnyt, että seurueessa oli vanha tuttu. Päätimme siirtyä takaisin aurinkoon, tällä kertaa kalliolle. Minä menin edeltä pojan kanssa, äiti seuraisi perässä. Kannoin pojan kalliolle ja sen jälkeen kävelimme yhdessä hyvin aurinkoiselle paikalle. Oloni oli jo hyvin keventynyt.

Äidin saapuessa paikalle levitimme viltin kalliolle. Laitoin reppuni maahan ja otin sieltä istuinalusen, jonka asetin kalliolle viltin viereen. Viereen, että siinä tupakoidessani savu ei haittaisi heitä, poikaa varsinkaan. ”Miksi menet sinne?”, äiti kysyi hyvin terävästi. Selitin. Hän oli silminnähden ärsyyntynyt. Sen näki hänen ilmeestään, silmistään ja kehonkielestään. Sekä äänenpainosta. Asenne alkoi ärsyttää minuakin, sen ehkä huomasi äänenpainossani. Tai sitten ei. Otin mobiilikaiuttimen ja laitoin siitä musiikkia, Eddie Cochrania. Lisäsin hieman äänenvoimakkuutta, mutta hiljensin sitä nopeasti. En haluaisi sen häiritsevän oloamme liikaa luonnon helmassa. Silmäkulmalla näin kuitenkin pojan tanssivan viltillä ja lisäsin hieman volyymia. ”Voi jumalauta! Näit, että poika tanssii ja laitoit pienemmälle”, äiti tiuskaisi äänekkäästi. Yritin puolustaa itseäni, mutta mittani täyttyi ja heitin tupakan suupielestäni pois. Jätin kaiuttimen, mutta pakkasin istuinalusen reppuuni ja nostin repun selkääni. ”Minä en jaksa enää, menen autolle odottamaan. Jätän kaiuttimen tuohon, että saatte musiikkia siitä. Ei tarvitse kiirehtiä.” Loitotessani äiti sätti minua, kun poika kyseli.

”Anteeksi”, äiti sanoi minulle kerrostalon pihalla. Katsoin häntä ja minun sisälläni oli suuri ja lämmin myötätunto sanoessani ”saat anteeksi.”

”Minkä ihmeen takia minun edes pitää pyytää sinulta anteeksi?” hän tiuskaisi hyvin äkkiä vastaukseni jälkeen ja näin hänen katseessaan silmittömän vihan tunteen. Se välittyi minulle hyvin eläväisesti. Menin takaisin autoon ja poistuin paikalta, sanoin ehkä jotain tai sitten en. En edes muista.

Miksi sitten hakeudun sellaisen ihmisen seuraan, jolta saan vihamielistä käytöstä osakseni? Miksi hakeudun ihmisen seuraan, jonka ongelmat tulevat päivänvaloon pienenkin humalan myötä ja jotka heijastuvat myös ympärillä oleviin ihmisiin käytöksen kautta?

Syy on rakkaus. Ei yksipuolinen, vaan molemminpuolinen. Sekä usko. Usko siitä, että jonain päivänä hän vielä löytää itsestään sen siemenen, joka johtaa toisia arvostavan käytöksen tielle. Siitäkin huolimatta, että ongelmia olisi edelleen omassa elämässä vaikka muille jakaa. Tiedän, ettei hänen tarvitse muuttua ihmisenä, ei hänen tarvitse muuttaa persoonaansa. Ei hänen tarvitse joustaa arvoissaan tai asenteissaan elämää kohtaan. Hänen tarvitsee vain hieman pidätellä impulsiivisuuttaan kaikkein läheisimpiään kohtaan. Uskon, että se on lopulta helppoa hänelle. Ehkä siinä on se syy miksi en ole jättänyt häntä tyystin taakseni elämäni eletyssä tarinassa, vaan olen varannut sille vielä sivuja. Sivuja tulevan elämäni stoorissa.

Mielesi tuulimyllyt

34842054114_c0f758fdff_b
Menerbes, Ranska

Olen romantikko, toisinaan toivoton sellainen. On käsittämätöntä, että taipumus romantisointiin nähdään välillä etuna. Hyveenä, jota nainen kaipaa mieheltä. En nyt täysin ymmärrä, miksi joku kaipaisi toiselta ihmiseltä sellaisia tunteita kuin haikeus, kaipaus tai melankolia. Muiden tunteiden lisäksi. Sitä se on, sanakirjan mukaisessa merkityksessä. Romantiikka ja romantisointi.

Minun oma taipuvaisuuteni romantisointiin on syntynyt jo hyvin varhain. Käytin paljon mielikuvitustani, sillä sille oli aikaa ollessani yksinäinen. En ollut yksin, ei minua oltu jätetty heitteille. Minulla ei vain ollut lapsuudessa juuri ketään, jota voisin nyt pitää bestiksenä tai parhaana kaverina. Ei sellaista ollut. Ajoittain oli leikkikavereita, mutta hyvin usein leikit menivät heidän sääntöjen mukaan. Tai minua kiusattiin, verbaalisesti tai fyysisesti. Niinpä minusta kehittyi tuolloin jo mielikuvituksiini uppoutunut ihminen.

Kun parisuhteen toinen osapuoli edellyttää romantiikkaa, niin kovin usein hän ei oikeasti tarkoita romantiikkaa sananmukaisessa merkityksessä. Pisimmässä suhteessani se tarkoitti matkustelua, käyntiä eri paikoissa syömässä ja muunlaista toimintaa, mikä erosi arkipäivästä. Se saattoi olla myös erilainen arkiruoka, johon panostettiin kerralla hieman enemmän: Erilaisia raaka-aineita, enemmän vaivannäköä kenties. Romantiikka tuossa suhteessa oli hyppäystä pois arjen raiteilta, tekemistä asioita eri tavalla kuin yleensä.

Onkin mielenkiintoista, että minulle romanttisimmat hetket ovat tulleet vastaan yksinäisyydessä. Sokostin huipulla seisoessani ja katsellessani Luirojärveä, joka tuolta etäisyydeltä näytti ihan lammelta. Tai samalla matkalla pysähtyessäni tunturilähteen ääreen lepäämään. Tai kaikki ne matkat, jotka olen matkustanut junassa. Matkat, jotka ovat alkaneet hyvästeltyäni ihastukseni tai rakkauteni kohteen. Tai katsonut yöllä nukkuvaa ihmistä, jota rakastan tai olen rakastanut. Katsellut levollista ihmistä samalla kun olen itse istunut pimeydessä ja pohtinut, miksi olen täällä?

On minulla onneksi kahden ihmisen kanssa yhteisiä romanttisia kokemuksia, jotain mitä vain mielikuvituksissa voisi kuvitella kohtaavansa. Toinen heistä on kuollut ja toinen lukee jonain päivänä tätä kirjoitusta, jolle muistutan muun muassa ne hetket yön kajastuksessa keskellä kosmosta. Ne hetket, kuinka ihastelimme värien kauneutta ja sitä, että aivan kuin olisimme olleet välillä siellä täysin yksin. Vain me kaksi.

Ulkona sataa vettä ja kuuntelen alla olevaa kappaletta, sen nimi on The Windmills of Your Mind. Se puhuu minulle ja romantisoin sen osaksi mielikuvitusmatkaani eteläiseen Ranskaan. Johonkin pieneen kylään, jonka keskeiseltä kadulta löydän puodin. Puodin, jonka edustalle istuudun ja jään odottamaan häntä.

Kysymyksiä, joita muiden tulisi esittää

Uskon hyvin vahvasti siihen, että meillä jokaisella on olemassa meille sopivin elämänpolku. Emme tiedä välttämättä tietoisesti kävelevämme sillä, mutta sen aistii tunnetasolla. Tunteena, että nyt on kaikki hyvin. Tekemäni asiat, joihin liittyvät erilaisia haasteita kohdanneet lapset ja nuoret ovat osoittaneet, että minulle sopivin elämänpolku ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne liittyy heihin. Samaa ei voi sanoa lähisuhteista, aikuisista ihmisistä. Sen osalta olen kenties ollut hukassa jo hyvin pitkän aikaa. Joskus on tosin tuntunut siltä, että olen löytänyt sellaisen polun ja sellaisia hetkiä olen kokenut viimeisten parin vuoden aikana. Juuri kun on tuntunut kaiken olevan hyvin, niin elämä on tuonut valtavia haasteita eteeni.

18941196668_8d0d0b3e26_b

Näitä asioita olen pyöritellyt mielessäni päivittäin vapaa-ajan koittaessa, niin koiraa ulkoiluttaessa kuin musiikkia ulkona kuunnellessa. Onneksi minulla on sellainen työ, joka antaa mahdollisuuden irrottautua noista ajatuksista. On tosin absurdia, että menen töihin saadakseni vapaa-aikaa itseltäni. Toisaalta itsen tutkiskelu on tuottanut välillä tulosta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, mutta siihen liittyy usein hyvin voimakkaita tunteita. Se syö voimavaroja, sillä tuota tulen tehneeksi ylhäisessä yksinäisyydessä. Ei ole oikein ketään, jonka kanssa voisin puhua näistä asioista. On tietty olemassa ihmisiä elämässäni, joille voisin puhua. Heiltä vain puuttuu sellaiset valmiudet, että he kykenisivät tekemään sen läsnäolevasti ja siten, että he ymmärtäisivät puhettani. He kuulevat, mutta he eivät tiedä mitä tarkoitan. Heille on suuri mysteeri, minkä viestin sisällytän sanojeni taakse.

Annan itsestäni usein tahattomasti viisaamman kuvan kuin oikeasti olen. Se johtaa siihen, että seuraani lyöttäydytään jonkinlaisessa hyötymistarkoituksessa. He odottavat saavansa jotain minulta tuon näennäisen viisauden myötä. Luonteeltani tosin olen sellainen, että autan jos vain kykenen siihen. Parhaiten pystyn ehkä auttamaan siinä, että jaan kartuttamaani elämänkokemusta ja asetun toisten asemaan. Se johtaa hyvin usein siihen, että kukaan ei kysy seuraavia kysymyksiä suoraan tai epäsuorasti minulta: ”Miten sinulla menee? Kuinka voit? Mitä ajattelit tänään tehdä? Kuka sinä oikeasti olet?” Eivät kovinkaan useat ole kiinnostuneita tästä ihmisestä, vaan siitä mitä olen kohdannut ja mitä olen noista kohtaamisista oppinut. Ennen kaikkea sellaista, josta olisi heille hyötyä. Näitä ihmisiä ei kiinnosta oppia tuntemaan minua, millainen olen ihmisenä. Heitä kiinnostaa, mitä tekisin heidän sijassaan. Ei heitä kiinnosta se, mikä minut tekisi iloiseksi tai mistä minä nauttisin.

Toisaalta on niitä toisenlaisiakin kokemuksia. Ne vain ovat ohi kiitäviä hetkiä. Viisaus kyllä kiehtoo ihmisiä, mutta sen viisauden myötä tulee mukana kaksiteräinen miekka. Tutustuttuaan riittävän paljon minuun he huomaavat, että hyvin raskas on se viisauden mukanaan tuoma taakka. Eikä sellaisen ihmisen seurassa ole lopulta hauskaa viettää aikaa. Pitäisi olla yltiöpositiivinen ja suhtautua haasteisiin hemmetin kevyesti, elämästä ilo irti ottaen. Ajoittain olen yrittänyt asennoitua elämään tuolla tavalla, mutta sisimpäni silmiä ei voi sulkea todellisuudelta. Niin monella ihmisellä menee huonosti, täysin sitä ansaitsematta. Olisi aika sydämetöntä vain tanssia läpi elämän ja olla pysähtymättä, antaen siten kuvan välinpitämättömyydestä. Niin. Kaipaan toisilta ihmisiltä varmaan eniten sitä, mitä olen itse aina valmis antamaan sen enempää ajattelematta.

 

Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

3265764184_17f577f2b0_b

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Onnistuin lyömään Suuren Mustan!

Jossain tuolla sisälläni oli suunnaton ja musta möykky. Se oli ilmoitellut olemassaolostaan tämän päivän aikana, ja jonka takia olinkin tuntenut aistittavissa olevaa kipuilua jo aamuvarhaisesta alkaen. Tuo suuren ja valtavan, pimeän tunteen motivoimana selasin Spotifyta, yrittäen löytää sen ulos houkuttelemiseksi kappaletta. Kuten olen aiemmin maininnut, niin musiikki on väylä tunteisiini ja erityisesti niihin, joita en tietoisesti pysty tuomaan esille. Jos niitä ei saa esille päivänvaloon, niin se voi johtaa sellaiselle umpikujaan johtavalle polulle. Sieltä mistä ei ole paluuta takaisin.

Löysin Amorphiksen vanhat kappaleet, mutta niissä ei ollut mitään mikä olisi houkutellut sitä ulos. Löysin listan, missä oli paljon kappaleita vuosien takaa. Lopulta jokin sai minut kuuntelemaan Apocalypticaa ja sen nimikkoalbumia vuodelta 2005. Otin kappalelistauksen esille ja näin kappaleen nimeltä Ruska. Sen alkaessa soida tiesin kuuntelevani juuri oikeaa kappaletta, sillä se alkoi nostaa suurta mustaa esiin. Puolen välin kohdalla se hyökkäsi esiin ja alkoi kuristamaan minua: Muistin vuoden 2004 tapahtumat. Vuoden, jonka lopusta en muista enää juuri mitään. Rakkaani kuoli tuona vuonna, lokakuun lopulla ja yksi kappale toi elävästi mieleen siihen liittyvät tunteet, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Itkin, tärisin ja nyyhkytin ruokapöytäni ääressä. Peitin kasvoni, mutten kyennyt vapinaltani siihen.

Minun piti antaa tuon möykyn tulla esiin, antautua sille. Kun sain otteen siitä, kuristin sitä lujasti ja käyttäen miekkanani ikävää, minä kykenin lyömään sen alas. Lakkasin välittömästi vapisemasta ja itkemästä, jolloin musta oli jälleen poissa. Nyt kun kuuntelen uudelleen tuota kappaletta, niin kykenen muistamaan hetkiä sieltä ja täältä, kyyneleiden valuessa poskillani muistan kuinka eksynyt olinkaan tuolloin nuorena. Vasta suuren mustan oltua estämättä muistiani kykenen palaamaan hetkiin, jolloin kuuntelin tuota kappaletta ja ikävöin niin suuresti häntä. Se satuttaa edelleen, se ikävä, mutta mikään ei estä minua muistamasta. Muistamasta tunteiden sävyttämiä valokuvamaisia hetkiä elämästäni, jotka ovat kaivertaneet sisintäni hänen kuolemastaan saakka. Enkä muistanut sen olleen näin väkevää ja alkukantaista.

Jos saisin päättää, niin en antaisi kenenkään kokea elämänsä aikana tuollaista kokonaisvaltaista tunnetta. Se voi ajaa heikoimman heittäytymään junan eteen tai avaamaan ranteensa, tekemään elämälleen hätiköityjä päätöksiä. Se voi ajaa ihmisen pakomatkalle, jonka varrella tämä yrittää piiloutua päihteiden avulla takana seuraavaa suurta mustaa.

Toivon, että kirjoitukseni antaa vain pintapuolisen kuvan siitä millaisien demonien ja pahan karman kanssa joudun välillä kamppailemaan. Pysyköön se vain kuvana, eikä samaistuttavana tunteena ja jättäkööt se kaikki muut rauhaan. Minua tuo kaihertava ikävä ei tule ikinä jättämään rauhaan, mutta opin elämään sen kanssa päivä päivältä paremmin. Elämään ja kaipaamaan. Rakastamaan ja ikävöimään. Saavuttaen lopulta jonkinlaisen henkisen rauhan.

Maria syvästi kaivaten ja rakkauden muistoa vaalien, J

Alkukantaiset taipumuksemme ja nisäkäsaivomme

7879735812_f1cbb97b84_b

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin sitä, miten toimintamme heijastuu meihin takaisin ympäristöstämme, toisten ihmisten ja melko usein muidenkin asioiden kautta. Fyysisesti heikko ihminen jos ei hyväksy heikkouttaan, niin satuttaa todennäköisesti itsensä. Ei välttämättä, mutta edellytykset sille ovat melkoiset. Ihminen, joka ei suostu myöntämään omaa inhimillisyyttään, ajautuu taipumattomuuteen ja tulee saaneeksi osakseen loittonevia selkiä. On kuitenkin hyvä omata ydinarvoja, joiden kohdalla ei ole valmis joustamaan. Ainakaan silloin, kun joku tahallisesti yrittää rikkoa tai muuttaa niitä. Se toimii pohjana sille, että pystyy sanomaan ”ei” tai ”en voi hyväksyä toimintaasi.” Ydinarvoissakin on suuria tapauskohtaisia eroja, eivätkä ne aina johda epäitsekkääseen käytökseen. ”Minä olen elämäni tärkein ihminen” voi johtaa joko altruistiseen käytökseen, missä henkilö huolehtii jaksamisestaan tai käytökseen, missä henkilö alkaa käyttämään toisia hyväkseen.

Joku viisaampi saattaisi kyetä vastaamaan tähän paremmin, mutta oman näkemykseni mukaan primitiivisin puolemme ei kaihda väkivaltaa. Selviytymisemme on kiinni reaktioistamme ja niitä ovat taistelu, pakeneminen tai valmistautuminen kuolemaan. On yksilöllistä, kykenemmekö liikkumaan näiden eri reaktioiden välillä ja miten me kulloisessakin tilanteessa toimimme. Olosuhteiden ollessa oikeat kykenemme olemaan toisia kohtaan todella julmia. Minä tiedän kykeneväni siihen, ja suurella todennäköisyydellä sinäkin kykenet siihen. Se on täysin eri asia, että hakeudutko sellaisiin tilanteisiin vai vältteletkö niitä, joissa olosuhteet julmuudelle ovat suotuisia.

Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta.

Väkivalta itsessään, kipu sekä kuolema eivät kiehdo minua millään tavalla. Pasifistinen utopia olisi jotain, missä varmasti viihtyisin erinomaisesti, vailla kipua ja kuoleman korjatessa vain vanhalla iällä. Kokemukseni kivusta, kuolemasta ja väkivallasta ovat jättäneet syvät arvet minuun, mutta siitä huolimatta minua kiehtoo ihmisen taipumukset tuottamaan noita kaikkia toisille ihmisille ja elämille. Miten voimmekaan kyetä olemaan yhtenä hetkenä sivistyneitä ja rauhallisia, mutta muutaman minuutin päästä saatamme olla toisen kurkussa kiinni?

Olen kohdannut itseni ja toisten ihmisten kohdalla liikkeellepanevia voimia väkivaltaisen käytöksen suhteen, joista olen tunnistanut kaksi toisistaan eriävää piirrettä. Motiivit ovat joko sisä- tai ulkosyntyisiä, mutta motiivin rakentumiseen tarvitaan aina molempia. Ympäristön tapahtuman vaikuttavat meihin hyvin suuresti, vaikka haluaisimme kuvitella jotain muuta. Lapsuuden kokemuksemme, vääryyksiksi kokemamme kohtelu ja laiminlyönnit iskostavat meille kieroutuneen maailmankuvan. Huono-osaisuutta osakseen elämänsä aamunkoissa saaneella henkilöllä on vaikeuksia ymmärtää, että pääosa ihmisistä välittää lähimmäisistään ja antaa hoivaa jälkikasvulleen. Nuoruudenkin kokemukset voivat johtaa siihen, että näemme toisten ihmisten käytöksen meitä kohtaan lähtökohtaisesti vihamielisenä. Vaikkei se todellisuudessa olekaan niin.

Tämä aihepiiri kiinnostaa minua, mutta en ole ainoa. Toiset vain rajaavat sen yhteiskunnan normien mukaisesti. Ollaan esimerkiksi kiinnostuneita rikollisuudesta ja sellaisesta elämäntavasta. Tuon kiinnostuneisuuden kaksi ääripäätä ovat kriminaalipsykologit ja kriminaalit itse, jotka tekevät tietoisia valintoja päätyäkseen rikollisen elämäntyylin piiriin. Aivan kuten jotkut tutkivat sotaa ja sen ilmiöitä, kun taas jotkut haaveilevat sellaiseen joutumisesta.

Olen itse sitä mieltä, että ymmärtääksemme itseämme ja ihmisyyttä meidän tulee tutkia primitiivisiä puoliamme. Mitä enemmän neurotiede tuottaa tutkimustietoa keskushermostostamme, niin sitä enemmän käyttäytymistieteiden asiantuntijat alkavat ymmärtämään yhteyttä erilaisten vaikuttimien ja toimintamme välillä. Normaalia ihmistä kun ei ole olemassa, johon tuossa työssä voisi havaintojansa vertailla, vaan se on yhteiskunnan muovailema näkemys ihanneihmisestä. Normaali ei olekaan mikään normaali, vaan ihanne johon ihmisiä johdatellaan. ”Ole normaali”, ”käyttäydy normaalisti” tai ”haluan olla täysin normaali” ovatkin vain viittauksia tuohon ihannekuvaan ihmisestä. Kuva ihmisestä, joka on kulloisellakin hetkellä yhteisönsä täysivaltainen ja hyödyllinen jäsen.