Vankeus on kuin kaninkolo, mutta Liisaa ei näy missään

Vankeutta, vangitsemista ja vankina olemista on vaikea kuvailla. Ehkä se johtuu siitä, että vankila on ympäristönä normaaliyhteiskuntaan verrattuna niin kovin erilainen. Tai ehkä se johtuukin siitä, että sopeutumista on vaikea pukea sanoiksi. Vankeutta voi olla helpompi kuvailla henkilölle, joka on suorittanut varusmiespalveluksen. Sekin on, näin jälkeenpäin molemmat kokeneena yhdenlaista vankeutta. Siinä rajoitetaan liikkumisvapautta ja kansalaisoikeuksia.

Sopeuduin vangitsemiseen hetkessä. Missään vaiheessa eteeni ei tullut hetkeä, että vankilasellin seinät olisivat kaatuneet päälleni tai rautaoven sulkemisesta johtuva ääni olisi käynyt sietämättömäksi. Mieleni ei tehnyt mieli kapinoida, asettua järjestelmää vastaan tai karata. Mielessäni pyörivät enemmänkin se, että saavatko läheiseni pidettyä huolta koirastani.

Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä.

Koirani. Se on ollut koko vankeuden raskain aihe. Ihmisiin saa kontaktin kirjeitse ja puhelimitse, muttei koiraan. Lisäksi parin vuoden vankeus on pois siitä ajasta, jonka voisin viettää koirani kanssa. Vankeuden alkupuolella pidin esillä koirani kuvaa, mutta joulun tienoilla kuva katosi seinältä asiapapereiden sekaan.

Jos muuttuu vankilassa, muuttuu pysyvästi

Vankeudessa on kyse selviämisestä. Henkisestä selviämisestä. Suljetussa vankilassa päivärutiinit toistuvat päivästä toiseen. Ei ole tavatonta, että ”parhaiten” laitostuneet eivät tiedä mikä viikonpäivä on kyseessä. Ainoastaan viikonloppuna sellit saatetaan avata hieman myöhemmin ja sunnuntaisin sekä pyhinä ruokailut järjestetään eri kellonaikaan arkipäivään verrattuna. Muuten päivät toistavat itseään, samoin keskusteluaiheet. Jos haluaa pitää kiinni siitä, että vapautuu mieli jotenkin kirkkaana, pitää keksiä tekemistä. Minulla se oli lukeminen ja päiväkirjan kirjoittaminen. Suljetussa vankilassa kirjoitin hieman yli keskivertoromaanin verran päiväkirjaa.

Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus.

Vankilassa ei ole muuten mikään pakko käydä läpi katumusta. Se on täysin vapaaehtoista. Mikään ei pakota kohtaamaan itseään peilistä, mikään ei kannusta reflektoimaan elämäänsä millään tavalla. Hämmästyttävää kyllä vankilassa kohtaa eniten eräänlaista kuntouttavaa keskustelua vankien kesken, joskin sekin on usein tasoa miten välttää seuraava vankilareissu. Jos en lue itseäni mukaan, niin olen kohdannut tähän mennessä kolme rikoksesta tuomittua, jotka ovat myöntäneet suoraan olevansa täysin itse syypäitä siihen miksi ovat tai olivat vankilaan joutuneet. Se on aika vähän, sillä vankeusrangaistuksen aikana tutustuu vähintäänkin pintapuolisesti useisiin kymmeniin rikoksesta tuomittuun tai tutkintavankiin.

Eikä haluttomuus reflektoida elämäänsä johdu useinkaan siitä, että olisi kykenemätön tekemään sitä. Tai olisi täysin haluton tekemään sitä. Niin sanottu itseensä meneminen on vittumaisen pitkä ja henkisesti raskas prosessi. Ja jotta siitä saisi mitään hyötyä, täytyy ensin voittaa egon järkälemäinen vastus. Ego nimittäin sanoo pään sisällä, että vika on ympäristössäsi. Olet olosuhteiden uhri.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan.

Ne ihmiset, jotka hyödyntävät aikansa vankilassa kehittääkseen itseään muutenkin kuin raskasta rautaa nostelemalla saavat hyötyä menettämisen sijaan. Kun itse sain siirron suljettuun vankilaan, ryhdyin välittömästi käymään vankilan psykologin ja pastorin luona keskustelemassa. Jaoin keskusteluaiheet karkeasti siten, että psykologin kanssa kävin läpi sisäistä dialogiani ja pastorin kanssa ihmissuhteitani, molempien luona kerran viikossa. Vankilan vähäisistä virikkeistä johtuen keskityin lukemaan psykoanalyysiä ja buddhalaisuutta käsittelevää kirjallisuutta, ja jonka lisäksi kirjoitin laajalti reflektoivaan sävyyn päiväkirjaani. Kolme tuntia keskustelua viikossa kahden ammattilaisten kanssa ja sen lisäksi omatoimista käsittelyä yli toistakymmentä tuntia viikossa. Tein vuodessa sen mihin minulla olisi mennyt vapaudessa 3–5 vuotta.

Vuosi saattaa tuntua pitkältä ajalta, varsinkin kolme tai saati viisi vuotta, mutta persoonallisuuden muuttamiseen vuosi ei tunnu riittävän edes puolipäiväisenä työnä. Kun ryhtyy perkaamaan läpi tunne-elämäänsä, niin siinä joutuu vastatusten Carl Jungin nimeämän varjon kanssa. Se sisältää kaiken sen mitä olet elämäsi aikana työntänyt syrjään ja jättänyt käsittelemättä, ja joka on jäänyt varjostamaan sinua henkisenä painolastina.

Olen aina pitänyt itseäni melko pasifistisena persoonana, mutta vankeuden aikana opin miten paatunut olen suhteessa väkivaltaan. Väkivaltaa olen kohdannut lapsuudessa kaikissa sen olomuodoissa, alkaen ”poikien leikeistä.” Kun tänään pysähdyn miettimään mitä väkivalta on, niin tunnistan sen aiempaa herkemmin. Se minkä tunnistaa, sen voi myös välttää. Ja sen minkä voit välttää, voit myös tarpeen vaatiessa kohdata eri tavalla.

Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään.

Tämän päivän vankila on eilispäivän vankila

Jos jollain on vankilasta sellainen mielikuva, että se toimii yhteiskuntaan kuntouttavana laitoksena, niin saanen ampua tuon mielikuvan alas. Siellä kuntoutuminen on täysin itsestä kiinni ja siihen avun saaminen on yhtä työlästä kuin vapaudessa, tosin fyysinen etäisyys ammattilaiseen on paljon lyhyempi. Ja kyetäkseen täysin kuntouttamaan itseään täytyy olla jo jonkinlaisella terveellä pohjalla itsensä kanssa. Tässä melko todennäköinen syy sille miksi vankilaan joutuessa on suuri vaara ajautua vankilakierteeseen.

Tänä päivänä vankilaan joutuessa vangitusta ottaa kopin joku vartioista, joka selittää hyvin ylimalkaisesti tavat ja toiminnat. Jos on tutkintavanki, niin aika menee odotellessa oikeuskäsittelyitä ja lainvoimaisia tuomioita, valittamisesta ja oikeuslaitoksen sijainnista riippuen noin 3-12 kuukautta. Kun lainvoimainen tuomio on astunut voimaan ja status muuttuu tutkintavangista vankeusvangiksi, tulee eteen toinen ”pakollinen” puhuttelu. Tämä RANSU-keskustelu tulee eteen siis parhaimmillaan jopa yli vuoden päästä vangitsemisesta, vaikka siinä otetaan kantaa juuri kuntoutumiseen ja itsensä kehittämiseen! Lievemmissä rikoksissa, joissa on voinut vastata vapaalta jalalta, tällainen RANSU-keskustelu pidetään parin päivän sisällä saapumisesta vankilaan.

Voitte vain kuvitella miten paljon muut vangit ehtivät vaikuttamaan tuona aikana, joka on ensimmäisen ja toisen pakollisen keskustelun välillä?

Väkivaltaan paatuneen ihmisen kuntouttamiseksi siten, että tämä ei olisi enää vahingoksi A) itselleen B) siinä samalla muille, voitaisiin tehdä paljon enemmän ja resurssit sitä varten on jo olemassa. Niitä ei vain käytetä kovinkaan tehokkaasti.

Kun ihminen päätyy vankilaan, hänet tulisi haastatella. Käydä läpi menneisyys ja mielikuva tulevasta, pois luettuna epäilty rikos. Haastattelun tulisi tehdä vankilan ainoa täysin koulutettu ihmisasiantuntija eli psykologi, apunaan asiantunteva päihdetyön ammattilainen ja riittävän laajan työkokemuksen omaava pastori. Rangaistusajan suunnitelma eli RANSU tulisi nimetä ennemminkin vangitsemisajan suunnitelmaksi (VANSU), jotta se koskettaisi myös tutkintavankeja ja se tulisi avata välittömästi vankilaan saavuttaessa.

Lisäksi vankilaorganisaation toimintakulttuuria tulisi uudistaa tästä päivästä. Vanki on koko vankeuden ajan suurennuslasin alla. Vain rikkeistä tehdään merkintöjä vankitietojärjestelmään ja tuo järjestelmä vaikuttaa siihen millaisiin toimintoihin pääset osallistumaan. Se vaikutta myös siihen pääsetkö tapaamaan läheisiäsi vankilassa tai tuomion 2/3 vaiheilla vankilan ulkopuolella. Merkinnän voi saada siitä, että selli on likainen tai siitä, että myöhästyy jostain sovitusta ajasta minuutin. Merkinnän voi saada myös huutamisesta, tai ihan vaikkapa synkistelystä. Vartijat ja rikosseuraamusesimiehet päättävät siitä mistä ja miten tarkasti merkintöjä tehdään, vaikka virallisen linjauksen mukaan rikemerkintöjä tulisi tehdä vain ja ainoastaan järjestyssääntö- ja sopimusrikkomuksista. Olen tietoinen tapauksista, joissa aika mitättömältä kuulostavat rikkeet ovat estäneet koevapauteen pääsemisen tai parhaimmillaan vieneet mahdollisuuden avovankilapaikkaan.

Pelkkien rikkeiden sijaan kirjaa täytyisi pitää kokonaisvaltaisesti. Kun vangin tiedot avaa, pitäisi saada kuva itse vangista eikä tämän rikkeistä. Jos rikkeitä ei ole, niin tietojärjestelmä ei kerro nykyään yhtään mitään vangista, tämä siis tämän päivän tilanne. Tulevaisuudessa voidaan ehkä elää sellaista todellisuutta, missä vankitiedoissa lukee lyhyt kuvaus vangin persoonasta ja suhtautumisesta esimerkiksi omaan tulevaisuuteen. Sellaista mikä olisi hyödyllistä, kun joku ”ammattilainen” tutustuu ensi kertaa uuteen ”asiakkaaseensa.” Ellei vanki ole pyytänyt psykologia tai pastoria kirjoittamaan itsestään lausuntoa vankitietojärjestelmään, niin henkilökunta on aika tietämätön vastuullaan olevista ihmisistä.

Tuollainen kulttuuri jos mikä kannustaa olemaan ottamatta askelta kohti itseensä tutustumista. Aika monen kohdalla ensiaskelta ei oteta, jos tuntuu siltä, ettei kukaan siitä kuitenkaan välittäisi tai jos siitä ei ole mitään ulkoista hyötyä itselleen omassa elinympäristössään. Pelkät vakuuttelut vangitulle vaikutuksesta myöhemmin vapauden aikana eivät riitä, sillä sitä ennen vangitun pitää elää joka ikinen päivä aivan erilaisessa ympäristössä: Vankilassa. Minä olin ottanut askeleen jo ennen vankeutta, mutta vankeudessa sen suunnan pitäminen on ollut vaikeaa. Vaikka olenkin vakaasti päättänyt kehittää itseäni eilistä paremmaksi ihmiseksi, aivan jokaisena päivänä.

Löin ihmistä teräaseella, ja opin ihmisyydestä

Viime vuoden kesällä tein rikoksen ja päädyin vankilaan. Siihenastinen elämäni oli johdattanut minut sellaiseen pisteeseen, kaikkine valintoineni, etten voinut tehdä muuta kuin rikkoa lakia. Rikokseni alkoi tavallaan jo kuukausia ennen sitä, mutta rikokseeni vaikuttivat eniten sitä edeltäneet 72 tuntia. Minun ja asianomistajien onneksi tekemäni väkivaltarikokset eivät jättäneet pysyviä haittoja. Henkisistä haitoista en tiedä, mutta toivottavasti nekin haitat rajoittuvat vain sellaiseen, joka pistää miettimään ennen kuin ryhtyy toimeen. Siis kaikkien osapuolien osalta.

Vaikka olen kiistänyt syyllistyneeni siihen rikokseen, josta minut on tuomittu, en ole kuitenkaan kiistänyt tehneeni rikosta. Moni kiistää välttyäkseen niin sanottujen ylitörkeiden rikosten tuomilta pitkiltä vankeusrangaistuksilta, mutta minä kernaasti istuisin yhtä pitkän tuomion lievemmällä tuomiolauselmalla. Ja kernaasti maksan samat korvaukset mitä minulle on määrätty maksettavaksi, en vain ole samaa mieltä tuomioistuimen ottamasta kannasta teon törkeästä tahallisuudesta.

Se rikoksestani. Seuraavaksi siitä, mitä olen oppinut vankilassa ihmisyydestä. Ja voi pojat, paljon olen siitä oppinutkin!

Vankilan tehtävä on rankaista. Se on keppi, ei mikään porkkana. Yhteiskunnassa vankilan ja rikoksista langetettavien vankeusrangaistusten tehtävä on toimia ennaltaehkäisevästi. Eihän kukaan halua menettää vapauttaan ja joutua vankilaan? Eihän? Niin sitä minäkin ajattelin, mutta toisin kävi.

Vankilassa tapaa monenlaisia ihmisiä ja elämäntarinoita heidän takanaan. Harvaa heistä on estänyt tekemästä rikosta pelote tuomiosta tai vapauden menettämisestä vuosikausiksi. Se on sivuseikka. Heitä olisi saattanut estää yksikin ymmärtävä aikuinen heidän lapsuudessaan, sijaisperhe tai jos joku olisi ottanut hieman koppia, kun elämä aikuisuudessa on alkanut lipsua raiteiltaan.

En ehkä olisi allekirjoittanut tätä kaksi vuotta sitten, mutta sitä oppii ihmisyydestä jänniä puolia, kun istuu aamukahvilla ja -tupakalla suljetussa vankilassa ja vastapäätä istuu julmalla tavalla ihmisen murhannut ihminen. Ja nauramme kyyneleet silmistä valuen helvetin hauskalle vitsille. Tai kun pohtii ihmisarvoa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kuristanut kaverinsa hengiltä puhelinkaapelilla. Tai kun kutsuu omaan selliinsä iltateelle ihmisen, joka on ampunut oman isänsä. Pelottiko minua näiden ihmisten läsnäolo? Ei. Välillä pelkäsin, mutta en näiden kyseisten ihmisten seurassa. Heidän seurassaan virisi sellaisia keskusteluita, joita ei olisi virinnyt missään muualla.

Valintojen vaikutus (itseesi)

Ihminen tekee jatkuvasti valintoja: Tehdäkö vai eikö? Toimia, vaiko jättää toimimatta? Sanoa, vaiko pitää kielensä kurissa? Niin teot kuin tekemättömyys vaikuttavat tulevaisuuteen. Minä pidin itseäni älykkäänä ja avarakatseisena, mutta silti päädyin lyömään ihmistä teräaseella. Korjaan, kahdella eri teräaseella.

Vankilassa olen oppinut tärkeän taidon, joka pelastaa todennäköisesti hengen. Tai henkiä. No ainakin oman henkeni. Ja se on tämä: Kuunnella sanomatta mitään. Kuunnella näyttämältä miltään. Kuunnella näyttäen vain eleet, että kuuntelet. Katsekontakti, sellainen, joka näyttää sinun olevan läsnä. Suljetulla pyrin olemaan ihan oma itseni, mutta olemaan tuomitsematta ketään. Se johti esimerkiksi tällaiseen kohtaamiseen: Nuori miesvanki tulee jälleen selliini ja kysyy, voisiko hän kääntää minulta sätkätupan. Myönnyn ja hän istuu alas. Puhun hänelle tulevasta oikeuskäsittelystä ja pian kuuntelenkin hänen kertomustaan omasta lapsuudestaan. Hän kertoo, kuinka seitsenvuotiaana näki äitinsä joutuvan miesystävän raiskaamaksi. ”Silloin hain veitsen keittiöstä ja löin sitä jätkää selkään.”

”Mutta sehän ei ollut sinun vikasi.” Hän katsoo minua ihmetellen ja jatkan: ”Siis se, että niin tapahtui. Jos olisit ehtinyt estää sen, niin se olisi saattanut tapahtua myöhemmin.” Näin kuinka puhuessani tämän nuoren miehen pää valahti alas ja hän kävi läpi menneisyyttään. ”Lupaa, ettet enää yritä löytää vikaa itsestäsi.” Saan vastaukseksi nyökkäyksen ja sellistäni poistui mietteliään oloinen mies. Näin seuraavina päivinä hänessä pienen muutoksen ryhdissä, aivan kuin hänen harteillansa olisi ollut hieman kevyempi taakka.

Valtaosa henkirikoksista tehdään päihtyneenä. Melkoinen määrä muita väkivaltarikoksia tehdään myös päihtyneenä. Päihtymyksen eteen tehdään rikoksia. Myös tunteista voi päihtyä, jolloin ne vaikuttavat arviointikykyyn. Tunnekuohuissa tehdään rikoksia. Todellisuuden tajun hämärtyessä syyllistytään rikoksiin, mutta usein vain tasolla, joka ei oikeuta päivämäärättömään paluulippuun vankimielisairaalassa.

Kovin moni kohtaamani vankilavirkailija omaa samanlaisen käsityksen elämästä kuin kuka tahansa ihminen: ”Älä riko lakia, niin et joudu vankilaan!” Haluaisin vain nähdä miten ihminen, joka on kasvanut huumehelvetissä, on saanut osakseen rakkauden sijasta vihaa ja väkivaltaa, reagoisi tuollaiseen toteamukseen. Jos on nähnyt lapsena (tietämättä mitään paremmasta) miten pettymystä puretaan vaikkapa hakkaamalla toisen ihmisen päätä seinään, niin siinä ei hirveästi moraalisaarnat auta, kun lapsuuden opit ottavat vallan tunnemyrskyssä. Tai koitapa kertoa näsäviisaasti, miten rikos ei kannata sellaiselle ihmiselle, joka on yllättänyt humalapäissään puolisonsa päältä vieraan tyypin. ”Yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymiset.” Suosittelen kokeilemaan ensin itse käytännössä miltä se tuntuu, kun sinulle rakkauttaan vannonut ja vain sinulle uskoutunut ihminen pitää lystiä kolmannen pyörän kanssa sinulta sitä ensin kysymättä. Ja siinä sängyssä, missä sinä nukut yösi puolisosi kanssa.

Vankiloista eroon (valtaosasta)

Tämä on tietysti utopiaa, mutta se ei merkitse, etteikö sitä kohti kannattaisi pyrkiä: Valtaosa Suomen vankiloista tarpeettomiksi vuoteen 2060 mennessä! Ja se on helppoa. Minäpä kerron miten tämä tapahtuu.

Muutetaan varhaiskasvatuksen ja peruskoulun opetussuunnitelmaa sellaiseksi, että sen ensisijaisena tavoitteena on kehittää kasvavalle ihmiselle erinomaiset tunne-elämän taidot. Toissijaisesti peruskoulun tulee tunnistaa kunkin yksilölliset oppimisvalmiudet ja -keinot, joita sitten kehitetään matkalla kohti aikuisuutta. Kolmannella sijalla tulee motoriset valmiudet ja vasta neljännellä sijalla varsinaisen tiedon omaksuminen. Ja tuota tiedon omaksumista pitäisi tehdä viisauden kehittämisen nimissä, ei älykkyyden.

Tällainen ei onnistu tietenkään ilmaiseksi, vaan ryhmäkoot pitää saada pieniksi. Hyvin pieniksi. Lisäksi vastuuta eri asioista pitäisi jakaa useammalle ammattilaiselle. Oppimista tukemaan opettajien lisäksi avustajia, tunne-elämän taitoja opettamaan sellaisia, jotka ovat saaneet muutakin psykologian opetusta kuin mitä yliopistojen peruskursseilla on tarjota. Liikunnassa tulisi aina lähteä siitä liikkeelle, että liikkuminen on hauskaa ja sitä tehdään ennen kaikkea leikin keinoin. Liikunta ja tunne-elämän taitojen kehittäminen kulkevat myös käsikkäin, joten tunne-elämän ammattilaiset tekisivät tiivistä yhteistyötä myös liikunnanopettajien kanssa.

Mitä tämä maksaisi? Maltaita, minä sanon. Mutta vuoden 2060 jälkeen ei enää yhtään mitään. Vajaan neljän vuosikymmenen päästä astuu estradille sellainen sukupolvi, joka on tullut kasvatetuksi sellaisten toimesta, jotka ovat saaneet erinomaisen koulutuksen omiin tunteisiinsa ja jotka osaavat huomioida myös toisten tunteet. Vaikutus yhteiskuntaan olisi ilmiömäinen, suorastaan käsittämätön. Vankiloita tarvittaisiin edelleen, mutta vain todellisia ja tunnistettuja psykopaatteja varten. Mutta vaikutuksen näkisi aivan kaikkialla, ei pelkästään vankiloiden määrässä.

Takaisin tähän hetkeen. Tilastollisesti katsottuna Suomessa yritetään tappaa vähintään yksi ihminen joka päivä, ja yritys onnistuu karkeasti katsottuna joka neljäs päivä. Ja sitten ne muut rikokset, jotka nekään eivät ole mitään vähäpätöisiä. Voit tehdä testin. Mieti montaako ihmistä on yritetty surmata tämän tekstin julkaisun ja tämän hetken välillä? Ja onko mahdollisesti ”onnistuneita” tapauksia?

Siinä hieman pohdittavaa, kun jäät odottamaan mietteitäni siitä miten paatuneen rikollisen voi saada muuttamaan tapansa. Sellainenkin on mahdollista.

Itsepetokseen syyllistyvistä ihmisistä ja totuuden vapauttavasta voimasta

49514001096_88cfa065a5_b
Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut.

Jos on jokin piirre tai asia, jota halveksin suuresti toisissa ihmisissä, niin se on epärehellisyys. Eikä mikä tahansa epärehellisyys, vaan se kaikkein alhaisin laji kaikenlaisesta valehtelusta: Itsepetos. Olen tavannut elämäni aikana niin ”yläluokkaisen” taustan omaavia vaikuttajia, kuin myös laitapolun kulkijoita. Se miten elämänsä petaa tai minkälaisista lähtökohdista on tähän elämään ponnistanut, ei suinkaan johda suoraan itsensä huiputtamiseen. Olen kohdannut suurta elämänviisautta sellaisten ihmisten osalta, joista voi haistaa partaveden sijasta vanhan eilispäivän viinan tai sellaisten osalta, jotka istuvat julkisillakin paikoilla syrjässä. Itseään alituisesti pettävien vastakohtana olen saanut suuren kunnian olla sellaisten seurassa, jotka omaavat sellaisen henkisen selkärangan, ettei heidän tarvitse vajota selittelemään sanomisiaan tai tekojaan. Sellaiset ihmiset ovat olleet aina esikuviani. Henkilöitä, joiden kaltaiseksi haluaisin joskus kehittyä.

Minulla meni vuosia itsepetoksen kierteessä. Sellaisen itsepetoksen, josta voi lukea myös tästä blogista, mikäli menee riittävän kauas ajassa taaksepäin. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja masennuksestani, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut jotain sen luonteesta ja samalla itsestäni. Itsepetokseen syyllistyessään ihminen sysää itselleen kuuluvan vastuun muiden harteille, aivan kuin elämässä kohdatut haasteet olisivat vain muista ihmisistä kiinni. Ei se suinkaan niin ole. Me kyllä olemme yksilöitä ja reagoimme eri tavoin samoihin tilanteisiin, mutta se ei ole mikään oikeutus menettää omaa henkistä selkärankaansa. Olen ehkä joskus kadottanut sen tai kenties minulla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen kasvattaminen on ollut kivuliasta, mutta se on saanut minut huomattavasti päättäväisemmäksi. Alan jo hahmottamaan sen, että millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa ja mitä haluan tässä elämässäni saavuttaa.

Eilinen päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että kohtasin useita itsepetokseen syyllistyneitä ihmisiä. Saman päivän aikana. Kovin useat heistä ovat yrittäneet ja yrittävät jatkossakin vierittää vastuuta minun harteilleni, toisten ihmisten lisäksi. Asioita, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu. Sen seurauksena selkäni takana on puhuttu ja kylvetty pahan veren siementä, mutta maaperä sille ei ole ollut kuitenkaan otollinen. Sen saivat todistaa ne ihmiset, jotka ovat nähneet minun olevan hiljaa ja kuulleet ihmisiä, jotka eivät ole malttaneet sitä olla. Minulle puheet ovat puheita, mutta todellinen arvostus saadaan tekojen kautta. Ja tekemättömyyden kautta silloin, kun teot voivat kääntyä itseään vastaan. Eilinen päivä toi tullessaan tyhjiä puheita, mutta toisaalta myös arvostusta. Ja siitä sain kuulla.

Itsepetokseen syyllistyvät ihmiset puhuvat mielellään. Olen sen itsekin huomannut itsestäni, olen rakastanut puhua yhdessä vaiheessa todella paljon. Se puheen määrä ei ole kuitenkaan vienyt minua eteenpäin, vaan teot ja sellaiset puhutut asiat, joiden sisällä piilee totuuden siemen. Se tarkoittaa joskus toisinaan toisten ihmisten horjuttamista, heidän tunteiden loukkaamista. Ero kiusaamisen ja pyyteettömän neuvomisen välillä on kuitenkin se, että haluaako siitä tunteiden loukkaamisesta pysyvän tilan toiselle. Jälkimmäisessä kun on tarrauduttava totuuteen, eikä se aina ole ruusuinen kuva toisesta tai itsestä. Hetkellisen kolauksen jälkeen sitä kuitenkin muistuttaa itselleen tai toiselle, että koskaan ei ole liian myöhäistä eivätkä mitkään asiat aja suoraan perikatoon, paitsi itsepetokseen tarrautuminen.

Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut. Kun opit näkemään totuuden, niin se totuus on karmaiseva. Tulet kärsimään suuresti totuudesta, sillä se näyttää miten julma maailma ja ihmisluonto voi olla. Totuus kuitenkin antaa sinulle kyvyn tehdä valintoja ja nähdä, millaiset seuraukset teoillasi ovat. Kykenet toimimaan, etkä enää piilottele, etkä ole enää naiivi. Näin ollen, totuus on vapauttavaa.

Jees-mies, konsensuksen ja yksilöllisyyden kulminaatio

Sanoin kuluneella viikolla vanhemmalle työkaverilleni, että yhdellä työmaalla ”olen toiminut omien tehtävieni ohessa terapeuttina ja koutsannut siinä kaiken ohessa itseäni nuorempia työntekijöitä.” Hän vastasi siihen, ettei minun pitäisi. Niin. Kovin haasteellista on jopa töissä laittaa itsensä sellaiseen moodiin, missä ”minä pidän vain huolen omista asioistani.” Se on ehkä tässä mailien kerääntymisessä haasteellista, että silmät ja korvat avoinna sekä korvien välien pitäminen valppaana ajaa lopulta tähän tilanteeseen: Näet ja kuulet, muttet pysty enää ummistamaan silmiäsi ympäristöltäsi. Ja jos et reagoi ympäristösi kanssa, niin se tulee mukana unimaailmaasi.

333976418_9e46ca0c82_o

Hyvin kauan aikaa vietin elämääni siten, että lukeuduin näihin jees-miehiin. Nyökyttelin hyvin usein sellaisillekin puheille, joista en ollut pätkääkään samaa mieltä. Ensikädeltä tuollainen toiminta voi kuulostaa melko sieluttomalta ja toisten myötäilyltä. Aivan kuin itsellä ei olisi minkäänlaisia omia mielipiteitä. Näin olen itsekin usein ajatellut, mutta toisaalta olisinko oppinut ihmisistä näiden syvempiä puolia ellen olisi niin toiminut? Ihmiset nimittäin paljastavat aika paljon todellisestä itsestään, mikäli heille antaa mahdollisuuden puhua. Sellaisetkin ihmiset, joita pitää hyvin intellektuelleina tai järkiperäisiltä ovat paljastaneet minulle kapeakatseisuutensa, kun on riittävästi nyökytellyt ja peesaillut heidän puheilleen.

On minulle usein tullut sellaisia hetkiä jälkikäteen, että olen miettinyt pääni puhki. ”Miksi en avannut suutani tai haastanut noita kuulemiani asioita ääneen?” Kun olen näitä asioita miettinyt retrospektiivistä, niin olen todennut haastamisen ja asioiden saattamisen laajempaan kontekstiin melko merkityksettömältä. Tässä ajassa oma henkilökohtainen mielipide ajaa todella usein konsensuksen edelle. Yhteen hiileen puhaltaminen on kuin kirosana, sillä ihmisen yksilöllisyyttä korostetaan lähes jokaisessa kanavassa. Unohdetaan, että ihminen on ollut ravintoketjun huipulla juuri yhteistyökykynsä takia. Yksilönä ihminen on hyvin heiveröinen ja heikko, mutta ryhmänä ihminen on kyennyt hävittämään ympäristöään melkoisella tavalla.

Ja ehkä tuo yksilöllisyyden ylikorostaminen on ajanut asioita maapallolla huonolle tolalle. Emme koe teoillamme olevan merkitystä esimerkiksi luonnonsuojelun osalta, sillä tuollaisten asioiden edistäminen edellyttäisi juuri konsensusta. Kulutusjärjestelmä, jonka osa olemme ja joka on riippuvainen meistä yksilöistä, ei taivu muutoksiin kuin pakon edessä. Unohdamme kuitenkin usein myös senkin seikan, että yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta me otamme ympäristöstämme vaikutteita. Yksilölliset mielipiteemme ja toimintamallimme eivät synny korviemme välissä, vaan niitä tarjotaan meille ympäristöstä. Tässä yhteydessä internet on yksi ympäristö muiden joukossa ja usein jopa paljon haitallisempi kuin luonnollinen elinympäristö. Miksi? Koska se häivyttää niin tehokkaasti ihmisen kulttuurin. Kulttuurilla tässä yhteydessä en tarkoita mitään taidetta, vaan toimintatapojen ja perinteiden kokonaisuutta.

Mitä tästä voi ottaa meidän henkilökohtaisiin ihmissuhteisiimme? Älä ole jees-mies tai -nainen. Olen huomannut suun avaamisen johtavan lopulta aina positiiviseen lopputulokseen. Mutta vain silloin, kun sen päämääränä on konsensus. Omien arvojen ja näkemysten verinen puolustaminen pelkästään aiheuttaa toisissa melkoista hylkimisreaktiota. Jos vain malttaa kuunnella aidosti ja käsitellä asioita moninaisuuden näkökulmasta, niin sen pohjalta lausuttu mielipide kuullaan kyllä lopulta oikeissa osoitteissa. Alun vastaanotto voi olla hyvinkin vihamielinen, mutta aina joukosta löytyy niitä, jotka oikeasti kuuntelevat. Kuuntelevat aidosti todellisia vertaisiaan. Muunlaiset ihmiset kannattaa jättääkin sitten omaan arvoonsa. Keskittymään omaan yksilöllisyyteensä ja omaan pään sisäiseen erinomaisuuteensa.

Oletko yksinäinen? Ei hätää, niin minäkin

4750552802_97966e739a_b

Tämä vuosi on langettanut meille yksinäisyyttä kokeville erityisiä haasteita jo senkin takia, että yksinäisyyden pakoreitit ovat olleet harvassa. Minulle niitä ovat olleet erilaiset harrastukset muiden ihmisten parissa, joissa pääsee kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nuo harrastukset eivät ole suinkaan kokonaan kaikonneet elämästäni, vaan ne ovat jäissä määrittelemättömän ajan ja niihin liittyvät tapaamiset ovat siirtyneet etäkohtaamisiin verkossa.

Yksinäisyyteni tunne kumpuaa siitä, ettei minulla ole asuntooni saapuessani ja oven selkäni takana sulkiessani ketään, jolle voisin jakaa tuolla ulkomaailmassa kohtaamiani asioita ja kokemuksia. Tämän asian minä kohtaan myös joka kerta kun astun asuntoni ovesta ulos esimerkiksi töihin lähtiessä. Tiedän, että elän ja koen tuolla maailmassa kaikenlaista, mutta ainoa keino purkaa kokemuksiani on tällä hetkellä tässä koneeni ääressä. Onhan minulla tietysti tuo uskollinen kumppanini, mutta koira harvemmin osaa ottaa kantaa tai osaisi tarjota ulkopuolista näkemystä kokemuksiini. Ystäväni ovat taas sen verran harvassa, että heidän kanssaan tavatessani elämäni muuttuu lähinnä referoinniksi ja tiivistelmäksi edellisen sekä tulevan kohtaamisen välillä. Yksityiskohdat häviävät muistoistani nukutun yön jälkeen.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa.

Yksinäisyys voi olla ajoittain hyvinkin musertavaa ja tuntua erittäin pahalta. Erityisesti niinä hetkinä, kun tunnen oloni jostain aivan muusta asiasta alakuloiseksi tai surulliseksi. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani kohtaaminen oli sellainen, jonka olisin halunnut jakaa kahden kesken jonkun läheisen kanssa. Sellaisen läheisen kanssa, joka tuntisi minut paljon paremmin kuin oma äitini tai kukaan tämän hetkisistä ystävistäni. Mielestäni sellaisen henkilön ei tarvitsisi olla kumppanin asemassa tai minun kanssani seurusteleva ihminen, vaan henkilö, johon kykenisin luottamaan ja jolle voisin paljastaa todellisen minäni. Itse asiassa seurustelukumppani (tietysti ihan siitä toisesta ihmisestä riippuen) voi olla jopa etäisempi kuin varsinainen ystävä, sillä toista haluaa usein myös varjella kaikkein väkevimmiltä tunteilta. Ettei se toinen ota minun omia tuntemuksiani harteilleen kannettavaksi.

Olen kyennyt selviytymään yksinäisyyden tunteesta yksinkertaisesti harhauttamalla itseäni. Keskittymällä asioihin, joista saan mielihyvää tai jotka koen erittäin tärkeiksi. Katselen dokumentteja, jotka herättävät minut ajattelemaan tai suuntaan energiani työpäivän aikana siihen, että teen työtehtäväni tunnollisesti ja tarmokkaasti. Työpersoonani eroaa tällä hetkellä järisyttävän paljon siitä, millainen olen yksityiselämässä. Kulutan sen ylläpitämiseen ja kehittämiseen valtavasti energiaa, jolloin yksinkertaisesti unohdan yksinäisyyteni ja siihen liittyvät tunteet. Ei se tietysti tervettä ole, mutta auttaa minua selviytymään jokaisesta päivästä.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa. Pidän suuresti niistä hetkistä, kun koirani esittelee minulle riutunutta nukkeaan, jota se ei kuitenkaan halua antaa irti hampaistaan käteeni. Kehun häntä vuolaasti siitä, kuinka hieno lelu hänellä onkaan. Noiden hetkien synnyttämät hännänheilutukset jälleen ovat yksi asia, joiden avulla unohdan yksinäisyyteni.

Yksinäisyyden tunteesta voi tietysti kärsiä myös sellainen ihminen, joka jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Minusta se on kaikkein pahinta yksinäisyyttä, senkin olen elämäni aikana saanut kokea. Sitä on hyvin eksynyt sen suhteen, että miten sen kuilun itsensä ja toisen välillä saisi kurottua umpeen. Avattua jollain tavalla dialogin, jotta sitä yksinäisyyttä ei tarvitsisi kokea enää hetkeäkään. Mutta toisen eleistä, olemuksesta ja puheista on saattanut saada sellaisen kuvan, että suunsa avattuaan joutuu ikävään asemaan. Asemaan, jossa joutuukin toisen tuomitsemaksi. Voisin kuitenkin väittää, että se on suuri väärinkäsitys ja hyvin yleinen sellainen, ellei toinen sitten satu kärsimään mielenterveyteen liittyvistä ongelmista tai terveysongelmista, jotka vaikuttavat sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Siihen en osaa sanoa juuta eikä jaata, että kokeeko mies vai nainen yksinäisyyden tunteen voimakkaampana. Villi veikkaukseni on se, että ei niissä taida mitään eroja olla. Stereotyyppiset roolit ovat vain rooleja, sillä pinnan alla me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä. Ympäristö vain asettaa meille välillä täysin epäinhimillisiä tavoitteita tai vaatimuksia, joita me sitten yritämme täyttää ja unohdamme siinä ohessa perustarpeemme. Onneksi olen jo päässyt sen vaiheen yli, että yrittäisin täyttää ”miehen saappaat” ja uskallan myöntää olevani umpisurkea timpuri. Enkä ole kovinkaan haka remontoimaan autoa. Oikeastaan jos alkaisin miettiä jotain uutta harrastusta, niin voisin kyllä kokeilla virkkaamista. Lapsena osasin perusjutut siitäkin, mutta ne unohtuivat, kun minua alettiin runnoa koulussa tietynlaiseen miehenmuottiin. Muottiin, johon en kuitenkaan suostunut täysin menemään ja valitsin teknisen työn sijasta taideaineet.

Tunnetko olevasi yksinäinen? Riippumatta siitä, että oletko yksin vai jonkun seurassa? Ei hätää. Se on onneksi vain tunne meidän sisällämme ja sitä tunnetta voi huijata synnyttämällä muita tunteita. Esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla tai tekemällä jotain, minkä kokee itselleen intohimoiseksi.

Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

22551170337_66d9315d01_b

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

4769808906_3d9fa3e15a_o

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Kyyninen ihminen, välitän silti

3632778306_f05ed27a40_b

Mitä on välittäminen? Olen pyöritellyt tätä kysymystä mielessäni sen jälkeen lukuisia kertoja, kun näin viimeisen kerran viime sunnuntaina edellisen avopuolisoni. Tuolloin päättyi se ajanjakso, jonka aikana yritin selvittää vastauksia seuraaviin kysymyksiin: ”Kykenemmekö olemaan ystäviä? Kykenemmekö säilyttämään edes jonkinlaisen toisia kunnioittavan ja vastavuoroisen ihmissuhteen välillämme?” Noihin kysymyksiin voisi vastata kieltävästi, sillä hyvin kaukana tuntui olevan edes mahdollisuus kunnioitukseen tai toisen tunteiden huomiointiin. Kun kerroin viimeisellä näkemällä hänelle, että minulle oli tullut hyvin paha olo hänen puheidensa seurauksena, niin sain vastaukseksi syytöksiä ja panettelua. En toki lähde tässä väittämään, että olisin itse mitenkään täydellinen tai virheetön. Olen kuitenkin sitä mieltä, että minun ei tule pyytää persoonaani anteeksi tai sitä, että sanon kerrankin asiat suoraan.

Viimeinen kohtaaminen herätti minut kysymään itseltäni, että miksi ylipäätään hakeudun tuollaisen ihmisen seuraan. Ihmisen, joka pienistä lupauksista huolimatta osoittaa aina toistamiseen kyynisyytensä toisia ihmisiä kohtaan ja löytää minusta vaivatta syyttämisen arvoisia asioita. Se ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta minuun yhteyttä viime keskiviikkoaamuna. Kun näin hänen soittavan minulle, niin epäröin kyllä hetken. Se ei kestänyt kauaa, sillä jokin saa minut välittämään myös minua hyvin syvästi satuttaneista ihmisistä. Kun vastasin puhelimeen, niin halusin vain tietää hänen olevan kunnossa. Tuolla hetkellä hän ei ollut ja hän oli ajanut itsensä pulaan. Onneksi kyseessä ei ollut hengenvaara ja lopulta hän kykeni itse hoitamaan asian. Olin hyvin vihainen, sillä hän oli toiminut hyvin ajattelemattomasti ja unohtanut, että hänellä on hänestä riippuvainen lapsi ja hänen elämässään on kuitenkin hänestä välittäviä ihmisiä.

Hyvin harvalla ihmisellä on lopulta se tilanne, ettei heillä ole elämässään ketään joka välittäisi. Jos ihminen ajaa aina itsensä jatkuviin ongelmiin luullessaan olevansa täysin yksin, niin hän itse asiassa aiheuttaa hänestä välittäville ihmisille harmaita hiuksia ja suunnattoman suurta huolta. Oma tilanteeni on se, että en voisi missään tapauksessa heittäytyä täysin tuuliajolle. Olen kyllä yksin tässä elämäni tilanteessa, mutta tuolla on olemassa minusta välittäviä ihmisiä. Vanhempieni lisäksi on olemassa ainakin kaksi ihmistä, jotka kantavat huolta minusta ja olisi todella ajattelematonta sekä itsekeskeistä unohtaa heidän kantamansa huoli ja välittäminen heittäytymällä vaaroille alttiiksi. En ole enää teini, vaan aikuinen ihminen. Ihminen, jonka ei tule aiheuttaa tarpeetonta huolta lakkaamalla itsestään huolehtimisen.

Välittäminen on ehkä tänä päivänä aliarvostettu tunne. Haikaillaan rakkauden perään, mutta se on hyvin itsekeskeinen tunne: Me haluamme kokea rakkautta ja saada sille vastakaikua. Unohdamme kuitenkin sen, että sen seurauksena kaupan päälle tulee kiintyminen ja sen kylkiäisenä välittäminen tämän toisen ihmisen hyvinvoinnista. Kiintyminen ei aina ole haitallista, haitallista siitä kun tulee vasta sen muuttuessa riippuvuudeksi.

Niin. Vastaan kyllä jatkossakin hänen puheluihinsa, sillä onhan minun selvitettävä vastaus seuraavaan kysymykseen: ”Onko hän kunnossa?” Se ei ehkä poista sitä, että minulla on ollut joskus todella paha olo henkisesti hänen puheidensa seurauksena. Jotta lakkaisin täysin välittämästä, niin sen eteen hän joutuisi tekemään hartiavoimin töitä. Rakkauskin voi ajan myötä kuolla pois, mutta välittämisen tunne voi kantaa vielä pitkään senkin jälkeen.

Egon yhteys vuorovaikutuksen laatuun

4695020138_0fdfa80a56_oIhmisten suurin helmasynti kaikenlaisissa ihmissuhteissa on puutteellinen vuorovaikutus. Viaksi sitä ei voi oikein nimittää, sillä ihmisen päänuppi toimii siinä tilanteessa juuri niin kuin pitää: Tekee oletuksia käsillä olevan tiedon perusteella. Puutteellinen vuorovaikutus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin, jotka taas johtavat huonoihin päätöksiin. Oli sitten päätös avata sanainen arkkunsa tai elämää koskettava suunnanmuutos.

Olen töissä päässyt todistamaan tällaista tapausta, missä puutteellinen vuorovaikutus on johtamassa yhden ihmisen kohtalaisen suureen nöyryytykseen ja ”kasvojen menettämiseen.” Sellaista on ikävä katsella ja sitä olen yrittänyt hienoisin elein sekä sanoin estää. Työpaikkojen yhä monimutkaistuvissa organisaatiohimmeleissä ei tosin ole mahdollisuutta mennä sanomaan asioita suoraan kuin epävirallisesti ja tuo ihminen on melkoinen teflon, mitä tulee epävirallisiin keskusteluihin. Siihen saattaa vaikuttaa se, että hänellä on ihan pikkuriikkinen asennevamma muita asiantuntijoita kohtaan.

Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään.

Olen kohdannut tällaisen hieman vastaavanlaisen, mutta luokassaan pahemman tapauksen kerran aikaisemmin. Kyseessä oli Aku Louhimiehen elokuvaprojekti, jossa uudelleen filmatisoitiin kansakunnan tunnetuin elokuva lyhentämättömän sotaromaanin pohjalta. Erääseen tehtävään oli valittu naishenkilö, joka ei todellakaan hallinnut vuorovaikutusta ja omasi megalomaanisen egon. Se johti käytännössä siihen, että hän otti olosuhteiden luomat haasteet vastaan huonosti. Liikenneruuhkatkin muuttuivat siinä minun henkilökohtaiseksi viakseni ja moni muu vaikeutti hänen elämäänsä tuomalla esille yksityiskohtia, jotka vaikuttivat oleellisesti hänen työhönsä. No vuorovaikutuksen osalta hän oli hyvä avaamaan suutaan, mutta sen hieman negatiivisessa merkityksessä.

Onneksi tuo nainen ei tullut hirveästi kärsineeksi tuon produktion aikana uransa osalta, vaan hän on edelleenkin elokuvateollisuudessa ja päässyt etenemään tuon aikaisesta pestistään. Siihen en osaa vastata, että onko hän kehittynyt vuorovaikutustaidoiltaan ja antaako hän edelleen egonsa vaikuttaa työnsä laatuun. Oli ihminen sitten kuinka hankala tapaus tahansa, niin ei kukaan ansaitse taloudellista ahdinkoa puutteistaan. Sitä varten esimiehet ovat olemassa, että he auttavat alaisiaan kehittymään. Jos he eivät kehity kaikista ponnisteluista huolimatta, niin sitten on edessä työtehtävien, työpaikan tai alan vaihto. Ei taloudellinen kurimus potkujen kautta.

Nykyisessä hommassani todistama tapaus taas on olosuhteiltaan erilainen: Nyt toimitaan täysin eri mittaluokan asiantuntijaympäristössä, eikä taiteilijavaltaisessa projektissa. Egon vaikutus omaan työhön kostautuu jossain vaiheessa ennen pitkää, ja asiantuntijaverkostojen osalta tämä maakunta on todella pieni. Se tarkoittaa eittämättä taloudellista haittaa pitkässä juoksussa tälle tapaukselle, mikä on taas täysin väärä seuraus. Oikean seurauksen tulisikin olla se, että hänelle annetaan mahdollisuus kehittyä hemmetin hyväksi asiantuntijaksi omassa työssään. Siihen hänellä on todella hyvät eväät, jahka vuorovaikutustaitoja päästään hieman hiomaan. Siihen hän tarvitsee esimiestensä tukea ja ennen kaikkea palautetta. Rakentavaa sellaista.

Häiden tunnelmasta, vulgääreistä ja muodollisista

Blogit.fi:ssä kirjoitukseni ilmestyvät samalle listaukselle hääblogien kanssa. Olen aina silloin tällöin käynyt kurkistelemassa, että millaisia haavekuvia morsiamet elättelevät ja millaisia ponnistuksia noiden haavekuvien toteuttamiseksi tehdäänkään tänä päivänä. Kirjoitukset kielivät jostain sellaisesta, jota en ole päässyt todistamaan kuin pari kertaa. Muina kertoina olenkin saanut nähdä jos jonkinlaista hampaiden kiristelyä sekä vaivaannuttavia hetkiä. Ehkä siksi valtaosa hääblogeista keskittyykin valmisteluihin ja ne kuihtuvat hääpäivän koittaessa. Olisi aina hienoa lukea miten suunnitelmat ovat toteutuneet ja millainen olo ehkä elämän yhdestä muistettavimmasta päivästä on jäänyt. Käytin muuten sanaa ”muistettavampi” sillä tärkein se ei ehkä ole, kun melkoinen osa liitoista eivät kestä elämän loppuun saakka. Siitä ehkä jossain muussa kirjoituksessa ja asiayhteydessä enemmän.

Muistan molempien veljieni häät oikein hyvin, vaikka olin tuolloin alta 10-vuotias. Olin vanhimman veljeni sormuspoikana ja muistan, miten epämukava juhla-asuni olikaan. Tuosta juhlasta minusta on muistona vanhempieni luona haalistuneita kuvia, sekä VHS-tallenne. Rusetti kaulassa ja liivi päällä astelin alttarin reunalle, kantaen tyynyn päällä sormuksia. Vihkikaava oli järjettömän pitkä, jolloin moni minua nuorempi lapsi alkoi jo ahdistua kuumassa kirkossa. Papin puhe oli äärimmäisen tylsä ja äänenpainoton, joten se tuntui varmasti ankealta myös aikuisten korvaan. Ainakin isäni korjaili asentoaan jatkuvasti, vaikka hän onkin harrastustoiminnassaan tottunut istumaan aloillaan pitkiäkin aikoja.

Veljieni vihkimiset tapahtuivat 90-luvulla. Molempien juhlat olivat melkoiset osallistujamääriltään, sillä sukuni on todella suuri. En ole edes tavannut vieläkään kaikkia serkkujani, saatikka muista kaikkien nimiä. Häissä oli lisäksi iso joukko ystäviä sekä henkilöitä, jotka nähtiin todella tärkeinä perheystävinä. Ja kun tuollaiseen juhlaan yhdistetään illan kuluessa boolia ja sahtia, niin luvassa on jos jonkinlaista kaaosta. Muistan elävästi kuin viimeisen päivän, kuinka eräs tätini liiton kautta ahmi kauheassa humalassa hääkakun jämiä juhlapaikan keittiössä. Kun hän huomasi minut ja seurassani olleet muut lapset, niin hän horjahti taakse ja kirjaimellisesti tippui sahtitonkkaan. Hän parkui räkä poskella, kun nauroimme tuolle kompuroinnille, eikä hän päässyt ylös ilman äitini apua.

4529122240_16497eafa7_b
Häätanssi on mielestäni se rajapyykki, joka kertoo häiden lopullisen tunnelman.

Veljieni häät olivat täynnä vulgääriä toimintaa ja tappelua myös kirjaimellisessa muodossa, mutta veljilläni ja tuoreilla kälyilläni oli kuitenkin mielettömän hauskaa. Pönöttäminen ja jäykistely nimittäin varisivat, kun tuli häävalssin aika. Mielestäni häät ovat ankeat, jos jäykkä tunnelma jatkuu vielä häävalssin jälkeen. Seuraavassa nimittäin kokemus tällaisesta vuosituhannen alkupuoliskolta.

Minut oli valittu videoimaan perheystävämme tyttären häät. Seremoniamestarina toimi sulhasen lapsuudenystävä, joka tuohon aikaan toimi puolustusvoimilla luutnanttina. Ohjelmat alkoivat minuutin tarkkuudella, joten aika ajoittain odottelimme ohjelmanumeroiden alkamista minuuttitolkulla. Vaikka kaikki istuivat kiltisti paikallaan, eikä ketään tarvinnut odotella. Juhlapuheet olivat todella hyviä, mutta sulhasen ystävä alkoi yskimään, mikäli niiden pituus ylitti niille varatun ajan. Jälkikäteen oli melko vaivaannuttavaa katsoa häätaltiointia, sillä seremoniamestari yski kuin ketjupolttaja, vaikkei tämä ollut edes tupakkamiehiä.

Hääkuvien ottaminen oli melkoinen sirkus. Paikalle oli tilattu hääkuvaaja, jonka toimintaa tuore vaimo ohjeisti pilkuntarkasti. En kuvannut tuota suoritusta tuolloin videolle, mutta katselin toimitusta vierestä. Äkkiä hihaani nykäistiin ja kääntyessäni näin äitini ojentamassa minulle järjestelmäkameraa. ”Ota sinäkin kuvia, mutta älä näytä sitä J:lle!” Tein työtä käskettyä ja kuvasin hieman etäämmältä, napsien kuvia aina silloin kun parhaimmalta tuntui. Jälkikäteen sain kiitosta toiminnastani, sillä kuvani pääsivät koristamaan hääalbumia ammattikuvaajan otoksien sijaan. Mene ja tiedä, mutta ilmeisesti hääpari osasi rentoutua kuvattavaksi vain ammattikuvaajan pitäessä taukoa.

Noista häistä mieleeni jäi parhaiten se, että rentoutunein henkilö koko juhlassa oli morsiamen isä. Hän ja morsiamen äiti olivat eronneet vuosia ennen sitä, mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä lainkaan. Morsiamen isä istui vanhempieni pöydässä ja huomasin, että ainoa kepeä puheensorina kantautui juuri tuosta pöydästä. Muissa pöydissä oltiin hyvinkin muodollisesti ja keskustelut noudattivat hyvin pidättyväistä kaavaa: ”Saanen kysyä Teiltä…” tai ”Tämä voileipäkakku on oikein maistuvaa…” Vanhempani ja morsiamen isä tekivät muistaakseni sinunkaupat jo ennen alas istumista. Sääli, että tilaisuus oli loppuun saakka melko muodollinen, vaikka siihen sisältyikin pelit, leikit ja tanssiminen hyvän trion säestyksellä. Miljöökin oli oikein hyvä, lähellä Kotkan Kyminlinnaa sijaitsevalla pitopaikalla.

Veljieni häät saattoivat olla enemmänkin ryyppäjäiset sivustakatsojan näkökulmasta, mutta niitä pystyi kutsumaan juhlimiseksi eikä tilaisuudeksi. Olen itse istunut lukemattomissa muodollisissa tilaisuuksissa, milloin ottanut vastaan kunnianosoituksia ansioituneesta toiminnasta henkilökohtaisesti tai ollut todistamassa vastaavaa kutsuttuna. Ei hääpäivään kuulu moinen muuta kuin alun seremonioiden osalta, sillä yhden muistettavimmista päivistä tulisi olla ilmapiiriltään rentoutunut ja kepeä. On nimittäin mukavampaa katsella valokuvia tai videotallenteita aidosti hymyilevistä ihmisistä kuin jäykässä 90-asteen kulmassa istuvista osanottajista.