Valkoinen raivo yhteiskunnassa

Katsoin tänään Yle Areenasta Arto Halosen dokumentin nimeltä Valkoinen Raivo. Siinä Lauriksi nimetty henkilö kertoo omista traumoistaan, kiusatuksi tulemisen kokemuksista ja siitä, miten vastoinkäymisten kautta ihmiselle voi kehittyä ”valkoinen raivo”. Kun dokumentti oli ohitse, niin tunnistin siitä hyvin paljon itseltäni löytyviä piirteitä.

Koulukiusattuna tiedän mistä puhun, sillä kokemani henkinen ja fyysinen kiusaaminen on eittämättä jättänyt minuun elinikäiset jäljet. En ajattele kiusaajiani juuri ollenkaan enkä koe enää olevani millään tavalla kiusattu, mutta uskon kiusaamiskokemuksien muovanneen persoonaani merkittävissä määrin. Tähän liittyy tietynlainen suhtautuminen niihin tilanteisiin, joissa koen kohtaavani vääryyttä itseäni kohtaan. Tuolloin saatan fantasioida väkivallasta väärintekijöitä kohtaan, tavalla jossa suorittaisin tekoni kylmän rauhallisesti ja tyynesti.

Dokumentissa tätä Laurin määrittämää valkoista raivoa käsiteltiin hyvin asiallisesti ja Laurin näkökulmasta analyyttisesti. Vaikka kyseessä oli ilmeisesti minua huomattavasti älykkäämpi miespuolinen henkilö, niin olen ajatellut vihasta ja vihan tunteesta yhtä laskelmoiden, yhtä analyyttisesti kuin tuon päähenkilön osalta.

Omalta osaltani tiedän sataprosenttisen varmasti, että kokemani valkoinen raivo ei tule koskaan realisoitumaan varsinaiseksi väkivallan teoksi. Olen kyllä kokenut väkivaltaa ja olen vastannut väkivaltaan samalla mitalla. Olen myös ollut ärsytettynä joskus väkivaltainen, mutta tekoni eivät ole koskaan eskaloituneet äärimmäisyyksiin. Väkivaltaan liittyvät kokemukseni ovat liittyneet pääosin dokumentin ns. mustaan raivoon, joka liittyy kuohuviin tunnetiloihin ja jossa tilassa ihminen menettää harkintakykynsä.

Toisin kuin Lauri tuossa dokumentissa, olen tullut lopputulokseen siitä mikä tekee ihmisestä kiusaajan. Kiusaaja voi olla persoonaltaan ilkeä ja pahantahtoinen, mutta se ei yksinään tee ihmisestä kiusaajaa. Tiedän ja tunnen hyvinkin sydämellisiä, kilttejä ihmisiä, jotka kykenevät kiusaamaan heikompiaan.

Kiusaaminen ja toisen alistaminen ovat ihmiselle luonteenomaista sosiaalista kanssakäymistä. Tuo luonteenomaisuus kuitenkin vaatii ympäristön, josta löytyy luonnottomia hierarkioita ja säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi ”älä kiusaa” ei ole mikään sääntö, sillä se ei tarjoa vastineeksi toisenlaista toimintatapaa. ”Älä kiusaa, vaan ole ystävällinen toisille” on hyvä säännönmukaisuus, sillä se tarjoaa kiusaamisen sijaan vaihtoehtoisen toimintatavan. Säännönmukaisuudet eivät rajoitu vain kouluympäristöön, vaan koskettavat ihmisen koko elintilaa. Esimerkiksi koulussa ylläpidettävät säännönmukaisuudet ja hierarkiat eivät päde koulun ulkopuolella vaan kotona saattaa olla aivan toisenlaiset edellytykset sosiaaliselle kanssakäymiselle.

Esimerkiksi metsästäjä-keräilijä-yhteisössä kiusaamista ja alistamista tapahtuu hyvin vähän ryhmän sisällä. Tämä johtuu siitä, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja hakevat turvaa toisistaan. Tällöin kiusaaminen ja alistaminen voivat aiheuttaa vastakkaisen reaktion: Syrjäyttämisen ulos ryhmästä.

Onkin siis erittäin ironista, että koemme yhteiskunnassamme nykyisessä yhteiskunnassamme kiusaamisen negatiivisena asiana, mutta samalla vahvistamme kiusaamiselle altistavaa kulttuuria. Jo pienestä lapsesta saakka vanhempamme toistavat meille, miten erityisiä ja yksilöllisiä olemme. Lapsia joko pidetään äärimmäisen erityisinä tapauksina tai lapsille toitotetaan, miten mitättömiä nämä ovat. Jälkimmäinen tosin toteutuu niissä perheissä, joissa kohdataan ongelmia tai väärinkäytöksiä. Kiusaamista ruokkimaton ympäristö olisi yhteiskuntamme vastakkainen utopia, jossa toteutuisi täydellinen tasa-arvo ihmisten kesken. Ihmisiä ei kohdeltaisi yksilöinä vaan osana suurempaa kokonaisuutta. Tällöin ihmiset olisivat käytännössä samalla lähtöviivalla ja eläisivät samanarvoisina yksilöinä koko elämänsä. Kiusaamista ei tapahtuisi, sillä sille ei olisi lainkaan tarvetta. Kiusaamisella ei tavoittaisi mitään, sillä alistamista ei tarvittaisi. Ihmisen ei tarvitsisi kiusata sosiaalisen paineen takia, sillä ihmisen ei tarvitsisi dehumanisoida toisia ihmisiä.

Valkoinen raivo-dokumentin sanoma on äärimmäisen tärkeä. Kiusaamiseen pitäisi puuttua aina ja välittömästi. Kiusaaminen muovaa ihmismieltä niin tehokkaasti, että yksilö kykenee tekemään äärimmäiseen väkivaltaan pohjautuvia ratkaisuja ja oikeuttamaan ne mielessään yhteiskunnan ”normien” vastaisesti. Valitettavasti yhteiskunta on kaksinaismoralistinen ja tuohon ongelmaan eli ympäristön sanelemiin säännönmukaisuuksiin ei ole tulossa lähiaikoina minkäänlaisia muutoksia. Päinvastoin, yhteiskuntamme ajaa meitä yhä enemmän yksilökeskeisyyden suuntaan. Tulevaisuudennäkymät sen osalta ovat mielestäni hyvin synkät ja kouluampumisten kaltaiset tapahtumat tulevat olemaan arkipäivää jatkossakin. Puhumattakaan julkisista terrori-iskuista. Muutoksen pitäisi tapahtua ympäristössämme ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvissä lainalaisuuksissa.

Kirjoittamisen vimmastus

Sain tänään mielettömän kirjoitus-flown päälle. Olen tutkinut viime päivinä muinaisuskoa, erityisesti suomalaista. Ryhdyin kirjoittamaan täysin fiktiivistä tarinaa ja yhdessä välissä huomasin, että kykenin kirjoittamaan tarinaa täysin silmät kiinni. Osaan kyllä konekirjoituksen, mutta harvemmin kirjoitan ilman kirjoittamaani tekstiin katsomista.

On hyvin harvinaista, että olen kerrankin päättänyt hyvin tarkkaan miten kirjoittamani tarinani etenee ja päättyy. Kirjoittamista helpottaa ehkä se, että näkökulma tulee olemaan kokonaisuudessaa ensimmäisestä persoonasta. Sekoitan tarinaan omia kokemuksiani, tuttuja ihmisiä nykyisyydestä ja menneestä. Sekoitan tarinaan muinaisuskonnoista eli shamanistisista uskoista tarinaan fiktiiviset osuudet, mutta lopuksi tarina tulee todennäköisesti tuntumaan hyvin henkilökohtaiselta eli lähes todenomaiselta.

Tätä ennen olen yhden kerran tehnyt hyvin tarkan suunnitelman siitä, millaisen tekstin kirjoitan loppuun saakka. Kyseessä oli käsikirjoitus, johon olin mielestäni kehittänyt erinomaisen ja suomalaisittain hyvin erottuvan tarinan. Työtapani tarinaan olin kopioinut suoraan Joel ja Ethan Coenilta, mutta muutaman päivän tauon jälkeen totesin tarinan olevan aivan liian absurdi suomalaiseen ympäristöön. Olin hyvin alakuloinen tuon jälkeen, sillä ymmärsin ettei suomalaisesta sielunmaisemasta voi oikein ammentaa toisenlaisia tarinoita kuin mitä on jo kerrottu.

Kirjoittaminen itsessään on minulle äärimmäisen terapeuttinen tapa purkaa tuntojani ja mielikuvitustani. Alan usein kirjoittamaan vimmatusti ja lopetan kunnes olen lopen uupunut. Johtuen mitä ilmeisimmin masennuksestani, niin yksikään kirjoitus ja yksikään tarina ei ole päässyt päätökseen. Minulta puuttuu tyystin jaksaminen aloitettujen asioiden loppuun saattamiseen ja tekemisiltäni puuttuu jonkinlainen päämäärätietoisuus.

Toivon todella, että jonain päivänä jaksaisin jälleen avata jo aloittamani tekstin ja jatkaa sitä sen sijaan, että aloittaisin uuden kirjoittamisen. Ehkäpä silloin saisin mieleeni lopullisen rauhan ja saisin elämässäni oikeasti jotain aikaiseksi. Sillä ei sikäli ole sen suurempaa väliä, että lukisiko noita tekstejäni kukaan. Haluaisin vain kirjoittaa jotain, jota lukisin itse mielelläni.

Jupiterin pinnalla

Tämä päivä on kulunutkin sitten lähinnä sängyllä maaten, ruumiin tuntuessa äärimmäisen raskaalta. On ensimmäinen kerta rehellisesti sanottuna, että mielialaan liittyvät asiat ovat aiheuttaneet minulla fyysisiä oireita. Sitä en osaa sanoa, että johtuuko kokemani olotila lääkkeistä vai henkisestä olotilasta.

Mieleni on kyllä äärimmäisen virkeä, ajatukset harppovat reiluin askelin päässäni. Se mikä ei täsmää tähän pääni sisäiseen tilanteeseen on se, että aivan kuin olisin moninkertaisen maan vetovoiman vaikutuksen alaisena. Hengittäminen on välillä työlästä, siis lähinnä hapen saanti, ja sänky tuntuu painuvan voimalla selkääni vasten. Pään nostaminen on todella suuren työn takana ja välillä on käynyt mielessä, että olen varmaan kokenut jonkinlaisen sairaskohtauksen.

Jaksan kyllä nousta seisomaan, mutta sama ”raskaan painovoiman” tunne jatkuu ja tuntuu, että painun lattiasta pian läpi. Mieleeni muistuu Jarhead-sotaelokuva, jossa on eräs kohtaus, joka kuvaisi hyvin kokemaani oloa. Siinä päähenkilö näkee unia ja painuu sängystä läpi. Se kuvaisi erinomaisesti tätä hetkeä.

Raskaan kehon lisäksi on aivan kuin joku istuisi rinnan päällä. Tunne ei ole mitenkään miellyttävä vaan mieleeni tulee ne hetket lapsuudesta, jolloin kiusaajani kaatoivat minut maahan ja istuivat päälläni. Noina alistamisen hetkinä koin, etten saa henkeä ja tavallaan vastustamisen sijaan annoin aina periksi. Tavallaan olin valmis luovuttamaan ja kuolemaan, jotta ahdistava tilanne päättyisi mahdollisimman pian. Vastaan pistämisen sijaan alistumalla ja reagoimalla kiusaajien odotusten vastaisesti pääsin usein pois, saaden rauhan kiusaajilta. Vaikka ulkoisesti olinkin tyyni, niin sisälläni oli raivostunut pieni mies: Tuo henkilö olisi halunnut kostaa kiusaajille mitä hirveimmillä tavoilla.

Tämä on hyvin todennäköisesti jokin lääkityksen aiheuttama oire, tämä olotila. Aika ja oireet täsmäisivät, joten toivon ettei tämä reaktio ole pysyvä. Jos tämä johtuu lääkkeestä, jota olen kuitenkin ensimmäisellä sairastumiskerralla saanut (ilman sivuoireita), niin edessä saattaa olla lääkkeen vaihtaminen. Mitä iloa on masennuslääkkeestä, joka tekee näin raskaan olon, jolloin ei pysty kunnolla toimimaan. Mieli tekisi, mutta keho ei ota käskyjä vastaan.

Pyhäinpäivän aatoksia

Kovin on raskas mieli tänään Pyhäinpäivänä. Toissa päivänä sain tiedon äidiltäni hyvin rakkaan enoni kuolemasta. Onneksi ehdin nähdä enoni alkusyksystä, jolloin vierailimme hänen luonaan vanhempieni kanssa. Ja onneksi enon poismeno tapahtui nopeasti, nukahti valittaen kovaa väsymystä. Onni sikäli, että enoni sairasti syöpää eikä ehtinyt kokemaan syöpäkipuja. Entisen avopuolisoni vuosia sitten edesmennyt isoäiti koki hyvin kovat syöpäkivut, jollaisia on hyvin vaikea hoitaa edes opiaateilla.

Muistan enostani parhaiten tämän äänen. Vaikka enoni tapaamisten välillä saattoi olla vuosia, niin en koskaan unohtanut miltä hänen ääni kuulostaa. Muistan myös hänen lukuisat tarinansa, joita muistelen aina lämmöllä. Hän oli erittäin etevä tarinankertoja, jollaiseksi tulee vain syntymällä hyväksi tarinankertojaksi.

Näin pyhäinpäivänä olen muistellut myös muita maalliselta taipaleeltaan poistuneita läheisiä. Hyvä ystäväni nuoruudestani kuoli sairaskohtaukseen, nuoruuden silloinen tyttöystävä kuoli myös sairaskohtaukseen. Mieleeni muistuu myös erittäin mukava ja äärimmäisen kiltti kaveri, joka kuului lapsuuden ja nuoruuteni ystäväpiirin. Tämä kaveri kuoli auto-onnettomuudessa ja hänen kuolemansa kosketti todella monia muita kavereitani, järkytti myös.

Viime päivinä oloni on tuntunut hyvin raskaalta ja synkältä. Menehtyneiden muistelu ei kuitenkaan ole synkistänyt oloani, oikeastaan se on tuonut pientä lohtua alakuloisuuteni. Olen herännyt useana aamuna aikaisin, mutta voimani ovat ehtyneet yleensä puoleen päivään mennessä, jolloin olen nukkunut useiden tuntien pituiset iltapäiväunet. Fyysinen kokemani väsymys on ollut kuitenkin sen verran suurta, että nukkuminen ei ole tuottanut ongelmaa öisin. Tuntuu taas siltä, että nukkuminen ei tee olostani suurissakaan määrin virkeää.

En ole sentään enää syvimmässä kuopassa, sillä toivon masennukseni hellittävän. Olisi hienoa kyetä olemaan koko päivä virkeänä, nauttia tekemistään asioista. Tällä hetkellä voimani ovat kuitenkin niin rajalliset, etten kykene toimimaan normaalin ihmisen tavoin. Yksinäisyyden tunne on myös kalvanut minua useina päivinä, mutta onneksi olen kyennyt muodostamaan yhteyden vanhaan opiskelutoveriini. Vaikka fyysinen jaksamiseni on rajallista, niin toivon yhteisistä sovituista menoista lääkettä pahimpaan masennuksen tilaani.

Pyhäinpäivä jatkuu vielä osaltani ja mikäli sää sen sallii, käyn vielä kävelemässä illalla koirani kanssa ulkona ja katselemassa yöllistä maisemaa valaisevaa kuuta. Eilen, kun oli vielä pieni pakkanen, katselin kuuta pitkään ja mielessäni kävin dialogia edesmenneiden kanssa. Noiden dialogien pohjalta osaan olla kuitenkin toiveikas ja uskon vielä jonain päivänä kirjoittavan tähän blogiin seuraavan kaltaisen tekstin: ”Rakkaat ystävät ja lukijat, olen onnellinen! Olen päässyt selättämään tämän mieltä kalvaneen syövän kaltaisen sairauden ja kykenen olemaan taas onnellinen!”

Mietteitä TED-puheesta

Katsoin eilen Andrew Solomonin TED-puheen, jonka aiheena oli ”Depression, the secret we share”. Tuo, lähes puoli tuntia kestävä puhe, tiivisti mielestäni äärimmäisen hyvin masennuksen olemuksen. Tuon puheen innoittamana haluan käsitellä siinä ilmenneitä seikkoja omasta näkökulmastani.

Depressio ei ole surua. Surun vastakohta on ilo, mutta masennuksen vastakohta ei ole ilo. Masennuksen vastakohta on elinvoimaisuus. Tämä on ehkä merkittävin Solomonin esittämä väite ja mielestäni se pitää todella hyvin paikkansa. Tämän masennusjakson aikana olen ollut kyllä iloinen hetkittäin, mutta se ei ole vaikuttanut juurikaan yleiseen mielialaani.

Yksinkertaistenkin asioiden tekeminen tuntuu vaativan hirvittävästi työtä. Kun tulee nälkä, tiedostaa, että pitäisi tehdä ruokaa. Toisaalta ruoan valmistaminen vaatii kaupassa käynnin, pitää päättää mitä syö ja pitää valmistaa se ruoka, jonka on päättänyt syödä. Sitten pitää vielä tiskata ja ylijäämäruoka pitää säilöä jääkaappiin. Se mikä aiemmin teki esimerkiksi ruoanlaitosta mielihyvää tuottavan rutiinin, onkin masentuneella henkilöllä poissa. Tämä pätee hyvin minuun itseeni, sillä aiemmin olen nauttinut hyvän ja ravitsevan ruoan valmistamisesta.

Masentuneen elämänvoima on hävinnyt. Koen, että minulla ei ole merkitystä ihmisenä. Ainoa asia, joka estää oikeastaan luovuttamisen kokonaan on se, että kuolemani satuttaisi niitä ihmisiä joita voin kutsua läheisikseni. Minulla ei ole enää mitään hävittävää, joten olen valmis kokeilemaan mitä tahansa hoitoja, että pystyisin vielä toimimaan kuin kuka tahansa normaali ihminen. On saman tekevää mikä hoito tai yhdistelmähoito masennukseeni auttaa, kunhan se vain auttaa minua saamaan takaisin merkityksen elämiseen.

Masennuksen käynnistää traumaattiset kokemukset. Kukin meistä reagoi eri tavalla elämässä koettaviin kriiseihin. Minun kohdallani traumaattisimmat kokemukset ovat nuoruudessa kiusatuksi joutuminen, teininä koettu tyttöystävän kuolemaan johtanut sairaskohtaus ja hylätyksi joutumisen kokemukset. Vaikka en tietoisesti ajattele kokemiani traumaattisia kokemuksia, niin niillä on ehdottomasti suuri vaikutus ajattelutapoihini ja vähäiseen itsearvostukseen.

Masentuneena tuntee olonsa jatkuvasti väsyneeksi, niin fyysisesti kuin henkisesti. Nukkuminen ei auta ja nukuttu aika menee todella nopeasti. Tavallaan päivän ja yön aikana hankittu lepo ei auta, jolloin saattaa huomata koko päivän valuneen hukkaan. Tämä lisää ahdistusta omasta olotilastaan, sitä tiedostaa ongelmien olemassa olon, mutta on kykenemätön tarttumaan mistään kiinni.

Itsesyytökset. Sitä ajattelee masentuneena, erityisesti minä ajattelen, että olen epäonnistunut täysin elämässä. Solomon mainitsi puheessaan, että itsemurhaa harkitessaan hän tuli siihen lopputulokseen, että itse itsemurhakin voisi epäonnistua täysin. Miksi siis yrittää sitäkään? Itsesyytösten kautta olen tavallaan umpikujassa, johon vain haluaa lopun. Tavalla tai toisella.

Andrew Solomonin TED-puhe löytyy YouTube:sta hakemalla ”Depression, the secret we share | Andrew Solomon”. En linkitä sitä tänne, sillä linkityksillä on tapana vanheta tai joissain tapauksissa olla toimimatta jonkin ajan kuluttua.

Minä ja avun tarve

Olen viime päivinä huomannut, että uudelleen aloitettu masennuslääkkeiden käyttö on alkanut hiljalleen vaikuttaa. Muutama viikko sitten olin äärimmäisen huonovointinen, sillä kävin läpi kokemaani eroa avopuolisostani aamusta iltaan. Masennuslääkkeiden lisäksi olen käyttänyt rauhoittavia lähinnä iltaisin, jotta olen kyennyt nukkumaan.

Olen kokenut kohtaamani erotilanteen erittäin raskaana, johon liittyviä tunteita masennustila on vahvistanut. Ajatukseni ovat seilanneet itsesyytöksistä aina toisen syyttämiseen asti. Pyrkimykseni yrittää ymmärtää tapahtuneita on vain vahvistanut negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani, joten olen päättänyt jättää menneiden vatvomisen aikaan, jolloin koen olevani jälleen riittävän terve järkevään itsenäiseen pohdiskeluun.

Ero pitkäaikaisesta kumppanista on satuttanut lukuisin tavoin. Eniten satuttaa se, että ennen eroa kuvittelin vaikeuksien vahvistavan parisuhdetta tuleviin vastoinkäymisiin. Masentuneena en kuitenkaan huomannut, mitä kumppanini oli käymässä läpi. Kun viimein huomasin, että kaikki asiat eivät ole kunnossa, niin silloin oli jo aivan liian myöhäistä vaikuttaa toisen päätökseen eroamisesta.

Omaa tilannettani masennuksen suhteen on vaikeuttanut se, että pitkän parisuhteen aikana olen tavallaan irtautunut pitkistä ystäväsuhteista, joita minulla oli vielä parisuhteen alkuvaiheessa. Olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kumppanini on myös paras ystäväni. Muut ystävät korvautuivat satunnaisilla kavereilla ja tutuilla, joiden osalta kanssakäyminen on hyvin satunnaista ja luottamukselliset keskustelut loistavat poissaolollaan. Eron jälkeen tämän huomasi siinä, että minulla ei ollut ketään jonka puoleen kääntyä tai ketään, jolle olisi voinut uskoutua.

Onneksi on olemassa ammattilaisten ylläpitämiä kriisipalveluita, joiden puoleen voi tällaisissa tilanteissa kääntyä. Ilman ulkoista apua oloni olisi ollut entistä sietämättömämpi ja olisin ehkä ajautunut itsetuhoisiin ajatuksiin. Hakeutuminen mielenterveyspalveluiden pariin uudelleen oli ehdottomasti oikea ratkaisu ja koen, että saamani apu on ollut konkreettista. Mikäli olet itse mahdottomassa tilanteessa, älä epäröi hakeutua noiden palveluiden luokse. Ilman apua masennus ottaa lopulta niin suuren vallan ajatuksista, että ihminen voi tehdä itselleen tai toisilleen mitä tahansa peruuttamatonta, mitä ei henkisesti terveenä kuvittelisi edes kykenevänsä tekemään.

Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.