Kuin Akilles vailla haavoittuvuutta?

Nyt kun juhannus näyttää kuluvan minulla yksinäisyydessä, niin ajattelin käsitellä elämääni hieman erilaisesta näkökulmasta käsin. Mitä jos olenkin aiheuttanut kohtaamani kärsimysnäytelmät itse?

Kiusattuja, karsastettuja ja hyljeksittyjä on aina lohdutettu sillä, että se ei ole heidän itsensä vika, etteivät he saa osakseen ihmisarvoista, kunnioittavaa ja myötätuntoista kohtelua. Meitä sorsittuja on usein muistutettu siitä, että kohtalon kova koura kurittaa meitä muiden ongelmien takia. Ettei se ole meidän syymme, ettemme tule valituksi arvostusta jaettaessa. Olen kuullut niin paljon elämäni aikana näitä vakuutteluja ja lukenut siitä sadoittain artikkeleita, niin netistä kuin kirjoista. Jotkut jopa väittävät, että meille on ehkä varattu viisauden polku. Sellainen, joka johtaa hyvin suureen arvostukseen ja se matka vaatii kärsimystä.

Jos katson tätä maailmaa vailla ennakkotuomioita, niin ihmisen käytös toista kohtaan kertoo toisenlaista tarinaa. Me hyljeksimme poikkeavia yksilöitä, koska heihin ei voi samaistua. He eivät kuulu samaan joukkueeseen, sillä samaan ryhmään kuuluakseen tulisi olla samasta muotista valettu. Sivistyksen kuoren ollessa erittäin ohut valtaosa ihmisistä alentuu kerran, jos toisenkin vihaamaan erilaisuutta elämänsä aikana. Sitä väistämättömyyttä ei poista edes kattava yleissivistävä koulutus tai huolellinen kasvatus. Kykymme tuntea rakkautta tuo mukanaan kyvyn vihata, ja se viha kohdistetaan erilaisiin. Rakkaus on varattu niille, joihin voimme samaistua.

Erilaisuuteni on ilmennyt aina siinä, että kyseenalaistan sisäisesti vallalla olevat mallit ja auktoriteetit. Kannatan kyllä auktoriteetteja, sillä ilman sitä yhteiskunta ja yhteisöt olisivat tuuliajolla. Kyvyttömyyteni muodostaa ymmärrettäviä lauseita alle kouluikäisenä ja vaikeudet viestiä verbaalisesti alakoulussa aiheuttivat sen, että minä näyttäydyin poikkeavana yksilönä. Poikkeavuuttani korosti se, että en edes yrittänyt mukautua massan mukaan. Minulla oli tosin haaveena jo hyvin nuorena saada edes yksi hyvä ystävä, joka ei olisi minua kohtaan ilkeä ja epäkunnioittava, joskin en osannut vielä nimetä noita asioita noilla termeillä. Haaveeni ja haluni eivät kohdanneet sen vaatimuksen kanssa, joka olisi suonut haaveeni toteutumisen: Mukautuminen ympäröivään yhteisöön.

Pitäisikö jonkun olla pahoillaan, että olen joutunut silmätikuksi erilaisuuteni vuoksi? Pitäisikö jonkun lohduttaa ja sanoa, että ”kyllä sinä vielä saat hyvän ystävän ja sinut hyväksytään juuri tuollaisena yksilönä kuin olet?” Ei. Ainoa, jonka pitää olla pahoillaan kohtaamistani ongelmista olen minä itse. Olen ollut itse aiheuttamassa itselleni vaikeuksia ja vaikeuttanut haaveideni toteutumista. Olen ollut vastarannan kiiski, joka on aina havainnoinut maailmaa hyvin eri tavalla kuin monet muut. Näen samat asiat kuin muutkin, mutta käsittelen niitä tyystin eri lailla.

Syytä on turha etsiä esimerkiksi saamastani kasvatuksesta. Vanhempani tekivät erinomaista työtä siihen nähden, millaiset eväät heille oli annettu. Sille he eivät voineet mitään, että kehitykseni oli takkuavaa ulosannin osalta ja olen herkkä. On turha syyttää kotioloja, sillä siellä arvostettiin ajoittain järkkymättömyyttä ja tunteiden kovettamista. Olin vain alusta alkaen sellainen, etten oikein sopinut siihenkään ympäristöön. Ja sain kuulla siitä muun muassa vanhimmalta veljeltäni. Huomiota kiinnitettiin siihen, että esineitä särkyi eikä siihen, että kehon sisälläkin saattoi toisinaan särkyä jotain. Vanhempani yrittivät parhaansa mukaan kasvattaa minua kohtamaan kylmä, koruton ja ankara maailma, jossa he osittain epäonnistuivat minun henkilökohtaisten ominaisuuksieni takia.

Olen kokenut vakaviakin masennusjaksoja ja ne ovat vaikuttaneet minuun todella valtavasti. Se ei ehkä johdu siitä, että minulla ei ole ollut keinoa purkaa niitä. Ehkä se onkin vain johtunut siitä, että minä en ole riittävän vahva kestämään vastoinkäymisiä. Erilaisuuteni on heikkouteni ja se näkyy siinä, että järkyn sisäisesti kohdatessani surua ja tuskaa ympärilläni. On hyvin todennäköistä, että menettämäni läheinen nuoruudessani on vaikuttanut elämääni irti päästämisen kyvyttömyyden kautta. Ei siksi, että se olisi traumatisoinut minua. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että en ole päässyt yli kohtaamaani vastoinkäymistä.

Jos asiaa ajattelee tällä tavalla, niin ehkäpä kiusaajani ja minua hyljeksineet ihmiset yrittivät tehdä alitajuisesti minulle palveluksen. Kokemani hyvinkin rankka kohtelu on ollutkin koulutusta tulevaan ja muistutus siitä, että tunteiden paljastaminen haavoittaa syvästi. Jos tunteensa ja siten suurimmat heikkoutensa paljastaa muille, niin aina löytyy joukosta joku, joka yrittää hyväksikäyttää niitä. Se ei ole stereotyyppiseen miehen malliin kasvattamista, vaan sitä on saanut osakseen myös naispuoliset kasvukkaat.

Tämä pohdiskeluni pohjautuu siihen, että riisuessamme sivistyksemme paljastamme elämän todelliset pelisäännöt. Vahvat päihittävät heikot ja vain vahvuuden suomalla oikeudella saa jatkaa sukua sekä päättää yhteisön asioista, hallita muiden elämää. Me ihannoimme suuresti sankarimyyttejä, jotka viestittävät suuresti noita arvoja. Siteeraamme antiikin teoksia ja tutkimme niitä, esimerkkinä Akilles. Akilleshan oli voittamaton soturi, mutta pienen haavoittuvuuden takia hänet pystyi lyömään ja siten surmaamaan. Minulle Akilleen kantapää onkin näin ollen metafora sille, että heikkouksiaan tulisi suojata muilta ihmisiltä. Sillä ne paljastaessaan ihminen asettuu haavoittuvaan asemaan ja antaa toisille mahdollisuuden lyödä tämän maahan surmatakseen joko fyysisesti tai henkisesti.

Onko kiusaaminen sitten jonkinlainen luontaisesti esiintyvä käyttäytymistapa vahvuuden kehittämiseksi? Ainakin se on yleismaailmallinen ilmiö ja se tulee ihmiseltä luonnostaan. Ihmistä täytyy kasvattaa, jotta tämä ei syyllisty kiusaamiseen. Tästä voisi päätellä, että sillä on merkittävä evolutiivinen merkitys. Me vain olemme päättäneet, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se aiheuttaa suurta henkistä tuskaa, jota me emme kestäkään. Taidamme olla sen suhteen hieman tekopyhiä, sillä silloinhan me kiellämme luontomme. Kannatamme kyllä luonnonmukaisuutta ja harmoniaa muun luonnon kanssa, mutta kiellämme itseltämme ihmisen kehityshistorian seuraavassa sivulauseessa. Ajattelemme, että näin toimimalla teemme pesäeron barbaariseen ja kaoottiseen luontoon. Vakuutamme sillä itsellemme älykkyyttämme ja poikkeuksellisuuttamme.

Jos on rehellinen itselleen ja tekemilleen havainnoilleen, niin on pakko myöntää erheelliset ajattelutapamme. Elämä on syntymästä alkaen luopumista ja mukautumista muuttuvaan ympäristöön. Kiusaamisella on ehkä silloin paikkansa tuossa elämänmittaisessa opetuksessa, joka ei koskaan lakkaa olemasta osa elämäämme. Ehkä se valmistelee meitä kohtaamaan mitä erilaisemmat vaikeudet niin, että kykenemme luovimaan selviytymiskamppailusta ulos voittajina. Ja jos on kykenemätön omaksumaan sen mukanaan tuomia oppeja, niin ihminen ahdistuu ja masentuu. Se johtaa mahdollisesti kuolemaan, sillä selviytymis- ja elämänhalu katoaa noiden tunteiden myötä ajan kuluessa.

Masennukseni erittäin selkeä piirre on ajatukset, jotka toistavat minulle mantran lailla seuraavaa toteamusta: ”Sinulla ei ole oikeutta elää. Sinä viet jatkuvasti jonkun paikan. Maailma olisi hitusen parempi paikka muille elää, jos et olisi edes syntynyt.”

Ehkä alitajunnastani kumpuavat viestit ovat aina olleet oikeassa, mutta olen ollut kykenemätön mukautumaan ja siten toimimaan niiden mukaan. Olen kyllä sovittanut koiran nahkaisen talutushihnan kaulani ympärille ja toisen pään liiterin välikattoon, katsoen sen jälkeen jalkani alla horjuvaa pölkkyä. Olin tuolloin aiheuttanut läheiselleni ja itselleni niin pahan olon, että uskoin hetkeni tulleen. Kuin jostain syvästä kummuten ajatukseni valtasi vahva kapinahenki ja päätin olla tekemättä itsemurhaa. Haistatin kaikelle tuolla hetkellä pitkän vitun ja jatkoin elämääni. Ja tuolla matkalla olen edelleenkin.

Niin. Ajatukseni saattavat kuulostaa hyvin synkiltä ja epämieluisilta, mutta ehkäpä olen vihdoin ottamassa opiksi kokemuksistani. Voisin kokeilla aloittamatonta työtä itseni kovettamisen suhteen ja katsoa, että kykenisinkö menemään valtavirran mukana edes kerran. Se ehkä riistää minulta romanttiset kuvitelmat herkkyyden jakamisesta toisen herkän ihmisen kanssa, mutta ainakin olisin vahva ja särkymätön. Minuun ei vaikuttaisi minkäänlaiset hyökkäykset ja kykenisin kohtaamaan edessä olevat vastoinkäymiset sekä menetykset järkkymättä. Olisin kuin antiikin aikaan ihannoitu legendojen Akilles. Sillä erotuksella, ettei minulla olisi hänen haavoittuvuuttaan. Kohtaa sydämessä, johon voisi ampua nuolen surmatakseen minut henkisesti.

 

Troijan hevonen

Kukaan meistä ei voi täysin ymmärtää toisten tunteita ja sielunmaisemaa, mutta ehkä elämämme tarkoitus on tulla paremmiksi siinä, että kykenee asettumaan toisen sijaan. Sen totisesti olen yrittänyt tehdä elämässäni, kuitenkin surkeasti epäonnistuen siinä. En soimaa siitä itseäni, mutta yritykseni on mennyt tyystin hukkaan yhden ihmisen kohdalla. Ja kun en onnistunut siinä, niin käytännössä karkotin hänet elämästäni. Nyt kokemani tuska ja kärsimys on loppumaisillaan, sillä tulevassa siintää täydellinen vastuu vain ja ainoastaan omasta elämästäni.

Tuon karkotetun ihmisen mukana häviää myös muistoistani pieni poika, jonka kohtaloa olen usein pohdiskellut ja paininut samalla omien sisäisten demonieni kanssa. Tuo poika kuului samaan pakettiin sen ihmisen kanssa, jota uskaltauduin kerran rakastamaan ja joka oli lähellä viedä minut itseni perikatoon. Kaikesta halustani huolimatta jouduin tekeytymään julmaksi, sillä jotkut ihmiset eivät suostu näkemään asioiden todellista tilaa olematta heille jyrkkä ja periksiantamaton.

Tuona aikana, jonka vietimme yhdessä tämän kyseisen ihmisen kanssa, minä jouduin alentumaan eläimen tasolle. Vie aikaa ennen kuin saan takaisin itsekunnioitukseni ja omanarvontuntoni, mutta tiedän saavani ne takaisin jonain hetkenä. Vielä jonain päivänä pystyn kävelemään ylpeästi selkä suorana ja toivomaan kenties hyvyyttä, onnea sekä terveyttä pitkälle elämälle tuolle ihmiselle, jota en pystynyt kaikesta huolimatta pelastamaan. Ymmärsin, että jokainen vastaa omista teoistaan ja siitä, että auttaa itse itseään. Kukaan muu ei sitä meidän puolesta voi tehdä.

Viimeisen vuoden ja puolen aikana minua on provosoitu päivästä toiseen. Pyritty saamaan minut tilaan, jossa menetän itsehillintäni, jotta minua kohtaan voitaisiin esittää syytöksiä. Ja kun olen menettänyt malttini, niin olen ollut sokea sille tosiasialle, että minun tunteista ei ole välitetty lainkaan. Minusta tuli marionetti, jota vedeltiin naruista ja asetettiin rooliin, jota en itse täysin ymmärtänyt. Nyt kun näen kaiken paljon selvemmin, niin koen suuttumusta ja katkeruutta. Miksi päästin Troijan hevosen tunteiden portista sisään?

Tulen aina olemaan pahuuden perikuva tuolle ihmiselle, joka välittää vain ja ainoastaan omista tuntemuksistaan sekä kokemastaan sisäisestä tuskasta. Kun hän pääsee siitä jonain päivänä vihdoin yli, siitä sisäisesti repivästä traumaattisesta tuskasta, hän huomaa lähestyneensä joitain ongelmia täysin väärällä tavalla. Hän myös tulee huomaamaan sen, että tärkeintä ei ole olla rehellinen toisille, vaan omalle itselleen. Ehkä silloin hän ymmärtää, että vika ei täysin ollut minun. Vaikka tein itse vääriä päätöksiä ja niiden kautta tein vääriä valintoja, niin yritin olla hänelle peili. Se peili meni rikki vuoden 2019 tammikuussa, eikä sitä pystynyt enää millään tavalla korjaamaan.

Olenko pahoillani aiheuttamastani mielipahasta? En ole. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö epäilisi tekojeni perimmäistä tarkoitusta. Katkaisemalla kaikki välit annan kuitenkin rauhan hänelle ja hänen pojalleen, mutta ennen kaikkea annan silloin rauhan itselleni. Petaan itselleni mahdollisuuden kasvaa aidosti hyväksi ihmiseksi. Siihen saakka joudun repimään omat haavani auki uudelleen joka ikinen päivä ja huolehtimaan siitä, että ne haavat paikataan illan tullen. Tuosta arpisesta mielestä voi ehkä jonain päivänä kasvaa kunnioitettava ihmisyksilö, joka vaikuttaa toisten elämään positiivisella tavalla.

Hyvä karkotettu. Tiedän, että jonain päivänä uteliaisuutesi voittaa päättäväisyytesi ja luet sanani, saatat ehkä kuunnella ne. Sinun täytyy tietää vain tämä: Ota vastuu omasta itsestäsi, älä langeta sitä niiden niskaan, jotka ovat sinua kohtaan käyttäytyneet epäkunnioitettavalla tavalla. Sinun ei tarvitse antaa heille anteeksi, mutta sysäämällä vastuun omasta tuskastasi heiden niskaan, et koskaan saavuta sisäistä rauhaa. Mikään meditaatio ja rentoutuminen ei auta siihen asti, vaan ahdistus valtaa pakonomaisesti mielesi. Ymmärrät tämän, kun kohtaat synkimmät varjosi ja huomaat niiden vaikutuksen elämääsi. Tiedät jo tämän tietoisessa mielessäsi, mutta tavoite on saada se iskostettua alitajunnassasi toimivalle varjominälle: Sille, joka pitää sinua tälläkin hetkellä visusti otteessaan.

 

Karmaiseva (enne)näky

Lähde: Flickr.com

Tämä päivä on mennyt opetustöiden lisäksi mieltäni vaivaavien näkyjen analysoinnin parissa. Nämä fläsärit tai takaumatyyppiset näyt ovat luonteeltaan ultraväkivaltaisia, joihin liittyy suuri surun ja menetyksen tunne. Ne ovat niin eläväisiä ja todentuntuisia, että niitä nähdessään huomio herpaantuu täysin. Yhden tällaisen näyn koin juuri hieman ennen kotiini saapumista ja se on vaivannut siitä asti.

Näky kesti vain sekunnin murto-osan, mutta sen tarjoamat kuvat ovat palaneet verkkokalvoilleni. Näyssä ympäristö on liekkimeren kourissa, on räjähdyksiä ja lenteleviä kappaleita. Näky päättyy siihen, kun otan syliini kirkuvan naisen, jonka kuolema on juuri korjaamassa. Hän on palanut ja jonkinlainen räjähdys on ottanut hänestä juuri hetkeä ennen otteen, levittäen hänen sisälmyksiään ympäristöön, Juuri kun otan hänet syliini ja hän on kuolemaisillaan, niin näky häviää ja palaan takaisin nykyhetkeen.

Minulla on ollut aina jokin käsittämätön taipumus etiäisiin, mutta epäilen suuresti tämän olevan sellainen. Olen aavistanut vaaran ja ikävät tapahtumat hyvin usein ennakkoon, jopa tunnetasolla. Tällöin trauman tai menetyksen kohdatessa olen kokenut tunteiden Déja Vu:n, johon olen reagoinut aina kuten muutenkin yllättävässä tilanteessa: Ollut täysin tyyni ja tunteeton asian huomatessani, antaen asian vaivata vasta myöhemmin.

Nyt kokemani näky on ollut todella vaivaannuttava, enkä ole päässyt siitä oikein eroon. Olen lukenut blogiani muistaakseni unohtamiani tunteita ja kokemuksia, mutta niistä esille tulleet muistot eivät ole olleet läheskään niin dramaattisia kuin tämä kyseinen näky.

Olen kyllä aina aavistellut elämäni kiviselle tielle traagista loppua tai ainakin liukasta sivujuonnetta ja toivon todella, ettei näkyni liity millään tapaa tuleviin tapahtumiin elämässäni. Olen valmistautunut sotaan kehittämällä taistelijan taitojani ja kykyäni selviytyä henkeä uhkaavista tilanteista, mutta en ole lainkaan varma henkisistä voimavaroistani tuollaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa.

Näitä asioita on todella vaikea selittää kenellekään, jolla ei ole omakohtaista kokemusta etiäisistä tai ennakkoaavistuksista. Sitä voisi pitää jopa mielenterveyden häiriönä, mutta en lukisi tätä siihen kastiin. Tiedän kyllä omat todelliset mielenterveyshäiriöni, enkä tunnista sitä sellaiseksi shokeeraavuudestaan huolimatta.

Ainoa asia mitä voin tälle asialle tehdä on se, että toivon näkyni naiselle pitkää elämää ja sitä, etteivät tiemme kohtaisi kyseisellä tavalla. Ja jos tiemme kohtaavat, niin tulen opastamaan hänet mahdollisimman kauas kaikesta uhkaavasta. Hän ei ehkä uskoisi näkyäni, mutta osaan tarvittaessa puhua ihmiset taipumaan tahtooni. Siinä olen hyvä, vaikken sitä kovin usein teekään.

Näiden asioiden tiimoilta on raskasta keskittyä alkavaan huomiseen, sillä minulla on huomenna erittäin vastuullinen tehtävä ja johon toivoisin niin paljon voimavaroja kuin kykenen lepäämällä saamaan. Mutta se on nyt pelkkää toiveunta, sillä näky on ja pysyy päässäni.

Virheiden virhe, jota ei olisi pitänyt tehdä.

Lähde: Flickr.com

Kuten jo osasin aavistaa edellisessä kirjoituksessani, niin olen tehnyt virheen. Ajoin rakastamani naisen nurkkaan liiallisilla kirjeiden kirjoittamisilla ja hän koki siitä johtuen olonsa ahdistuneeksi. Sain tänä perjantai-iltana häneltä viestin, jossa hän pyysi lopettamaan kirjeiden lähettämisen hänelle. Luin viestin kymmeniä kertoja läpi ja olin täysin murtunut. Tein jotain, ylitin hiuksen hienon rajan ja sain kokea suuren takaiskun.

En halunnut ahdistaa häntä ja mainitsin siitä myös hänelle. Olin kuitenkin liian häilyväinen sanoissani ja saan nyt kokea sen johdosta katkeran murheen tunteen. Jos olisin valinnut sanani ja toimeni toisin, niin saisin ehkä vielä kirjoittaa hänelle. Kirjoitin kyllä hänelle viimeisen kirjeen, jonka laitoin hänelle viestinä. Kirjallinen anteeksipyyntö aiheuttamastani tuskasta ja ahdistuksesta, johon toivon hänen kykenevän vielä joskus vastaamaan.

Olisin vain halunnut yhden sellaisen ystävän, joka olisi ymmärtänyt rakkauden eteen. En rakastunut häneen naisena tai objektina, rakastuin häneen hänen rakastettavuuden takia. Voihan ystäviäkin rakastaa, jos ei mene liian pitkälle? Vai olenko taaskin väärässä? Ehkä olen ymmärtänyt rakkauden luonteen täysin väärin ja menin tunnustamaan sen väärälle ihmiselle.

Pelkään nyt, että hän ahdistuksen aiheuttaman epätoivon puuskassa tekee jotain, mitä saattaisin katua. Jos hän kertoo tästä eteenpäin ihmisille, jotka pitävät minua aivan toisenlaisena kuin mitä olen rakastamalleni naiselle näyttänyt? Eristetäänkö minut ja hylätäänkö minut hyypiönä? Sitä en missään tapauksessa haluaisi, tarkoitukseni ei ollut suinkaan näyttäytyä epäsuotuisassa valossa. Halusin vain kertoa tunteistani ja antaa sanojen virrata paperille, jonka tietäisin jonkun merkittävän ihmisen lukevan.

Olen nyt hyvin ahdistunut ja masentunut, mutta tiedän sen menevän ajan myötä ohitse. Olen kuitenkin epäonnistunut tarkoituksissani siinä määrin, että paha olo tulee muuttumaan häpeäksi ja pelkään kohdata tuon ihmisen jatkossa. Ei tämän näin pitänyt mennä, tarkoitin jotain täysin päinvastaista.

Tein todennäköisesti ne täysin samat virheet kuin entisen avopuolisoni kanssa. Elin omassa pienessä kuplassani ja näin kaiken niin naiivisti. Oi kun pystyisin palaamaan ajassa taakse päin ja tekemään kaikin toisin. Menisin yli kymmenen vuotta taakse päin ja eläisin elämäni täysin eri tavalla. En sortuisi enää samoihin virheisiin, en olisi niin sinisilmäinen. Olisin vahva, itsenäinen ja vailla epävarmuutta teoistani. Ottaisin tekemäni virheet myös opiksi, kohtaisin ne kuin mies.

Nyt on myöhäistä katua enää, kelloja ei pysty kääntämään taakse päin. Tämä on kohdattava sellaisena kuin se on, virhe josta täytyy toipua tässä hetkessä eikä antaa asioiden viedä minua enää syvyyksiin. Olen liian tunteellinen tähän maailmaan, minun täytyy hieman kovettaa itseäni sydämestäni ja olla epäileväinen. Sen muutoksen avulla pystyn elämään tämän vaikean ajanjakson vaipumatta silti synkkyyteen. Ehkä jonain päivänä kohtaan matkallani sellaisen ihmisen, johon uskallan todella rakastua. Ennen sitä minun on oltava varovaisempi ja antaa tunteiden pysyä kurissa. Ja olla ainakin kertomatta niistä kenellekään, edes niille keitä kohtaan niitä tunnen. On tämä julma maailma kaltaiselleni rakastavalle ihmisille. Epäilen siksi joskus syntyneeni täysin väärään paikkaan ja aikaan. Vain aika näyttää onko tuo tuntemus totta.

Tunnelukon avautuminen, ensimmäistä kertaa

Drab Makyo, Flickr.com

Eilen illalla se tapahtui, mitä olin odottanut jo hyvin pitkään: Koko päivän kannattanut hyvä olo loppui ja yhtäkkiä tunsin tunnelukkoni avautuvan. Menin pitkäkseni sängylle ja aloin itkeä. Tunsin sisimmässäni ensimmäistä kertaa yli kahteenkymmeneen vuoteen sellaisia tunteita, joita olin kokenut viimeksi lapsena. Minut täytti pohjaton surun tunne siitä, että olen tässä maailmassa vailla tarkoitusta sekä siitä, että poistumiseni tästä elämästä vaikuttaisi tuskin millään tavalla muiden elämään.

Soitin sen jälkeen entiselle avopuolisolleni ja äidilleni. Päätin hetken toipumisen jälkeen siitä, että tämä saa riittää minulle. Haluan parantua lopullisesti masennuksestani. Tämä tunne on sellainen, että haluan sen väistyvän ja haluan parantua lopullisesti, tulla kokonaiseksi ihmiseksi. Päätin vakaasti siitä, että keväällä aloitan kognitiivisen psykoterapian, jossa tulen käsittelemään lapsuudessa kokemiani traumoja. Tunsin selkeästi, että masennus on vain jatkumo siitä, mitä olen kenties kokenut lapsuudessani.

Olen vilpittömän kiitollinen siitä, että minulla on onneksi ollut muutamia ihmisiä lähelläni, jotka ovat toimineet minun turvaverkkonani. Ilman heitä en olisi ehkä kirjoittamassa tätäkään tekstiä. Ilman heitä en olisi hakeutunut ammattiavun piiriin, enkä olisi jaksanut tähän asti. Hirvittää ajatella niitä ihmisiä, jotka joutuvat kokemaan tämän myllerryksen täysin yksin ja vailla minkäänlaista tukea lähimmäisiltä. Sen takia, että heitä ei vaan ole olemassa. Heidän tukenaan ovat vain ammattilaiset, jotka eivät jo inhimillisyyden takia ja ammatillisen aseman takia alentua tuntemaan potilaidensa tuskaa.

En olisi jaksanut näinkään pitkään ilman koiraa, joka on pakottanut minut ulos vähintään kaksi kertaa päivässä. Eläimenä koirani ei ole pystynyt minua inhimillisellä tavalla lohduttamaan, mutta eläimenä se kykenee kyllä aistimaan, että kaikki ei ole hyvin. Sillä on oma tapa lohduttaa minua, se pyrkii aina surun hetkinä piristämään minua. Se tulee viereeni sängylle, tunkee syliini ja nuolee minua kaulasta ja käsivarsista. Se haluaa pitää minusta huolta omalla tavallaan ja parhaimpien kykyjensä mukaan. Ilman tuota koiraa olisin saattanut kallistua jo ajat sitten epätoivoon, ehkä lopullisella tavalla. Sen avulla en ole kallistunut päättämään päiviäni tässä maailmassa, vaan on pakottanut tekemään lupauksen. Lupauksen, etten jätä sitä yksin tähän julmaan maailmaan.

Toivon hartaasti, että tämä kirjoitus jää blogihistoriani melankolisimmaksi kirjoitukseksi ja voisin lukea sen aikojen päästä tervehtyneenä. Muistaa, että olen joskus saavuttanut aallon pohjan. Ja noussut sieltä ylös uutena ihmisenä. Toivon myös, että kirjoitukseni antaa toivoa teille muille, jotka olette samassa tilanteessa tai tilanteessa, josta on vielä matkaa näin pitkälle. Samalla toivon myös sitä, että voin dokumentoida näiden kirjoitusten kautta elämääni auttaakseni teitä muita, jotka olette avaamassa omia tunnelukkojanne.

Tänään on päivä, jolloin on kulunut 100-vuotta ja yksi päivä siitä, kun Suomi itsenäistyi. Eilen oli isänmaallisen hurmoksen päivä minulle, mutta ilta muistutti minua myös yksilön tuskasta. Ilman yksilöitä ja ihmisiä tämä maa ei olisi mitään, eikä sen instituutioita olisi voitu juhlistaa eilen. Eilen oli myös moneen vuoteen tilanne, etten halunnut edes seurata linnan juhlia. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut siinä tunnetilassa seurata toisten kättelyjä ja iloista illan viettoa. Tänään on toivottavasti toinen ääni kellossa. Jos ei, niin sitten se päivä koittaa huomenna. Olen varma siitä.