Jees-mies, konsensuksen ja yksilöllisyyden kulminaatio

Sanoin kuluneella viikolla vanhemmalle työkaverilleni, että yhdellä työmaalla ”olen toiminut omien tehtävieni ohessa terapeuttina ja koutsannut siinä kaiken ohessa itseäni nuorempia työntekijöitä.” Hän vastasi siihen, ettei minun pitäisi. Niin. Kovin haasteellista on jopa töissä laittaa itsensä sellaiseen moodiin, missä ”minä pidän vain huolen omista asioistani.” Se on ehkä tässä mailien kerääntymisessä haasteellista, että silmät ja korvat avoinna sekä korvien välien pitäminen valppaana ajaa lopulta tähän tilanteeseen: Näet ja kuulet, muttet pysty enää ummistamaan silmiäsi ympäristöltäsi. Ja jos et reagoi ympäristösi kanssa, niin se tulee mukana unimaailmaasi.

333976418_9e46ca0c82_o

Hyvin kauan aikaa vietin elämääni siten, että lukeuduin näihin jees-miehiin. Nyökyttelin hyvin usein sellaisillekin puheille, joista en ollut pätkääkään samaa mieltä. Ensikädeltä tuollainen toiminta voi kuulostaa melko sieluttomalta ja toisten myötäilyltä. Aivan kuin itsellä ei olisi minkäänlaisia omia mielipiteitä. Näin olen itsekin usein ajatellut, mutta toisaalta olisinko oppinut ihmisistä näiden syvempiä puolia ellen olisi niin toiminut? Ihmiset nimittäin paljastavat aika paljon todellisestä itsestään, mikäli heille antaa mahdollisuuden puhua. Sellaisetkin ihmiset, joita pitää hyvin intellektuelleina tai järkiperäisiltä ovat paljastaneet minulle kapeakatseisuutensa, kun on riittävästi nyökytellyt ja peesaillut heidän puheilleen.

On minulle usein tullut sellaisia hetkiä jälkikäteen, että olen miettinyt pääni puhki. ”Miksi en avannut suutani tai haastanut noita kuulemiani asioita ääneen?” Kun olen näitä asioita miettinyt retrospektiivistä, niin olen todennut haastamisen ja asioiden saattamisen laajempaan kontekstiin melko merkityksettömältä. Tässä ajassa oma henkilökohtainen mielipide ajaa todella usein konsensuksen edelle. Yhteen hiileen puhaltaminen on kuin kirosana, sillä ihmisen yksilöllisyyttä korostetaan lähes jokaisessa kanavassa. Unohdetaan, että ihminen on ollut ravintoketjun huipulla juuri yhteistyökykynsä takia. Yksilönä ihminen on hyvin heiveröinen ja heikko, mutta ryhmänä ihminen on kyennyt hävittämään ympäristöään melkoisella tavalla.

Ja ehkä tuo yksilöllisyyden ylikorostaminen on ajanut asioita maapallolla huonolle tolalle. Emme koe teoillamme olevan merkitystä esimerkiksi luonnonsuojelun osalta, sillä tuollaisten asioiden edistäminen edellyttäisi juuri konsensusta. Kulutusjärjestelmä, jonka osa olemme ja joka on riippuvainen meistä yksilöistä, ei taivu muutoksiin kuin pakon edessä. Unohdamme kuitenkin usein myös senkin seikan, että yksilöllisyyden korostamisesta huolimatta me otamme ympäristöstämme vaikutteita. Yksilölliset mielipiteemme ja toimintamallimme eivät synny korviemme välissä, vaan niitä tarjotaan meille ympäristöstä. Tässä yhteydessä internet on yksi ympäristö muiden joukossa ja usein jopa paljon haitallisempi kuin luonnollinen elinympäristö. Miksi? Koska se häivyttää niin tehokkaasti ihmisen kulttuurin. Kulttuurilla tässä yhteydessä en tarkoita mitään taidetta, vaan toimintatapojen ja perinteiden kokonaisuutta.

Mitä tästä voi ottaa meidän henkilökohtaisiin ihmissuhteisiimme? Älä ole jees-mies tai -nainen. Olen huomannut suun avaamisen johtavan lopulta aina positiiviseen lopputulokseen. Mutta vain silloin, kun sen päämääränä on konsensus. Omien arvojen ja näkemysten verinen puolustaminen pelkästään aiheuttaa toisissa melkoista hylkimisreaktiota. Jos vain malttaa kuunnella aidosti ja käsitellä asioita moninaisuuden näkökulmasta, niin sen pohjalta lausuttu mielipide kuullaan kyllä lopulta oikeissa osoitteissa. Alun vastaanotto voi olla hyvinkin vihamielinen, mutta aina joukosta löytyy niitä, jotka oikeasti kuuntelevat. Kuuntelevat aidosti todellisia vertaisiaan. Muunlaiset ihmiset kannattaa jättääkin sitten omaan arvoonsa. Keskittymään omaan yksilöllisyyteensä ja omaan pään sisäiseen erinomaisuuteensa.

Konfliktit eristäytymisen aikana

5580809734_657f1a0622_b

Älä vedä kännejä näissä tapauksissa: Olet eristettynä rajattuun tilaan yhden tai useamman ihmisen kanssa määrittelemättömän aikajakson, etkä tiedä milloin pääset pois. Olit sitten saarella, erämaassa tai sisätiloissa yhteiskunnassa jylläävän epidemian takia. Alkoholi ja ihmiset oman henkilökohtaisen turvaetäisyyden läheisyydessä tai sen sisäpuolella pitkittyneen ajan eivät yksinkertaisesti toimi. Siis mikäli halutaan välttyä konflikteilta, yhteentörmäyksiltä tai väärinkäsityksiltä.

Ei ole suinkaan yllätys, että viranomaiset ovat tiedottaneet kotiväkivaltatapausten kasvusta ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Nyt kun työnarkomaanit joutuvat oleilemaan kotona kumppaninsa tai perheensä kanssa, niin he valitettavan usein avaavat korkin muun tekemisen puutteessa. Melko usein tällaiset työnarkomaanit pakenevat työssään yksityiselämän ongelmiaan, joten ne ovat olemassa kotona eikä niitä pääse kovinkaan helposti pakoon. Eikä aina tarvitse välttämättä olla työnarkkari, vaan riitoja syntyy poikkeuksetta tällaisessa eristäytymisen tilassa.

Poikkeusaikana pitäisi turvautua poikkeuksellisiin menetelmiin kotioloissa: Joustetaan omista periaatteista, ihanteista ja arvoista. Riitojen perimmäinen syy nimittäin piilee jossain noissa kolmessa sanassa. Se, että pidetään omien asenteiden puolia järkkymättä ei oikein toimi tilassa, missä oleskellaan yhdessä 24/7. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta diplomaattisuutta ja kykyä tehdä kompromisseja, keskustelun eikä huutamisen kautta.

Keskusteleminen, jonka tulisi johtaa jonkinlaiseen päätökseen tai lopputulemaan, on itse asiassa yksi vaativimmista asioista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mietipä tätä: Rauhanneuvottelijat ovat yleensä pitkän linjan poliitikkoja ja diplomaatteja, jotka ovat vuosikausia harjoittaneet kykyään sovitteluun. Nämä ovat yleensä myös pitkän koulutuksen omaavia ja heillä on sellaiset yksilölliset ominaisuudet, jotka puoltavat menestymistä neuvottelijana. Siitä huolimatta vain harvat rauhanneuvottelijat menestyvät työssään. Onhan esimerkiksi Martti Ahtisaari kokenut takaiskuja työssään sovittelijana, vaikka hänelle ansioistaan on Nobelin rauhanpalkinto myönnetty.

Keskustelemisen jalo taito on ennen kaikkea kykyä hillitä oma itsensä ja kykyä kuunnella toisen välittämä viesti puhuttujen sanojen takana. Jos ihminen takertuu esitystapaan, niin hän ei ikinä kykene oivaltamaan välitettyä viestiä. Jo pelkkä puhuminen voi olla haasteellista joillekin ihmisille, sillä ajatus aivoissa muuttuu puhuttuina sanoina aivan toiseksi. Sitten kun lisätään kuuntelija tilanteeseen, niin meillä on käytännössä kolme mahdollisuutta väärinymmärryksen syntymiselle. Edellä mainittuun tilanteeseen vaikuttavat myös vireystaso, unen laatu, nälkä, jano, terveydentila ja erityisesti oma arvomaailma. Kaksi ihmistä eri arvomaailmoilla riitautuvat huomattavasti herkemmin kuin yhteisen omaavat, mutta kyllä jälkimmäisetkin riitelevät, jos ovat väsyneitä ja nälkäisiä.

Olen itse tietyissä olosuhteissa todella impulsiivinen ja räjähdän helposti. Aktiivisena reserviläisenä tiedän, että siitä olisi suurta hyötyä taistelutilassa. Näin siviilielämässä siitä on vain haittaa. Jos olen virkeä, olen saanut syötyä riittävästi ja kehoni on terve, niin minulla on taipumusta lehmänhermoihin. Jos edellä mainituissa asioissa on puutteita kohdallani, niin olen todella räjähdysaltis. Ja suuttuessani saatan manata minulle läheiset ihmiset alimpaan helvettiin ja vannoa katkaisevani välit lopullisesti. Näin toimittuani olen usein satuttanut minulle rakkaita ihmisiä, mutta olen sentään ymmärtänyt tekojeni seuraukset ja ottanut niistä täyden vastuun.

Parhaat opettajat ja neuvonantajat ovat niitä, joilla on omakohtaista kokemusta eri tilanteista selviämisessä. Hallitsen kuuntelemisen, mutta siinä on minullakin vielä paljon opeteltavaa. Hillitsen itseni vaativissa tilanteissa hyvin, mutta tarvitsen aikaa kehittyäkseni erinomaiseksi. Kykenen välittämään näkemykseni ja pääni sisäiset viestit puhuttuna ilmaisuna kohtalaisen hyvin, mutta jaarittelen vieläkin turhan pitkiä pohjustuksia. Jälkimmäisen osalta olen ollut todella toivoton nuorempana ja ilman saamaani kouluttajakoulutusta armeijassa en olisi kyennyt kehittymään tehokkaaksi viestijäksi. Sillä eihän kukaan jaksa kuunnella poskettoman pitkiä pohjustuksia ja jaaritteluja. ”Mene nyt siihen asiaan, saatana!”

 

Isästäni ja siitä, mitä häneltä opin

Sunnuntaina on isänpäivä ja eilen tulin pohtineeksi niitä myönteisiä asioita isästäni, joita olen häneltä oppinut. Yksi niistä on esimerkiksi se, että joillekin asioille ei vain voi asettaa hintalappua. Tottahan toki arjessa raha määrittää todella paljon muun muassa sitä, että minkälaisia harrastuksia on varaa harrastaa. Siitä huolimatta on olemassa asioita, joissa rahalla ei ole merkitystä. Yksi on se, että jos sinulle läheinen tai rakas ihminen on tuolla jossain ja sinulle iskee hirveä kaipuu hänen luokseen. Tai jos sinuun vaikutuksen tehnyt ihminen tarvitsee tukea, niin saatat matkata hänen luokseen kuluista piittaamatta.

Mobile Perch

Tuon edellä mainitun vanavedessä tulee voimain ponnistukset. Minä olen laiska, nostan käteni sille. Mutta tiettyjen asioiden eteen tulee tehtyä ihan järjettömiltä tuntuvia ponnistuksia. Kun eilen keskustelukumppanini sanoi, että ”sinulta kului nyt polttoainetta ihan turhaan”, niin kykenin antamaan siihen ainoastaan yhden vastauksen: ”Tämä oli sen kaiken arvoista ja tekisin sen uudelleen.” Näkisitkö sinä arvoisa lukija, vaivaa sen eteen, että kymmenen minuutin tähden matkaisit matkojen päästä sinulle tärkeän ihmisen luokse? Jos ei muuta, niin vaikka kävellen.

Isältäni on jäänyt paljon asioita opettamatta minulle ja olen joutunut oppimaan ne muiden ihmisten kautta tai opettelemaan ne itse. Mutta isäni on näyttänyt esimerkillään arvojärjestyksen muodostamisen. Muistan kerran nuorena olleeni Mikkelissä vailla paikkaa yöksi. Soitin isälleni ja kerroin tilanteen. Niiltä sijoiltaan, keskellä yötä, isäni lähti hakemaan minua Keski-Suomeen syntymäkotiini. Hänelle ei tullut edes mieleen sellainen asia, että hän olisi järjestänyt yösijan tuosta kaupungista. Hänelle tuli vain ajatus, että ”poika pitää hakea kotiin.”

Minulla ei ole lapsia, ei poikaa tai tytärtä. Mutta minulla on sellaisia ihmisiä elämässä, joiden puhelinsoitto tarkoittaisi sen minuutin arvojärjestyksen muuttumista välittömästi. Yksi tällaisista ihmisistä on veljentytär, jonka lähtisin hakemaan ilman epäilystäkään toiselta puolen maapalloa. On myös pari poikaa, joilla on tällainen paikka minun elämässäni. He eivät sitä itse tiedä, mutta heillä on aina turvapaikka olemassa luonani. Missä sitten ikinä asunkaan tai millaista elämää elänkään.

Jos sinusta tuntuu, että sinulla ei ole ketään, joka olisi valmis edellä mainitsemiini tekoihin, niin saatat olla väärässä. Harva ihminen elää täysin tyhjiössä, me teemme aina vaikutuksen johonkin ihmiseen. Se ihminen saattaa olla vanha opettajasi, harrastusohjaajasi, vanha koulukaverisi sieltä luokan taka- tai eturivistä, naapurisi, sukulaisesi, perhetuttavasi tai työkaverisi. Sillä ei oikeastaan ole minkäänlaista merkitystä millaisesta yhteydestä tuo ihminen on sinulle tuttu, jos hänellä on vain sydän paikallaan.