Miksi en riitä?

Katson häntä silmiin ja kuuntelen, kun hän kertoo kuinka rakastaa minua. Hän kertoo, miten nauttii seurastani ja arvostaa ystävyyttäni, puhuessaan hän mainitsee kumppanuuden. On ainoastaan yksi asia, mitä minä en voi tarjota ja se on muuttuminen toiseksi ihmiseksi seksin aikana.

Jos minulta olisi kysytty vuosikymmen sitten mitä mieltä olen avoimesta suhteesta, niin olisin varmastikin torjunut ajatuksen täydellisenä hömpötyksenä. Jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja suhteesta löytyy seksiä enemmän kuin riittävästi, niin miksi siihen pitäisi tuoda mukaan muita osapuolia seksin osalta. Nyt jos minulta kysyy mielipidettä asiaan, niin vastaukseni on seuraava: Minulle on aivan yhden tekevää kenen kanssa toinen harrastaa seksiä, kunhan pidetään huolta fyysisestä ehkäisystä eikä seksikumppaneihin muodosteta seksiä syvällisempää suhdetta.

Avoin suhde on tosin todella vaativa ihmissuhdejärjestely, joka vaatii todella kovaa luottamusta toiseen itsensä lisäksi. Pitää luottaa siihen, että toinen pitää yhteisistä pelisäännöistä kiinni ja asiat tulee hoidettua muutenkin turvallisesti. Jos asiat menevät pieleen, niin tuloksena voi olla täysin tarpeeton kolmiodraama tai toinen voi tuoda lahjaksi seikkailuiltaan sukupuolitaudin. Jos asiat sujuvat ongelmitta, niin ihminen saa mielenrauhan: Ei tarvitse olla mustasukkainen kenenkään kehosta ja silloin pystyy keskittymään kehittämään avoimen ihmissuhteen muita osa-alueita.

Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle.

Omasta itsevarmuudesta huolimatta takaraivoon saattaa hiipiä ajatus siitä, että miksi minä en riitä toiselle kaikessa? Jos on aina valmis tyydyttämään toisen seksuaaliset tarpeet, niin mihin niitä suhteen ulkopuolisia seikkailuja tarvitsee? Jos kiihotun aina toisesta, niin miksi toinen tarvitsee suhteen ulkopuolisia henkilöitä, jotka tekevät täysin saman, mutta eivät toisaalta tiedä yhtä hyvin hänen mieltymyksiään?

Itsessäni olen huomannut eräänlaisen henkisen kovettumisen prosessin, jonka myötä olen muuttunut ajan myötä melko välinpitämättömäksi. Välinpitämättömäksi sen suhteen, että minulle on oikeastaan aivan sama mitä toinen tekee, kunhan ei sotke minua mihinkään ylimääräiseen draamaan, jonka selvittelyyn joudun käyttämään aikaani. Jos toinen sotkee omat ihmissuhdekuvionsa, niin sehän ei suoranaisesti edes kuulu minulle. Ainoa toive on vain se, että toisen tehdessä tulevaisuuteen liittyviä valintoja tämä muistaisi antamani panoksen ihmissuhteeseemme ja ymmärtäisi, että olen pääasiassa toiminut pyyteettömyyden arvopohjalta käsin. Virheitä olen toki tehnyt ja tahallisestikin, mutta olen aina ottanut niistä täyden vastuun.

Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi.

Tällainen kehityskaari minulle ihmisenä on ollut haastava, sillä lapsuudesta lähtien olen aina kyseenalaistanut oman olemassaoloni. ”Miksi minä synnyin tähän maailmaan, mikä on minun roolini täällä? Miksi minusta tuntuu siltä, että synnyin väärään paikkaan ja väärässä ajassa?” Tuollaiset tuntemukset kun yhdistetään siihen tosiseikkaan, että läheisin ihmissuhteeni tällä hetkellä haluaa harrastaa seksiä muiden miesten kanssa, tarkoittaa usein toistuvaa eksistentiaalista kriisiä. ”Mikä on minun todellinen arvoni ihmisenä? Milloin minä olen riittävä ja milloin minä en sitä ole? Mihin suuntaan minun tulee kehittyä, jotta toisen ei tarvitse alati miettiä tyydytystä muiden ihmisten kanssa?”

Pohdiskelujen myötä tulen yhä useammin ja todennäköisemmin siihen lopputulokseen, että meidän jokaisen tulee ottaa kaikki irti tästä yhdestä elämästä ja siihen ei kenenkään ulkopuolisen mielipiteet saisi vaikuttaa. Pitää keskittyä siihen, että tekee itselle mieluisia asioita ja tuntee olonsa hyväksi. Jos oma olo tulee hyväksi irtosuhteista parisuhteen rinnalla, niin sitten on tehtävä niin, jos kumppani siihen on myöntyväinen. Ja jos järjestely ei tunnu omasta mielestä hyvältä toisen sitä vaatiessa, niin silloin on aina mahdollisuus jättäytyä tuollaisesta ihmissuhteesta lopullisesti. Maailma on täynnä muitakin ihmisiä, joiden kanssa voi solmia toimivamman ihmissuhteen. Sen eteen vain täytyy nähdä hieman vaivaa.

Kahleetko ne kilisevät?

Parisuhde on vain ja ainoastaan sopimuskysymys. Etkö ole samaa mieltä? Ehkäpä sinunkin kannattaisi pohtia asiaa uudelleen. Heittäydy avoimeksi ja käynnistä ajatusprosessisi, kuljetaan tämä tällä kertaa yhdessä läpi.

Sopimus, joka määrittää yhteiset rajat

Lähde: Flickr.com

Ensimmäinen mikä tulee usein mieleen parisuhteen yhteisiä sääntöjä laatiessa on se, että millaisessa kanssakäymisessä toisen halutaan olevan parisuhteen ulkopuolella. Joillekin esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssakäyminen nostaa sellaiset mustasukkaisuuden tunteet valloilleen, että parisuhteeseen saadaan näistä syistä aikaiseksi lihavia riidanaiheita.

Mutta onko se oikein rajoittaa toisen elämää tyydyttääkseen omat tarpeensa? Ensimmäinen virhe, jonka olen itse oppinut kantapään kautta, on peilaamatta jättäminen. Emme kovinkaan usein astu toisen saappaisiin, jolloin parisuhdesopimuksen laatiminen menee sanelupolitiikan puolelle. Ajattelemme usein itseämme ja omia tunteitamme, mutta unohdamme rajoitusten vaikutuksen toiseen ihmisenä.

Jos haluamme yhteistä elämää sellaisen persoonan kanssa, joka viihtyy ja tulee paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen kanssa, niin tuollaisen kanssakäymisen rajoittaminen vaikuttaa hänen henkiseen hyvinvointiin. Jos ei itse ole samankaltainen, niin usein unohtuu rajoitusten aiheuttaman henkisen paineen toisen pään sisällä.

Yhteisiä rajoja sopiessa pitäisikin se verbaalinen arkku avata ja kertoa niistä asioista, jotka itseä miellyttävät ja ne asiat, jotka aiheuttavat ahdistuneisuutta. Luottamus, vaikka onkin parisuhteen yksi peruspilareista, on kuitenkin hyvin monisyinen kokonaisuus eikä se rakennu pelkästään seksuaaliselle uskollisuudelle. Toiselle pelkkä henkilökohtaisista asioista uskoutuminen ystävälle (sukupuolesta välittämättä) voi olla luottamuskysymys. Itselleni luottamus rakentuu esimerkiksi sille, että esimerkiksi vaikeuksia kohdattaessa toinen kääntyy ensin minun puoleeni ja vasta sitten tarpeen vaatiessa hakee apua muualta. Ei sillä, että haluaisin auttaa kaikessa vaan sillä, että haluan tietää toisen tilanteen kyetäkseni tukemaan häntä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei neuvomaan välttämättä, vaan olemaan oikealla tavalla tukena ja turvana.

Seksuaalielämä nivotaan usein osaksi luottamusta, mutta sekin on vain yksi osa-alue meidän elämäämme. Rehellisesti sanottuna minä itse en ainakaan enää ajattele toisen vieraissa käymistä pettämisenä, mikäli saan omat seksuaaliset tarpeeni tyydytettyä parisuhteessa. Toinenhan vain pyrkii tyydyttämään omat tarpeensa, aivan yhtä lailla kuin kävisi syömässä ulkona tyydyttääkseen ravinnon saantinsa ja tarpeen käyskennellä muiden sosiaalisten eläimien seassa. Vieraissa käymisen osalta luottamus perustuu silloin lähinnä siihen, että toinen käyttää sellaisia ehkäisymenetelmiä, ettei tule yllätyksiä tautien tai raskaaksi tulemisen osalta. Tai siihen, että toinen on rehellinen esimerkiksi tunteiden osalta, jos sellaisia sattuu heräämään toisia kohtaan.

Mitä mustasukkaisuus todella on?

Se minkä koemme mustasukkaisuutena on oikeastaan ympäristöstä opittu tapa. Elämme yhteiskunnassa, jossa edelleenkin yksiavioisuus koetaan ihanteeksi. Eikö sitä voisi olla myös avoin parisuhde? Luulin tuntevani omat tunteeni, mutta olen sittemmin joutunut tarkastelemaan tätä olettamusta ja romuttamaan sen tyystin.

Mustasukkaisuus on vihan tunne. Väitä jotain muuta, niin pökerrytän sinut pyörryksiin perusteluillani. Mies voi olla mustasukkainen naisen osoittamasta huomiosta sylilapselle. Mies on siis vihainen naiselle siitä, että mies itse ei saa tyydytettyä huomiontarvettaan. Ja taas mies unohtaa sen, että nainenkin on vain ihminen ja multitasking ei onnistu sylilapsen kanssa kuin näennäisesti.

Itsestäni olen oppinut sen, että parisuhde on tarpeiden tyydyttämisen vastavuoroisuutta. Jos tarpeet tulevat tyydytettyä itselle sopivalla tavalla, niin silloin ollaan jo oikealla tiellä. Jos seksuaaliset tarpeeni tyydyttyvät parisuhteessa, mutta toisen eivät, niin onko minulla oikeutta aloittaa sanelemaan toisen elämää? Hyvä kysymys, johon ei ole täysin oikeaa vastausta. Yksi kysymisen arvoinen kysymys tosin herää: Onko alkaneessa tai olemassa olevassa parisuhteessa perustavanlaatuinen epäsuhta?

Typerintä mitä ihminen mielestäni voi tehdä on se, että olettaa toisen mukautuvan vikisemättä omiin lainalaisuuksiin. Rakastatko sinulle asetettuja rajoituksia? Toinen ei välttämättä ajattele niin omalla kohdallaan. Entä haluatko elää vapaasti ja toteuttaa itseäsi paljon enemmän parisuhteen ulkopuolella kuin sen sisällä? Toinen taas saa nautintoa kotioloista ja siitä, että oma siippa viettää mahdollisimman paljon aikaa kotona, käpertyneenä vierelleen sohvalla ja elokuvaa töllöstä katsellen.

Mustasukkaisuus on siis vihan tunne, okei? Olisiko näistä tunteista puhuttava? Kyllä. Pitäisikö toisen tietää mistä saat nautintoa? Ehdottomasti. Tiedätkö miten saat omat ja toisen tarpeet tyydytettyä? Jos et tiedä, niin kone kiinni ja yhteys toiseen osapuoleen. Se selviää vain puhumalla ja laatimalla sellaiset pelisäännöt, että molemmilla on mahdollisuus hyvään oloon yhteisessä suhteessa. Oli se sitten konservatiivinen parisuhde tai avoin malliltaan.