Oletko yksinäinen? Ei hätää, niin minäkin

4750552802_97966e739a_b

Tämä vuosi on langettanut meille yksinäisyyttä kokeville erityisiä haasteita jo senkin takia, että yksinäisyyden pakoreitit ovat olleet harvassa. Minulle niitä ovat olleet erilaiset harrastukset muiden ihmisten parissa, joissa pääsee kokemaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nuo harrastukset eivät ole suinkaan kokonaan kaikonneet elämästäni, vaan ne ovat jäissä määrittelemättömän ajan ja niihin liittyvät tapaamiset ovat siirtyneet etäkohtaamisiin verkossa.

Yksinäisyyteni tunne kumpuaa siitä, ettei minulla ole asuntooni saapuessani ja oven selkäni takana sulkiessani ketään, jolle voisin jakaa tuolla ulkomaailmassa kohtaamiani asioita ja kokemuksia. Tämän asian minä kohtaan myös joka kerta kun astun asuntoni ovesta ulos esimerkiksi töihin lähtiessä. Tiedän, että elän ja koen tuolla maailmassa kaikenlaista, mutta ainoa keino purkaa kokemuksiani on tällä hetkellä tässä koneeni ääressä. Onhan minulla tietysti tuo uskollinen kumppanini, mutta koira harvemmin osaa ottaa kantaa tai osaisi tarjota ulkopuolista näkemystä kokemuksiini. Ystäväni ovat taas sen verran harvassa, että heidän kanssaan tavatessani elämäni muuttuu lähinnä referoinniksi ja tiivistelmäksi edellisen sekä tulevan kohtaamisen välillä. Yksityiskohdat häviävät muistoistani nukutun yön jälkeen.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa.

Yksinäisyys voi olla ajoittain hyvinkin musertavaa ja tuntua erittäin pahalta. Erityisesti niinä hetkinä, kun tunnen oloni jostain aivan muusta asiasta alakuloiseksi tai surulliseksi. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa kuvaamani kohtaaminen oli sellainen, jonka olisin halunnut jakaa kahden kesken jonkun läheisen kanssa. Sellaisen läheisen kanssa, joka tuntisi minut paljon paremmin kuin oma äitini tai kukaan tämän hetkisistä ystävistäni. Mielestäni sellaisen henkilön ei tarvitsisi olla kumppanin asemassa tai minun kanssani seurusteleva ihminen, vaan henkilö, johon kykenisin luottamaan ja jolle voisin paljastaa todellisen minäni. Itse asiassa seurustelukumppani (tietysti ihan siitä toisesta ihmisestä riippuen) voi olla jopa etäisempi kuin varsinainen ystävä, sillä toista haluaa usein myös varjella kaikkein väkevimmiltä tunteilta. Ettei se toinen ota minun omia tuntemuksiani harteilleen kannettavaksi.

Olen kyennyt selviytymään yksinäisyyden tunteesta yksinkertaisesti harhauttamalla itseäni. Keskittymällä asioihin, joista saan mielihyvää tai jotka koen erittäin tärkeiksi. Katselen dokumentteja, jotka herättävät minut ajattelemaan tai suuntaan energiani työpäivän aikana siihen, että teen työtehtäväni tunnollisesti ja tarmokkaasti. Työpersoonani eroaa tällä hetkellä järisyttävän paljon siitä, millainen olen yksityiselämässä. Kulutan sen ylläpitämiseen ja kehittämiseen valtavasti energiaa, jolloin yksinkertaisesti unohdan yksinäisyyteni ja siihen liittyvät tunteet. Ei se tietysti tervettä ole, mutta auttaa minua selviytymään jokaisesta päivästä.

Viikonloppuisin kun minulla ei ole mahdollisuutta paeta töihin, niin keskityn lukemaan. Ja hassuttelemaan koirani kanssa. Pidän suuresti niistä hetkistä, kun koirani esittelee minulle riutunutta nukkeaan, jota se ei kuitenkaan halua antaa irti hampaistaan käteeni. Kehun häntä vuolaasti siitä, kuinka hieno lelu hänellä onkaan. Noiden hetkien synnyttämät hännänheilutukset jälleen ovat yksi asia, joiden avulla unohdan yksinäisyyteni.

Yksinäisyyden tunteesta voi tietysti kärsiä myös sellainen ihminen, joka jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Minusta se on kaikkein pahinta yksinäisyyttä, senkin olen elämäni aikana saanut kokea. Sitä on hyvin eksynyt sen suhteen, että miten sen kuilun itsensä ja toisen välillä saisi kurottua umpeen. Avattua jollain tavalla dialogin, jotta sitä yksinäisyyttä ei tarvitsisi kokea enää hetkeäkään. Mutta toisen eleistä, olemuksesta ja puheista on saattanut saada sellaisen kuvan, että suunsa avattuaan joutuu ikävään asemaan. Asemaan, jossa joutuukin toisen tuomitsemaksi. Voisin kuitenkin väittää, että se on suuri väärinkäsitys ja hyvin yleinen sellainen, ellei toinen sitten satu kärsimään mielenterveyteen liittyvistä ongelmista tai terveysongelmista, jotka vaikuttavat sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Siihen en osaa sanoa juuta eikä jaata, että kokeeko mies vai nainen yksinäisyyden tunteen voimakkaampana. Villi veikkaukseni on se, että ei niissä taida mitään eroja olla. Stereotyyppiset roolit ovat vain rooleja, sillä pinnan alla me kaikki olemme kuitenkin ihmisiä. Ympäristö vain asettaa meille välillä täysin epäinhimillisiä tavoitteita tai vaatimuksia, joita me sitten yritämme täyttää ja unohdamme siinä ohessa perustarpeemme. Onneksi olen jo päässyt sen vaiheen yli, että yrittäisin täyttää ”miehen saappaat” ja uskallan myöntää olevani umpisurkea timpuri. Enkä ole kovinkaan haka remontoimaan autoa. Oikeastaan jos alkaisin miettiä jotain uutta harrastusta, niin voisin kyllä kokeilla virkkaamista. Lapsena osasin perusjutut siitäkin, mutta ne unohtuivat, kun minua alettiin runnoa koulussa tietynlaiseen miehenmuottiin. Muottiin, johon en kuitenkaan suostunut täysin menemään ja valitsin teknisen työn sijasta taideaineet.

Tunnetko olevasi yksinäinen? Riippumatta siitä, että oletko yksin vai jonkun seurassa? Ei hätää. Se on onneksi vain tunne meidän sisällämme ja sitä tunnetta voi huijata synnyttämällä muita tunteita. Esimerkiksi musiikkia kuuntelemalla tai tekemällä jotain, minkä kokee itselleen intohimoiseksi.

Konfliktit eristäytymisen aikana

5580809734_657f1a0622_b

Älä vedä kännejä näissä tapauksissa: Olet eristettynä rajattuun tilaan yhden tai useamman ihmisen kanssa määrittelemättömän aikajakson, etkä tiedä milloin pääset pois. Olit sitten saarella, erämaassa tai sisätiloissa yhteiskunnassa jylläävän epidemian takia. Alkoholi ja ihmiset oman henkilökohtaisen turvaetäisyyden läheisyydessä tai sen sisäpuolella pitkittyneen ajan eivät yksinkertaisesti toimi. Siis mikäli halutaan välttyä konflikteilta, yhteentörmäyksiltä tai väärinkäsityksiltä.

Ei ole suinkaan yllätys, että viranomaiset ovat tiedottaneet kotiväkivaltatapausten kasvusta ihmisten eristäytyessä koteihinsa. Nyt kun työnarkomaanit joutuvat oleilemaan kotona kumppaninsa tai perheensä kanssa, niin he valitettavan usein avaavat korkin muun tekemisen puutteessa. Melko usein tällaiset työnarkomaanit pakenevat työssään yksityiselämän ongelmiaan, joten ne ovat olemassa kotona eikä niitä pääse kovinkaan helposti pakoon. Eikä aina tarvitse välttämättä olla työnarkkari, vaan riitoja syntyy poikkeuksetta tällaisessa eristäytymisen tilassa.

Poikkeusaikana pitäisi turvautua poikkeuksellisiin menetelmiin kotioloissa: Joustetaan omista periaatteista, ihanteista ja arvoista. Riitojen perimmäinen syy nimittäin piilee jossain noissa kolmessa sanassa. Se, että pidetään omien asenteiden puolia järkkymättä ei oikein toimi tilassa, missä oleskellaan yhdessä 24/7. Tilanne vaatii kaikilta osapuolilta diplomaattisuutta ja kykyä tehdä kompromisseja, keskustelun eikä huutamisen kautta.

Keskusteleminen, jonka tulisi johtaa jonkinlaiseen päätökseen tai lopputulemaan, on itse asiassa yksi vaativimmista asioista sosiaalisessa kanssakäymisessä. Mietipä tätä: Rauhanneuvottelijat ovat yleensä pitkän linjan poliitikkoja ja diplomaatteja, jotka ovat vuosikausia harjoittaneet kykyään sovitteluun. Nämä ovat yleensä myös pitkän koulutuksen omaavia ja heillä on sellaiset yksilölliset ominaisuudet, jotka puoltavat menestymistä neuvottelijana. Siitä huolimatta vain harvat rauhanneuvottelijat menestyvät työssään. Onhan esimerkiksi Martti Ahtisaari kokenut takaiskuja työssään sovittelijana, vaikka hänelle ansioistaan on Nobelin rauhanpalkinto myönnetty.

Keskustelemisen jalo taito on ennen kaikkea kykyä hillitä oma itsensä ja kykyä kuunnella toisen välittämä viesti puhuttujen sanojen takana. Jos ihminen takertuu esitystapaan, niin hän ei ikinä kykene oivaltamaan välitettyä viestiä. Jo pelkkä puhuminen voi olla haasteellista joillekin ihmisille, sillä ajatus aivoissa muuttuu puhuttuina sanoina aivan toiseksi. Sitten kun lisätään kuuntelija tilanteeseen, niin meillä on käytännössä kolme mahdollisuutta väärinymmärryksen syntymiselle. Edellä mainittuun tilanteeseen vaikuttavat myös vireystaso, unen laatu, nälkä, jano, terveydentila ja erityisesti oma arvomaailma. Kaksi ihmistä eri arvomaailmoilla riitautuvat huomattavasti herkemmin kuin yhteisen omaavat, mutta kyllä jälkimmäisetkin riitelevät, jos ovat väsyneitä ja nälkäisiä.

Olen itse tietyissä olosuhteissa todella impulsiivinen ja räjähdän helposti. Aktiivisena reserviläisenä tiedän, että siitä olisi suurta hyötyä taistelutilassa. Näin siviilielämässä siitä on vain haittaa. Jos olen virkeä, olen saanut syötyä riittävästi ja kehoni on terve, niin minulla on taipumusta lehmänhermoihin. Jos edellä mainituissa asioissa on puutteita kohdallani, niin olen todella räjähdysaltis. Ja suuttuessani saatan manata minulle läheiset ihmiset alimpaan helvettiin ja vannoa katkaisevani välit lopullisesti. Näin toimittuani olen usein satuttanut minulle rakkaita ihmisiä, mutta olen sentään ymmärtänyt tekojeni seuraukset ja ottanut niistä täyden vastuun.

Parhaat opettajat ja neuvonantajat ovat niitä, joilla on omakohtaista kokemusta eri tilanteista selviämisessä. Hallitsen kuuntelemisen, mutta siinä on minullakin vielä paljon opeteltavaa. Hillitsen itseni vaativissa tilanteissa hyvin, mutta tarvitsen aikaa kehittyäkseni erinomaiseksi. Kykenen välittämään näkemykseni ja pääni sisäiset viestit puhuttuna ilmaisuna kohtalaisen hyvin, mutta jaarittelen vieläkin turhan pitkiä pohjustuksia. Jälkimmäisen osalta olen ollut todella toivoton nuorempana ja ilman saamaani kouluttajakoulutusta armeijassa en olisi kyennyt kehittymään tehokkaaksi viestijäksi. Sillä eihän kukaan jaksa kuunnella poskettoman pitkiä pohjustuksia ja jaaritteluja. ”Mene nyt siihen asiaan, saatana!”

 

Koronaviruksen opetus tavikselle

6280832683_31e671ae1b_b

Työn vieroksuja, loinen, elätti, siivellä eläjä, saunan taakse talutettava… Siinä muutamia nimityksiä, joita kapeakatseisimmat ihmiset viljelevät niistä henkilöistä, joilla ei ole elämässään työssä käymisen luksusta. Nyt kun koronavirus on pakottanut valtavan joukon pysymään kotona, niin nyt olisi oiva tilaisuus tehdä yksi oivallus: Työttömänä oleminen on äärimmäisen perseestä!

En edes mene taloudellisiin vaikeuksiin, vaan aion käsitellä asiaa ihmisen mielenterveyden näkökulmasta. Toimettomana oleminen on äärimmäisen raskasta henkisesti. Länsimainen yhteiskunta arvostaa ihmistä työn kautta, joten työtön on osaton tämän arvostuksen osalta. Jos ihminen lomautetaan, irtisanotaan tai tämän määräaikainen työsopimus ei poiki uutta pätkäjaksoa, niin se tuo monelle mukanaan suunnattoman suuren häpeän. ”Olen työtön, joten kolmannes elämästäni on merkityksetöntä!”

Tällä hetkellä moni työelämässä ahertanut kansalainen pääsee väkisin kokeilemaan, kuinka raastavaa se on, ettei ihmisellä ole sellaista arkirutiinia kuin työ. Jos työttömyys pitkittyy, niin esimerkiksi harrastustoiminta saattaa alkaa tuntumaan raskaalta. Siis sellaiselta, mitä sen ei pitäisi olla. Joidenkin harrastukset saattavat päättyä niiden vaatiman rahallisen panostuksen takia. Toisaalta harrastustoiminta voi päättyä työttömyyden takia siksi, että harrastuksissa puhutaan aika usein työstä: ”Missä olet töissä? Minkä alan ihminen olet? Aika outoa, että et ole työllistynyt, kun on niin huutava pula…”

Jos työ tai harrastus ei pakota menemään ulos, niin syrjäytyminen on saapumassa seuraavan nurkan takana. Jos työtön elää parisuhteessa, niin töissä käyvä pari alkaa hiljalleen katkeroitumaan toisen ”kotoilusta.” Jopa läheisin ihminen ei välttämättä ymmärrä miten raskasta se voi olla, että toisella ei ole työtä ja siten säännöllistä toimeentuloa. Puhumatta siitä, että työpaikan kautta ihminen saa aivan toisenlaista arvostusta kuin yksityiselämässä. Ja onhan työpaikka yhteisö, joka tarjoaa ihmiselle päivittäisen annoksen sosiaalista kanssakäymistä sekä haasteita oman pääkopan kehittämiseen.

Kun muutama vuosi sitten tein vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien ja pitkäaikaistyöttömien kanssa, niin en koskaan tavannut sellaista henkilöä, joka olisi asettanut tavoitteeksi tuilla elämisen. Ihmisellä saattaa olla kylläkin epärealistiset olettamukset omasta itsestään jonkin ammatin suhteen, mutta kaikkia työttömiä tai vailla vakituista työtä olevia yhdistää yksi asia: Halu työllistyä edes jollain tavalla, jotta saisi parempaa toimeentuloa. Tuet nimittäin ovat todella alhaisia maamme elintasoon nähden, vaikkakin nälkään täällä ei pääse kuolemaan tai joutumaan taivasalle. Tuet tosin riittävät vain terveille ihmisille, joten varaa sairastamiseen ei oikeastaan ole. Tai on ehkä, mutta sitten voi varautua luottotietojen menettämiseen, mikäli sairaudet alkavat vaivata toden teolla. Tämä oli tilanne omalla kohdallani muutama vuosi sitten ja luottotietoni menetys johtui KELA:n kyvyttömyydessä neuvotella takaisinmaksujen aikataulutuksesta.

Olen itse yrittänyt työllistyä Kaakkois-Suomessa IT-alalle polkupalkalla. Olen tarjoutunut tekemään koeajan 80 % palkalla (sillä työpaikalle ja tehtävään orientoituminen vie oman aikansa, jolloin aina saa olla kyselemässä kollegoilta) ja hinnoitellut oman työni arvon 1 800 euroon kuukausitasolla. Siitä huolimatta työn löytämisessä omalla alalla on ollut vaikeaa ja yleensä olen työllistynyt tehtäviin, johon minulla ei ole lainkaan koulutusta. Asuinaluettani vaivaa erityisesti kaksi asiaa: Ennakkoluulot (miestä ei täällä palkata siivoojaksi) ja näytöt siitä, että olet ”hyvä tyyppi” eli täkäläisittäin tunnettu. Sillä ei ole oikeastaan väliä, että osaatko työsi vai et, kunhan tulet juttuun sinut työllistävän yrittäjän ja muiden kollegoiden kanssa.

Talouden yskähtely ei ole ikinä kivaa, mutta toivon syvästi tämän kriisin herättelevän erityisesti päättäjämme todellisuuteen: Työttömyys ei ole ihmisestä itsestään kiinni, vaan mahdollisuuksista työllistyä omalla asuinalueellaan. Yrittäjyyskään ei ole ratkaisu työttömyyteen, sillä yrittäminen vaatii asiakkaita. Ja asiakkaita riittää valitettavasti tässä maassa vain ruuhka-Suomessa, mitä vaaditaan ihmisarvoiseen toimeentuloon.