Kuka minusta välittäisi?

Lähde: Flickr.com

Tämä päivä on mennyt taas uppotuen muistoihini edesmenneistä läheisistäni ja ystävistäni, päällimmäisenä ystäväni Jonne, jonka elämä jätti vaille hänelle kuulunutta onnea. Ainoa asia josta olen tyytyväinen, on se, että hän sai nukkua aikoinaan pois rakastamansa naisen vieressä. Vaikka hänen kuolemansa oli tuolloin järkytys hänen silloiselleen elämänkumppanilleen ja vaimolleen, niin hän sai olla viimeiset hetkensä rakastamansa ihmisen lähellä.

Omalla kohdallani olen tullut siihen lopputulokseen, että oman aikani loppuessa täällä maan päällä, tulen olemaan yksin. Haaveet siitä, että niin sanotun kuolinvuoteeni ympärillä olisi joukko minulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä, olen jo heittänyt tyystin unholaan. Aion omistaa kyllä elämäni päivät muiden hyvälle, mutta olen persoonana sellainen, johon on vaikeaa kiintyä tai rakastua. Ja päätökseni olla hankkimatta jälkikasvua on varmasti se suurin asia, joka tulee tuohon haaveeni kariutumiseen vaikuttamaan. Yleensä jos elää vanhaksi, niin ne vähäisetkin ystävät ehtivät jo tahoillaan kuihtumaan pois.

En ole jaksanut kirjoittaa enää samaan tiiviiseen tahtiin kuin aikaisemmin. Se johtunee siitä, että kykyni käsitellä tunteitani on ottanut reilusti takapakkia ja erityisesti kykyni purkaa patoutuneita tunteita on heikentynyt. Tämä on aivan sama kehityssuunta kuin pari vuotta sitten. Alussa edistymiseni oli huimaa, mutta muutaman kuukauden jälkeen iskee todellisuus: En ole juurikaan kehittynyt ja aivan salakavalalla tavalla on kuin sydämeni ympärille olisi kasvanut muuri. Se jos mikä pelottaa minua itseäni. Se, että patoan jälleen tunteita sisälleni ja olen kykenemätön purkamaan niitä ennen oikeaa romahdusta.

Minua on vaivannut suuresti lapsuudessa jo minua vaivannut tunne, josta olen myös täälläkin kirjoittanut aikaisemmin: Se, että minua kohtaan kukaan ei osoita välittämistä. Tuntuu, että välittämisen osoittaminen on yksin minun harteillani ja ponnisteluista huolimatta en saa siihen vastakaikua. Välitän kyllä suuresti toisista ihmisistä, mutta he ovat tyytyväisiä saamaansa huomioon unohtaen samalla, että minäkin olen tunteva ihminen. Se johtaa aina siihen, että tunnen olevani hyvin hyljeksitty ja henkilö, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Sehän on tavallaan niin, että ne ihmiset kyllä eläisivät ilman minun välittämistä vallan hyvin.

Tiedän, että ajatukseni eivät ole kovinkaan terveitä yhteiskunnan normien mukaan ja toivo kuolemasta ei sovi tähän maailmaan, jossa yksilön on ihanne ja jokaisen täytyisi ajatella omaa parastaan. Kun en itse kykene samaistumaan noihin ihanteisiin, niin minussa on silloin vikaa. Ei yhteisö ympärilläni tai yhteiskunta minunlaistani tarvitse, joka ei kykene ajattelemaan itsekkäästi. Silloin minun täytyy yrittää löytää keinot toteuttaa omia vääristyneitä ihanteitani joillain muilla tavoilla, jotta voisin olla joka päivä edes hetken onnellinen. Harmi vain, että onneni tiellä on taipumukseni masentua.

Niin, olisi kyllä hienoa, jos minuun ottaisi edes kerran yhteyttä joku muu kuin eksäni tai vanhempani kysyäkseen vointiani. Jotenkin on vaikea lähteä purkamaan oloaan niihin viesteihin, joissa kysytään pelkästään, että ”miten menee”. Se on kysymys, johon kysyjä odottaa positiivista vastausta aina. Olen kyllä pari kertaa kokeillut sitä, että vastaan rehellisesti. Se on aina aiheuttanut hyvin vaikean ja ahdistuneen vastaanoton ja yhteydenpito on mennyt yleensä jäihin noina kertoina. Kuka normaali ihminen haluaa kysellä kenenkään kuulumisia saadakseen tietää, että toisella ei mene hyvin. Minua se kyllä kiinnostaa, mutta en olekaan normaali. Olen empaatikko ja altruisti, joka ei sovi tähän päivään ainakaan vielä.

Perjantai ja mielen syövereiden demonit

Kuva: Ashley Adcox, lähde: Flickr.com

Heräsin eilen yöllä kello kolme ja keskiviikkoisen tunnelukon avautumisen myötä olin hyvin lähellä romahdusta. Kävin aamulla kaupungilla ja takaisin matkatessa, osittain väsymyksestä johtuen, olin hyvin lähellä totaalista romahdusta. Jouduin koko kotimatkan ajan vakuuttelemaan itselleni, että tämä on totta enkä ole unessa. Kotiin päästyäni kävin hetkeksi nukkumaan ja näin mitä surrealistisimpia unia, mitä olen koskaan nähnyt.

Olen nyt vanhempieni luona ja eilen mielessäni käynyt ”lataamoon” hakeutuminen on käytännössä tapahtunut. Ei laitoksessa, mutta turvallisessa ympäristössä. Voin nyt kohtalaisen hyvin ja lyhyistä yöunista huolimatta olen levollinen, mieleltäni virkeä. Eiliset kokemukset tulevat tuskin olemaan viimeisiä, mutta toivon niistä vähälukuisia. Olin vähällä katketa keskeltä, luovuttaa lopullisesti.

Raskaasta eilisestä huolimatta olen kuitenkin suunnannut katseeni jo tulevaan ja tehnyt päätöksen kaikkien tunnelukkojen ja traumojen kohtaamisesta. Olen tehnyt itselleni selväksi, että tulen parantumaan masennuksestani jonain päivänä. Tiedostan, että masennukseni on oire jostain pitkäaikaisesta stressistä. Se johtuu virheellisistä ajatusmalleista ja ilmenee esimerkiksi siinä, että en koe olevani millään tavalla merkityksellinen. Tarvitaan rauhaa ja riittävästi aikaa ympäristön tarkkailuun, että huomaan olevani rakkauden ympäröimä. Tarvitsen voimia ja päättäväisyyttä nähdäkseni, että olen ajatusmalleistani huolimatta tarvittu ja rakastettu.

Tarpeettomuuden tunteesta huolimatta olen aktiivinen, sillä sisältäni puuttuu sisäinen liikkeelle paneva voima eli motivaatio. Jos ja kun parannun tästä mieltäni vaivaavasta sairaudesta ja stressistä, niin minkään asian saavuttaminen ei tule koskaan olemaan minulle vaikeata. Jos vaan saan normaalin ihmisen energiatasot takaisin ja hitusen sisäistä motivaatiota, niin tulen saamaan tässä elämässä paljon sellaista aikaan, joka hyödyttää myös ympärilläni olevia ihmisiä.

Tänään on tosin vielä sellainen päivä, että surumielisyyttä on vaikea työntää sivuun. Hautaamme tänään edesmenneeni enoni, yhden niistä minulle tärkeimmistä vaikkakin etäisemmistä. Tämän viikonlopun jälkeen aionkin hyväksyä luontaisen surumielisyyteni, mutta tulen tekemään sen kanssa itseni selväksi, hyväksyä sen taustalla vaikuttavana voimana. Se on osa minuuttani, osa identiteettiäni. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa alkaneeseen parantumistapahtumaani, vaan hyväksyä sen olemassaolon. Siitä ei tarvitse pyristellä eroon, jos kykenen kohtaamaan mieleni syövereissä vuosikaudet kummitelleet demonit.

Rakkauskirjeitä ja positiivisia ajatusmalleja

Kuva: Michael Paul Escanuelas. Lähde: Flickr.com

Tein eilen erään harvinaisen asian: Kirjoitin rakkauskirjeen ja lähetin sen postissa, osoitettuna tuolle naispuoliselle ystävälleni, jonka kanssa kävin maanantaina katsomassa elokuvan. Kirjoitin tunteistani häntä kohtaan ja pyrin olemaan sanoissani mahdollisimman todenmukainen. Vältin kuitenkin käyttämästä sellaisia ilmaisuja, jotka saattaisivat aiheuttaa hänessä epämukavuuden tunnetta. Haluan kuitenkin pitää hänet vähintäänkin hyvänä ystävänä. Ja eiväthän kaikkien rakkauskirjeiden tarvitse olla rakastavaisten lähettämiä, vaan voi niitä lähettää rakkauden osoituksena lähimmäisille.

Sain tavata eilen kantapaikassani (kyseessä ei ole kapakka tai mikään muukaan tavanomainen ravintola) vanhemman englantilaisen herrasmiehen. Keskustelimme hänen ja erään kolmannen kanssa niitä näitä aina Winston Churchillistä Pokka Pitää -sarjan Hyacinth Bucket (Bukeé) roolihahmoon. Hämmästelimme myös sitä, miten englantilaisilla on tapana nimetä vaatekappaleita henkilöiden mukaan ja mistä poliisien Bobbies-nimitys on peräisin. Oli taas jälleen hauska huomata se, miten lähellä brittien huumorintaju on suomalaista.

Mielialani ei ole ollut kovin hyvä viime päivinä. Se johtuu huonosti nukutuista öistä, joita päiväunet ovat verottaneet. Yritin eilenkin sinnitellä iltaan saakka ilman lepäämistä, mutta väsymys vei lopulta voiton. Lääkärin määräämät rauhoittavatkin ovat lopussa, joten niistäkään ei ole saanut vähään aikaa apua nukkumiseen yöaikaan. En muuten tarvitsisi rauhoittavia, mutta unirytmin tasaamisessa niistä oli todella apua.

Katsoin eilen YLE:n Akuutti-sarjan jakson, jossa käsiteltiin masennuksen hoitoa ja haastateltiin ihmisiä, jotka ovat päässeet yli masennuksesta. Masennus näyttäytyy jokaisella sen kokevalla aina hieman eri tavalla ja minusta tuohon ohjelmaan oli valikoitunut ihmisiä, joista vain toisella masennus oli lähellä omia kokemuksiani: Kielsin oman henkisen pahoinvointini hyvin pitkään ja hakeuduin hoitoon vasta viime hetkellä. Toisaalta haastateltavat eivät kuvailleet omia olotilojaan yhtä tarkasti kuin minä tämän blogin kautta, mutta uskon heidän kokeneen näitä samoja olotiloja ja tunteita oman sairauskautensa aikana.

Jaksan olla kuitenkin optimistinen oman masennukseni suhteen, joka on jo hyvin poikkeuksellista tällaisella perus-pessimistisellä ihmisellä, joka näkee ja kokee asiat aina kielteisen kautta. Olen pyrkinyt muuttamaan ajatusmallejani positiivisempaan suuntaan, jotta aivoni oppisivat käsittelemään ensisijaisesti näitä positiivisia ajatusmalleja negatiivisten sijaan. Koetan edistää positiivisuuden lisäksi aktiivisuutta passiivisuuden sijaan sekä löytää jokaisesta päivästä jotain onnellista ajateltavaa ja tuntea itseni edes jollain tavalla tärkeäksi. Jos en näin yrittäisi tehdä, niin istuisin tässä tietokoneella asunnossani päivät pitkät ja antaisin itseni valua epätoivon maille. Olen kuitenkin päättänyt sitoutua henkisen hyvinvointini parantamiseen ja aion tehdä kaikkeni sen eteen.

Ideointia, väsymystä ja toiveikkuutta

Toivo. George Watts. Lähde:commons.wikimedia.org

Olen mielestäni jo aika hyvin päässyt yli erostani ja uskallan lähteä tänään hänen kanssaan viettämään aikaa kaupungille. Puhun uskaltamisesta, sillä pelkään taka-alalta työntyvän mustasukkaisuuden ja ristiriitaisuuden tunteiden yllättävän minut. Olen kuitenkin jo päättänyt päästä yli menneistä ja suunnata katseen mieluummin tulevaan, jossa exäni on vain yksi muista ystävistäni. Ehkä läheisin ja parhaiten tuntemani ystävä, mutta silti vain yksi niistä muista.

Kaksi edellistä päivää olen ideoinut valtavasti ja palannut takaisin sellaisiin ideoihin, jotka jäivät ikään kuin kirjoituspöydän laatikkoon odottamaan otollisempaa aikaa. Ideat liittyvät läheisesti niihin mielenkiinnon kohteisiini, joihin suhtaudun palavalla intohimolla.

Lisääntynyt aktiivisuuteni ja aktivoitumiseni on saanut jo lyhyessä ajassa aikaan ulkoista tunnustusta, joka motivoi minua jatkamaan. Siitä huolimatta minua vaivaa hyvin paljon se tosiseikka, että melkein maanisen innonpuuskan jälkeen tunnen oloni erittäin väsyneeksi. Tiedän sen olevan uupumusta ja johtuvan siitä, että henkiset voimani eivät ole vielä palautuneet entiselleen. Saan kuitenkin jokaiseen päivään voimaa ponnistaa uudelleen ja sen koen erittäin lupaavana. Kunhan jaksan sitoutua asettamiini välitavoitteisiin ja vältän liiallista uupumista, niin olen jo hyvän matkaa edennyt kohti toipumista.

Kuukausi sitten en kyennyt puhumaan juuri mistään asioista juuri kenenkään kanssa, ainoa asia joita pystyin käsittelemään, olivat tunteeni ja olotilani purkaminen ammattilaisille. Noista asioista puhuminen oli erittäin raskasta henkisesti, mutta huomaan jo nyt kykeneväni asioihin joihin en olisi pystynyt kuukausi sitten.

Ainoa asia joka edelleen painaa tosin mieltäni on se, että rahatilanteeni ei ole kohentunut ollenkaan. Saan kyllä sairauspäivärahaa, mutta se on vähäisten viime vuotisten tulojeni takia todella pieni. Sen lisäksi saan asumistukea, joka sekin kattaa vajaan 60-prosenttia asumiskustannuksistani. Siihen ei ole laskettu edes sähkökuluja. Olen käytännössä vanhempieni rahallisen tuen varassa ja se painaa mieltäni. Koitan olla kuitenkin murehtimatta asiaa sen enempää ja yritän olla onnellinen siitä, etten joudu näkemään nälkää ja pystyn ruokkimaan koirani.

En ole kirjoittanut yhtä tiiviiseen tahtiin viime päivinä kuin aikaisemmin. Hyvä niin, sillä se on merkki toimeliaisuudesta ja siitä, että elämääni löytyy vihdoinkin muutakin mielenkiintoista sisältöä. Jos en löydä sitä itsestäni, niin löydän sen varmaan jostain muualta.

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.

Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.