Onnistuin lyömään Suuren Mustan!

Jossain tuolla sisälläni oli suunnaton ja musta möykky. Se oli ilmoitellut olemassaolostaan tämän päivän aikana, ja jonka takia olinkin tuntenut aistittavissa olevaa kipuilua jo aamuvarhaisesta alkaen. Tuo suuren ja valtavan, pimeän tunteen motivoimana selasin Spotifyta, yrittäen löytää sen ulos houkuttelemiseksi kappaletta. Kuten olen aiemmin maininnut, niin musiikki on väylä tunteisiini ja erityisesti niihin, joita en tietoisesti pysty tuomaan esille. Jos niitä ei saa esille päivänvaloon, niin se voi johtaa sellaiselle umpikujaan johtavalle polulle. Sieltä mistä ei ole paluuta takaisin.

Löysin Amorphiksen vanhat kappaleet, mutta niissä ei ollut mitään mikä olisi houkutellut sitä ulos. Löysin listan, missä oli paljon kappaleita vuosien takaa. Lopulta jokin sai minut kuuntelemaan Apocalypticaa ja sen nimikkoalbumia vuodelta 2005. Otin kappalelistauksen esille ja näin kappaleen nimeltä Ruska. Sen alkaessa soida tiesin kuuntelevani juuri oikeaa kappaletta, sillä se alkoi nostaa suurta mustaa esiin. Puolen välin kohdalla se hyökkäsi esiin ja alkoi kuristamaan minua: Muistin vuoden 2004 tapahtumat. Vuoden, jonka lopusta en muista enää juuri mitään. Rakkaani kuoli tuona vuonna, lokakuun lopulla ja yksi kappale toi elävästi mieleen siihen liittyvät tunteet, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Itkin, tärisin ja nyyhkytin ruokapöytäni ääressä. Peitin kasvoni, mutten kyennyt vapinaltani siihen.

Minun piti antaa tuon möykyn tulla esiin, antautua sille. Kun sain otteen siitä, kuristin sitä lujasti ja käyttäen miekkanani ikävää, minä kykenin lyömään sen alas. Lakkasin välittömästi vapisemasta ja itkemästä, jolloin musta oli jälleen poissa. Nyt kun kuuntelen uudelleen tuota kappaletta, niin kykenen muistamaan hetkiä sieltä ja täältä, kyyneleiden valuessa poskillani muistan kuinka eksynyt olinkaan tuolloin nuorena. Vasta suuren mustan oltua estämättä muistiani kykenen palaamaan hetkiin, jolloin kuuntelin tuota kappaletta ja ikävöin niin suuresti häntä. Se satuttaa edelleen, se ikävä, mutta mikään ei estä minua muistamasta. Muistamasta tunteiden sävyttämiä valokuvamaisia hetkiä elämästäni, jotka ovat kaivertaneet sisintäni hänen kuolemastaan saakka. Enkä muistanut sen olleen näin väkevää ja alkukantaista.

Jos saisin päättää, niin en antaisi kenenkään kokea elämänsä aikana tuollaista kokonaisvaltaista tunnetta. Se voi ajaa heikoimman heittäytymään junan eteen tai avaamaan ranteensa, tekemään elämälleen hätiköityjä päätöksiä. Se voi ajaa ihmisen pakomatkalle, jonka varrella tämä yrittää piiloutua päihteiden avulla takana seuraavaa suurta mustaa.

Toivon, että kirjoitukseni antaa vain pintapuolisen kuvan siitä millaisien demonien ja pahan karman kanssa joudun välillä kamppailemaan. Pysyköön se vain kuvana, eikä samaistuttavana tunteena ja jättäkööt se kaikki muut rauhaan. Minua tuo kaihertava ikävä ei tule ikinä jättämään rauhaan, mutta opin elämään sen kanssa päivä päivältä paremmin. Elämään ja kaipaamaan. Rakastamaan ja ikävöimään. Saavuttaen lopulta jonkinlaisen henkisen rauhan.

Maria syvästi kaivaten ja rakkauden muistoa vaalien, J

Olin raivoissani ja pysähdyin ajattelemaan

Joo me ollaan lasten kanssa turva kodissa koska mä varmaan tapan itteni kohta..

Sain edellä olevan viestin nuorelta naistuttavaltani, jonka poikaystävä oli kuollut juuri edellisenä päivänä. Olin kätellyt kyseistä nuorta miestä viisi päivää aikaisemmin, kun olin käynyt vierailemassa heidän luonaan ja kuulemassa kuulumiset. Heti perään sain taas jälleen toistaa hänelle samat sanat kuin lukemattomia kertoja aikaisemmin: Ei, hän ei ole murhaaja. Ei, häntä ei ole kirottu.

Hetken asiaa mietittyäni tulin jopa vihaiseksi. Olen itse ollut sovittamassa muutaman kerran hirttosilmukkaa kaulani ympärille, mutta olen pyörtänyt päätökseni puhtaasti velvollisuuden tunnosta. Ei, kuka sitten pitäisi huolta koirastani? Ei, kuka sitten kävisi omaisuuteni läpi ja joutuisi tekemään tavaroiden hävittämisen? Elämä on joskus näyttänyt täysin lohduttomalta, mutta viime hetkellä olen oivaltanut jonkin syyn, miksi minun ei tulisi tehdä sitä. Suurin ja painavin syy olla edes ajattelematta viimeistä vaihtoehtoa olisi oma lapsi tai lapset. Olin vihainen siitä, että ihminen voi heittäytyä niin itsekeskeiseksi, sellainen ihminen, jonka kontolla on kahden pienen lapsen elämä. Olin aivan raivoissani. Kunnes rauhoituin ja totesin, että yhteiskuntamme on perseestä kun huomioi mielenterveyspalveluiden tason.

Mielenterveyspalvelut saavat tyydyttävän arvosanan minulta siinä hoidon vaiheessa, kun ihminen on jo joutunut pohjalle. Hylätyn arvosanan MiePä-palvelut saavat pro-aktiivisesta työstä. Mielenterveyshoitajalle pääsee ilmaiseksi, mutta tieto tästä ei leviä yhtään mihinkään. Ihan kuin sitä tietoa ei edes haluttaisi kuuluttaa kaikelle kansalle. Ongelmiin pitäisi puuttua, ennen kuin niistä edes tulee ongelmia. Se säästäisi yksittäisen ihmisen kallisarvoista elämää ja madaltaisi pitkässä juoksussa terveydenhuollon kustannuksia. Jos mieli sairastuu, niin sitten alkaa sairastumaan koko keho. Tai kehon sairastuessa mieli seuraa mukana. Miten vaikeaa yhteiskunnan päättäjille tämän asian tajuaminen voikaan olla?

Eilen oli viimeinen työpäiväni opettajana. Tarkistin viimeisiä kokeita ja löysin erään puolivillaisesti tehdyn kokeen lopusta viestin, josta osan julkaisen tässä seuraavaksi:

…tämä oli viimeinen tunti minkä pidit minulle. Olet loistava opettaja ja yksi niistä harvoista kenestä pidin (ja niitä opettajia ei ole paljon)… Olet esimerkki siitä, että ei tarvitse sitä yliopisto(koulutusta) ollakseen hyvä opettaja…

Viestissä oppilas kertoi keskeyttävänsä opinnot, jotta hän saa elämänsä kuntoon muilta osa-alueilta. Luin tekstin useaan kertaan, pohdiskelin tämän oppilaan tilannetta ja päädyin samaan lopputulokseen. On parempi selvittää oman elämän ongelmat, jotta pystyy keskittymään opiskeluun ja sen jälkeen koittavaan työelämään. Uskon, että tuo määrätietoinen nuori nainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja osaa tehdä elämässään oikeat päätökset.

Tiedättekö mitä? Tekisin itse hänen asemassaan samanlaisen ratkaisun: Oma pesä ensin kuntoon, sitten vasta muut asiat. Toivonkin todella, että kyseinen oppilas tai oikeastaan entinen oppilas saisi elämänsä haasteet selvitettyä, että voisi keskittyä elämiseen. Hän on sen ansainnut, hyvän elämän.

 

542 päivää elämää

Lähde: Flickr.com

Siitä on 542 päivää kun edellisen kerran kirjoitin tähän blogiin. Se on 13 008 tuntia ja se on melkoisen pitkä aika kahden eri kirjoituksen välillä. Se myös sisältää elettyä elämää niin paljon, etten ikinä pysty pukemaan sitä sanoiksi. Se sisältää onnellisia hetkiä, huumaavia ylämäkiä ja mieltä rankaisevia alamäkiä. Olen kokenut henkisiä ”High” -tiloja, joita ovat seuranneet synkät ”Low” -tilat. Tuo aika piti sisällään myös todellisuuden tunnustamisen hetkiä, jolloin aiemmat käsitykset itsestä ja muista ovat joutaneet romukoppaan.

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia alun perin hallitakseni masennustani, kirjoittaakseni mieltäni painaneita murheita ylös tai kertoakseni siitä, että hyvä seuraa joskus aikanaan. Tai ainakin elin siinä uskossa. Viime aikoina blogini on kuitenkin toiminut retrospektiivinä mieleni sisältöön, josta en enää tunnista itseäni. Se on paljastanut minusta äärimmäisen epämukavia puolia, joita häpeän suuresti ja joista haluan ehdottomasti oppia pois.

Lyhyesti se mitä edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut: Tapasin keväällä 2018 itseäni nuoremman naisen ja tuo tapaaminen johti seurustelusuhteeseen toukokuun loppuun mennessä. Vietimme keväällä aikaa yhdessä, eikä meidän alkuperäinen tarkoitus ollut sitoutua. Tai ainakin puhe oli alusta alkaen tämä. Mutta niinhän siinä yleensä käy, ettei mitään pitäisi mennä kuuluttamaan ääneen. Se nimittäin tapahtuu usein juuri päin vastaisella tavalla.

Tuo parisuhde kesti oman aikansa sellaisenaan, kunnes se johti eroon päätöksestäni. Minusta oli tullut parisuhteen hyväksikäyttäjä ja väkivaltainen häntä kohtaan, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Nyrkillä en koskaan lyönyt, mutta muita väkivallan muotoja käytin surutta niissä tilanteissa, joissa tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Ne selviytymiskeinot, joilla olin selvinnyt tähän saakka, eivät enää toimineet ja ajauduttuani henkiseen voimattomuuden tilaan aloin käyttämään väkivaltaa keinona selviytyä minua ahdistaneista konflikteista.

Nyt nuo muistot vainoavat minua ja tulevat aina vainoamaan niin kauan kuin sydämeni pumppaa päähäni happirikasta verta. Erityisesti ne vainoavat silloin kun ajaudun melankoliseen tilaan, kuunnellessani esimerkiksi mollivoittoisia sinfonioita tai raskasta metallia. Enkä pääse niitä pakoon. Toisaalta: Miksi pitäisi?

Erosta on nyt reilusti yli kuukausi ja siihen aikaan on mahtunut todella paljon hämmentäviä tilanteita sekä mieletön kasvu ihmisenä. Tai ainakin luulen henkilökohtaisesti niin. Olen oppinut itsestäni puolia, joita en uskonut olevan olemassa. Opin myös sen, että kokemani mustasukkaisuus liittyy kohtaamiseen ihmisenä, ei seksiin tai luottamukseen (saatikka sen puutteeseen). Olen oppinut itsestäni sen, että huolehdin asioista liikaa. Asiat hoituvat tai tapahtuvat joka tapauksessa, huolehtii niistä tai ei.

Olen ollut idiootti, toiminut todella typerästi ja ajattelemattomasti, ottamatta huomioon niitä, joita niin suuresti rakastan. Tämä havainto on pakottanut kohtaamaan menneisyyden uudesta näkökulmasta, muiden näkökulmasta itseni sijaan. Jos anteeksi pyytämällä voisi korjata asioita, niin turvautuisin siihen. Mutta elämä ei toimi niin. Se toimii vain hyvityksen kautta, maksamalla ihmisyyden velka takaisin, joka on lainattu muilta toimimalla väärin heitä kohtaan. Muuttamalla omia toimintatapoja ja kasvamalla aidosti ihmisenä kykenen ehkä lievittämään aiheuttamaani tuskaa, ehkä paremmin kuin anteeksi pyytämällä.

Jatkan kirjoittamista tähän blogiin, herättäen sen henkiin aivan uudesta näkökulmasta. En ehkä kirjoita yhtä aktiivisesti kuin yli vuosi sitten, sillä minulla on tätä blogia tärkeämpiä velvoitteita. Ja nuo velvoitteet määrittävät usein muiden elämää, eivät suoranaisesti omaani. Ellei henkistä kasvua ihmisenä oteta huomioon.

Kimpale. Tiedän, että luet tämän jonain päivänä. Rakastan sinua ja haluan kiittää sinua siitä, että sinä olit se, joka mullisti jonkun elämän. Ja se joku olen minä.

Kuka minusta välittäisi?

Lähde: Flickr.com

Tämä päivä on mennyt taas uppotuen muistoihini edesmenneistä läheisistäni ja ystävistäni, päällimmäisenä ystäväni Jonne, jonka elämä jätti vaille hänelle kuulunutta onnea. Ainoa asia josta olen tyytyväinen, on se, että hän sai nukkua aikoinaan pois rakastamansa naisen vieressä. Vaikka hänen kuolemansa oli tuolloin järkytys hänen silloiselleen elämänkumppanilleen ja vaimolleen, niin hän sai olla viimeiset hetkensä rakastamansa ihmisen lähellä.

Omalla kohdallani olen tullut siihen lopputulokseen, että oman aikani loppuessa täällä maan päällä, tulen olemaan yksin. Haaveet siitä, että niin sanotun kuolinvuoteeni ympärillä olisi joukko minulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä, olen jo heittänyt tyystin unholaan. Aion omistaa kyllä elämäni päivät muiden hyvälle, mutta olen persoonana sellainen, johon on vaikeaa kiintyä tai rakastua. Ja päätökseni olla hankkimatta jälkikasvua on varmasti se suurin asia, joka tulee tuohon haaveeni kariutumiseen vaikuttamaan. Yleensä jos elää vanhaksi, niin ne vähäisetkin ystävät ehtivät jo tahoillaan kuihtumaan pois.

En ole jaksanut kirjoittaa enää samaan tiiviiseen tahtiin kuin aikaisemmin. Se johtunee siitä, että kykyni käsitellä tunteitani on ottanut reilusti takapakkia ja erityisesti kykyni purkaa patoutuneita tunteita on heikentynyt. Tämä on aivan sama kehityssuunta kuin pari vuotta sitten. Alussa edistymiseni oli huimaa, mutta muutaman kuukauden jälkeen iskee todellisuus: En ole juurikaan kehittynyt ja aivan salakavalalla tavalla on kuin sydämeni ympärille olisi kasvanut muuri. Se jos mikä pelottaa minua itseäni. Se, että patoan jälleen tunteita sisälleni ja olen kykenemätön purkamaan niitä ennen oikeaa romahdusta.

Minua on vaivannut suuresti lapsuudessa jo minua vaivannut tunne, josta olen myös täälläkin kirjoittanut aikaisemmin: Se, että minua kohtaan kukaan ei osoita välittämistä. Tuntuu, että välittämisen osoittaminen on yksin minun harteillani ja ponnisteluista huolimatta en saa siihen vastakaikua. Välitän kyllä suuresti toisista ihmisistä, mutta he ovat tyytyväisiä saamaansa huomioon unohtaen samalla, että minäkin olen tunteva ihminen. Se johtaa aina siihen, että tunnen olevani hyvin hyljeksitty ja henkilö, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Sehän on tavallaan niin, että ne ihmiset kyllä eläisivät ilman minun välittämistä vallan hyvin.

Tiedän, että ajatukseni eivät ole kovinkaan terveitä yhteiskunnan normien mukaan ja toivo kuolemasta ei sovi tähän maailmaan, jossa yksilön on ihanne ja jokaisen täytyisi ajatella omaa parastaan. Kun en itse kykene samaistumaan noihin ihanteisiin, niin minussa on silloin vikaa. Ei yhteisö ympärilläni tai yhteiskunta minunlaistani tarvitse, joka ei kykene ajattelemaan itsekkäästi. Silloin minun täytyy yrittää löytää keinot toteuttaa omia vääristyneitä ihanteitani joillain muilla tavoilla, jotta voisin olla joka päivä edes hetken onnellinen. Harmi vain, että onneni tiellä on taipumukseni masentua.

Niin, olisi kyllä hienoa, jos minuun ottaisi edes kerran yhteyttä joku muu kuin eksäni tai vanhempani kysyäkseen vointiani. Jotenkin on vaikea lähteä purkamaan oloaan niihin viesteihin, joissa kysytään pelkästään, että ”miten menee”. Se on kysymys, johon kysyjä odottaa positiivista vastausta aina. Olen kyllä pari kertaa kokeillut sitä, että vastaan rehellisesti. Se on aina aiheuttanut hyvin vaikean ja ahdistuneen vastaanoton ja yhteydenpito on mennyt yleensä jäihin noina kertoina. Kuka normaali ihminen haluaa kysellä kenenkään kuulumisia saadakseen tietää, että toisella ei mene hyvin. Minua se kyllä kiinnostaa, mutta en olekaan normaali. Olen empaatikko ja altruisti, joka ei sovi tähän päivään ainakaan vielä.

Kuukausi kulunut. Mitä on tapahtunut?

Kuva: boskizzi, Flickr.com

Olen nyt kuukauden ajan pitänyt yllä tätä blogia ja kuukausi onkin hyvä aikaväli tarkastella tuona aikana tapahtuneita asioita ja muutoksia. Kuten kirjoituksia seuranneet tietävät, niin kärsin keskivaikeasta masennuksesta joka on uusiutunut tämän syksyn aikana. Blogi on yksi tapa purkaa masennuksen oireita ja samalla se toimii minulle itselleni päiväkirjana, jonka kirjoitusten pariin olen palannut pohtiessani jatkosuunnitelmia hoidon suhteen.

Yli kuukausi sitten olin henkisiltä voimavaroiltani hyvin lopussa ja voinkin todeta, että kirjoittamisen avulla olen päässyt jo pahimman yli. Olen vielä kuitenkin vajaakuntoinen ja energiapiikin saatuani joudun yleensä lepäämään hyvin paljon. Olen siis tarkemmin ajateltuna vajaatyökykyinen ja tie parantumiseen on vasta alkamassa. Vaaditaan vielä pitkä aika, ennen kuin pystyisin työskentelemään jossain kokoaikaisessa työssä.

Kuukauden aikana olen saanut kuitenkin aikaiseksi sen, että olen pystynyt pitämään mielenkiintoa yllä minulle itselleni tärkeisiin asioihin. Olen uudelleen aktivoitunut vapaaehtoistyöhön, jossa voin itse määritellä tekemäni työt ja niiden määrän. Voin halutessani kieltäytyä liian suuritöisistä projekteista tai vapaaehtoistöistä, mutta tällä hetkellä niin ei ole onneksi tarvinnut toimia. Vapaaehtoistyössä pääsen lisäksi tekemisiin erilaisten ihmisten kanssa ja juuri ihmiskontaktit ovat tuoneet muuten niin raskaaseen arkeen virkistystä.

Olen kuluneen kuukauden aikana parantanut välejäni ex-puolisooni ja päässyt erokriisistä yli. Tämän lisäksi olen viettänyt aikaa vanhan opiskelijakaverin kanssa, käynyt kaupungilla viihteellä ja viimeisimpänä käynyt Helsingissä katsomassa elokuvan naispuolisen ystäväni kanssa, jonka kanssa kemiamme kohtaavat jollain tasolla. Mielestäni näen edessämme hyvän ja kestävän ystävyyden tai jotain ehkä syvällisempää. Se vain riippuu tuosta ystävästäni.

Vuoden vaihteeseen on enää hieman reilu kuukausi ja minua arveluttaa tuo vuoden vaihteen aika, jolloin vapaaehtoistyössä ei tapahdu oikein mitään. Se tarkoittaa sitä, että tuolle ajalle minun täytyy keksiä jotain sellaista tekemistä, jotten joudu ajattelemaan omaa henkistä jaksamistani. Tavallaan joudun asettamaan itseni tilanteeseen, jossa pitäisi löytää jotain aktivoivaa tekemistä oleskelun sijaan. Olen viime aikoina pelannut enemmän tietokonepelejä (olihan minulla melkein kahden kuukauden tauko välissä), mutta liiallinen pelaaminen on minulle entuudestaan ongelma. Se aiheuttaa energian suuntaamista epäoleelliseen ja vangitsee liiaksi sisätiloihin. Tässä mielentilassa ulos pääseminen on erittäin tärkeää ja ihmisten kanssa kontaktissa oleminen on yksi parhaimmista tavoista ehkäistä masennuksen oireita.

Seuraavan kerran tarkastelen kuukauden kulumista ja kuulumisia yhteenvetona hieman ennen uuden vuoden vaihdetta. Toivon hartaasti, että parantumiseni olisi tuohon mennessä edistynyt yhä enemmän. En kuitenkaan usko täydelliseen parantumiseen tuohon mennessä, vaan uskon siihen menevän enemmän kuin muutama kuukausi. Hyvällä tuurilla ja periksi antamattomuudella saatan olla terve jo ensi kesänä. Tuolloin kouluni pitäisi olla päätöksessä ja katse suunnattuna tulevaan. Sitä en tiedä vielä, että tulenko koskaan työllistymään opiskelemalleni alalle. Kunhan työllistyisin johonkin sellaiseen työhön, josta voisin oikeasti nauttia ja saisin olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa.

Raikkaita kohtaamisia ja uskoa huomisesta

Roxelana, Suleiman Suuren vaimo. Maalaus on fiktiivinen näkemys hänestä, mutta hyvin kaunis sellainen. Lähden:commons.wikimedia.org

Jotain edistystä on tapahtumassa, sillä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen uskaltauduin nostamaan katseeni ja katselemaan kaupungilla vastaan tulleita naisia. Ja millaisia naisia näinkään! Jokaisella näkemälläni oli seuranaan omanlaisensa viehätysvoima ja mieltäni piristi aina kun näin jonkun naisen hymyilevän. Minulle riittää se, että saa nähdä ihmisten voivan hyvin ja nauttivan elämästä edes pieniä hetkiä kerrallaan, sillä se on tarttuvaa ja sitä osaa itsekin nauttia mukana. Vaikkakin vain hyvän välimatkan päästä.

Huomenna on taas se päivä, jolloin pääsen jakamaan vuosien aikana kartuttamaani tietoa tietotekniikasta sitä tarvitseville nuorille miehille. Tuo kyseinen toiminta on oikeastaan sitä mikä piti minut pinnalla jo vuosi sitten. En pääse hukkumaan omaan murheeseeni ja itsensä arvostamisen puutteeseen, kun voin auttaa niin pienin teoin ihmisiä, joilla vielä vuosi tai kaksi sitten ei ollut tietoa edes hengissä selviämisestä. Tarkoitan siis vapaaehtoista toimintaa turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Jos olisin aikoinaan syntynyt sellaiseen perheeseen, jossa välittäminen olisi näytetty konkreettisesti ja jossa minua olisi kasvatettu aktiivisesti, niin en ehkä olisi tässä tilanteessa. Ainoa asia jonka lapsena opin positiivisesta palautteesta oli se, että hassuttamalla tai muulla tavoin saattoi saada toisille hymyn aikaiseksi. Hymyn saaminen aikaan toiselle ihmiselle tuntuu hyvältä, samoin naurun kuuleminen ja näkeminen. Jos haluaisin kerätä huomiota, niin olisin jo aikoja sitten valinnut saman tien kuin useat tässä maassa toimivat koomikot ja viihdyttäjät. Minulla on tosin myös kokemusta hyvin negatiivisista asioista, joten haluan mieluummin pysytellä taustalla. Haluan kyllä vaikuttaa ja mahdollisimman paljon, mutta teen sen mieluummin esiripun takaa.

On toinenkin asia mistä huomaan jonkinlaista edistymistä tapahtuneen. Esitin tänään viime viikolla päässäni pyörineitä ideoita oikealle taholle ja sain heti vihreää valoa. Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja sain tietää, että toimintani edellä mainitussa viiteryhmässä on kerännyt ”melkoista suitsutusta”. Ehkä tuon takia vastaanotto olikin niin myönteistä ja samalla kertoo hyvin suomalaisesta tapakulttuurista: Kukaan ei usko ennen kuin näkee tai saa kuulla luotettavalta taholta. Sanaasi ei uskota, ellet ole saanut aikaan tuloksia tai ilman, että olet osoittanut sanasi itsestäsi todeksi jossain viitekehyksessä. Ei ihme, että tässä maassa muutoksen saaminen vie aikansa joissain asioissa.

On mahtavaa lukea itsensä kirjoittamaa tekstiä ja lukea positiivisia asioita, joita on kohdannut elämässään. Varsinkin minun tilanteessani, jossa kuukausi sitten olin perin loppu. Onneksi olen löytänyt jostain syvältä itsestäni uudelleen sen kipinän, joka saa minut nousemaan joka aamu vuoteestani. Ja täytyy tunnustaa, että ilman ammattilaisten apua ja uudelleen aloitettua mielialalääkkeiden käyttöä en olisi siinä ehkä onnistunut. Ilman ulkopuolista apua en ehkä kirjoittaisi tätä ja koneen ääressä (kahvikupposen kanssa) istumisen sijasta makaisin puisessa palttoossa. Onneksi näin, sillä silloin minulta saattaisi jäädä jotain mielenkiintoista tästä elämästä välistä.

Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.