Kysymyksiä, joita muiden tulisi esittää

Uskon hyvin vahvasti siihen, että meillä jokaisella on olemassa meille sopivin elämänpolku. Emme tiedä välttämättä tietoisesti kävelevämme sillä, mutta sen aistii tunnetasolla. Tunteena, että nyt on kaikki hyvin. Tekemäni asiat, joihin liittyvät erilaisia haasteita kohdanneet lapset ja nuoret ovat osoittaneet, että minulle sopivin elämänpolku ja sen tuoma merkityksellisyyden tunne liittyy heihin. Samaa ei voi sanoa lähisuhteista, aikuisista ihmisistä. Sen osalta olen kenties ollut hukassa jo hyvin pitkän aikaa. Joskus on tosin tuntunut siltä, että olen löytänyt sellaisen polun ja sellaisia hetkiä olen kokenut viimeisten parin vuoden aikana. Juuri kun on tuntunut kaiken olevan hyvin, niin elämä on tuonut valtavia haasteita eteeni.

18941196668_8d0d0b3e26_b

Näitä asioita olen pyöritellyt mielessäni päivittäin vapaa-ajan koittaessa, niin koiraa ulkoiluttaessa kuin musiikkia ulkona kuunnellessa. Onneksi minulla on sellainen työ, joka antaa mahdollisuuden irrottautua noista ajatuksista. On tosin absurdia, että menen töihin saadakseni vapaa-aikaa itseltäni. Toisaalta itsen tutkiskelu on tuottanut välillä tulosta, kuten olen aiemmin kirjoittanut, mutta siihen liittyy usein hyvin voimakkaita tunteita. Se syö voimavaroja, sillä tuota tulen tehneeksi ylhäisessä yksinäisyydessä. Ei ole oikein ketään, jonka kanssa voisin puhua näistä asioista. On tietty olemassa ihmisiä elämässäni, joille voisin puhua. Heiltä vain puuttuu sellaiset valmiudet, että he kykenisivät tekemään sen läsnäolevasti ja siten, että he ymmärtäisivät puhettani. He kuulevat, mutta he eivät tiedä mitä tarkoitan. Heille on suuri mysteeri, minkä viestin sisällytän sanojeni taakse.

Annan itsestäni usein tahattomasti viisaamman kuvan kuin oikeasti olen. Se johtaa siihen, että seuraani lyöttäydytään jonkinlaisessa hyötymistarkoituksessa. He odottavat saavansa jotain minulta tuon näennäisen viisauden myötä. Luonteeltani tosin olen sellainen, että autan jos vain kykenen siihen. Parhaiten pystyn ehkä auttamaan siinä, että jaan kartuttamaani elämänkokemusta ja asetun toisten asemaan. Se johtaa hyvin usein siihen, että kukaan ei kysy seuraavia kysymyksiä suoraan tai epäsuorasti minulta: ”Miten sinulla menee? Kuinka voit? Mitä ajattelit tänään tehdä? Kuka sinä oikeasti olet?” Eivät kovinkaan useat ole kiinnostuneita tästä ihmisestä, vaan siitä mitä olen kohdannut ja mitä olen noista kohtaamisista oppinut. Ennen kaikkea sellaista, josta olisi heille hyötyä. Näitä ihmisiä ei kiinnosta oppia tuntemaan minua, millainen olen ihmisenä. Heitä kiinnostaa, mitä tekisin heidän sijassaan. Ei heitä kiinnosta se, mikä minut tekisi iloiseksi tai mistä minä nauttisin.

Toisaalta on niitä toisenlaisiakin kokemuksia. Ne vain ovat ohi kiitäviä hetkiä. Viisaus kyllä kiehtoo ihmisiä, mutta sen viisauden myötä tulee mukana kaksiteräinen miekka. Tutustuttuaan riittävän paljon minuun he huomaavat, että hyvin raskas on se viisauden mukanaan tuoma taakka. Eikä sellaisen ihmisen seurassa ole lopulta hauskaa viettää aikaa. Pitäisi olla yltiöpositiivinen ja suhtautua haasteisiin hemmetin kevyesti, elämästä ilo irti ottaen. Ajoittain olen yrittänyt asennoitua elämään tuolla tavalla, mutta sisimpäni silmiä ei voi sulkea todellisuudelta. Niin monella ihmisellä menee huonosti, täysin sitä ansaitsematta. Olisi aika sydämetöntä vain tanssia läpi elämän ja olla pysähtymättä, antaen siten kuvan välinpitämättömyydestä. Niin. Kaipaan toisilta ihmisiltä varmaan eniten sitä, mitä olen itse aina valmis antamaan sen enempää ajattelematta.

 

Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

3265764184_17f577f2b0_b

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Väliinmeno ja empatian korvaamista sympatialla

Sain tänään sellaista palautetta eräältä oppilaaltani, että näin kotona tietokoneeni ääressä istuessani tunnen liikutusta sisälläni. Ja samalla tunnen oloni harmistuneeksi, sillä palaute liittyy kokoaikaisten opettajien kohtaamaan työmäärään. Aikaa oppituntien valmisteluun, niihin valmistautumiseen ja purkamiseen ei käytännössä ole, jos haluaa saada asiat hoidettua virka-aikojen puitteissa. Olen itse ”onnellisessa asemassa” osapäiväisyyteni kanssa, sillä ehdin tekemään kaikki edellä mainitut virastoaikana.

Interaction
Lähde: Flickr.com

Kun luin palautetta (se siis oli nimetön) ja muistelin erästä lyhyttä kahvikeskustelua erään naisoppilaan kanssa, niin muistin hänen kysyneeni sijaistamani opettajan töihin paluuta. Koin tavallaan ahaa-elämyksen, sillä kyse ei ollut halusta tietää milloin varsinainen opettaja palaa töihin, vaan halusta tietää kuinka kauan itse opetan erästä kurssia.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten ärsyttävästi joissain mainospuheissa mainitaan. Jouduin pohtimaan pitkään sitä, että pitäisikö minun nostaa huoleni erään oppilaan motivaatiosta tunneillani. En aio kertoa enempää yksityiskohtia, mutta päätin heittää pallon kuraattorille. Pahoin tosin pelkään, että virallisen reitin kautta toimittuani kyseinen oppilas saattaa alkaa laistamaan tunneiltani. Toinen vaihtoehto olisi ollut henkilökohtainen puhuttelu, mutta sen tekeminen saattamatta sitä muiden opiskelijoiden tietoon olisi liian vaikeaa. Puhuttelussa asia olisi jäänyt meidän väliseksi asiaksi, mutta tällaisen virallisen reitin kautta voidaan EHKÄ vaikuttaa asioihin suuremmassa mittakaavassa.

Ilman varsinaista pedagogista tai opettajakoulutusta olen tavallaan tuntemattomilla vesillä toimintatapojen suhteen. Tuon edellisenkin päätöksen tekoon meni minulta melkein tunti, muutama tupakka ja kaksi kahvikupillista. Siinä ajassa kokeneempi opettaja olisi ehtinyt hoitamaan useamman oppitunnin valmistelun.

Kuopion tapahtumat olivat sen verran vielä mielessäni aamulla, että päätin tehdä vastaavien tapahtumien estämiseksi omalla paikkakunnalla aloitteen. Saa nähdä tartutaanko siihen, tosin en jää harmittelemaan, jos asia ei kanna hedelmää. Ainakin yritin auttaa asiassa, mutta on muista tekijöistä kiinni otetaanko tarjoamani apu vastaan.

Nyt ryhtyessäni päättämään tämän kertaista kirjoitustani oloni on kylmä. Takassa on kyllä tuli, mutta menee hetki ennen sen lämmittävää vaikutusta fyysiseen aistimukseen. Se kaikkein kylmin olo tulee kuitenkin pääni sisältä, sillä olen joutunut kovettamaan itseni eräiltä yksityiselämääni liittyviltä asioilta. Yksi niistä liittyy liiallisesta empatiasta poisoppimiseen ja sen korvaamista sympatialla. En tiedä onnistunko tässä oppimisprosessissa täysin, mutta tiedän tämän tilan haittavaikutukset. Erityisesti silloin, mikäli en saa edes pientä muutosta aikaiseksi. Olisi kiva olla vaihteeksi taas hyvä läheisiä ihmisiä kohtaan, eikä tajuta omien toimiensa liiallinen jyrkkyys jälkeen päin. Tulenkin usein ajatelleeksi: ”Miksi onnistun olemaan kohtalaisen hyvä ihminen tuolla ulkona yksityiselämäni ulkopuolella, mutten osaa olla sitä täällä oman elämänkuplani sisällä?”

Ai niin, maailman opettajien päivä onkin tulevana lauantaina, 5. päivä lokakuuta. Taidankin tehdä silloin hyvää ruokaa ja nostaa viskilasin muistaakseni kaikkia minua opettaneita ihmisiä, kollegoita (vaikka en olekaan muodollisesti pätevä) sekä alalle aikovia ajatellen. Haitatkoon koulu ja opetus mahdollisimman vähän itse oppimista!

Syyt miksi minut ymmärretään väärin ja selitys, miksi ei pitäisi

5478432316_4cc2a760c6_b
Lähde: Flickr.com

Ajauduin eilen keskiviikkona baariin päästääkseni höyryjä alkoholin avulla, mutta ajankohdan valitseminen oli todella huono. Ei ketään liikkeellä valitsemassani paikassa ja kotiin takaisin päästyäni aloin keskustelemaan, joskin vastahakoisen ihmisen kanssa, Messengerissä. Ja jälleen tuli eteeni se tilanne, keskellä yötä, että kohtasin ihmisen, joka ei ymmärrä minua laisinkaan. Kuulun hänelle siihen massaan, joka on osa hänen omaa ihmisten lokerointia tiettyihin ryhmiin. Narsistit, omahyväiset, luotettavat ja läheiset. Tai mitä ne ikinä ovatkaan, emme ole päässeet vielä niin pitkälle ja tämän öisen jälkeen epäilen suuresti, pääsemmekö koskaan sinne saakka.

Miten vaikeaa onkaan kertoa toiselle ihmiselle, että haluaa tehdä ympäröivästä maailmasta paremman paikan, ja jossa on sijaa ihmisen parhaimmille puolille: Rakkaus, välittäminen, empatia ja itsensä ilmaiseminen, niitä asioita haluan edistää ja olla vaalimassa. Mutta se on vaikeaa, sillä ihmiset ympärilläsi olettavat, että haluat tehdä asioiden eteen saavuttaaksesi jotain itsekästä, omahyväistä.

Ehkä se on vaikeaa siksi, että meillä ihmisinä on taipumus tavoitella lähtökohtaisesti omaa etua. En tuomitse sitä, sillä sehän on keino selviytyä vaikeissa tilanteissa. Se on selviytymiskeino, johon ei tarvitse syvällistä pohdiskelua, vaan se on kirjoitettu meidän geeneihin. Se on pakoreaktio vaaran uhatessa, uskallus tarttua raatoon muiden saalistajien keskeltä.

Jos saisin edes päiväksi saman vaikutusvallan kuin joku hirmuhallitsija, niin tekisin tuon päivän täysillä töitä: Varmistaisin, että ihmisillä ei olisi puutetta perustarpeissa, edistäisin rakkauden ja välittämisen kulttuuria, kouluissa lapsille tulisi pakolliseksi aineeksi empatian vaaliminen ja aikuisia kiellettäisiin aikuistumasta. Laeissa määrättäisiin, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa ja jos toinen ei miellytä, niin laissa määrättäisiin siirtymään pois samasta tilasta. Ja kun olisin valmis, voisin matkata pohjoiseen ja vaeltaa keskelle tunturia kuolemaan tietäen, että nimeäni ei muistettaisi, sillä ihmiset muistaisivat toistensa nimet ja välittäisivät toistensa tunteista.

Edellä kirjoittamani kappale on kaunis ajatus ja jos oikeasti voisin vaikuttaa, niin se olisi tavoittelemisen arvoinen visio. En pysty toteuttamaan sitä suoraan, mutta voin kuitenkin pitää nuo arvot omassa elämässäni ja kaikessa mitä teen. Siitä huolimatta kohtaamani ihmiset ovat aina olleet aluksi pelokkaita. He luulevat, että olen ahnas ja kunnianhimoinen. He olettavat, että tulen heidän elämään ja varastan heidän elämäntyönsä. He olettavat, että kaappaan heiltä heidän rakastamat ja suuresti arvostamat asiat elämästä. Kunnes he oppivat tuntemaan minut.

Moni on ihmetellyt, miksi tarjoudun auttamaan ilman vastapalvelusta. Tai palkkaa. He myös ihmettelevät, miksi haluan auttaa. Kirjoitan sen lyhyesti seuraavaan kappaleeseen.

Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin olen ollut altavastaajana ja noina hetkinä olen odottanut pelastajaa, joka ei lopulta koskaan saapunut paikalle. Tai hetkiä, jolloin olisin ollut suuresti kiitollinen pienestäkin avusta. Ne kiitollisuuden hetket eivät koskaan toteutuneet. Internetin myötä pääsin näkemään, millainen maailma on ja totesin kauhukseni, että se ihmisluonto, johon olin törmännyt täällä kylmässä pohjolassa, vallitsee myös muualla maailmassa. Ei olisi mitään järkeä lähteä matkustamaan muualle maailmaan löytääkseen vahvempaa empatiaa tai rakkautta: Ihmisiä kiusataan, pahoinpidellään ja tapetaan muualla maailmassa aivan yhtä lailla, paikoitellen vielä moninkertaisesti. Ainoa tapa löytää rauha ja rakkaus tähän maailmaan on näyttää itse esimerkkiä. Näyttää, että jos minä pystyn siihen, niin sinäkin pystyt siihen! En välitä rahasta, rikkauksista tai ulkoisista tunnuksista. Suurin haaveeni on se, että voisin olla panemassa liikkeelle jotain merkittävää ja ihmisluontoa parantavaa täällä kotimaassa, lähellä kotiani ja asuinpaikkaani, ja tulla lopulta unohdetuksi. Minusta jäisi jäljelle nimettömän hautapaikan lisäksi jotain suurempaa, joka eläisi perintönä sukupolvelta toiselle. Kukaan ei muistaisi nimeäni, mutta joku saattaisi historiaa tutkiessaan huomata, että siellä jossain oli joku, joka laittoi asiat liikkeelle. Tuon pienen, mutta rohkean ihmisen jälkeen tulivat suuret miehet ja naiset, jotka saivat muutoksen pysyväksi tilaksi. Maailma, jossa voidaan hyvin ja eletään hyvin, ympäristöämme vaalien.

Tämä on visio, jota en koskaan kerro kenellekään suoraan, sillä se lytättäisiin ja vedottaisiin ihmisten turhamaisuuteen. Kukaan ei usko siihen, sillä he ovat haaveilleet myös maailmanrauhasta, kykenemättä vaikuttamaan siihen. Ideani tuon vision edistämiseksi ammutaan alas, sillä lopputulos nähdään niin vaikeana saavuttaa: Miksi siis antaa minun yrittää? Siksi en koskaan kerro sitä suoraan, vaan naamioin sen turhamaisuuksien sekaan. Turhamaisuus on ase, jota käytän lähes joka päivä. Sen käyttäminen tuntuu raskaalta, mutta se on lähes ainoa keino saada ihmiset mukaan toteuttamaan visiotani paremmasta huomisesta.

Kun minä en ole se oikea, oikeasti

Lähde: Flickr.com

On inhottavaa ymmärtää, että ei itse ole sopiva kumppani toiselle ihmiselle. Sitä kokee usein toisen ihmisen itselle oikeaksi ja tunnistaa itselle ”ne oikeat”. Sitä tietää, että se toinen ihminen on itselle parasta mitä on koskaan tapahtunut, mutta se ei ole molemminpuolista. Sen ymmärtäminen palauttaa hyvin nopeasti todellisuuteen, maan pinnalle ja saa pohdiskelemaan elämän mielekkyyttä. Koen itseni parisuhdekeskeiseksi persoonaksi, mutta minulla ei ole kuitenkaan antaa mitään erityistä parisuhteeseen. Ne vahvuudet, joita pidän itsessäni hyvänä parisuhteelle, eivät oikeasti olekaan vahvuuksia, vaan suurimpia mahdollisia heikkouksia.

Otetaan ensinnäkin käsittelyyn se saduistakin tuttu rakkaus. Minulla on tapana rakastaa täydestä sydämestäni. Eikö kuulostakin taivaalliselta? Olla se nainen, joka on rajattoman rakkauteni kohteena, riippumatta siitä miltä näytät tai millainen olet? Väärin. Näyttäydyn sellaisena ihmisenä, joka on heikko paljastaessaan syvimmät tunteensa. Sitä ihmistä on helppo manipuloida ja lopulta ajaudutaan tilanteeseen, jossa tulen hyväksikäytetyksi. Se joka tästä alkaa voimaan henkisesti pahoin ei ole minä, vaan se joka manipuloi.

Järkkymättömyys. Seison rakastamani naisen rinnalla järkkymättömästi. Vaikuttaa taas unelmien mieheltä sellainen, mutta samalla tulen kieltäneeksi itseltäni oikeuden muun kaltaiseen elämään, sillä elämä menee rakastamani naisen ehdoilla. Se ei minua itseäni haittaa, mutta se toinen osapuoli alkaa syyttämään silti liiallisesta takertumisesta.

Luotan. Luotan rakkaimpiini ja annan heille vapauden olla sellaisia kuin ovat. Voisi kuulostaa hyvältä olla se luottamuksen kohde. Mutta toisaalta vankka luottamus näyttäytyy toisen näkökulmasta välinpitämättömyytenä. Enkö ole lainkaan mustasukkainen? ”Mitä jos oletkin sellainen aisankannattaja, luotat naiivisti minuun, vaikka vehkeilisin selkäsi takana tai jopa sinun sen tietäen?”

Voisin jatkaa listaa loputtomiin ja ei, kyse ei ole lainkaan siitä mitä sinä lukijana saattaisit ajatella. Tämä ei ole virheiden ja puutteiden tarkoituksellista etsimistä itsestään, eikä minkäänlainen itsesäälin muoto. Se on pitkällisen pohdiskelun tulos, jonka jälkeen sitä ymmärtää, että näitä niin kutsuttuja hyviä ominaisuuksia ja vahvuuksiani ei ole edes tarkoitettu parisuhteeseen. Ne ovat käytännöllisimpiä niillä elämän osa-alueilla, joissa empatiasta ja välittämisestä on eniten hyötyä: Toisten auttamisessa. Siinä, että olet tukena heikoimpina hetkinä ja mahdollistat jaloilleen pääsyn. Tai olet eräänlainen opettaja, joka kasvattaa ja lopulta päästää irti, kun olet valmis. Näistä ominaisuuksista on hyötyä myös toisten ihmisten johtajana, sillä näiden avulla voit oikeasti olla aidosti kiinnostunut alaisestasi.

Kyllä. Kaipaan ihmistä rinnalleni, jonka kanssa voisin jakaa tämän taaplaamani elämän. Ihmisen jonka lähellä voisin tuntea oloni lämpimäksi ja kihelmöiväksi. Olla samalla rohkea ja pelokas, voimakas ja heikko. Pitkän parisuhteen kokeneena sitä kaipaa tällaisia hetkiä aivan mielettömästi, mutta ymmärtää samalla, että edellä mainitsemani asiat johtivat lopulta parisuhteen päättymiseen. Se on vain julma fakta, joka on hyväksyttävä ja antaa sen olla. Ehkä voin kokea ajoittain hetkellistä onnea ja rakastaa näennäisesti jotain ihmistä. Mutta säästääkseni muita suurilta pettymyksiltä ja suojatakseni kykyäni rakastaa, joudun kenties hylkäämään toiveet uudesta parisuhteesta pitkäksi aikaa, kenties määrittämättömäksi ajaksi. Ja sen sijaan keskittyä tekemään mahdollisimman paljon hyvää, käyttää näitä parisuhteen heikkouksia auttamisen vahvuuksina.

Jos luet tätä ja tunnistat itsestäsi näitä parisuhteeseen kelpaamattomia ominaisuuksiasi ja kykyjäsi, niin niille onneksi löytyy käyttöä myös muualta. Sinusta voi tulla ihminen, joka pystyy vaikuttamaan positiivisesti suurempaan joukkoon ihmisiä yksinään, kuin mahdollisessa parisuhteessa. Parisuhteessa vaikutat vain lähimpiisi ja rajallisen ajan, voimavarojen sekä toimintakyvyn takia vaikutus jäisi pieneksi. Lähimmäisesi olisivat ehkä onnellisia niistä ominaisuuksista, ainakin hetken aikaa, mutta silloin niiden vaikutuspiirin ulkopuolelle jäisi iso joukko muita ihmisiä. Ja näillä ihmisillä olisi enemmän käyttöä tuolle empatialle ja välittämiselle kuin sille ihmiselle, jota eniten rakastaisit. Hän tulee todennäköisesti toimeen myös ilman näitä ominaisuuksiasi.

Musiikki, tunteet, visio, tarina ja ihmishirviö

465849681_2494e1c3e5_b
Lähde: Flickr.com

Musiikki on kuin ulkoinen ajo-ohjelma omille tunteilleni. Jos tuntemukseni ovat liian synkkiä ja haluan saada oloni kevyemmäksi, niin laitan Spotifysta sellaista musiikkia kuuluville, mikä saa aikaiseksi minulle kevyen olon. Sama pätee oikeastaan kaikkien tunteiden kanssa. Haluatko tuntea olosi rakastavaksi? Onnistuu. Entä rakastetuksi? No laitetaan sellainen kappale, jossa puhutaan sinun rakastamisesta. Entä viha? Entä inho? Entä melankolisuus? Kaikki onnistuu.

Olen antanut tuntemuksissani ja ajatuksissani liikaa tilaa yhdelle ihmiselle. Epäilen ja toivon hirvittävästi, samaan aikaan. Tunteeni repivät minua kappaleiksi ja pääni alkaa sudittamaan tyhjää, kun vaihtelen kappaleita paniikinomaisesti, päästäkseni eroon ahdistavista tunteistani. Samalla looginen ja kylmän laskelmoiva osa aivoistani sanoo minulle: ”Älä anna tunteidesi viedä. Se ihminen on kasvanut erilaisessa ympäristössä, kokenut eri asioita kuin sinä. Hänellä on mielikuva sinusta, ensivaikutelma joka ei pyyhkiydy edes kasvokkain tapaamalla. Peli on menetetty, annoit taas tunteidesi viedä. Keskity siis muuhun, vie unelmiasi eteenpäin.”

Loogisen päättely ja tunteiden erottaminen voisi tuntua ensimmäisellä kerralla loistoidealta. Mutta kyetäkseen tekemään päätöksiä, ihminen tarvitsee myös tunteita. Katsoin eilen dokumenttisarjan kolmannen osan, jossa käsitellään aivojen toimintaa. Tuo jakso käsitteli juurikin tunteita ja siinä esiteltiin nainen, joka moottoripyöräonnettomuuden seurauksena menetti yhteyden emotionaalisen pre-frontaalisen ja loogisen frontaalilohkon välillä. Hän pystyy käsittelemään asioita ja tietoa ympärillään loogisesti, muttei pysty tekemään päätöksiä. Se johtaa hänellä hämmennykseen ja hätääntymiseen. Liikaa tietoa, eivätkä tunteet ole auttamassa päätöksen tekemisessä.

Tieto siitä, että tunteet ovat itse asiassa päätösten tekemisten kannalta merkittävin osa, saa minut pettymyksen valtaan. Ei siis mitään mahdollisuuksia turvautua pelkkään loogiseen päättelyyn ja kylmän järjen käyttöön. Tämä ymmärtäminen johtaakin siihen, että mieleni täyttää jo pitkään päässäni pyörinyt visio tarinasta. Tarina, jonka haluan saada toteutettua kirjan tai jonkin muun välineen muodossa. Siinä alter egoni, vanha mies opettaa tekoälyn ohjastamaa androidia ja kertoo ihmisten maailmasta, siitä mitä emotionaalisuus ja empatia ovat. Tässä tarinassa vain ei satu olemaan onnellisia käänteitä, sillä tekoälylapsi joutuu sotavoimien kidnappaamaksi ja vanha mies joutuu ristiretkelle isompia voimia vastaan pelastaakseen luomuksensa. Tarina on valmiina päässäni, mutta se täytyisi saada sanoiksi ja kuviksi. Ehkä jonain päivänä saatkin lukea tuon tarinan, muttet tänään.

Olen kuunnellut jälleen sellaisen retrowave-artistin musiikkia kuin MegaDrive. Sen 198X -albumi sisältää sellaista musiikkia, joka toimii mielessäni pyörivän tarinan soundtrackina. Ehkä jonain päivänä eteen tulee se hetki, että otan häneen yhteyden ja pyrin sopimaan tuon albumin käytöstä osana tarinani realisointia muussa kuin kirjallisessa muodossa. Sopiva ohjaaja tuolle tarinalle olisi Neil Blomkamp, joka on ohjannut sellaiset elokuvat kuin District 9, Elysium ja Chappie. En ole yksilönä juurikaan sen kummallisempi kuin sinäkään, mutta en anna sen rajata unelmiani ja visioitani. Ehkä jonain päivänä, muttei tänään.

Tänään pääsen taas vapauttamaan sisäisen lapseni lempiharrastukseni kanssa. Ympärilläni tulee olemaan joukko lapsia, jotka houkuttelevat sisältäni ulos sen ujon, mutta uudesta ja ihmeellisestä maailmasta kiinnostuneen pienen pojan. Se poika pääsee vapaaksi yhden illan ajaksi, jonka jälkeen se on taas kahlittava sisälleni. Ei siksi, että haluaisin rajoittaa sitä, vaan suojellakseni sitä maailman todellisuudelta. Siltä, että aikuiset ja totiset yksilöt haluavat orjuuttaa, ja tuhota kaiken sen, jonka he kokevat itselleen uhaksi. Pahin näistä ihmisistä ihmiskunnan historiassa on ollut toveri Stalin, josta kertova dokumenttisarja on nähtävissä nyt YLE Areenassa. Hän murhasi valtansa avulla kymmeniä miljoonia ihmisiä toisen maailmansodan lisäksi, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Tuota murhanhimoista ja sadistista miestä pidetään isossa osassa maailmaa pelastajana, joka vapautti maailman toisen sortajan ikeestä, eli Adolf Hitlerin kieroutuneilta fantasioilta. Millainen onkaan maailma, jossa sankariksi kelpaa vain antagonistia hirveämpi ihminen? Sen minä haluaisin tietää.

Kosketus – ja sen merkitys elämälleni

Vastasyntynyt tarvitsee äitinsä kosketusta selvitäkseen hengissä, eikä tuo perustarve häviä iän myötä mihinkään. Ilman kosketusta ihmisestä tulee ihmisraunio, jonka henkinen tasapaino järkkyy pysyvästi. Kosketuksen puute vaikuttaa kielelliseen kehitykseen, empatiakyvyn kehittymiseen ja tunteiden ilmaisemiseen. Kosketus on niin tärkeä perustarve ihmisellä ja muilla nisäkkäillä, että ilman sitä elämällä ei olisi mahdollisuuksia kehittyä tässä maailmassa, tällä maapallolla.

5738172253_6eeab1f9b7_z
girlbythewhirlpool @ flickr.com

Kosketus on tapa välittää tunteita ja empatiaa toiselle ihmiselle. Se on niin perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä, että emme usein tule ajatelleeksi sitä. Kosketamme ihmisiä, joista välitämme ja joita rakastamme. Siihen liittyy sellainen tunnelataus, että hätkähdämme kosketusta tuntemattomilta tai lähipiiriimme kuulumattomilta ihmisiltä. Tuon kosketuksen sisältämän tunnelatauksen takia ymmärrämme usein väärin toisen motiivit, koemme emotionaalisen tunnelatauksen usein seksuaaliseksi lähestymiseksi.

En kirjoita, enkä tarkoita seksuaalista ahdistelua. Se on helppo erottaa, sillä siihen liittyvät puheet, kontakti ja lähelle työntyminen ovat yksipuolista. Ahdistelu on toistuvaa kielloista huolimatta. Kommunikoinnissa on tällöin ongelmia, sillä toinen ymmärtää täysin väärin toisen välittämän viestin: ”Älä koske minuun, se ei ole haaste sinulle”.

Tarkoitan niitä tilanteita, jotka saavat meidät hämilleen. Viimeisten vuosien aikana olen kokenut kosketuksen hyvin harvoin, hienoilla sanoilla sanottuna ”ani harvoin”. Edes pitkän parisuhteen viimeisinä vuosina en saanut kosketusta, vaan minä olin se, joka kurotti koskettaakseen. Se jätti minuun jäljen, joka vaikuttaa minuun tälläkin hetkellä. Kaipaan kosketusta, sillä tuo pienen lapsen tarve kosketukseen ei minusta ole pyyhkiytynyt pois. Sillä ei ole väliä kenen kosketuksen saan tuntea, kunhan tuolla ihmisellä on vain välittävä tunneside minuun. Se ei riitä, että minulle tuntematon koskettaa minua.

Ehkä sen takia kaipaan parisuhdetta niin paljon. En siksi, että minulla olisi kumppani tai ihminen rinnallani, jonka kanssa voisin jakaa elämän ilot ja enimmäkseen surut. Tuo toinen olisi minulle tae siitä, että saisin henkisen yhteyden ja saisin tulla kosketetuksi. Sillä ei ole väliä olisiko tuo suhde eroottinen tai enimmäkseen emotionaalinen, kunhan kosketuksen saisi tuntea jokaisena päivänä.

Kaipaan kahdenkeskisiä keskusteluja, henkistä yhteyttä ja erityisesti kosketusta. Sitä olisi onnellinen niin vähästä, mutta tiedän sen olevan mahdotonta juuri nyt. Minulta puuttuu itsearvostus ja kosketukseni olisi ontto. Samoin saamani kosketus ei tyydyttäisi ja tarpeeni olisi kuin pohjaton jano. Se olisi kuin ravinto, joka ei ravitse tai seksi, joka ei tyydytä edes satamäärin. Kun on tällainen tyhjä kuori tällä hetkellä, joka näyttelee reipasta ja rohkeaa, niin minkäänlaiset toiveet tulevasta eivät tunnu lohduttavan. Tiedän saavani joskus tulevassa tuntea jälleen haluamani kosketuksen, mutta en tiedä selviänkö niin pitkälle. Jos tuo hetki koittaa kaukana tulevaisuudessa, niin en välttämättä ehdi elää niin kauan. En pelkää aiheuttavani itselleni mitään, mutta tiedän elämänlangan olevan niin herkän katkeamaan. Tämän ajattelu saa minut surulliseksi, sillä olisihan se epäoikeudenmukaista jos en saisi enää koskaan tuntea sähköistä kosketusta ihollani.