Mihin kesä hävisi syksyn tieltä?

grimReaper
Lähde: Flickr.com

Yön aikana ulkona on pakastanut ja käydessäni aamutupakalla ulkona näin tälle syksylle ensimmäistä kertaa auton ikkunoiden huurtuneen jäähän. Tämä saa minut ajattelemaan sitä, että ”mihin ihmeeseen kesä oikein katosi?”

Alkukesä oli yhdenlaista kaaoksen aikaa minulle. Loppukeväästä vahvistunut henkinen väsymys otti otteen minusta, jonka jälkeen jouduin omana syntymäpäivänäni irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Olin ollut jo parin kuukauden ajan käytännössä työkyvytön ja työtehtäviä jäi suorittamatta, joka kostautui minulle sikäli julkisessa työssä ikävällä tavalla. Työn ja kotielämän kuormittavuus yhdistettynä harrastusten kuihtumiseen johti masennukseen, mutta jälkeen päin katseltuna vältyin varsinaiselta masennuskierteeltä. Siinä auttoivat lopulta ero ja lääkkeet, sekä asennemuutos itseä ja muita kohtaan.

Kulunut kesä sisältää minulle hyviäkin muistoja, mutta kokonaisuutena haluaisin vain unohtaa sen. Ei sen takia, että minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteideni kanssa, vaan kokemani voimattomuuden ja täydellisen epäonnistumisen tunteen takia. Otin alkutalvesta haasteen vastaan, jota en kuitenkaan kyennyt suorittamaan edes tyydyttävällä tavalla työn loppuvaiheissa.

Onkin siis erityisen hämmentävää se seikka, että henkisellä tasolla kesän kohokohdat alkoivat vasta erosta. Ero itsessäänhän ei ollut mitenkään mieltä ylentävää ja siinä joutui tekemään helvetin rajun päätöksen, johon liittyi oma väkivaltaisuuteni ja toisaalta taas toisen kokema hylkäämisen tunne. Elämää myllertävänä tapahtumana se kuitenkin näytti pakottavan minut pohtimaan omaa itseäni, suhtautumistani muihin ja tutkimaan omia tuntemukseni syitä.

Opin muun muassa sen, että kokemani mustasukkaisuuden tunne ei liitykään pelkoon uskottomuudesta tai toisen menettämisestä toiselle. Tulen mustasukkaiseksi siitä, jos joku minulle rakas ja läheinen ihminen kääntyykin jonkun toisen puoleen luottamuksellisissa asioissa, esimerkiksi uskoutuu omista ongelmistaan toisille tai käyttäytyy minua kohtaan edes vähänkin tekopyhällä tavalla. Tämä ei kosketa pelkästään kumppaneitani, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joilla sattuu olemaan luottamuksellinen suhde minuun. En siis ole mustasukkainen mahdollisen kumppanini seksielämästä, vaan siitä miten hän minut kohtaa arjessa tai miten hän osoittaa arvostuksensa minua kohtaan.

Syksy on kuoleman aikaa, jolloin luonto valmistautuu kohtaamaan saapuvan talven. Kuolon pitää korjata vanha, jotta syntyy tilaa uuden tulemiselle. Ehkäpä oma elämäni kokee tällaisen vanhan kuolettumisen, jotta siihen mahtuisi jotain uutta ja vielä kokematonta elämää. Voisi siis ajatella, että kuolema ei ole aina ikävä asia, vaan tuiki tarpeellinen osa kaikkea elämää. Myös sinun, että minun elämääni.

Kirje erosta ja periksi antamisesta.

Tämä on se kirje, jota en koskaan kirjoittanut tai lähettänyt entiselle avopuolisolleni. Näin, koin ja tajusin tänään kuitenkin monia asioita, jotka saivat minut muuttamaan juuri mieleni kirjoittaakseni sen tähän blogiini. Ehkä silloin minulla on myös mahdollisuus paljastaa jotain myös itsestäni, jota en ole aikaisemmin näissä kirjoituksissani kertonut julkisesti.

Ensin muutamia faktoja minusta itsestäni: Petin sinua monia kertoja, mutta en naisen kanssa. Petin odotuksesi ja toiveesi aivan liian usein, en edennyt elämässäni millään tavalla eteenpäin. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta vasta jälkeenpäin huomasin virheeni ja puutteeni.

Olin aina rinnallasi ja tukenasi, jopa kaikkein vaikeimpina hetkinä. En jättänyt sinua yksin pulaan, vaan seisoin hievahtamatta vierelläsi. Lohdutin sinua, kun tarvitsit sitä, otin sinut syliini aina lohduttaakseni sinua. Rakastin sinua niistä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en edes kuvitellut toista vaihtoehtoa tai tapaa elää.

Tuin sinua omasta paikalleen jämähtämisestäni huolimatta urallasi ja elämässäsi, yritin antaa parhaimmat neuvoni ensin sinulle ja löytää ratkaisuja kohtaamiisi ongelmiin. Tein hyvin paljon silkasta välittämisestä ja vastuuntunnosta. Rakastin sinua niin paljon, että en koskaan kyseenalaistanut tätä tukeani sinulle.

Ihastuin aina silloin tällöin, mutta muistin aina sinut ja rakkauteni sinua kohtaan. Kukaan kohtaamani nainen ei olisi voinut milloinkaan korvata sinua, kukaan ei olisi voinut täyttää sitä aukkoa sydämessäni mikä sinun menettäminen olisi siihen aiheuttanut. Olin siksi ahdistunut hyvin usein, kun huomasin suhteemme reistailevan ja olevan aina jonkinlaisessa kriisissä. Ja kun katselee vastoinkäymisten syitä, niin löydän vain pieniä asioita, jotka olisi voinut korjata pelkällä asennemuutoksella. Me molemmat olisimme kyenneet siihen.

Sitten faktoja meistä: Päätimme kuitenkin erota lopulta. Vasta myöhemmin ymmärsin, sillä kerroithan siitä, että rakkautesi vain loppui lopulta minua kohtaan. Olit alkanut pohtia eroa jo vuosia sitten, joten en ihmettele miksen pystynyt kääntämään suhteemme kulkua missään vaiheessa. Olit päättänyt erota, päästää minusta irti aikaisessa vaiheessa ja yritin tehdä muutoksia omalta osaltani täysin turhaan.

Yritin saada sinut takaisin, kirjoitin niin paljon kirjeitä sinulle. Osa kirjeistä syntyi kiukunpuuskasta, jolloin nuo kirjeet satuttivat sinua paljon. Kirjoitin myös paljon omista tunteistani ja odotuksistani, joihin et koskaan kyennyt vastaamaan.

Ja kun en antanut periksi, niin paljastit jo löytäneesi uuden miehen. Että olit ihastunut häneen. Mitä enemmän paljastit hänestä minulle, niin sitä enemmän tajusin tuon miehen olevan täysi vastakohtani. En ymmärrä mikä siinä miehessä vetoaa ylipäätään yhtään kehenkään, sillä tuo mies toimii niin sovinistimaisesti kuin vain pystyy. Hän ei välitä sinusta pätkääkään, mutta silti pysyt hänessä kiinni. Olen sanonut siitä sinulle kymmeniä kertoja, että kaikki se mitä et olisi hyväksynyt koskaan minulta menee täysin ohi seulasi hänen osaltaan. Aivan kuin haluaisit tulla petetyksi, huijatuksi ja jätetyksi. Kerjäät verta nenästäsi tieten tahtoen.

Kun ajattelin näitä asioita tänään hyvin pitkään, niin ymmärsin jotain perustavaa itsestäni. En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen. Minulla on puutteita, mutta olen sentään ihminen. Kukaan ei halua olla kanssani, mutta kuin pakosta ja kukaan ei kykene ihastumaan minuun minun rujon ulkokuoreni takia. Aina kun olen ilmaissut tunteeni jollekin minulle tärkeälle ihmiselle, niin olen kohdannut hyljeksintää ja minun sanojeni on sanottu aiheuttavan ahdistusta.

Jos en kerran kelpaa tällaisena ja sanani aiheuttavat aina vain pelkkää tuskaa ja ahdistuksen tunnetta, niin mitä järkeä minulla on ylipäätään yrittää? Olen jo nyt muuttunut muuksi kuin oikeasti olen, ajattelen asioista hyvin eri tavalla kuin aikaisemmin. Mutta silti en löydä tästä maailmasta ketään, joka välittäisi minusta tällaisena. Sinäkään en välitä enää niistä hyvistä puolistani, joita minulla on. Olet kasvanut sokeaksi niille.

Kun minulla ei ole enää tarkoitusta tai merkitystä kenellekään tässä maailmassa, niin olen päättänyt viedä aloittamani asiat päätökseen. Sellaiset asiat, jotka eivät ilman minun panostani etenisi. Kun olen saanut työni päätökseen, niin annan itselleni luvan levätä ja irtaantua tästä maailmasta. Haluaisin niin kovasti tavata tuolla jossain jälleen ne menettämäni ihmiset, joiden tiesin välittäneen minusta. Haluaisin niin kovasti halata nuorena menettämääni tyttöystävää, joka menehtyi 13-vuotta sitten. Haluaisin niin kovasti pitää hauskaa koulukaverini kanssa, joka vaipui ikuiseen uneen muutama vuosi sitten. Kun ajattelen kaikkea tuota, niin muistan edesmenneen isoisäni sanat: ”Onkohan Jumala unohtanut minut tänne?”

20281750783_5e2a3d03f1_c
Lähde: Flickr.com

Kyyneleet vierivät kasvoillani näitä sanoja kirjoittaessani. Tuntuu niin pahalta olla yksin, ilman ketään jota voisi rakastaa ja johon voisi oikeasti luottaa. Olen vielä kohtalaisen nuori, enkä haluaisi kuolla. Siitä huolimatta minulla ei ole juuri mitään enää jäljellä täällä, jonka vuoksi sydämeni pitäisi pumpata kehooni elinvoimaa. En toivo myöskään kuolemaa, mutta haluaisin vain vaipua uneen, josta ei tarvitsisi enää herätä. Toivoisi, että tuska hellittäisi ja saisin ikuisen rauhan. Kummallista, mutta kuolema ei ole koskaan tuntunut näin lohduttavalta ajatukselta.

Ideointia, väsymystä ja toiveikkuutta

assistants_and_george_frederic_watts_-_hope_-_google_art_project
Toivo. George Watts. Lähde:commons.wikimedia.org

Olen mielestäni jo aika hyvin päässyt yli erostani ja uskallan lähteä tänään hänen kanssaan viettämään aikaa kaupungille. Puhun uskaltamisesta, sillä pelkään taka-alalta työntyvän mustasukkaisuuden ja ristiriitaisuuden tunteiden yllättävän minut. Olen kuitenkin jo päättänyt päästä yli menneistä ja suunnata katseen mieluummin tulevaan, jossa exäni on vain yksi muista ystävistäni. Ehkä läheisin ja parhaiten tuntemani ystävä, mutta silti vain yksi niistä muista.

Kaksi edellistä päivää olen ideoinut valtavasti ja palannut takaisin sellaisiin ideoihin, jotka jäivät ikään kuin kirjoituspöydän laatikkoon odottamaan otollisempaa aikaa. Ideat liittyvät läheisesti niihin mielenkiinnon kohteisiini, joihin suhtaudun palavalla intohimolla.

Lisääntynyt aktiivisuuteni ja aktivoitumiseni on saanut jo lyhyessä ajassa aikaan ulkoista tunnustusta, joka motivoi minua jatkamaan. Siitä huolimatta minua vaivaa hyvin paljon se tosiseikka, että melkein maanisen innonpuuskan jälkeen tunnen oloni erittäin väsyneeksi. Tiedän sen olevan uupumusta ja johtuvan siitä, että henkiset voimani eivät ole vielä palautuneet entiselleen. Saan kuitenkin jokaiseen päivään voimaa ponnistaa uudelleen ja sen koen erittäin lupaavana. Kunhan jaksan sitoutua asettamiini välitavoitteisiin ja vältän liiallista uupumista, niin olen jo hyvän matkaa edennyt kohti toipumista.

Kuukausi sitten en kyennyt puhumaan juuri mistään asioista juuri kenenkään kanssa, ainoa asia joita pystyin käsittelemään, olivat tunteeni ja olotilani purkaminen ammattilaisille. Noista asioista puhuminen oli erittäin raskasta henkisesti, mutta huomaan jo nyt kykeneväni asioihin joihin en olisi pystynyt kuukausi sitten.

Ainoa asia joka edelleen painaa tosin mieltäni on se, että rahatilanteeni ei ole kohentunut ollenkaan. Saan kyllä sairauspäivärahaa, mutta se on vähäisten viime vuotisten tulojeni takia todella pieni. Sen lisäksi saan asumistukea, joka sekin kattaa vajaan 60-prosenttia asumiskustannuksistani. Siihen ei ole laskettu edes sähkökuluja. Olen käytännössä vanhempieni rahallisen tuen varassa ja se painaa mieltäni. Koitan olla kuitenkin murehtimatta asiaa sen enempää ja yritän olla onnellinen siitä, etten joudu näkemään nälkää ja pystyn ruokkimaan koirani.

En ole kirjoittanut yhtä tiiviiseen tahtiin viime päivinä kuin aikaisemmin. Hyvä niin, sillä se on merkki toimeliaisuudesta ja siitä, että elämääni löytyy vihdoinkin muutakin mielenkiintoista sisältöä. Jos en löydä sitä itsestäni, niin löydän sen varmaan jostain muualta.

Minä ja avun tarve

Olen viime päivinä huomannut, että uudelleen aloitettu masennuslääkkeiden käyttö on alkanut hiljalleen vaikuttaa. Muutama viikko sitten olin äärimmäisen huonovointinen, sillä kävin läpi kokemaani eroa avopuolisostani aamusta iltaan. Masennuslääkkeiden lisäksi olen käyttänyt rauhoittavia lähinnä iltaisin, jotta olen kyennyt nukkumaan.

Olen kokenut kohtaamani erotilanteen erittäin raskaana, johon liittyviä tunteita masennustila on vahvistanut. Ajatukseni ovat seilanneet itsesyytöksistä aina toisen syyttämiseen asti. Pyrkimykseni yrittää ymmärtää tapahtuneita on vain vahvistanut negatiivisia tunteitani ja ajatuksiani, joten olen päättänyt jättää menneiden vatvomisen aikaan, jolloin koen olevani jälleen riittävän terve järkevään itsenäiseen pohdiskeluun.

Ero pitkäaikaisesta kumppanista on satuttanut lukuisin tavoin. Eniten satuttaa se, että ennen eroa kuvittelin vaikeuksien vahvistavan parisuhdetta tuleviin vastoinkäymisiin. Masentuneena en kuitenkaan huomannut, mitä kumppanini oli käymässä läpi. Kun viimein huomasin, että kaikki asiat eivät ole kunnossa, niin silloin oli jo aivan liian myöhäistä vaikuttaa toisen päätökseen eroamisesta.

Omaa tilannettani masennuksen suhteen on vaikeuttanut se, että pitkän parisuhteen aikana olen tavallaan irtautunut pitkistä ystäväsuhteista, joita minulla oli vielä parisuhteen alkuvaiheessa. Olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että kumppanini on myös paras ystäväni. Muut ystävät korvautuivat satunnaisilla kavereilla ja tutuilla, joiden osalta kanssakäyminen on hyvin satunnaista ja luottamukselliset keskustelut loistavat poissaolollaan. Eron jälkeen tämän huomasi siinä, että minulla ei ollut ketään jonka puoleen kääntyä tai ketään, jolle olisi voinut uskoutua.

Onneksi on olemassa ammattilaisten ylläpitämiä kriisipalveluita, joiden puoleen voi tällaisissa tilanteissa kääntyä. Ilman ulkoista apua oloni olisi ollut entistä sietämättömämpi ja olisin ehkä ajautunut itsetuhoisiin ajatuksiin. Hakeutuminen mielenterveyspalveluiden pariin uudelleen oli ehdottomasti oikea ratkaisu ja koen, että saamani apu on ollut konkreettista. Mikäli olet itse mahdottomassa tilanteessa, älä epäröi hakeutua noiden palveluiden luokse. Ilman apua masennus ottaa lopulta niin suuren vallan ajatuksista, että ihminen voi tehdä itselleen tai toisilleen mitä tahansa peruuttamatonta, mitä ei henkisesti terveenä kuvittelisi edes kykenevänsä tekemään.