Eilen maanantaina tein sen, minkä oli vääjäämättömästi tapahduttava. Uskoin todella pitkään kykeneväni välttämään välien täydellisen katkaisun entiseen avopuolisooni, jonka kanssa olen viettänyt aikaa hyvin tiiviisti tämän alkuvuoden ajan. Olimme eronneet, mutta hän onnistui saamaan minut vakuuttuneeksi siitä, että vihanpito ei kannata. Kykenimme palauttamaan välillemme yhteyden, mutta ymmärsin asioiden pysyneen melko muuttumattomana. Eromme jälkeen syksyllä kykenin huolehtimaan omista tarpeistani, mutta niistä huolehtiminen alkoi jälleen väistymään yhdessä oleskelun aikana. Keskityin liikaa hänen vaikeuksiinsa, vaikka omissani on ihan riittävästi selviteltävää.
Hän otti välien katkaisemisen hyvin raskaasti, mutta hänen kokonaisreaktionsa todisti valintani oikeaksi. Minä olin se, joka oli ymmärtänyt väärin. Minä olin se, joka oli valehdellut ja pimittänyt asioita. Minä olin se, joka on sanonut kaikkein julmimmat asiat hänelle. Minä olin jopa pahempi kuin hänen äitinsä, joka oli siihen asti ollut hänen kokemansa tuskan suurin lähde ja suoranainen Nemesis. Tuossa hetkessä ymmärsin, että kaikesta hyvästä tahdosta huolimatta minä en pysty vaikuttamaan ihmisen ajattelumalleihin väkisin. Ei, vaikka kuinka polvistuisin joka hetkessä ja käsittelisin kaikkea silkkihansikkain.
Toivon todella, että tämä pakottaisi hänet kohtaamaan yhden todella tärkeän asian ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa: Toisen ihmisen tunteita ei voi missään tapauksessa väheksyä, mikäli mielii heidän pysyvän itselle läheisenä. Tunteiden vähättely, niiden eriarvoistaminen omiin tunteisiin verrattuna ja niiden itsekeskeinen käsittely ainoastaan omasta näkökulmasta ei toimi kahden välisessä kaupassa. Sorruin tosin välien katkaisemisen yhteydessä tähän täysin samaan, enkä ole siitä missään tapauksessa ylpeä. Toimin vastoin omia ihanteitani, sillä en keksinyt muutakaan pakotietä.
Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme.
Yritin alkuvuoden aikana usein nostaa käsittelyyn omia tunteitani ja muodostamiani käsityksiä, jotta ne tulisivat hänen tietoonsa ja olisimme saaneet mahdollisuuden aikuismaiseen keskusteluun. Keskusteluun, jonka tavoitteena olisi ollut väärinkäsitysten oikominen ja se, että pidetään toinen ajan tasalla omista tunteista, tuntemuksista ja käsityksistä. Alkuun se toimi jollain tavalla, mutta väheni sitä mukaa kun aloin saamaan vastaukseksi haista vittu ja mitä vittua? -tyylisiä raivonpuuskia, jotka tyypillisesti tulivat hänen suustaan jonkinlaisessa humalatilassa. Tilalle tuli se, että aloin välttelemään vaikeita, mutta ensiarvoisen tärkeitä puheenaiheita ja kyseenalaistukset muuttuivat välinpitämättömäksi myötäilyksi. Vaikeista asioista ei voinut puhua, sillä ongelman juuri olisin ollut minä itse. Ja nyt hän joutui kohtaamaan nuo asiat kerralla, ilman mahdollisuutta estää väliemme katkaiseminen.
Voisin väittää, että hänen ongelmansa alkoholin ja mielenterveyden suhteen olisi ollut suurin vaikuttava tekijä. Sitä en tee. Syytän mieluummin hänen kykenemättömyyttään tarttua vaikeisiin asioihin, kyvyttömyyttä ryhtyä korjaamaan perusteellisesti ongelmia ja saattamaan asioita loppuun saakka. Ihmisen on itse ymmärrettävä ongelmansa ja tartuttava niihin, se ei ole kenenkään muun tehtävä. Muiden ihmisten tehtävä on vain valita itselleen sopivin seura ja jos se ei toimi vihjeenä toiselle, niin sitten ei mikään. Ei kenelläkään ole velvollisuutta jäädä odottamaan ryhdistäytymisliikettä, sen joko tekee tai jättää tekemättä.
Entä jos hän lopulta päättää ottaa suurimmista ongelmistaan niskalenkin ja hän käsittelee ne, kyeten selättämään ne ainakin osittain? Siinä tapauksessa tarkastelen tilannetta uudelleen, mutta teen sen todennäköisesti hyvin epäillen ja varovaisesti. Olen kirjoittanut ihmisten käyttämättömästä potentiaalista, johon edelleenkin uskon hänen kohdallaan. Jos hän todella onnistuu valjastamaan käyttöönsä hänessä näkemäni vahvuudet, niin ehdottomasti annan hänelle ja itselleni vielä mahdollisuuden olla ystäviä, olla yhteydessä toisiimme. Mutta ennen kuin tuollainen realisoituu käytännössä, niin aion valita seurani hyvin tarkasti ja keskittyä pelkästään omiin tarpeisiini, omiin haasteisiini.