Takaisin betonihelvettiin

7074834725_da6e569a20_o45 päivää on kulunut siitä, kun edellisen kerran kirjoitin blogiini ja sinä aikana on tapahtunut paljon. Paljon, mikäli katsantokulma on omani. Vähän, mikäli vertaan elämääni muiden ihmisten arkeen. Esimerkiksi koronavirus ei ole vaikuttanut elämääni juurikaan, sillä työn löytäminen Pohjois-Kymenlaaksossa oli vaikeaa jo ennen pandemiaa. Vielä vaikeampaa se tulee olemaan jatkossa, sillä alani työpaikoista kamppailee aiemman puolen sadan sijasta todennäköisesti useampi sata ihmistä. Ei ole helppoa työllistyä seudulla, missä valtaosa työpaikoista saadaan suhteiden tai perseen nuolemisen kautta.

Tällaisessa järjestelyssä ei tarvitse luottaa toiseen pätkääkään…

Olen ”hengaillut” ex-avopuolisoni kanssa vuodenvaihteesta lähtien, lähes kolmen kuukauden tauon jälkeen. Emme kumpikaan halua parisuhdetta, ainakaan siinä perinteisessä mielessä, ja tämä järjestely sopii minulle täysin. Siinä ikään kuin saa nauttia siitä mikä oli suhteemme aikana hyvää, ja jos toisen seura alkaa kyllästyttämään voi toiselle sanoa joksikin aikaa heipat. Tällaisessa järjestelyssä ei tarvitse luottaa toiseen pätkääkään ja toinen saa olla juuri sellainen kuin haluaa. Jos toisen oleminen pännii, niin sitä ei tarvitse katsella ja maisemaa voi vaihtaa ilman suurempia tunnon tuskia.

Riidatonta tuollainen hengailu ei ole ollut, vaan riitoja ja yhteenottoja on kyllä tullut eteen. Erona entiseen tässä on kuitenkin se, että riidat ja konfliktit eivät johda toisen tahalliseen satuttamiseen tai selkään puukottamisen kierteeseen. Jos vitutuskäyrä kasvaa liian suureksi, niin sen selättämiseksi riittää oma aika (toisin sanottuna tauko kanssakäymisessä) ja pahoittelut omasta kusipäisyydestä. Niin, nostan tässä käteni pystyyn ja julistan rehellisesti olevani ajoittain täydellinen kusipää. Se mikä erottaa minut muista kaltaisistani on se, että otan käytöksestäni aina täyden vastuun. En ehkä juuri suurimman vitutuksen keskellä, vaan jälkeen päin. Omaa käytöstä on todella turha selitellä, olen yksinkertaisesti sellainen kuin olen ja käytökseeni vaikuttaa muiden ihmisten toiminta, jolloin yhteentörmäyksiltä ei oikein voi välttyä.

Entinen vuokranantajani on kyllä mukavan oloinen, mutta toivoton bisnesmies.

Tämä ihmissuhdejärjestely on toisaalta aiheuttanut hämmennystä niissä tutuissa, jotka ovat seuranneet edesottamuksiamme vierestä. Kovinkaan monelle ei käy järkeen fwb-kanssakäyminen, mutta he ovat toisaalta ehkä kuulleet ne puolet minun ja entisen avopuolisoni yhteisestä elämästä, joita ei ylpeydellä toisille kerrota. Minä en ainakaan kerro, exästäni en osaa sanoa, eikä tuo yksityiskohta toisaalta minua juurikaan kiinnosta. Puhukoot hän mitä parhaaksi näkee, kunhan se seurailee totuutta. Paskapuheet tällaisessa pienessä ja melko sulkeutuneessa yhteisössä leviävät kulovalkean tavoin. Onnekseni en ole syntyjäni täältäpäin, joten huhupuheet eivät toisaalta vaikuta olemiseeni tässä pitäjässä.

Muutin tänään takaisin kaupunkiin vuoden maalla asumisen jälkeen. Entinen vuokranantajani on kyllä mukavan oloinen, mutta toivoton bisnesmies. Yritystoiminnan heikon kannattavuuden takia hän yrittää rahastaa minulla esimerkiksi kiinteistön vakuutuksesta; hän ei ymmärrä, että vahingon sattuessa hän on edunsaaja, enkä minä. Hän myös haluaa rahat käteisenä, sillä hän on säälittävällä tavalla onnistunut velkaantumaan verottajalle. Nyt kun olen päässyt tuosta vuokrasuhteesta eroon, niin toivotan hänelle oikein paljon onnea rahastamisyrityksiin: Yksikään vaatimus ei ole paperilla sovittuna, enkä aio todellakaan kannatella aikuista miestä taloudellisesti maksamalla pimeänä hänelle yhtään mitään.

Toivon todella, että kirjoitustahtini palaisi ennalleen. Olen kaivannut kirjoittamista, mutta jouten oleminen, hengailu exän kanssa ja toimettomuuden ajat periferiassa eivät ole tarjonneet juurikaan aihetta kirjoittaa. Ehkäpä tämä kevät ja tuleva kesä tarjoilevat aiheita kirjoittamiseen, nyt kun olen ”palannut takaisin ihmisten keskuuteen.” Saatan myös välillä kirjoittaa fiktiivistä sisältöä blogiini, sillä ”pöytälaatikossani” on hautunut jo pidempään ideoita tosipohjaisille sepityksille. Monet niistä ovat kuin toisintoja omasta tai muiden elämistä.

Kirjoittamisesta, tinderöinnistä ja eksästäni.

Viimeisimmät blogikirjoitukseni ovat olleet turhan synkkiä, vaikkakin ne kuvaavat aika hyvin näitä kokemiani mielialan vaihteluita. Toisaalta kyetäkseen muuttumaan ajatusmalleiltaan, on tällaiset ailahtelut vain hyväksyttävä. Onneksi en joudu olemaan jokaista päivää täysin yksin, vaan saan tarvittaessa seuraa heikoimpina hetkinä.

Näin päivinä on ollut todella haastavaa saada mitään aikaan. Kotiin on helppo jumittua, mutta ulos päästyään on taas helppo ajelehtia vähän liiankin kauas. Sitä saa mieleensä ihan hulluja päähänpistoja, joita ei ehkä tulisi toteutettua sisätiloissa ollessa. Ei mitään täysin päätöntä, mutta kuitenkin voimia vievää toimintaa.

Tutustuin eilen Tinderin kautta itseäni kymmenen vuotta nuorempaan naiseen, jonka kanssa tuli juteltua pitkän aikaa. Hän oli hyvin avoin omasta rankasta menneisyydestään, mutta hetken keskustelun jälkeen hän vakuuttui tyystin siitä, että ei hän ole ainoa jolla on sellainen tausta. On oikeastaan melko hämmentävää, että omalle kohdalle osuu aina näitä ihmisiä, joita elämä on kovalla kädellä kohdellut. Toivottavasti pääsen tapaamaan tuota nuorta naista, että voisin muodostaa käsityksen hänestä ja siitä, että tulisimmeko juttuun myös kasvotusten. Ainakin hän pitää hymystäni, jonka hän mainitsi jo aikaisessa vaiheessa.

Sain eilen myöhään myös kaivettua anteeksiannon naiselta, johon olen ollut viime aikoina rakastunut. Sain myös selville sen, että rakkauskirjeissäni käyttämäni hempeät ilmaisut hänestä eivät oikein uponneet häneen. Hän kertoi olevansa ”allerginen niille ilmaisuille” hänestä, joten pyysin tietämättömyyttäni anteeksi ja olisin välttänyt turhia hempeilyjä, jos vain olisin tiennyt niistä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tähän mennessä 10 000 – 25 000 sanaa ja täytyy sanoa, että tämä on kyllä paras saavutus mitä tulee kirjoittamiseen. Se on vielä vähäistä, mikäli miettii keskimääräisen romaanin sanamäärää, joka vaihtelee 75 000 sanasta päälle 100 000 sanaan. Mutta näillä kirjoitusmäärillä pääsisin jo aika pitkälle novellia kirjoittaessa. Kirjoittaminen on ollut tähän mennessä luonnollista ja helppoa, sitä tulee kirjoitettua hyvin helposti vähintään 200 sanan pituisia ja 500 sanan pituisetkin kirjoitukset syntyvät yleensä suuremmitta kivuitta.

Niin, tapahtui eilen merkittäväkin asia. Alakuloisimmillaan ollessani entinen avopuolisoni tuli luokseni kielloistani huolimatta ja hän teki minulle ruokaa. Kävimme tosin ensin kävelemässä, jonka aikana kerroin hänelle olostani, tunteistani ja ajatuksistani. Hän rohkaisi minua ja jututti minua. Kun tulimme asunnolleni, hän ryhtyi valmistamaan ruokaa ja minä siivoamaan paikkoja, että mahtuisimme syömään pöydän ääressä. Keskustelimme avoimesti, joka tuntui todella mahtavalta. Jouduin myös lohduttamaan häntä, sillä hänellä on ollut vaikeaa eräiden ihmissuhdekuvioiden takia. Tunsin olevani taas tärkeä edes jollekin ihmiselle täällä maailmassa ja sainkin takaisin osan elämänhalustani.

470367854_a7e9ca1d71_z
Lähde: Flickr.com

Haluaisin kertoa hänelle, että hän ei välttämättä ole korvaamaton työssään, mutta minulle hän on todistanut korvaamattomuutensa. Ilman hänen apuaan ja välittämistään en olisi enää tätä kirjoittamassa. Hän rakastaa minua, vaikkakaan ei enää avopuolisona, mutta sillä on minulle suuri merkitys. On helpottavaa tietää, että täältä löytyy edes yksi ihminen joka rakastaa ja välittää minusta. Eli hän on ja tekee sitä, mitä en mielessäni tunne. Ja rakastan häntä takaisin. Täysin samalla tavalla kuin ennenkin, mutta yhteen palaamisesta jo tyystin luopuneena. Eihän se väärin ole, eihän?

Kirje erosta ja periksi antamisesta.

Tämä on se kirje, jota en koskaan kirjoittanut tai lähettänyt entiselle avopuolisolleni. Näin, koin ja tajusin tänään kuitenkin monia asioita, jotka saivat minut muuttamaan juuri mieleni kirjoittaakseni sen tähän blogiini. Ehkä silloin minulla on myös mahdollisuus paljastaa jotain myös itsestäni, jota en ole aikaisemmin näissä kirjoituksissani kertonut julkisesti.

Ensin muutamia faktoja minusta itsestäni: Petin sinua monia kertoja, mutta en naisen kanssa. Petin odotuksesi ja toiveesi aivan liian usein, en edennyt elämässäni millään tavalla eteenpäin. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta vasta jälkeenpäin huomasin virheeni ja puutteeni.

Olin aina rinnallasi ja tukenasi, jopa kaikkein vaikeimpina hetkinä. En jättänyt sinua yksin pulaan, vaan seisoin hievahtamatta vierelläsi. Lohdutin sinua, kun tarvitsit sitä, otin sinut syliini aina lohduttaakseni sinua. Rakastin sinua niistä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en edes kuvitellut toista vaihtoehtoa tai tapaa elää.

Tuin sinua omasta paikalleen jämähtämisestäni huolimatta urallasi ja elämässäsi, yritin antaa parhaimmat neuvoni ensin sinulle ja löytää ratkaisuja kohtaamiisi ongelmiin. Tein hyvin paljon silkasta välittämisestä ja vastuuntunnosta. Rakastin sinua niin paljon, että en koskaan kyseenalaistanut tätä tukeani sinulle.

Ihastuin aina silloin tällöin, mutta muistin aina sinut ja rakkauteni sinua kohtaan. Kukaan kohtaamani nainen ei olisi voinut milloinkaan korvata sinua, kukaan ei olisi voinut täyttää sitä aukkoa sydämessäni mikä sinun menettäminen olisi siihen aiheuttanut. Olin siksi ahdistunut hyvin usein, kun huomasin suhteemme reistailevan ja olevan aina jonkinlaisessa kriisissä. Ja kun katselee vastoinkäymisten syitä, niin löydän vain pieniä asioita, jotka olisi voinut korjata pelkällä asennemuutoksella. Me molemmat olisimme kyenneet siihen.

Sitten faktoja meistä: Päätimme kuitenkin erota lopulta. Vasta myöhemmin ymmärsin, sillä kerroithan siitä, että rakkautesi vain loppui lopulta minua kohtaan. Olit alkanut pohtia eroa jo vuosia sitten, joten en ihmettele miksen pystynyt kääntämään suhteemme kulkua missään vaiheessa. Olit päättänyt erota, päästää minusta irti aikaisessa vaiheessa ja yritin tehdä muutoksia omalta osaltani täysin turhaan.

Yritin saada sinut takaisin, kirjoitin niin paljon kirjeitä sinulle. Osa kirjeistä syntyi kiukunpuuskasta, jolloin nuo kirjeet satuttivat sinua paljon. Kirjoitin myös paljon omista tunteistani ja odotuksistani, joihin et koskaan kyennyt vastaamaan.

Ja kun en antanut periksi, niin paljastit jo löytäneesi uuden miehen. Että olit ihastunut häneen. Mitä enemmän paljastit hänestä minulle, niin sitä enemmän tajusin tuon miehen olevan täysi vastakohtani. En ymmärrä mikä siinä miehessä vetoaa ylipäätään yhtään kehenkään, sillä tuo mies toimii niin sovinistimaisesti kuin vain pystyy. Hän ei välitä sinusta pätkääkään, mutta silti pysyt hänessä kiinni. Olen sanonut siitä sinulle kymmeniä kertoja, että kaikki se mitä et olisi hyväksynyt koskaan minulta menee täysin ohi seulasi hänen osaltaan. Aivan kuin haluaisit tulla petetyksi, huijatuksi ja jätetyksi. Kerjäät verta nenästäsi tieten tahtoen.

Kun ajattelin näitä asioita tänään hyvin pitkään, niin ymmärsin jotain perustavaa itsestäni. En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen. Minulla on puutteita, mutta olen sentään ihminen. Kukaan ei halua olla kanssani, mutta kuin pakosta ja kukaan ei kykene ihastumaan minuun minun rujon ulkokuoreni takia. Aina kun olen ilmaissut tunteeni jollekin minulle tärkeälle ihmiselle, niin olen kohdannut hyljeksintää ja minun sanojeni on sanottu aiheuttavan ahdistusta.

Jos en kerran kelpaa tällaisena ja sanani aiheuttavat aina vain pelkkää tuskaa ja ahdistuksen tunnetta, niin mitä järkeä minulla on ylipäätään yrittää? Olen jo nyt muuttunut muuksi kuin oikeasti olen, ajattelen asioista hyvin eri tavalla kuin aikaisemmin. Mutta silti en löydä tästä maailmasta ketään, joka välittäisi minusta tällaisena. Sinäkään en välitä enää niistä hyvistä puolistani, joita minulla on. Olet kasvanut sokeaksi niille.

Kun minulla ei ole enää tarkoitusta tai merkitystä kenellekään tässä maailmassa, niin olen päättänyt viedä aloittamani asiat päätökseen. Sellaiset asiat, jotka eivät ilman minun panostani etenisi. Kun olen saanut työni päätökseen, niin annan itselleni luvan levätä ja irtaantua tästä maailmasta. Haluaisin niin kovasti tavata tuolla jossain jälleen ne menettämäni ihmiset, joiden tiesin välittäneen minusta. Haluaisin niin kovasti halata nuorena menettämääni tyttöystävää, joka menehtyi 13-vuotta sitten. Haluaisin niin kovasti pitää hauskaa koulukaverini kanssa, joka vaipui ikuiseen uneen muutama vuosi sitten. Kun ajattelen kaikkea tuota, niin muistan edesmenneen isoisäni sanat: ”Onkohan Jumala unohtanut minut tänne?”

20281750783_5e2a3d03f1_c
Lähde: Flickr.com

Kyyneleet vierivät kasvoillani näitä sanoja kirjoittaessani. Tuntuu niin pahalta olla yksin, ilman ketään jota voisi rakastaa ja johon voisi oikeasti luottaa. Olen vielä kohtalaisen nuori, enkä haluaisi kuolla. Siitä huolimatta minulla ei ole juuri mitään enää jäljellä täällä, jonka vuoksi sydämeni pitäisi pumpata kehooni elinvoimaa. En toivo myöskään kuolemaa, mutta haluaisin vain vaipua uneen, josta ei tarvitsisi enää herätä. Toivoisi, että tuska hellittäisi ja saisin ikuisen rauhan. Kummallista, mutta kuolema ei ole koskaan tuntunut näin lohduttavalta ajatukselta.