Häiden tunnelmasta, vulgääreistä ja muodollisista

Blogit.fi:ssä kirjoitukseni ilmestyvät samalle listaukselle hääblogien kanssa. Olen aina silloin tällöin käynyt kurkistelemassa, että millaisia haavekuvia morsiamet elättelevät ja millaisia ponnistuksia noiden haavekuvien toteuttamiseksi tehdäänkään tänä päivänä. Kirjoitukset kielivät jostain sellaisesta, jota en ole päässyt todistamaan kuin pari kertaa. Muina kertoina olenkin saanut nähdä jos jonkinlaista hampaiden kiristelyä sekä vaivaannuttavia hetkiä. Ehkä siksi valtaosa hääblogeista keskittyykin valmisteluihin ja ne kuihtuvat hääpäivän koittaessa. Olisi aina hienoa lukea miten suunnitelmat ovat toteutuneet ja millainen olo ehkä elämän yhdestä muistettavimmasta päivästä on jäänyt. Käytin muuten sanaa ”muistettavampi” sillä tärkein se ei ehkä ole, kun melkoinen osa liitoista eivät kestä elämän loppuun saakka. Siitä ehkä jossain muussa kirjoituksessa ja asiayhteydessä enemmän.

Muistan molempien veljieni häät oikein hyvin, vaikka olin tuolloin alta 10-vuotias. Olin vanhimman veljeni sormuspoikana ja muistan, miten epämukava juhla-asuni olikaan. Tuosta juhlasta minusta on muistona vanhempieni luona haalistuneita kuvia, sekä VHS-tallenne. Rusetti kaulassa ja liivi päällä astelin alttarin reunalle, kantaen tyynyn päällä sormuksia. Vihkikaava oli järjettömän pitkä, jolloin moni minua nuorempi lapsi alkoi jo ahdistua kuumassa kirkossa. Papin puhe oli äärimmäisen tylsä ja äänenpainoton, joten se tuntui varmasti ankealta myös aikuisten korvaan. Ainakin isäni korjaili asentoaan jatkuvasti, vaikka hän onkin harrastustoiminnassaan tottunut istumaan aloillaan pitkiäkin aikoja.

Veljieni vihkimiset tapahtuivat 90-luvulla. Molempien juhlat olivat melkoiset osallistujamääriltään, sillä sukuni on todella suuri. En ole edes tavannut vieläkään kaikkia serkkujani, saatikka muista kaikkien nimiä. Häissä oli lisäksi iso joukko ystäviä sekä henkilöitä, jotka nähtiin todella tärkeinä perheystävinä. Ja kun tuollaiseen juhlaan yhdistetään illan kuluessa boolia ja sahtia, niin luvassa on jos jonkinlaista kaaosta. Muistan elävästi kuin viimeisen päivän, kuinka eräs tätini liiton kautta ahmi kauheassa humalassa hääkakun jämiä juhlapaikan keittiössä. Kun hän huomasi minut ja seurassani olleet muut lapset, niin hän horjahti taakse ja kirjaimellisesti tippui sahtitonkkaan. Hän parkui räkä poskella, kun nauroimme tuolle kompuroinnille, eikä hän päässyt ylös ilman äitini apua.

4529122240_16497eafa7_b
Häätanssi on mielestäni se rajapyykki, joka kertoo häiden lopullisen tunnelman.

Veljieni häät olivat täynnä vulgääriä toimintaa ja tappelua myös kirjaimellisessa muodossa, mutta veljilläni ja tuoreilla kälyilläni oli kuitenkin mielettömän hauskaa. Pönöttäminen ja jäykistely nimittäin varisivat, kun tuli häävalssin aika. Mielestäni häät ovat ankeat, jos jäykkä tunnelma jatkuu vielä häävalssin jälkeen. Seuraavassa nimittäin kokemus tällaisesta vuosituhannen alkupuoliskolta.

Minut oli valittu videoimaan perheystävämme tyttären häät. Seremoniamestarina toimi sulhasen lapsuudenystävä, joka tuohon aikaan toimi puolustusvoimilla luutnanttina. Ohjelmat alkoivat minuutin tarkkuudella, joten aika ajoittain odottelimme ohjelmanumeroiden alkamista minuuttitolkulla. Vaikka kaikki istuivat kiltisti paikallaan, eikä ketään tarvinnut odotella. Juhlapuheet olivat todella hyviä, mutta sulhasen ystävä alkoi yskimään, mikäli niiden pituus ylitti niille varatun ajan. Jälkikäteen oli melko vaivaannuttavaa katsoa häätaltiointia, sillä seremoniamestari yski kuin ketjupolttaja, vaikkei tämä ollut edes tupakkamiehiä.

Hääkuvien ottaminen oli melkoinen sirkus. Paikalle oli tilattu hääkuvaaja, jonka toimintaa tuore vaimo ohjeisti pilkuntarkasti. En kuvannut tuota suoritusta tuolloin videolle, mutta katselin toimitusta vierestä. Äkkiä hihaani nykäistiin ja kääntyessäni näin äitini ojentamassa minulle järjestelmäkameraa. ”Ota sinäkin kuvia, mutta älä näytä sitä J:lle!” Tein työtä käskettyä ja kuvasin hieman etäämmältä, napsien kuvia aina silloin kun parhaimmalta tuntui. Jälkikäteen sain kiitosta toiminnastani, sillä kuvani pääsivät koristamaan hääalbumia ammattikuvaajan otoksien sijaan. Mene ja tiedä, mutta ilmeisesti hääpari osasi rentoutua kuvattavaksi vain ammattikuvaajan pitäessä taukoa.

Noista häistä mieleeni jäi parhaiten se, että rentoutunein henkilö koko juhlassa oli morsiamen isä. Hän ja morsiamen äiti olivat eronneet vuosia ennen sitä, mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä lainkaan. Morsiamen isä istui vanhempieni pöydässä ja huomasin, että ainoa kepeä puheensorina kantautui juuri tuosta pöydästä. Muissa pöydissä oltiin hyvinkin muodollisesti ja keskustelut noudattivat hyvin pidättyväistä kaavaa: ”Saanen kysyä Teiltä…” tai ”Tämä voileipäkakku on oikein maistuvaa…” Vanhempani ja morsiamen isä tekivät muistaakseni sinunkaupat jo ennen alas istumista. Sääli, että tilaisuus oli loppuun saakka melko muodollinen, vaikka siihen sisältyikin pelit, leikit ja tanssiminen hyvän trion säestyksellä. Miljöökin oli oikein hyvä, lähellä Kotkan Kyminlinnaa sijaitsevalla pitopaikalla.

Veljieni häät saattoivat olla enemmänkin ryyppäjäiset sivustakatsojan näkökulmasta, mutta niitä pystyi kutsumaan juhlimiseksi eikä tilaisuudeksi. Olen itse istunut lukemattomissa muodollisissa tilaisuuksissa, milloin ottanut vastaan kunnianosoituksia ansioituneesta toiminnasta henkilökohtaisesti tai ollut todistamassa vastaavaa kutsuttuna. Ei hääpäivään kuulu moinen muuta kuin alun seremonioiden osalta, sillä yhden muistettavimmista päivistä tulisi olla ilmapiiriltään rentoutunut ja kepeä. On nimittäin mukavampaa katsella valokuvia tai videotallenteita aidosti hymyilevistä ihmisistä kuin jäykässä 90-asteen kulmassa istuvista osanottajista.

Onni löytyy arjen yksityiskohdista

13455991475_dcbb2f1cea_b
”Pojat auttavat mielellään. Miksiköhän?”

Tiedättekö sen tunteen, kun et millään haluaisi irrottautua toisen syleilystä? Se on oiva muistutus itsenäiselle ihmiselle siitä, että ei meitä ole tarkoitettu tallustelemaan täällä maailmassa täysin yksin. Kyllä, ihmisen täytyy kyetä kantamaan elämänsä taakka ja tekemiensä päätösten seuraukset aivan itse. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että meidän pitäisi tukahduttaa perimäiset tarpeemme ja asennoitua olemaan kyynisiä erakkoluonteita. Se ei vain onnistu, sama kuin taistelisi tuulimyllyjä vastaan. Ja tekemiensä päätösten seurausten kantaminen ei välttämättä muodostu niin suureksi, mikäli kykenee olemaan jälkiviisas aina aika ajoittain.

Jälkiviisastelua suomitaan täysin syyttä. Ei sen tarkoituksena ole voivotella tapahtuneilla asioilla, vaan ottaa niistä opiksi eli ottaa kokemukset parempien päätösten tueksi tulevaisuudessa. Ja ihmissuhteissa niitä tilanteita tulee aina. Olen todennut kaikkein irvokkaimmaksi ja vahingollisimmaksi ajatusmalliksi tämän: ”Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat ja jos ei miellytä, niin aina voi päättää olla olematta sellaisen ihmisen seurassa.” Helvetin hyvin sanottu, mutta toimii käytännössä todella huonosti. Tuskin Amatsonin sademetsissä elävät kansat olisivat pärjänneet tähän päivään saakka, jos jokaisen ihmissuhdekonfliktin kohdatessa olisi lähdetty vaeltamaan sademetsiin paremman heimon toivossa.

Huomattavasti parempi ajatusmalli jokaiselle ihmiselle olisikin tämä: ”Olen sellainen kuin olen, mutta aina minullakin olisi parantamisen varaa itseni ja muiden huomioinnissa. Täydellistä minusta tuskin koskaan tulee, mutta aina voin yrittää tulla paremmaksi ihmiseksi kaikin puolin. Ja mitä enemmän kehityn, niin sitä paremmin voin tukea toisia kehittymään paremmiksi ihmisiksi.” Ja tässä yhteydessä paremmuus ei tarkoita sitä, että osaa jonglöörata kymmenellä pallolla tai juosta nopeammin kuin muut. Tarkoitan tässä nimenomaisessa kontekstissa ihmissuhdetaitoja, kuten esimerkiksi empatiaa ja kykyä pukea tunteitaan sanoiksi.

Blogini kirjoitukset putkahtavat blogit.fi:ssä häävalmistelu-päiväkirjojen päivitysten sekaan ja olen miettinytkin, että käyvätkö nämä ihmiset missään vaiheessa lukemassa näitä laajemman perspektiivin ihmissuhdeblogeja. Se on nimittäin suuri murhenäytelmä, että elämän suurin juhla jää niin monen osalta elämänkirjan alaviitteeksi, kun se arki vihdoin koittaa. Juhlapuheissa on vannottu suurta rakkautta ja vastoinkäymisten kantamista, tavoitteet ovat olleet helvetin selviä. Mutta miten sen toteutuksen suunnittelun laita? Mitä aiotaan tehdä, jos vakityöstä tuleekin potkut? Tai lapsella todetaan vakava, tämän loppuelämän kestävä sairaus? Tai itse tai toinen sairastuu? Kaikki nuo luettelemani asiat aiheuttavat mullistuksia yhteiseen elämään siinä määrin, että joidenkin osalta ne muodostuvat täysin tarpeettomasti kynnyskysymyksiksi.

Sananen omasta asennoitumisesta naimisiin menosta ja häiden pitämisestä. Olen ollut elämäni aikana yksissä häissä, jonka lopputuloksena on ollut kestävä ja aidosti onnellinen parisuhde sekä perhe-elämä. Vain yksi. Kaikki muut ovat kariutuneet tavalla tai toisella, yksi pariskunta on nykyään enemmänkin naimisissa liiketoimintansa kautta kuin varsinaisessa onnellisessa merkityksessä. Koska se on jo tilastollisesti näin omasta havaintokulmasta niin epätodennäköistä, että oma aviotie olisi onnellinen, niin olen päättänyt olla menemättä naimisiin. Sen sijaan ne häissä pidettävien juhlapuheiden sisällöt olen päättänyt sisällyttää ihan normaaliin parisuhteeseen. Sillä periaatteella, että yhteistä taivalta voi juhlistaa useammin kuin kerran alkuvaiheessa, pienemmässä mittakaavassa tosin. Eli ei yksiä isoja pirskeitä parisuhteen lujittamiseksi, vaan useita pieniä säännöllisin väliajoin. Unohtamatta sitä, että ei sekään pelkästään riitä. Siitä viimeiseen kappaleeseen esimerkki.

Eilen nautin käsitiskaamisesta. Minä. Tiski. Käsin tehtävä työsuorite. Nautinto. Kaikkea sitä kokee, kun elää riittävän vanhaksi. Nautinnon siitä teki se, että vierellä oli toinen ihminen jakamassa sen työn ja koki varmasti sen itsekin nautinnolliseksi. Ei se ollut pelkkää auttamishalua. Minähän se olin, joka halusi auttaa. Ja me molemmat inhoamme tiskejä aivan yhtä lailla. Taisi hän itsekin käydä illalla nukkumaan pyöritellen hämmästyneenä näitä asioita päässään. Että nauttisi arkisesta työsuoritteesta. Ja minulla tuli jälleen mieleen eräs elokuvakohtaus, jossa on kuvattu juuri tällaista tilannetta, upotankin sen tähän loppuun. Kun katsotte sen, niin joku teistä saattaa samaistua helposti Leonardon esittämään hahmoon tämän tekstin luettuaan. Ehkä. Tai sitten ei. Se on niin paljon kiinni siitä, että millaisia te olette yksilöinä.