Itsepetokseen syyllistyvistä ihmisistä ja totuuden vapauttavasta voimasta

49514001096_88cfa065a5_b
Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut.

Jos on jokin piirre tai asia, jota halveksin suuresti toisissa ihmisissä, niin se on epärehellisyys. Eikä mikä tahansa epärehellisyys, vaan se kaikkein alhaisin laji kaikenlaisesta valehtelusta: Itsepetos. Olen tavannut elämäni aikana niin ”yläluokkaisen” taustan omaavia vaikuttajia, kuin myös laitapolun kulkijoita. Se miten elämänsä petaa tai minkälaisista lähtökohdista on tähän elämään ponnistanut, ei suinkaan johda suoraan itsensä huiputtamiseen. Olen kohdannut suurta elämänviisautta sellaisten ihmisten osalta, joista voi haistaa partaveden sijasta vanhan eilispäivän viinan tai sellaisten osalta, jotka istuvat julkisillakin paikoilla syrjässä. Itseään alituisesti pettävien vastakohtana olen saanut suuren kunnian olla sellaisten seurassa, jotka omaavat sellaisen henkisen selkärangan, ettei heidän tarvitse vajota selittelemään sanomisiaan tai tekojaan. Sellaiset ihmiset ovat olleet aina esikuviani. Henkilöitä, joiden kaltaiseksi haluaisin joskus kehittyä.

Minulla meni vuosia itsepetoksen kierteessä. Sellaisen itsepetoksen, josta voi lukea myös tästä blogista, mikäli menee riittävän kauas ajassa taaksepäin. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja masennuksestani, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut jotain sen luonteesta ja samalla itsestäni. Itsepetokseen syyllistyessään ihminen sysää itselleen kuuluvan vastuun muiden harteille, aivan kuin elämässä kohdatut haasteet olisivat vain muista ihmisistä kiinni. Ei se suinkaan niin ole. Me kyllä olemme yksilöitä ja reagoimme eri tavoin samoihin tilanteisiin, mutta se ei ole mikään oikeutus menettää omaa henkistä selkärankaansa. Olen ehkä joskus kadottanut sen tai kenties minulla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen kasvattaminen on ollut kivuliasta, mutta se on saanut minut huomattavasti päättäväisemmäksi. Alan jo hahmottamaan sen, että millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa ja mitä haluan tässä elämässäni saavuttaa.

Eilinen päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että kohtasin useita itsepetokseen syyllistyneitä ihmisiä. Saman päivän aikana. Kovin useat heistä ovat yrittäneet ja yrittävät jatkossakin vierittää vastuuta minun harteilleni, toisten ihmisten lisäksi. Asioita, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu. Sen seurauksena selkäni takana on puhuttu ja kylvetty pahan veren siementä, mutta maaperä sille ei ole ollut kuitenkaan otollinen. Sen saivat todistaa ne ihmiset, jotka ovat nähneet minun olevan hiljaa ja kuulleet ihmisiä, jotka eivät ole malttaneet sitä olla. Minulle puheet ovat puheita, mutta todellinen arvostus saadaan tekojen kautta. Ja tekemättömyyden kautta silloin, kun teot voivat kääntyä itseään vastaan. Eilinen päivä toi tullessaan tyhjiä puheita, mutta toisaalta myös arvostusta. Ja siitä sain kuulla.

Itsepetokseen syyllistyvät ihmiset puhuvat mielellään. Olen sen itsekin huomannut itsestäni, olen rakastanut puhua yhdessä vaiheessa todella paljon. Se puheen määrä ei ole kuitenkaan vienyt minua eteenpäin, vaan teot ja sellaiset puhutut asiat, joiden sisällä piilee totuuden siemen. Se tarkoittaa joskus toisinaan toisten ihmisten horjuttamista, heidän tunteiden loukkaamista. Ero kiusaamisen ja pyyteettömän neuvomisen välillä on kuitenkin se, että haluaako siitä tunteiden loukkaamisesta pysyvän tilan toiselle. Jälkimmäisessä kun on tarrauduttava totuuteen, eikä se aina ole ruusuinen kuva toisesta tai itsestä. Hetkellisen kolauksen jälkeen sitä kuitenkin muistuttaa itselleen tai toiselle, että koskaan ei ole liian myöhäistä eivätkä mitkään asiat aja suoraan perikatoon, paitsi itsepetokseen tarrautuminen.

Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut. Kun opit näkemään totuuden, niin se totuus on karmaiseva. Tulet kärsimään suuresti totuudesta, sillä se näyttää miten julma maailma ja ihmisluonto voi olla. Totuus kuitenkin antaa sinulle kyvyn tehdä valintoja ja nähdä, millaiset seuraukset teoillasi ovat. Kykenet toimimaan, etkä enää piilottele, etkä ole enää naiivi. Näin ollen, totuus on vapauttavaa.

Vaankielellä keikkumista

2947907818_a30c0347a3_o
Lähde: Flickr.com

Syvällinen pohdiskelu ja itsensä tutkiminen ovat hyväksi ihmiselle, mutta jokaisella on raja, jonka ylittäminen kääntää tämä päälaelleen. Se johtunee siitä, että elämämme realiteetit ovat pääosin keinotekoisia ja jos eläisimme täysin todellisuuden ehdoilla, niin traumatisoituisimme tai tulisimme hulluiksi. Ymmärrän todella hyvin niitä ihmisiä, jotka tietoisesti haluavat elää omassa pienessä maailmassaan, jota voisi ihan hyvin kutsua myös kuplaksi.

Se, että kokee kykenevänsä vaikuttamaan omiin valintoihinsa ja lähellä olevaan maailmaansa, pitää ihmisen toimeliaana ja toimintakykyisenä. Se, että havaitsee todellisuutta pienemmän osan ympäröivää maailmaa ja kokee aidosti kykenevänsä vaikuttamaan siihen, muodostaa illuusion, joka suojelee meitä ikäviltä asioilta. Eihän kukaan meistä ajattelevista ihmisistä halua olla vain pelkkä staattinen ratas suuressa koneistossa, haluamme usein olla osa suurempaa kokonaisuutta, joka muuttaa asioita paremmaksi.

Tämä johtaa siihen, että on todella vaikeaa yrittää kertoa ihmisille meitä suuremmista asioista ja uhista, jotka eivät kosketa välittömästi meitä. Miten kertoa tavalliselle ihmiselle, että ilmastonmuutos on todellinen uhka? Saattaa tuntua, että ihminen ei välitä siitä, että ilmastonmuutoksen torjumatta jättäminen tai edes siihen reagointi johtaa siihen, että tuhannen vuoden päästä ja sen jälkeen jäljillämme ei tule enää ketään, joka tutkisi historiaamme. Maasta tulee väistämättä samanlainen rikkisateiden pieksämä helvetillisen kuuma planeetta kuin Venuksesta, mikäli emme tee mitään nykyiselle saastumiselle. Jos näin tapahtuu, niin elämä maapallolla tulee rajoittumaan jatkossa bakteereihin, jotka kykenevät saamaan energiansa ja ravintonsa rikkihapolla terästetyistä lähteistä.

Ei tämä kuitenkaan sitä tarkoita, että ihmisen pitäisi valaistua tai millään tavalla muuttua radikaalisti. Riittäisi vain se, että alkaisi arvostamaan ympäristöään ja sitä, mitä valitsemamme päättäjät päättävät yhteiskunnan suunnaksi. Jos osaisimme vaatia, niin saisimme aikaan muutoksen jo hyvin nopeasti. Jos vaatisimme, että olemassa oleva tekniikka pitää saada nopeammin hyötykäyttöön, niin se myös tapahtuisi. Joutuisimme hetkeksi tinkimään jostain, mutta se ei vaikuttaisi pöydästämme löytyvän ruoan, juoman tai muiden välttämättömien perustarpeiden tyydyttämiseen.

Kirjoitan nyt sellaisista asioista, joiden rinnalla kalpenee kaikki ihmiskunnan aiemmat sodat yhteensä. Jos emme tee mitään, niin kaikki käydyt sodat eri aatteiden puolesta ovat olleet täysin turhia. Kaikki uhraukset valuvat hukkaan sinä hetkenä, kun kasvihuoneilmiöstä tulee hallitsematon. Ei ole mitään mieltä kurottaa tähtiin, mikäli emme pysty pitämään huolta tästä sinisestä pienestä pisteestä.

Tästä päästäänkin perustavanlaatuisen kysymyksen vastaukseen: Mikä on elämän tarkoitus? Miksi olemme täällä?

Olemme täällä huolehtiaksemme tästä maapallosta. Se ei ollut perimmäinen syy miksi aivoistamme kehittyi sellainen, syy oli aivan toinen: Ollaksemme maailman parhaimpia saalistajia, aggressiivisia ja säälimättömän laskelmoivia. Siihen perustui koko olemassaolomme ydin; jatkaa sukua ja selviytyä. Nyt kun olemme varmistaneet oman lajimme selviytymisen, niin pitäisi siirtyä siihen seuraavaan tarkoituksen täyttämiseen eli maapallon jatkuvuuden varmistamiseen. Meidän tulisi vaalia sitä ja pitää siitä huolta. Sen resurssit eivät ole vain meitä varten, vaan kaikkea elollista ja elotonta varten.

Ja kun olemme oppineet pitämään huolta tästä kivisestä, pääosin veden peittämästä planeetasta, niin tarkoituksemme on kurottautua vasta sen jälkeen tähtiin. Vasta perusteet opeteltuamme voimme siirtyä muualle ja viedä mukanamme oppimamme tiedot ja taidot, käyttää niitä muiden planeettojen asuttamiseen. Tässä vaiheessa siirrymme ajallisesti sellaisiin mittakaavoihin, että yksi ihmiselämä tuntuu ohi kiitävältä hetkeltä. Se tuntuu siltä nyt, joten meidän täytyy todella petrata, ennen kuin voimme siirtyä eteenpäin.

Ihminen on valitettavasti edelleenkin eliölajien kuningas saalistajana. Olemme älykkäitä metsästäjiä, jotka käyttävät metsästykseen kehitettyjä työkaluja myös toisten lajitovereiden eliminointiin. Sodankäynti paljastaa luonteemme synkimmän puolen, sillä pystymme henkisesti irrottautumaan toisista kyetäksemme tappamaan heitä. Kykenemme muuttumaan rasistisiksi ja heimoaatteita kannattaviksi hyvin helposti, kykenemme myös siirtämään nämä taidot sukupolvien yli. Ja siitä taipumuksesta on päästävä eroon jos haluamme saada aikaiseksi jotain muutakin kuin rikkihapposateen pieksemän planeetan nimeltä maa.

Väkijoukon keskellä olet todella yksin

6175918536_5630ed071a_b
Lähde: Flickr.com

Laitoin eilen Spotifysta soimaan Simon & Garfunkel -duon kappaleen ”The Sound of Silence”. Hetken sitä kuunneltuani istuin koneelle ja etsin sen sanat. Tänään istuin jälleen koneelle ja etsin Paul Simonin vastauksia siihen, mistä laulu kertoo. Ja vastaukset voisi lyhentää siten, että laulussa ”kerrotaan ihmisten kykenemättömyydestä emotionaaliseen yhteyteen keskenään ja se näkyy erityisesti niissä paikoissa, joissa ihmisiä on paljon.”

The Sound of Silence – Simon & Garfunkel,
sanat: Paul Simon 1963-1964

Hello darkness, my old friend
I’ve come to talk with you again
Because a vision softly creeping
Left it’s seeds while I was sleeping
And the vision that was planted
In my brain still remains
Within the sound of silence

In restless dreams I walked alone
Narrow streets of cobblestone
’Neath the halo of a street lamp
I turned my collar to the cold and damp
When my eyes were stabbed by the flash of
A neon light that split the night
And touched the sound of silence

And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more
People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never share and no one dared
Disturb the sound of silence

Fools said I, you do not know
Silence like a cancer grows
Hear my words that I might teach you
Take my arms that I might reach you
But my words like silent raindrops fell
And echoed in the wells of silence

And the people bowed and prayed
To the neon God they made
And the sign flashed out it’s warning
In the words that it was forming
And the signs said, ’The words of the prophets
Are written on the subway walls and tenement halls’
And whispered in the sounds of silence

Sanat on kirjoitettu 54-vuotta sitten, mutta niiden takana olevat kielikuvat ja merkitys on vain entisestään kasvanut. Me ihmiset emme muutu luonteeltamme mihinkään, vaikka tekniikka kehittyy tänä päivänä kiihtyvään tahtiin. Ehkä meillä ei ole ollut koskaan kykyä emotionaalisuuteen suurissa ihmisryhmissä, joten ponnistelut ongelmien ratkaisemiseen luontomme vastaisesti ovat jo alussa tuhoon tuomittuja. Ainoa ratkaisu olisi se, että eläisimme pienryhmissä kuten kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Emotionaalisuus ja kyky kokea sympatiaa toista kohtaan eli astua toisen asemaan, on kyky jota muilla eläimillä ei ole. Sen kyvyn avulla olemme selvinneet vaikeistakin ajoista, josta kertoo se, että ihmispopulaatio on joskus ollut alle 100 yksilöä. Noin pienen populaation kohtalona on luonnossa sukupuutto, mutta ihmisen kyky tuntea vihaa, rakkautta ja kiintymystä on auttanut meidät maapallon hallitsevaksi lajiksi. Silti, siitäkin huolimatta emme tunne yhteyttä toisiimme kaupungeissa ja väenpaljoudessa.

Tulen olemaan huomenna ihmismeren keskellä ja tulen taas jälleen toteamaan tämän totuuden. Säälin meitä kaikkia ihmiskuntana, sillä emme ole vielä niin kehittyneitä, että kykenisimme muuttamaan luontoamme. Tekniikkamme kehittyy ja meillä olisi täysi mahdollisuus päästä välittömästi nälänhädistä, sodista ja kriiseistä. Mutta ihmisluontomme estää tämän, joten ainoa pelastus on tekniikan kehittymisen nopeuttaminen. Ehkä jonain päivänä rationaaliset päätökset tekee kone, joka on älykkäämpi kuin koko ihmiskunta yhdessä, mutta tuntee samalla empatiaa meitä kaikkia kohtaan. Se ei nimittäin onnistu keneltäkään ihmiseltä tällä sinisellä pisteellä, nyt tai tulevaisuudessa.