Ken kanssain leikkiin ryhtyy

Näin mieheksi käytän jälleen paria outoa sanaa: Ihanaa. Ja mahtavaa. Puhuin eilen puhelimessa kaksi tuntia myöhään illasta uuden naistuttavuuden kanssa, saaden hänet nauramaan useita kertoja. Se ääni oli ihana, ja siitä seurannut tunne mahtava. Siitä on aikaa, kun edellisen kerran olen jonkun tuolla tavalla saanut nauramaan. Ja hymyilemään niin, että sen pystyi melkein kuulemaan puhelimen toisessa päässä.

Mahtavin tunne tuli kuitenkin siitä, että tällainen ihminen antaa minulle mahdollisuuden näyttää kuka olen, riippumatta menneisyydestäni. Ja olin hieman yllättynyt, kun päätin olla välittömästi rehellinen ja en saanutkaan osakseni karttamista tai hyljeksintää. En voi mitään muuta kuin syvästi kunnioittaa tällaista ihmistä, joka osoittaa heti välittömästi arvostusta rehellisyyttä kohtaan.

Rehellisyys on ollut eräänlaisessa huudossa viikon sisällä. Yhdestä suunnasta minua on haukuttu valehtelijaksi (ja narsistiksi, sehän lipsahtaa aika sujuvasti siinä ohessa) ja toisesta suunnasta kiitetty rehellisyydestä. Joten jommassakummassa osoitteessa ollaan väärässä. Tai ehkä sittenkin oikeassa. Olenhan minä valehdellut, myönnän sen. Joskin olen valehdellut esittämällä roolia muuallakin kuin teatterin näyttämöllä. Eilen en mitään roolia vetänyt, vaan sain huojentuneena olla aivan oma itseni.

Luin puhelun lopuksi ääneen eräänlaisena iltasatuna otteita Norjan kuningassaagoista. Ne ovat ehkä enemmän satua, jos niitä vertaa Islantilaissaagoihin. Jälkimmäiset kun ovat vähän lähempänä totuutta ja niissä esiintyy vähän vähemmän miekan sekä keihään iskuja kestäviä henkilöitä. Hänestä oli varsin hauskaa se, että saatoin välistä kommentoida lukemaani. ”Miten se nyt tollai meni kaatumaan miekkaansa” tai ”ei ihmekään, että vähän joutuu haavojaan parantelemaan. Siltähän leikkautui käsi irti!”

Olen huomannut hienoista muutosta itsessäni. Olen havahtunut siihen, että erään projektin myötä olen uskaltautunut olemaan leikkisämpi. Ja se sopii minulle. Ei tarvitse olla vakava, ei tarvitse jarrutella ja olla heittäytymättä. Ehkäpä tämän uuden tuttavuuden myötä saisin mahdollisuuden olla enemmän oma itseni. Sellainen, jonka ei tarvitse ottaa ihan kaikkea niin vakavasti.

Rikollinen viisaus lusimalla

Ei sellaista ihmistä oikeasti ole kuin rikollinen. Se on itseään parempana pitävän ihmisen keksintöä sekä niiden, jotka ovat helvetin hukassa elämänsä kanssa. Tuo jälkimmäinen ajautuu tekemään aivan järjettömiä typeryyksiä todistaakseen olevansa paha. Sellainen on itse asiassa ajattelemattomuutta.

Vankilatuomioni lopun häämöttäessä mietin hyvin usein, että ”tuleekohan vapaus sittenkin liian nopeasti?” Ehdinkö henkisesti varautumaan siihen hetkeen, jolloin minä en herääkään enää vartijoiden tekemään aamutarkastukseen tai aina mennen tullen ilmoita mihin olen menossa tai tulossa. Itse asiassa vapauden koittamisen myötä melko moni lakkaa olemasta kiinnostunut siitä mitä teen tai missä olen.

Olen vakavasti laitostunut. Täällä laitostuu ihan jokainen. Ei ole sellaista kaveria, joka kävisi vankilassa pyörähtämässä eikä se vaikuttaisi kielteisellä tavalla tähän. Ja kielteisellä tarkoitan juurikin laitostumista. Se siitä pelotevaikutuksesta kun rikosta suunnitellessa miettii, että ”pahimmassa tapauksessa joudun vankilaan. Sehän on kuin kotiin menisi.”

Vankila ei ole mikään lepokoti kuitenkaan. Jos et halua viettää koko ehdotonta tuomiotasi 23/7 kivitalon sellissä, niin sitä joutuu todistamaan olevansa luotettava. Lähtökohtaisesti kaikki, jopa muut vangit pitävät sinua maailman epärehellisimpänä ihmisenä. Pitää puhua ja puhua, pitää toimia pitkäjänteisesti todistaakseen puheensa aidoksi. Avolaitoksessa näkee, että jotkut eivät kykene siihen. Moni saa pikapassituksen kivitaloon, sillä pitkäjänteisyys on luonteen piirre. Pääosin. Sitä voi tietenkin harjoittaa, mutta vähissä ovat länsimaiset tavat sen harjoittamiseen. Ja vankilasta niitä on turha etsiä.

Aika moni näistä tyypeistä olisi välttänyt tämän ”tien” jos heillä olisi ollut joku, jolle puhua. Joku joka olisi kuunnellut. On aika sydäntä särkevää, kun seuraa miten ihan mukavan oloinen sielu toistaa esimerkiksi isänsä tai isäpuolen kaavaa omassa parisuhteessaan. Sellaista kaavaa, joka tulee laitapuolen kulkijoilta. Niiltä, jotka eivät osaa olla kenestäkään vastuussa. Heillä on vaikeaa olla vastuussa itsestään.

Olen aika väsynyt. Väsynyt kuuntelemaan miten ihminen puhuu päteäkseen. Tekisi mieli sanoa, että ”hei! Olen kuullut tuollaisen puheen jo tuhansia kertoja ennen! Minulle riittää ihan se, että olet olemassa elämässäni ilman henkselien paukuttelua. Ei sinun tarvitse pyrkiä olemaan mitään enempää silmissäni. Minä pidän sinusta kyllä tuollaisenakin.”

Kirjoitin juuri sen, mikä on salaisuus jokaisen, poikkeuksellisen onnellisen ihmissuhteen takana. Mieti sitä.

Valoa tunnelin päässä

Olin ehtinyt unohtamaan miten mahtava tunne siitä tulee, kun saa naisen nauramaan. Viihtymään omassa seurassa, keventämään tunnelmaa olemalla oma itsensä ja heittäytymään asiaan kuin asiaan, oli keskusteluaihe mikä tahansa. Ja mikä parasta, oli mahtavaa huomata tulevansa kuulluksi. Se, että puhumilleni asioille toinen ei yrittänyt missään vaiheessa keksiä piilomerkityksiä tai kyseenalaistaa kokemuksiani. Tai tuomita. Huomauttaa kylläkin, että eivät ihmiset ole ihan niin yksioikoisia. Havainto, jonka jaan täysin.

Kun on kokenut sellaisia asioita, joiden vaikutuksesta on alkanut varomaan hirveän paljon omaa ilmaisuaan toisen seurassa ja arkailee totuutta, vaikka toinen yrittää siihen jopa pakottaa, niin on haastavaa päästä toimintatavoistaan irti. Olisin ehkä halunnut kertoa itsestäni jotain muutakin kuin hauskan puoleni. Olisin ehkä halunnut kertoa, että ei elämä ole ollut kovinkaan ruusuista. Olisin ehkä halunnut kertoa, että kaikesta hymystä ja naurusta huolimatta palaan elämääni, missä koen kohtaavani haasteet yksin. Lähes kahden tunnin aikana kepeästä ilmapiiristä huolimatta en päästänyt kovinkaan lähelle, enkä kertonut juuri mitään minästäni. Annoin vain tietynlaisen kuvan, johon joudun jossain vaiheessa tekemään korjauksen. Hän ei ollut se, joka olisi pakottanut eikä udellut, vaan sen oli tehnyt jo aikaa sitten joku toinen ihminen. Olen muuttunut tietyin osin pelkuriksi sen myötä.

On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin.

Eilisestä iltaseurastani näkee hyvin vaivatta, että hän tekee jatkuvaa arviointia minusta. Arviota siitä, että millainen ihminen minä olen. Hän selvittää siten kenties, että olisinko niinkin kelvollinen ihminen kuin kumppaniksi sopiva. Sen asian selvittäminen ei kuitenkaan ole itse tarkoitus sille, että viettää aikaa kanssani tai minä hakeudun jonkun ihmisen seuraan. Sellaiset asiat kyllä selviävät aikanaan. Olisi aika ahdistavaa, jos kaikessa ajateltaisiin tulevaa ja mahdollista saavutettavaa hyötyä. Kahden tapaamiskerran perusteella pystyy jo sanomaan, että viihdymme toistemme seurassa. Aika kuluu kuin siivillä, vaikkei olisikaan parhaimmassa ruumiin ja sielun terässä. Olin jo kuluttanut sanaista arkkuani ystäväni ja tämän naisystävän seurassa aiemmin samana iltana, mutta silti minulla ei ollut kiire pois tai mitenkään painostava olo siitä, että ihan jokaisena hetkenä en ollut äänessä. Tuli hiljaisia hetkiä, mitkä eivät tuntuneet vaivaannuttavilta.

Tuollaiset kohtaamiset lohduttavat minua, sillä huomaan elämän tuovan eteeni myös mahdollisuuksia. Ei pelkästään uhkia tai ihmissuhteita, jotka tarjoilevat pelkkiä haasteita. Haasteita, joita joudun ratkomaan tai joissa joudun auttamaan, mutta josta hyödyn saavat jotkut aivan muut ihmiset. On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin. Olla kulumatta, vaikka käyttääkin jonkin asian tekemiseen tai olemiseen energiaa. Olla katkeroitumatta, sillä ihan jokainen ei ole vaatimassa sinulta aina jotain itseään parempaa tai huomauttelemassa, miten paska ihminen olet. Tai vaatimassa anteeksipyyntöä siitä, että olet reagoinut omiin tunteisiisi. Tunteisiin, jotka vaatija on sysännyt itse liikkeelle.

Tänään on paluu arkeen, jota ehdinkin jo odottaa. Tässä juhannuksessa oli kyllä omat hetkensä, mutta mitenkään kevyt se ei ollut. Varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, että odotin jo aattona pääsyä takaisin töihin. Työmaalle, joka on ollut tähän mennessä yksi epämiellyttävimmistä ja epäkiitollisimmista pitkiin aikoihin. Se varmaan kertoo jotain siitä, millainen juhannus minulla oli.

Ihmisarvoisesta kohtelusta (ihmis)suhteissa

Jokainen ihminen on oikeutettu saamaan ihmisarvoista kohtelua, johon kuuluvat mielipidevapaus ja oikeus koskemattomuuteen. Ollakseen oikeutettu samaan ihmisarvoista kohtelua täytyy myös ymmärtää, että oikeuksien lisäksi ihmisellä on perustavanlaatuisia velvollisuuksia. Yksi näistä velvollisuuksista on se, että takaa toisille samat oikeudet kuin itselle. Hyvin helppoa, eikö vain?

Jos ihmiset laitetaan riviin, niin joka kymmenennellä heistä on jonkinlainen persoonallisuushäiriö..

Ei. Ei se ole niin yksinkertaista. Erityisesti vaikeissa parisuhteissa naisen riesaksi on löytynyt psykopaatti, narsisti tai epäsosiaalinen persoona, parhaimmassa tapauksessa samalla henkilöllä on nämä kaikki ominaisuudet, ja joka rajoittaa naisen oikeuksia mennen tullen. Milloin mies on tunnekylmä, milloin mies ei ymmärrä tai mies ei kuuntele. Lopulta miehestä saattaa kuoriutua väkivaltainen hörhö, joka ei osaa pitää näppejään toisesta irti. Vaikka kuinka on opetettu lapsesta, että naista ei lyödä. Ei, vaikka nainen olisi se, joka hyökkää kimppuun ja yrittää repiä kynsillään naaman irti toiselta.

Ensinnäkin pari faktaa: Jos ihmiset laitetaan riviin, niin joka kymmenennellä heistä on jonkinlainen persoonallisuushäiriö, oli se sitten vakava tai hyvin lieväoireinen. Antisosiaalinen persoonallisuushäiriö löytyy noin 3 % miehistä, mutta persoonallisuuteen liittyvät häiriöt vähenevät iän ja kokemuksen myötä, jolloin itse ongelmaa ei välttämättä havaitse puolisokaan ulkoa käsin. On siis joko käsittämätöntä sattumaa, että vaikeissa parisuhteissa toinen osapuoli kärsisi persoonallisuuteen vaikuttavasta häiriöstä ja varsinkin niissä tapauksissa, joissa toinen omaa useamman kuin yhden häiriön.

Jos menee ja kysyy kokeneelta kenttätyötä tehneeltä poliisilta, että mikä yhdistävä tekijä löytyy perheväkivaltatapauksista, niin vastaus on yleensä seuraava: Humalatila, noin 80 % tapauksista. Ei siinä tarvitse olla tunnekylmä sosiopaatti kyetäkseen lyömään toista ihmistä, vaan riittävän määrän promilleja veressä sekä ajatuksen takaraivoon, että toinen on tehnyt vääryyttä minua kohtaan ja sen pystyy oikaisemaan nyrkin tai keklun voimalla.

Jokainen ihminen tosin kykenee kehittymään, eikä siihen tarvitse kovinkaan suuria älynlahjoja.

Ihmisarvoiseen kohteluun kuuluu myös se, että saa osakseen kunnioittavaa käytöstä. Se voi olla käytöstapoja, tapa puhua rauhallisesti ja huomioon ottavasti. Se voi olla myös tapa, jolla kannattelee itseään ja kohtaa toisia ihmisiä tuolla arjessa sanattomasti. Ketään ihmistä ei pidä pakottaa tilanteeseen, jossa kuulee jatkuvasti solvauksia, kritiikkiä ja panettelua ilman, että ihmisellä olisi mahdollisuus puolustautua noita syytöksiä kohtaan. Jos tuollainen epäinhimillistä kohtelua harrastava persoona ei ymmärrä tekojensa vaikutusta toisissa ihmisissä, niin toisten täytyy käyttää jalkojaan ja näyttää etäisyydellä, että sellainen peli ei ole hyväksyttävää. Ei, vaikka tältä ihmiseltä puuttuisikin lapsuudesta opitut tavat toisten ihmisten huomioon ottamisessa.

Jokainen ihminen tosin kykenee kehittymään, eikä siihen tarvitse kovinkaan suuria älynlahjoja. Siihen tarvitaan vain tahtotila ja päätös siitä, että haluaa kehittyä jonkin asian suhteen. Se miten nopeasti kehitys tapahtuu, on taas yksilöllistä, eikä siinä suhteessa tulisi erehtyä vertailemaan itseään muihin. Jotkut ihmiset oppivat kerrasta, toiset taas vaativat sen sata kappaletta toistoja, ennen kuin asia menee niin sanottuun selkäytimeen.

Täydellistä minusta ei suinkaan tule koskaan, mutta voin valita ne osa-alueet, joissa voin kehittyä paremmaksi kuin mitä nyt olen.

Vaan voi löytyä myös ihminen, jolla ei ole minkäänlaista potentiaalia kehittyä lähiaikoina tai -vuosina. Tällainen ihminen perustelee kykenemättömyytensä muutokseen ulkoisten seikkojen kautta ja uhriutuu mielellään. Mikään muutos ei ole mahdollista, sillä pää on paskottu jo varhaisessa lapsuudessa. Mikään lääketieteellinen konsti ei auta pään sisäisen tuskan käsittelyyn, mutta vaihtoehtoisesta humpuukista sellaista etsitään alituiseen ja ratkaisua yritetään löytää ”valaistumalla.” Tällainen ihminen alkaa kehittymään vasta siellä syvimmässä aallonpohjassa, mutta siihen vaaditaan vuosien vastoinkäymisten kokemuksia. On todennäköisempää, että käännekohta tapahtuu vasta 30 ikävuoden jälkeen kuin ennen sitä ja se tietysti edellyttää sitä, että tällainen ihminen ylipäätään pysyy hengissä niin kauan.

Olen itse tehnyt päätöksen kehittyä ihmisenä jokaisena elämäni päivänä, pienen osan kerrallaan. Täydellistä minusta ei suinkaan tule koskaan, mutta voin valita ne osa-alueet, joissa voin kehittyä paremmaksi kuin mitä nyt olen. Tuon kaiken teen ensisijaisesti itseni iloksi, joten motiivini ovat hyvin itsekeskeisiä. Haluan nähdä muutoksen heijastuksena toisista ihmisistä, joten toiset ihmiset ovat mielihyväni eräänlaisia aluksia. Siinä suhteessa olen persoonaltani häiriytynyt verrattuna vallitsevan yhteiskunnan arvomaailmaan, sillä haluan kohdella toisia ihmisiä heidän ansaitsemallaan tavalla: Ihmisinä, ihmisarvoisella tavalla.

Syvyyttä seksiin eli kasvamista ihmisenä

Lähde: Flickr.com

Ryhdyin lukemaan eilen Maaret Kallion ja Taru Jussilan kirjaa Syvyyttä seksiin: Kohti elävämpää seksuaalisuutta. Okei, valitsin kirjan puhtaasti kirjan otsikon perusteella, mutta yllätyinkin positiivisesti sen sisällön ajankohtaisuudesta omaan elämääni ja siihen, miten se käsittelee seksuaalisuutta ihmisen kokoisena kokonaisuutena. Eilen luettuani sitä hiukan auki pari tuntia opin muun muassa sen, että häpeä saa meidät käyttäytymään mitä ihmeellisimmin tavoin ja sen, että häpeä on lapsuudessa opittu ajatusmalli. Se saa meidät esimerkiksi ajattelemaan, että ”olenko minä riittävän hyvä” tai ”haluaako hän minut?”

Omassa lapsuudessani olin kyllä rakastettu näin jälkeen päin ajateltuna, mutta moni asia kuitenkin tuntuu menneen vituiksi. Kirjan sivuja swaippailessa (luen kirjani digitaalisesti) ymmärsin, että oma taipumukseni masennukseen periytyy suoraan kokemastani häpeän tunteesta lapsuudessa. Se, että takaraivossani on ollut aina ajatus siitä, etten ole rakastettu tai arvostettu, on opittu ajatusmalli 90-lukulaisesta perhekulttuurista ja siihen on kuulunut sellaisia asioista kuin köyhyys, niukkuus ja ihmissuhdeongelmat.

Kirjaa lukiessa aloin myös miettimään omaa seksuaalista kehitystäni lapsuudesta aikuisuuteen saakka. En ehkä olisi aiemmin käyttänyt sen kuvailemiseen häpeän tunnetta, mutta näin jälkiviisaana se onkin oiva tunne kuvaamaan kokemaani epävarmuutta ja ajautumistani miellyttäjäksi. Kallio ja Jussila tekevät selväksi sen, että itse koettu häpeän tunne on mitä ilmeisemmin omien vanhempien kykenemättömyyttä käsitellä vastaavia asioita ja on aiheuttanut heissä myös vastaavanlaista häpeän tunnetta.

Sekin on tullut selväksi, että pelkkä ongelmien toteaminen ei riitä, vaan niiden korjaamiseksi on tehtävä jotain. Kasvuni esteenä on ollut vuosia haluttomuus tunnustaa ongelmien olemassaolo ja esimerkiksi käsitykseni miehen mallista on ollut käytännössä perustuksiltaan valhetta, murroskauden tuotosta muuttuvassa yhteiskunnassa. Mitä enemmän luen kirjallisuutta lasten ja nuorten kasvamisesta aikuiseksi, niin sitä enemmän sanan parsi ”pojat ovat poikia” alkaa kuulostamaan ärsyttävältä ja todella joutavalta olankohautuslässytykseltä tilanteeseen, jossa mies ei osaa oikein toimia.

Ja sen verran olen oppinut, että minun pitäisikin käsitellä ihmisyyttä loogiseen ajatteluun pohjautuvan järkeilyn sijaan seksuaalisena prosessina. Haemme itsellemme perustarpeidemme tyydyttämiseksi turvaa, hyväksyntää ja mielihyvää, mikä ohittaa hyvin usein loogisen järjenjuoksun. Mittari siitä kuka on aikuinen ja kuka on henkisesti vielä lapsen tasolla määrittyy siinä, että miten pystyy käsittelemään omaa seksuaalisuutta ja miten sinut sen kanssa on.

Esimerkiksi seksikokemuksillaan rehvasteleva ihminen on oikeasti todella epävarma omasta seksuaalisuudestaan ja pyrkii saamaan hyväksyntää toisilta luomalla legendoja omista kokemuksistaan, olivat ne väritettyjä tai eivät. Seksuaalisesti itsevarman ihmisen ei tarvitse näin tehdä, sillä hän tietää omat tarpeensa ja rajansa, osaten myös puolustaa niitä lähisuhteissaan. Peilatessani tätä itseeni voin todeta, että olen tavallaan puolitiessä kohti seksuaalista itsevarmuutta: Ei tarvitse rehvastella ja tiedän nyt aika tarkkaan omat tarpeeni sekä rajani, mutta en osaa vielä täysin puolustaa niitä lähisuhteissani.

Yllättävää, että pinnallisen ensivaikutelman takia olen tarttunut itse asiassa ihan asialliseen kirjaan, jota suosittelisin kyllä muillekin luettavaksi, ihan ihmisyyteen liittyvän yleissivistyksen takia. Sillä ei ole niinkään väliä, että onko omassa seksuaalisuudessa tabuja tai kipeitä kohtia, mutta tuo tieto voi auttaa ymmärtämään paremmin meitä ympäröiviä ihmisyksilöitä. Ja se voi säästää meidät monelta vaivalta ja vaikeudelta, säästäen aikaa omalle henkiselle kasvulle.

542 päivää elämää

Lähde: Flickr.com

Siitä on 542 päivää kun edellisen kerran kirjoitin tähän blogiin. Se on 13 008 tuntia ja se on melkoisen pitkä aika kahden eri kirjoituksen välillä. Se myös sisältää elettyä elämää niin paljon, etten ikinä pysty pukemaan sitä sanoiksi. Se sisältää onnellisia hetkiä, huumaavia ylämäkiä ja mieltä rankaisevia alamäkiä. Olen kokenut henkisiä ”High” -tiloja, joita ovat seuranneet synkät ”Low” -tilat. Tuo aika piti sisällään myös todellisuuden tunnustamisen hetkiä, jolloin aiemmat käsitykset itsestä ja muista ovat joutaneet romukoppaan.

Ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia alun perin hallitakseni masennustani, kirjoittaakseni mieltäni painaneita murheita ylös tai kertoakseni siitä, että hyvä seuraa joskus aikanaan. Tai ainakin elin siinä uskossa. Viime aikoina blogini on kuitenkin toiminut retrospektiivinä mieleni sisältöön, josta en enää tunnista itseäni. Se on paljastanut minusta äärimmäisen epämukavia puolia, joita häpeän suuresti ja joista haluan ehdottomasti oppia pois.

Lyhyesti se mitä edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut: Tapasin keväällä 2018 itseäni nuoremman naisen ja tuo tapaaminen johti seurustelusuhteeseen toukokuun loppuun mennessä. Vietimme keväällä aikaa yhdessä, eikä meidän alkuperäinen tarkoitus ollut sitoutua. Tai ainakin puhe oli alusta alkaen tämä. Mutta niinhän siinä yleensä käy, ettei mitään pitäisi mennä kuuluttamaan ääneen. Se nimittäin tapahtuu usein juuri päin vastaisella tavalla.

Tuo parisuhde kesti oman aikansa sellaisenaan, kunnes se johti eroon päätöksestäni. Minusta oli tullut parisuhteen hyväksikäyttäjä ja väkivaltainen häntä kohtaan, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Nyrkillä en koskaan lyönyt, mutta muita väkivallan muotoja käytin surutta niissä tilanteissa, joissa tunsin oloni nurkkaan ajetuksi. Ne selviytymiskeinot, joilla olin selvinnyt tähän saakka, eivät enää toimineet ja ajauduttuani henkiseen voimattomuuden tilaan aloin käyttämään väkivaltaa keinona selviytyä minua ahdistaneista konflikteista.

Nyt nuo muistot vainoavat minua ja tulevat aina vainoamaan niin kauan kuin sydämeni pumppaa päähäni happirikasta verta. Erityisesti ne vainoavat silloin kun ajaudun melankoliseen tilaan, kuunnellessani esimerkiksi mollivoittoisia sinfonioita tai raskasta metallia. Enkä pääse niitä pakoon. Toisaalta: Miksi pitäisi?

Erosta on nyt reilusti yli kuukausi ja siihen aikaan on mahtunut todella paljon hämmentäviä tilanteita sekä mieletön kasvu ihmisenä. Tai ainakin luulen henkilökohtaisesti niin. Olen oppinut itsestäni puolia, joita en uskonut olevan olemassa. Opin myös sen, että kokemani mustasukkaisuus liittyy kohtaamiseen ihmisenä, ei seksiin tai luottamukseen (saatikka sen puutteeseen). Olen oppinut itsestäni sen, että huolehdin asioista liikaa. Asiat hoituvat tai tapahtuvat joka tapauksessa, huolehtii niistä tai ei.

Olen ollut idiootti, toiminut todella typerästi ja ajattelemattomasti, ottamatta huomioon niitä, joita niin suuresti rakastan. Tämä havainto on pakottanut kohtaamaan menneisyyden uudesta näkökulmasta, muiden näkökulmasta itseni sijaan. Jos anteeksi pyytämällä voisi korjata asioita, niin turvautuisin siihen. Mutta elämä ei toimi niin. Se toimii vain hyvityksen kautta, maksamalla ihmisyyden velka takaisin, joka on lainattu muilta toimimalla väärin heitä kohtaan. Muuttamalla omia toimintatapoja ja kasvamalla aidosti ihmisenä kykenen ehkä lievittämään aiheuttamaani tuskaa, ehkä paremmin kuin anteeksi pyytämällä.

Jatkan kirjoittamista tähän blogiin, herättäen sen henkiin aivan uudesta näkökulmasta. En ehkä kirjoita yhtä aktiivisesti kuin yli vuosi sitten, sillä minulla on tätä blogia tärkeämpiä velvoitteita. Ja nuo velvoitteet määrittävät usein muiden elämää, eivät suoranaisesti omaani. Ellei henkistä kasvua ihmisenä oteta huomioon.

Kimpale. Tiedän, että luet tämän jonain päivänä. Rakastan sinua ja haluan kiittää sinua siitä, että sinä olit se, joka mullisti jonkun elämän. Ja se joku olen minä.

Suistuminen tieltä täydestä vauhdista

Lähde: Flickr.com

Edellisestä kirjoituksestani on jo viikko. Ja on ikävä huomata, että viimeiset kolme viikkoa minulla on mennyt aivan liian lujaa ja olen unohtanut tyystin pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani. Tämän takia kulunut viikonloppu ja tämä päivä ovat olleet minulle hyvin raskaita. Lisäksi huomasin, että olin mielestäni löytänyt itselleni jonkinlaisen sielunkumppanin, ihmisen joka olisi ymmärtänyt minua, mutta olinkin väärässä. Hän kyllä ymmärtää minua ja osaa lukea minua, mutta hän ei kuitenkaan halua minua elämäänsä enää millään tavalla. Ehkä se johtui taas siitä, että minulla on mennyt aivan liian lujaa, enkä ole suostunut käyttämään järkeä tunteiden sijaan.

Hankalinta elämässäni on se, että olen jotenkin eksynyt yrittäessäni löytää elämääni ihmistä, joka välittäisi aidosti minusta. Tuntuu, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia itsestään. Olen altruisti itsekkäistä syistä, mutta kyetäkseni tekemään pyyteettömiä tekoja muiden hyväksi, minulla pitäisi olla joku tuki olemassa. Masennus nostaa päätään, kun huomaan ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kukaan ei halua minua elämäänsä. Koen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, jotta saisi vastavuoroisesti hellyyttä ja välittämistä. Ainoa joka tällä hetkellä näennäisesti välittää minusta on eksäni, mutta hänkin haluaa minun vain pysyvän hengissä. Hän on kiinnostunut teennäisesti tekemisistäni, etten tekisi mitään itselleni.

Tuntuu jotenkin siltä, että olen lipsumassa takaisin pimeyteen, takaisin masennuksen syövereihin. Se tuntuu äärimmäisen pahalta, erityisesti sen takia, että olen antanut lupauksen itselleni tehdä jotain merkittävää elämässäni muiden eteen. Jos en ole henkisesti riittävän hyvässä kunnossa, niin en pysty pitämään tuota lupausta. Olen epäonnistunut jo ennen kuin olen edes päässyt yrittämään.

Kuluneen viikon aikana olen pohtinut jälleen perimmäistä kysymystä eli ”miksi ihmeessä minä olen täällä?” Jos en välitä itsestäni ja kukaan ei halua minua elämäänsä, niin miksi sitten hengitän? Tämän johdosta olen ollut herkällä päällä, olen saattanut alkaa itkemään jostain mitättömästä syystä, enkä ole pystynyt lopettamaan. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että olisi parempi vain lakata hengittämästä ja palata suureen kiertokulkuun. Onneksi minulla on kuitenkin koira, jota kohtaan kokemani velvollisuus on pitänyt minut tähän saakka vielä elävien kirjoissa. Toisaalta vanhempani ovat ilmaisseet, että he voivat tarvittaessa ottaa koirani itselleen, mikäli en pysty huolehtimaan siitä. Siksi pohdinkin tänään, että jos antaisin koirani heille, niin olisin vapaa päättämään kohtalostani.

Ehkä tämä päivä vielä päättyy jotenkin onnellisesti ja pystyn keskittymään elämääni muutenkin kuin murheen ja masentuneisuuden kautta. Ei tämä mitään herkkua ole ja olisin mielelläni onnellinen sen sijaan, että vaipuisin masennukseen. Kolmen viikon aikana olen ollut onnellisempi kuin moneen vuoteen, mutta samalla olen elänyt aivan liian lujaa. Ja nyt saan maksaa siitä mielenterveydelleni takaisin masennuksen muodossa. Olisi mahtavaa saada elää jonain päivänä vapaana siitä, onnellisen ja vieläpä niin, että elämässäni olisi joku joka aidosti välittäisi minusta.

Pelkoa rakastumisesta ja epäonnistumisesta

Lähde: Flickr.com

Mitä paremmaksi tunnen oloni, niin sitä vähemmän tähän blogiin tulee kirjoitettua. Ei sen takia, että kirjoitettavaa olisi vähemmän, mutta en malta istua aloilleni ja laittaa tapahtumia ylös. Nyt kun tämä kokemani hyvin energinen päivä kääntyikin synkkyyden puolelle, niin maltan istahtaa hetkeksi ja purkaa tuntojani.

Tai en oikeastaan halua purkaa tuntojani enää samaan tapaan kuin aiemmin, sillä en koe sille enää niin suurta tarvetta. Olen jotenkin oppinut käsittelemään negatiivisia asioita elämässäni ilman, että niitä pitäisi kirjoittaa ylös. Tällä hetkellä olen pettynyt omaan rakkauselämääni, jossa minä rakastan, mutta en saa vastakaikua rakkaudelleni. Rakastaminen on mitä ihanin tunne ja nautin siitä, että joku tai jotkut ihmiset täyttävät mieleni herkeämättä. Mutta tunne on yksipuolista, ainakin mitä itse sitä tulkitsen. En osaa lukea toisten ajatuksia, joten arvioinkin asioita tekojen ja sanojen perusteella.

Tässä ihmissuhdepelissä tuskin on voittajia, mutta se ei pelota minua. Enemmän minua pelottaa se, että menetän sisälläni olevan pienen motivaation elämään. Haluan nauttia täysin rinnoin elämästä, mutta masennus nostaa auttamatta päätään, jos olen hetkenkin varomatta. Onneksi minulla on kuitenkin musiikki työkaluna, jolla pystyn taistelemaan tuota hirviötä vastaan. Kun tuntuu siltä, että tarvitsen aggressiivista puolustautumista sitä vastaan, niin laitan soimaan lempiartistini Megadeth:in. Sen kappaleet sanoitusten osalta ovat sopivia elämääni. Ne koskettavat maailman ja ihmisten epäoikeudenmukaisuutta, systeemin mädännäisyyttä ja rakastamista tai menettämistä.

Olen ihastunut korviani myöten. Tai en tiedä, ehkä olen taas ymmärtänyt tunteeni väärin. Mutta jos se on oikeasti rakastumiseen johtavaa ihastumista, niin olen kyllä heikko. Menen rakastumaan, vaikka en ole halunnut niin tapahtuvan. Olen silloin tosi haavoittuvainen ja tekemäni työ eheytymistä varten voisi valua hetkessä hukkaan. Ehkä minun pitäisi vain kovettaa itseäni ja olla olematta tunteideni vietävissä. Ja antaa itselleni luvan rakastua vasta sitten kun on turvallista sille.

Sain tänään puhuttua ja lujitettua toiselle masentuneelle uskoa eheytymiseen. Sanoin, että tänään on sinun uuden elämäsi ensimmäinen päivä. Toivottavasti se pitää paikkansa, sillä en haluaisi olla väärässä. Nyt en halua itse epäonnistua itseni suhteen, sillä samalla vetäisin takaisin kaivoon yhden ihmisen. Ja pelottaa tietää tuon pahimman mahdollisen vaihtoehdon seuraukset. Olen nyt jostain ihmisestä todella vastuussa, enkä voi enää epäonnistua.

Luvassa ruokaa, seuraa ja rajua (aistillista) seksiä

Menen tänään Kouvolaan tapaamaan viime joulukuussa Tinderissä tutustumaani naiseen, jonka kanssa olen keskustellut Messengerin välityksellä viime ajat tiiviisti. Olemme sopineet, että teen meille aasialaisvaikutteisen ruokalajin ja jonkun jälkiruoan, keskustelemme, katsomme elokuvaa ja mitä todennäköisemmin harrastamme hyvin rajua seksiä. Olemme keskustelleet paljon seksistä ja erityisesti siitä, mikä toista miellyttää. Oikeastaan tämän päivän kulusta voin sanoa sen, että juuri tuosta seksistä taidan ainoastaan tietää hyvin tarkan ohjelman. Sen lisäksi, mitä teen meille ruoaksi.

Lähde: Flickr.com

Samaan aikaan olen tutustunut FB:n kautta toiseen naiseen, jonka kanssa olen myös keskustellut kerrallakin useita tunteja. Hänen ei pitänyt tutustua minuun, vaan käydä kertomassa, että huumorintajuni kolahtaa häneen täysin. Olen tutustunut häneen ja ollut hänelle avoimen rehellinen, olen totisesti nauranut sydämestäni hänen huumorilleen, sillä se on ollut omani kanssa todella samankaltaista. Eilen illalla keskustelimme siitä, että olen menossa naisen luokse Kouvolaan ja siitä, että mitä se pitää sisällään. Lopulta lupauduin kertomaan siitä, millaisesta aistillisesta seksistä itse pidän tai oikeastaan millaisen antamisesta pidän, kertoen sen kaiken tarinan muodossa. Ilokseni huomasin, että mieltymyksemme kohtaavat lähes täysin. Tuon jälkeen sovimme, että tapaamme ensimmäisen kerran kahvin merkeissä ja lupauduin yrittää saada hänet purskauttamaan hänen juomansa kahvin ympäriinsä, huumoria apunani käyttäen.

Tätä lukiessa voisi kuvitella, että olen vain seksin perässä ja haikailen useiden naisien perään. Se ei pidä kuitenkaan paikkansa, vaan toteutan omaa persoonaani ja mieltymyksiäni täysin avoimesti sekä toiselle osapuolelle rehellisesti kertoen. Kun toisen ei tarvitse arvailla ja olettaa, ja vaikka kertomani ei ihan kaikilta osin olisikaan toisen ihanteiden mukaista, niin minuun voi sentään luottaa. Pystyn saamaan sellaista luottamusta kuin hyvältä ystävältä voi vaatia ja se on se tärkein asia, mitä haen. Hyviä ystäviä, niin miehistä kuin naisista ja naisten osalta vieläpä aikuiseen tapaan keskustellen ja sopien asioista, niin kuin aikuiset tekevät.

Ja mitä seksiin tulee, niin se on minulle yksi osa ihmisyyttä. Jos seksuaalinen vetovoima on molemminpuolista, niin olisi aika lailla vastoin ihmisluontoa olla ryhtymättä toteuttamaan noita haluja. Ja kun asioista voidaan puhua avoimesti ja ilman pelkoa siitä, että tulisi torjutuksi muuten kuin joidenkin mieltymysten osalta, niin saa luotua turvallisuuden tunteen ilmapiirin. Silloin ei tarvitse hävetä tai kainostella omia mielitekojaan, halujaan tai odotuksiaan. Niistä voi kertoa avoimesti ja samalla voit ilman ennakkoluuloja ottaa vastaan toisen juuri sellaisena ihmisenä kuin tämä on.

Olen tämän muutoksen ja korjatun suhtautumisen osalta ihmissuhteissa saanut viimein mielenrauhan. Ei tarvitse stressata parisuhteen muodostumista, sillä se ei ole päämääristä edes kärkiviisikossa. Ei tarvitse miettiä, millaisen kuvan sitä toiselle antaa ilman, että tulisi torjutuksi. Ja voit olla täysillä ottamassa toisen huomioon, kun ei tarvitse pelätä toiseen leimautumista. Leimautuminen ja rakastuminen ei ole huono asia, päinvastoin, ainakin omasta mielestäni. Eikä rakastumisen tarvitse olla parisuhteen yksinoikeus. Rakastammehan me läheisimpiämme ja lapsiamme, vaikka se arki ei aina sen suhteen olisikaan kuin saduista.

Entinen avopuolisoni on myös täysin tietoinen suhtautumiseni muutoksesta ja hän on varoittanut minua. Arvostan sitä, että hän välittää minusta tunteideni osalta ja olen kyllä pohtinut tätä asiaa enemmän kuin tarpeeksi. Mutta kun en koe mustasukkaisuutta näistä kahdesta naisesta, en koe palavaa tarvetta saada toisen elämän yksinoikeuden itselleni hinnalla millä hyvänsä ja olen tässä mukana kokonaan, rehellisesti ja omana itsenäni. Pettymyksiä tulee aina, isoja ja pieniä, mutta uhkaa henkisestä musertumisesta ei ole niinkään paljon kuin tiiviin parisuhteen osalta. Nyt voin pohdiskella ja miettiä myös tulevaisuutta vapaammin, omalta osin ja siltä osin, millainen ystävä voin toisille olla. Pidän rakkauden tunteesta ja rakastamisesta, eikä sitä tarvitse tässä tilanteessani paloitella osiin. Osaan rakastaa kaikkia yhtä paljon, kaikilla tunteillani ja koko kehollani.

Valinnoissa pysymistä ja haikeuden tuntemista

Lähde: Flickr.com

Handelin ”Lascia ch’io pianga”, sen kuunteleminen rauhoittaa mieltäni tällä hetkellä mitä parhaimmalla tavalla. Taakse jäänyt viikonloppu jätti kaipuun sellaiseen ympäristöön, jossa olet arvostettu, ja jossa voit osoittaa myös omaa arvostustasi muita kohtaan. Tuollaisen ympäristöön ja sosiaalisen arvomaailman äkillisessä muutoksessa sitä tuntee yhtäkkiä olevansa osa jotain suurempaa merkityksellisellä tavalla. Kun sunnuntaina oli aika palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen, niin koin oloni erittäin melankoliseksi. Arvomaailma itsessään hajautui noiden ihmisten mukana ympäri Suomen ja se kokoontuu jälleen vasta paljon myöhemmin. Tiedät, että tuolla on olemassa lukuisa joukko ihmisiä, joiden kanssa tulet hyvin, erinomaisesti toimeen. Mutta arkipäiväsi kuluvat yksikseen, ainoastaan musiikki ystävänäsi.

En ole erakko, enkä kaihda sosiaalisia tilanteista missään tapauksessa. Mutta olisi valehtelua, että koen olevani yksin ihmispaljouden keskellä. Se johtuu mitä todennäköisemmin siitä, että arjessani ei ole tällä hetkellä ketään jonka kanssa jakaa sitä kuuluisaa arkea. En välttämättä halua puhua siitä mitä olen päivän aikana tehnyt, vaan haluaisin puhua kaikesta muusta, joskin jättää suosiolla säästä puhumisen minun ja jo vanhempien ihmisten välille.

Toinen merkille pantava asia viimeisten viikkojen aikana on ollut se, että näen yhä kirkkaammin tuolla ulkona äidit ja isät lapsineen. Olin kuvitellut ja oikeastaan jo jollain tasolla päättänyt, että minusta ei koskaan tule isää. Ja tein tuon päätöksen sen pohjalta, että en halua antaa lapselleni sellaista lapsuutta kaikkine puutteineen, mitä minulla oli omassa lapsuudessani 90-luvulla. Mutta ihminen muuttuu, ja voi olla, että löydän itseni joskus siitä tilanteesta, että voin puhua itsestäni isänä. Biologisena? En tiedä. Isäpuolena? Ehkä. Vain aika näyttää.

Se on kovin kummallista, että ahdistuksen tunteminen kumppanin löytämisen osalta viestittyi jollain tapaa toimintaani ja ympäristööni. Kun päätin vuoden vaihteessa antaa asian olla ja omistautua muihin asioihin, ajaen arvomaailmaani lähellä olevia asioita, niin sen jälkeen olen saanut enemmän yhteydenottoja naisilta kuukauden aikana kuin koko viimeisen puolen vuoden aikana. Vaikka se tuntuu kummalliselta, ja mieli tekisi lähteä leikkiin mukaan, niin käynnissä olevien hankkeiden takia minun täytyy pystyä vastustamaan näitä kiusauksia. Aikani ja energiani ei välttämättä riittäisi romantiikkaan ja ponnisteluihin paikallisen yhteisön ongelmien ratkaisemisen eteen.

Niin ja lopuksi on ilahduttavaa todeta, että blogini on kerännyt tasaisesti ja kasvavissa määrin lukijoita. Ehkä se johtuu siitä, että minulla on myös hieman positiivisempaa tarinaa kerrottavana omasta elämästäni. Ja toivottavasti tämä trendi jatkuisi molempien asioiden osalta myös jatkossa…