Erehtyväinen ja epätäydellinen, siis ihminen

49138141726_546d1feb3a_b

Käsittämätön viikko takana, sillä se oli täynnä tietoisten päätösten pyörtämisiä. Ensimmäinen päätöksen pyörtäminen oli se, että päätin kuitenkin antaa anteeksipyytämiselle ja -antamiselle mahdollisuuden, liittyen edelliseen parisuhteeseeni. Ja toinen päätöksen pyörtäminen liittyi siihen, että olin päättänyt lakata tapailun pari kuukautta tuntemani naisen kanssa. Kun ilmeni, että hän halusi tietää syyt päätökselleni, niin se käynnisti dialogin. Dialogin, joka sai pyörtämään päätökseni lopettaa tapailu. Molemmissa tapauksissa oli taustalla tietoinen päätös, mutta niiden päätösten vastainen toiminta liittyi täysin intuitioni kuuntelemiseen. Ja se oli vapauttavaa.

Kuinka mahtava tunne se onkaan, kun saa rakastaa ja saa vastakaikua sille.

Jos sanoin pitäisi kuvata sisälläni ollutta tunnetta ennen päätösten pyörtämistä, niin käyttäisin siinä kuvana solmua. Solmu, joka ahdisti sisälläni, kiristyen jatkuvasti tiukemmalle. Tietoinen päätöksenteko perustui sille olettamukselle, että tunnen itseni. Ehkä se ei olekaan niin, vaan en tunne todellista itseäni kovinkaan hyvin. Nyt kun annoin perstuntumalleni vallan, niin sitä solmua ei enää ole ja pysyn tyynenä. En ole kireä, vaan hyvin rentoutunut. Minulla on kyllä epäilykseni olemassa, mutta en juurikaan jännitä tulevaa.

Ehkä meidän pitäisi kuunnella enemmän alitajuisia viestejämme, sitä mitä intuitioksi väitetään. Ja elää vähän vähemmän järkeilyn viemänä, tietoisen minämme. Käyttäisimme sitä mieluummin silloin kun sille on oikeaa tilausta olemassa, eikä pyrkiä järkeistämään kaikkea. Talouden hoito, pitkäjänteisten suunnitelmien teko ja järjestyksen tuominen kaaokseen on syytä jättää järjen hoidettavaksi. Tunne-elämä ja siihen sidoksissa olevat asiat olisi hyvä antaa intuitiomme vastuulle. Sillä ehkä silloin voimme olla onnellisia ja yllättyä kenties siitä, miten pienistä asioista voikaan tulla onnelliseksi.

Tämä todistaa myös sen, että en voi olla koskaan täysin oikeassa mielipiteideni suhteen. Vaikka kuinka haluaisin. Olenhan kuitenkin vain ihminen ja sitä myöten erehtyväinen olento. Teen ratkaisuja havaintojen mukaan, mutta havainnointikykyni ei yllä toisen ihmisen pään sisään. Jos toinen ei kerro päätöksiini vaikuttavista asioista minulle, niin reagointini erilaisiin tilanteisiin voi olla vääränlaista. Tietoiset ja tiedostamattomat päätökset mukaan lukien.

Me elämme joka päivä ja kuolemme vain kerran.

Kuluneella viikolla olen kaivannut ja muistellut myös sitä suurinta tunnetta elämässä eli rakkautta. Tai sellaiseksi minä sen ainakin koen, suurimmaksi huumeeksi mitä elämä voi tarjota. Olen muistellut miltä se tuntuu, se että heittäytyy sen vietäväksi. Kuinka mahtava tunne se onkaan, kun saa rakastaa ja saa vastakaikua sille. Sillä on kyky sokaista niin, että vähät välittää toisen ihmisen niin sanotuista puutteista. Tai eivät ne oikeastaan puutteita ole, sillä kukaan ihminen ei voi olla täydellinen.

Huomasin myös, miten kytköksissä rakkaus on vihaan. Luin artikkelin, jossa mainittiin rakastumisen ja vihaamisen taustalla vaikuttavan dopamiinin kytköksen näihin tunteisiin. On aivan toisenlaista vihata sellaista ihmistä, jota on rakastanut palavasti aikaisemmin kuin vihata sellaista ihmistä, joka on vain ollut pelkästään vittumainen sinua kohtaan. Ensimmäiseksi mainittu vihan tunne voi olla katkeroittavaa ja todella voimakasta. Siksi sille ei tulisi omistaa liian montaa hetkeä, vaan yrittää ymmärtää omia tunteitaan ja sitä toista ihmistä.

Me elämme joka päivä ja kuolemme vain kerran. Se on lainaus yhdestä englanninkielisestä meemistä, jossa Jaska Jokunen keskustelee Ressun kanssa tähtitaivaan alla. Emme siis elä vain kerran, niin kuin siinä yhdessä todella tönkössä sananparressa sanotaan. Muistetaan elää ihan joka ikinen päivä, jookos?

Havaitsen, siten koen.

16450556416_bd53555dbe_b
Dilemma! Björn Hermans

Täydellinen parisuhde on illuusio. Ja reaalimaailmassa täydellistä ei ole olemassakaan, se on jopa matemaattisesti täysin mahdotonta. Mutta ihmismieli ei käsittele asioita siten, että niistä voitaisiin tehdä matemaattisia malleja tai muodostaa aksioomia. Illuusio syntyy mielissämme ja mielemme taas jättää huomioimatta paljon eri aistiemme tekemiä havaintoja. Intuitio, alitajunnassamme toimiva varoitusjärjestelmä käsittelee näitä kaikkia aistihavaintoja, mutta intuitiomme on ohitettavissa tietoisella mielellämme. Ja tietoinen mielemme haluaa olla se, joka määrää korviemme välissä. Intuitiomme ja tietoisen mielemme toimiessa samansuuntaisesti tunnemme olevamme onnellisia, mieltämme ei paina juuri mikään ja kehomme tuntuu kevyeltä. Jos tietoisesti toimimme muulla tavalla kuin mitä intuitiomme meille yrittää kertoa, niin vaivumme hyvin helposti melankoliaan ja saatamme kokea kehomme hyvin raskaiksi. Yksinkertaiseltakin tuntuvat toimet vievät hirveästi energiaa, sillä jokin jarru on päällä kehossamme.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen.

Jos intuitiolle antaa mahdollisuuden ja yrittää edes hetkisen pukea siltä saatuja viestejä puhutuiksi sanoiksi, niin se vapauttaa sisimmässämme solmuja. Tätä samaa tehdään johdetusti terapiassa ja lopulta terapian tyylisuunnalla ei ole mitään väliä: Solmuja omaava ihminen pyrkii oppimaan itsestään, tulla tutuksi omasta sisimmästään. On oikeastaan aivan sama, taitetaanko tuo matka sitten kognitiivisen psykoterapian tai jonkin muun tyylisuuntauksen avulla.

Matkan päätepiste on kuitenkin täsmälleen sama, vaikka matka taitettaisiin eri tavoilla ja eri reittejä käyttäen. Jokainen ihmismieli on kuitenkin erilainen ja suunnan löytäminen oikealle reitille vie vaihtelevasti aikaa. Eksyminenkin on täysin mahdollista ja jopa odotettavissa oleva tapahtuma, prosessi, mikä pitää vain hyväksyä realiteettina itseensä tutustumisessa.

Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä.

Oli kyseessä sitten itsensä tai parisuhteen kehittäminen, niin kaikkea yhdistää yksi asia: Puhuminen. Se, että edes yrittää pukea sanatonta tajunnanvirtaa sanoiksi ja välittää kokemiaan tuntemuksia toiselle ihmiselle. Vaatimuksena on tietysti se, että vastaanottaja on aidosti läsnä ja antaa rauhan toiselle tämän yrittäessä selvitä maailman vaativimman tehtävän suorittamisesta: Pukea sanaton sanoiksi. Tätä haasteellista tehtävää tekee päivittäin lukemattomat luovan taiteen tekijät, he yrittävät jatkuvasti saada immateriaalisen kaaoksen realisoitua konkretiaksi. Suomennan tuon kapulakielisen lauseen: Tehdä aineettomasta jotakin aineellista.

Eikä se rajoitu vain taiteilijoihin. Me kaikki yritämme suoriutua tuosta tehtävästä päivittäin, mutta erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin motiivein. Meitä ajaa sisäinen halu tehdä asioita, joskus sen halun ollessa hyvin vaikeasti selitettävissä. Emme ehkä löydä sanoja motiiveillemme, mutta tiedämme niiden olemassaolon. Primitiiviset motiivit ovat helposti tunnistettavissa ja kuvailtavissa, haasteita alkaa ilmenemään, kun pitäisi kuvailla tavat noiden primitiivisten motiivien täyttämiseksi. Mikään ei ole niin vaikeasti opittava asia kuin oma itsensä, toisen ihmisen saattaa oppia tuntemaan huomattavasti helpommin. Tai niin me ainakin kuvittelemme ja siten saatammekin olla todella väärässä.

Saatan vaikuttaa hyvin järkiperäiseltä ja analyyttiseltä toisinaan, mutta en ole sellainen. Käytän järkeilyä ja analytiikkaa siellä missä siitä on hyötyä. Ratkaisen matematiikan avulla fysiikkaan liittyviä dilemmoja, koska vastauksia on saatavissa tietyillä välineillä noissa tilanteissa. Mutta oman mieleni analysointiin en käytä matematiikkaa, sillä en saa sen avulla tuloksia. Käytänkin siis apuna filosofiaa, biologiaa ja sovellettua lääketiedettä, mikäli haasteena on oma ihmismieleni. Siitäkin huolimatta koen tuntemuksia ja tunteita, joihin ei löydy suoraa vastausta noilta tieteenaloilta. Tämä viikko on tuonut eteeni paljon käsittämättömältä tuntuvia tapahtumia, ulkoisia ja sisäisiä, joihin epäilen löytäväni vastauksen minkään tieteenalan menetelmällä. Voin vain kirjata ylös havaintoni ja yrittää löytää niille juurisyyt. Juuri näitä havaintoja olen kirjannut muun muassa tähän blogiini.