Älä takerru, vaan päästä irti

Samsara

Vankilapastori istui minua vastapäätä ja sanoi: ”Itketkö siksi, että huomaat kykeneväsi hyvään?” Kun mietin sillä hetkellä pastorin sanoja, niin ymmärsin miten ankara ja armoton olen elämäni aikana ollut itseäni kohtaan. Nyökkäsin ja jatkoin puhumista siitä, miten arvottomana pidän itseäni suhteessa muihin ihmisiin. ”Ajattelen hyvin usein sitä, että olemassaoloni näiden muiden ihmisten keskuudessa ei näy missään. Tai jos näkyy, niin pahassa”, minä sanoin.

Itkin, koska olin juuri muistellut erästä tapahtumaa. Olin palamaassa juoksulenkiltä, kun ohitin maassa maanneen ja tämän ympärillä olleet samanikäiset pojat. Kun olin jo tavallaan mennyt paikan ohitse, niin kuulin miten maassa maannut poika valitti. Käännyin ja menin hänen luokseen. Katsoin harmaita kasvoja ja päätin sillä hetkellä soittaa hätäkeskukseen. Odotin pojan luona ja pyysin häntä hengittämään ihan rauhallisesti. Ambulanssin saapuessa lähdin pois. Muutamia viikkoja myöhemmin sain viestin kiertoteitse pojan äidiltä, että olin pelastanut hänen poikansa hengen. Jos apu olisi tullut paria minuuttia myöhemmin, niin poika olisi kuollut. Pojan äiti, saati kukaan muukaan ei edes tiennyt nimeäni, mutta oli tehnyt töitä selvittääkseen kuka paikalle pysähtynyt.

Puhuttuani pastorin kanssa en ole enää pitänyt itseäni täysin merkityksettömänä, vaikkakin olen pitänyt itseäni senkin jälkeen vähäisenä vaikuttajana muiden elämissä. Vaikka olen saanut kuulla toista. Otan sen neutraalisti vastaan, vaikka saatan mielessäni kohauttaa olkiani ja ajatella: ”Hän liioittelee asiaa mielessään, ei se oikeasti noin merkittävää ole. Tämä minun vaikutukseni.”

Et elä tyhjiössä, etkä eläisi kauan sellaisessa

Todellisuudessa jokainen tekomme ja tekemättömyytemme, sanomamme sanat ja puhumattomuus vaikuttaa kaikkiin ihmisiin ympärillämme. Me emme voi vaikuttaa tähän. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten toimimme tai olemme toimimatta, puhumme tai olemme sanomatta. Ja siihen vaikuttaminen kantaa aina jonkinlaista hedelmää.

Ihmissuhteista parisuhde on korvaamattoman arvokas siinä, miten voimme vaikuttaa itseemme. Se toinen, se merkittävä toinen, toimii jatkuvana peilinämme ja tekee sitä tiedostamattaan. Ja me peilaamme itseämme toisiin, tekemällä tulkintoja toisesta omasta näkökulmastamme. Parisuhteen, kuten oikeastaan monen muunkin ihmissuhteen ongelmat piilevät juuri näkemyseroissa. Näkemyseroja ei voi kehittää pois, mutta suhtautumistaan omaan subjektiivisuuteen voi. Siihen vaikuttamalla voi vaikuttaa suuresti omaan tyytyväisyyteensä elämään jo ylipäätäänkin, vaikkei eläisikään parisuhteessa.

Suurimmat ongelmat toisten ihmisten kanssa alkaa silloin kun pyrkii muuttamaan toista. Egosi saa sinut uskomaan, että toisen on muututtava. Mutta todellisuudessa egosi yrittää vakuutta sinut toisten muuttamisesta, jottei sinun egosi tarvitsisi muuttua itse ja myöntää virheitään. Ego nimittäin rakastaa olla aina oikeassa, vaikka seisoisit uppoavassa veneessä keskellä merta. ”Tämä tappi kädessäni ei ole edelleenkään se ongelma, se on tuo liian viskoosi vesi!”

Ihmiset ympärilläsi kukoistavat, kun annat heidän olla oma itsensä. Kun et takerru heihin, niin sinun ei tarvitse pohtia heidän muuttumistaan heidän puolestaan. He kyllä muuttuvat eli kehittyvät ja kasvavat, mutta omalla painollaan. Eivät sinun. Saatat kiinnittää huomiota mieluummin toisten virheisiin, sillä omaan kotipesään koskiessa saattaisi tehdä ikävän havainnon: Minussa onkin aika paljon asioita, jotka minun tulisi käsitellä. Ihmisen ego on innokas arvostelemaan, mutta helvetin laiska tekemään töitä ihosi sisäpuolella.

Valaistuminen ei ole valojen näkemistä

Henkisissä harjoituksissa ei ole kyse mistään ihmeellisen ja ylimaallisen tiedon tavoittelusta. Moni on ymmärtänyt jopa valaistumisen väärin ja tästä johtuen meditaatiota pidetään usein humpuukkina. Sitä se ei todellakaan ole. Eikä kyse ole hengellisyydestä, henkisissä harjoitteissa ei oteta kantaa uskomuksiin. Siinä tutustutaan tärkeimpään asiaan ihmisen elämässä eli itseen. Valaistuessa ihminen alkaa ymmärtämään ensin itseään ja sitten itsensä ulkopuolisia asioita.

Oli harjoitus mikä tahansa, niin se aloitetaan usein hengityksestä. Meditointi aloitetaan lähes poikkeuksetta siitä. Tai voihan työsuoritteenkin ottaa henkisenä harjoitteena, ja aloittaa keskittymällä hengitykseen ennen toimeen ryhtymistä. Ensimmäinen huomio mitä hengityksestä yleensä tehdään on se, että hengitämme varsin pinnallisesti. Kun hengittämiseen keskittymiseen lisätään uloshengityksestä alkava laskeminen yhdestä kymmeneen ja uudelleen alusta aloittaen, niin huomataan yleensä oman mielen kaoottisuus. Mieli lähtee usein laukkaamaan ja laskemisen saa hyvin usein aloittaa alusta. Kokeneemmilla ei enää ole yhtä suuria vaikeuksia, mutta he kehittävätkin taitojaan pitää mielensä kurissa.

Kolmas huomio on se, mikä herättää ensimmäiset pohdiskeluun johdattelevat kysymykset itsestä: Kun minä lasken päässäni hengityskertojani uloshengitystä ensimmäisellä tavulla painottaen, niin kuka on se joka laskee, kuka on se joka kuuntelee tuota laskemista ja kuka on se joka turhautuu, kun joudun aloittamaan alusta? Ego nimittäin ei ole mikään multi-taskeri, ja sen voit huomata silloin kun koet jonkinlaisen tunnekuohun. Ego sulkee usein kaiken muun ulkopuolelleen, jos se keskittyy johonkin itselleen tärkeään.

Henkisten harjoitusten (oli ne sitten mihin arkielämäsi väliin työnnettyjä, ulkoisesti tunnistettavia tai tunnistamattomia) tekeminen johtaa aina lopulta hyvään. Se on itsekeskeinen investointi, mutta hyvällä tavalla. Siitä nimittäin hyötyy ympärilläsi olevat ihmiset. Ja usein se johtaa tilanteisiin, joissa ympärilläsi olevat ihmiset alkavat huomaamaan muutoksesi. Se jos mikä muuttaa heitä itseään.

Valoa tunnelin päässä

36623687604_ec29a3ef0c_b

Olin ehtinyt unohtamaan miten mahtava tunne siitä tulee, kun saa naisen nauramaan. Viihtymään omassa seurassa, keventämään tunnelmaa olemalla oma itsensä ja heittäytymään asiaan kuin asiaan, oli keskusteluaihe mikä tahansa. Ja mikä parasta, oli mahtavaa huomata tulevansa kuulluksi. Se, että puhumilleni asioille toinen ei yrittänyt missään vaiheessa keksiä piilomerkityksiä tai kyseenalaistaa kokemuksiani. Tai tuomita. Huomauttaa kylläkin, että eivät ihmiset ole ihan niin yksioikoisia. Havainto, jonka jaan täysin.

Kun on kokenut sellaisia asioita, joiden vaikutuksesta on alkanut varomaan hirveän paljon omaa ilmaisuaan toisen seurassa ja arkailee totuutta, vaikka toinen yrittää siihen jopa pakottaa, niin on haastavaa päästä toimintatavoistaan irti. Olisin ehkä halunnut kertoa itsestäni jotain muutakin kuin hauskan puoleni. Olisin ehkä halunnut kertoa, että ei elämä ole ollut kovinkaan ruusuista. Olisin ehkä halunnut kertoa, että kaikesta hymystä ja naurusta huolimatta palaan elämääni, missä koen kohtaavani haasteet yksin. Lähes kahden tunnin aikana kepeästä ilmapiiristä huolimatta en päästänyt kovinkaan lähelle, enkä kertonut juuri mitään minästäni. Annoin vain tietynlaisen kuvan, johon joudun jossain vaiheessa tekemään korjauksen. Hän ei ollut se, joka olisi pakottanut eikä udellut, vaan sen oli tehnyt jo aikaa sitten joku toinen ihminen. Olen muuttunut tietyin osin pelkuriksi sen myötä.

On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin.

Eilisestä iltaseurastani näkee hyvin vaivatta, että hän tekee jatkuvaa arviointia minusta. Arviota siitä, että millainen ihminen minä olen. Hän selvittää siten kenties, että olisinko niinkin kelvollinen ihminen kuin kumppaniksi sopiva. Sen asian selvittäminen ei kuitenkaan ole itse tarkoitus sille, että viettää aikaa kanssani tai minä hakeudun jonkun ihmisen seuraan. Sellaiset asiat kyllä selviävät aikanaan. Olisi aika ahdistavaa, jos kaikessa ajateltaisiin tulevaa ja mahdollista saavutettavaa hyötyä. Kahden tapaamiskerran perusteella pystyy jo sanomaan, että viihdymme toistemme seurassa. Aika kuluu kuin siivillä, vaikkei olisikaan parhaimmassa ruumiin ja sielun terässä. Olin jo kuluttanut sanaista arkkuani ystäväni ja tämän naisystävän seurassa aiemmin samana iltana, mutta silti minulla ei ollut kiire pois tai mitenkään painostava olo siitä, että ihan jokaisena hetkenä en ollut äänessä. Tuli hiljaisia hetkiä, mitkä eivät tuntuneet vaivaannuttavilta.

Tuollaiset kohtaamiset lohduttavat minua, sillä huomaan elämän tuovan eteeni myös mahdollisuuksia. Ei pelkästään uhkia tai ihmissuhteita, jotka tarjoilevat pelkkiä haasteita. Haasteita, joita joudun ratkomaan tai joissa joudun auttamaan, mutta josta hyödyn saavat jotkut aivan muut ihmiset. On lohdullista huomata, että joskus voi antaa ja saada sitten vaihdossa myös jotain takaisin. Olla kulumatta, vaikka käyttääkin jonkin asian tekemiseen tai olemiseen energiaa. Olla katkeroitumatta, sillä ihan jokainen ei ole vaatimassa sinulta aina jotain itseään parempaa tai huomauttelemassa, miten paska ihminen olet. Tai vaatimassa anteeksipyyntöä siitä, että olet reagoinut omiin tunteisiisi. Tunteisiin, jotka vaatija on sysännyt itse liikkeelle.

Tänään on paluu arkeen, jota ehdinkin jo odottaa. Tässä juhannuksessa oli kyllä omat hetkensä, mutta mitenkään kevyt se ei ollut. Varmaan ensimmäinen kerta elämässäni, että odotin jo aattona pääsyä takaisin töihin. Työmaalle, joka on ollut tähän mennessä yksi epämiellyttävimmistä ja epäkiitollisimmista pitkiin aikoihin. Se varmaan kertoo jotain siitä, millainen juhannus minulla oli.

Aleksis Kivi ja onnistumisia eilispäivältä

33243942022_faecdccdcb_b
Lähde: Flickr.com

Onnistumisia. Se jäi mieleen eilisestä. Sen kokoluokan onnistumisia, että tein pariin otteeseen näkyvät tuuletukset, jahka oppilaat olivat ensin poistuneet luokasta. Sain esimerkiksi yhden naispuolisen oppilaan kiinnostumaan ensimmäistä kertaa tunnilla jostain, toistan: Hän katsoi minua eilen koko sen ajan, kun puhuin häntä kiinnostavasta aiheesta ja pidän sitä aivan järjettömän hienona onnistumisena. Sain motivoitua häntä, hän oppi jotain (vaikkakaan ei tunnin aiheesta, mutta mitä väliä sillä, oppi kuitenkin jotain) eikä tunti mennyt tällä kertaa lainkaan hukkaan häneltä kuten niin monta kertaa aikaisemmin.

Onnistumisen tunteeksi voisi lukea myös sen, että ensivaikutelmani eilen ensimmäistä kertaa tapaamastani ihmisestä oli väärä. Tai oikeastaan vaikutelmani siitä, millaisena hän minut koki. Tapasin hänet kyllä jo ensimmäisen kerran viime perjantaina, mutta ei sitä voi sanoa tapaamiseksi, jos saa tietää toisesta vain tämän etunimen ja puhelinnumeron. Oli hyvin lähellä, etten kääntynyt kannoillani ja lähtenyt pahoitellen pois, sillä aluksi oloni oli hyvin vaivaantunut. Onneksi en toiminut hätiköiden, vaan odotin rauhallisesti ja olin ihan oma itseni. Illalla muutamat viestit vaihtaessamme sainkin tietää, että hiljaisuus olikin vain hyvä asia.

Onnistumiseksi lasken myös sen, että ensimmäistä kertaa hyvän ystäväni kanssa puhuimme aidosti ja suoraan, kun kävin tapaamassa häntä ennen edellä mainittuja treffejä. Me esitimme ääneen molemmat sellaisen kysymyksen, että kuka minä oikeastaan olen. Minusta olisi mielenkiintoista tietää millaiseen lopputulokseen hyvä ystäväni pääsee ja vielä mielenkiintoisempaa olisi saada tietää vastaus samaan kysymykseen itseni kohdalla. Kuka minä oikein olen?

Kun saan sen jonain päivänä selville, siis vastauksen siihen kuka minä oikein olen, niin tulen kyllä paljastamaan sen myös Teille hyvä lukija. Siihen asti saatte valitettavasti tyytyä osakysymyksiin ja osavastauksiin, matkata mukana kohti sitä lopullista vastausta. Tuskin pääset kovinkaan usein seuraamaan näin läheltä toisen ihmisen tutkimusmatkaa omaan itseensä niin, ettet tiedä edes tämän kyseisen ihmisen nimeä tai sitä, miltä hän oikein näyttää. Ulkoiset seikat nimineen tosin ovat aivan epäoleellinen asia. Aivan sama miltä minä näytän, en minä itsekään tutkiskele itseäni peilin kautta. Se joka minua peilistä tuijottaa ja joka vastaa johonkin tiettyyn nimeen kuuluu tällä hetkellä vain ja ainoastaan minulle itselleni. Korkeintaan sille ihmiselle, jonka eilen tapasin niin sanotusti ensimmäistä kertaa.

Ainiin, hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää, Aleksis Kiven päivää! Juhlistetaan tätä päivää yhdessä avaamalla jokin suomalaisen kirjailijan kirja, oli se sitten kirjoitettu suomeksi tai ruotsiksi. Tehdään siten kunniaa niille, jotka ovat tarjoilleet meille tarinoita niin mielikuvituksen tuotteena tai inspiroituneena todellisuudesta. Olkoon tämä kirjoitus siis mieluummin niitä harvoja, jotka eivät kuulu tämän päivän juhlakokoonpanoon. Oikein hyvää Aleksis Kiven päivää.

Mihin kesä hävisi syksyn tieltä?

grimReaper
Lähde: Flickr.com

Yön aikana ulkona on pakastanut ja käydessäni aamutupakalla ulkona näin tälle syksylle ensimmäistä kertaa auton ikkunoiden huurtuneen jäähän. Tämä saa minut ajattelemaan sitä, että ”mihin ihmeeseen kesä oikein katosi?”

Alkukesä oli yhdenlaista kaaoksen aikaa minulle. Loppukeväästä vahvistunut henkinen väsymys otti otteen minusta, jonka jälkeen jouduin omana syntymäpäivänäni irtisanoutumaan silloisesta työstäni. Olin ollut jo parin kuukauden ajan käytännössä työkyvytön ja työtehtäviä jäi suorittamatta, joka kostautui minulle sikäli julkisessa työssä ikävällä tavalla. Työn ja kotielämän kuormittavuus yhdistettynä harrastusten kuihtumiseen johti masennukseen, mutta jälkeen päin katseltuna vältyin varsinaiselta masennuskierteeltä. Siinä auttoivat lopulta ero ja lääkkeet, sekä asennemuutos itseä ja muita kohtaan.

Kulunut kesä sisältää minulle hyviäkin muistoja, mutta kokonaisuutena haluaisin vain unohtaa sen. Ei sen takia, että minulla on ollut vaikeuksia ihmissuhteideni kanssa, vaan kokemani voimattomuuden ja täydellisen epäonnistumisen tunteen takia. Otin alkutalvesta haasteen vastaan, jota en kuitenkaan kyennyt suorittamaan edes tyydyttävällä tavalla työn loppuvaiheissa.

Onkin siis erityisen hämmentävää se seikka, että henkisellä tasolla kesän kohokohdat alkoivat vasta erosta. Ero itsessäänhän ei ollut mitenkään mieltä ylentävää ja siinä joutui tekemään helvetin rajun päätöksen, johon liittyi oma väkivaltaisuuteni ja toisaalta taas toisen kokema hylkäämisen tunne. Elämää myllertävänä tapahtumana se kuitenkin näytti pakottavan minut pohtimaan omaa itseäni, suhtautumistani muihin ja tutkimaan omia tuntemukseni syitä.

Opin muun muassa sen, että kokemani mustasukkaisuuden tunne ei liitykään pelkoon uskottomuudesta tai toisen menettämisestä toiselle. Tulen mustasukkaiseksi siitä, jos joku minulle rakas ja läheinen ihminen kääntyykin jonkun toisen puoleen luottamuksellisissa asioissa, esimerkiksi uskoutuu omista ongelmistaan toisille tai käyttäytyy minua kohtaan edes vähänkin tekopyhällä tavalla. Tämä ei kosketa pelkästään kumppaneitani, vaan se koskettaa kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen tekemisissä ja joilla sattuu olemaan luottamuksellinen suhde minuun. En siis ole mustasukkainen mahdollisen kumppanini seksielämästä, vaan siitä miten hän minut kohtaa arjessa tai miten hän osoittaa arvostuksensa minua kohtaan.

Syksy on kuoleman aikaa, jolloin luonto valmistautuu kohtaamaan saapuvan talven. Kuolon pitää korjata vanha, jotta syntyy tilaa uuden tulemiselle. Ehkäpä oma elämäni kokee tällaisen vanhan kuolettumisen, jotta siihen mahtuisi jotain uutta ja vielä kokematonta elämää. Voisi siis ajatella, että kuolema ei ole aina ikävä asia, vaan tuiki tarpeellinen osa kaikkea elämää. Myös sinun, että minun elämääni.