Dialogia monologin sijaan

”Uskomaton kusipää ja hämmentävän itsekäs!!! KAIKKI on sinusta kiinni nyt vai? Tai minusta… Psykopaatin elkeet alkaa olee ku ei mitää empatia kykyy.”

Tuo on viimeinen viesti, jonka sain entiseltä avopuolisoltani noin hieman yli viikko sitten. Hänen kuvansa on edelleen seinälläni, sillä en suostu poistamaan sitä. En saa unohtaa sitä, mitä hän edustaa minulle. Ja tulee todennäköisesti aina edustamaan: Vaikein ihmissuhde ikinä.

Meidän kahden välisemme suhde on aina ollut aaltoilevaa, mikä yleensä menee tauolle tällaisten viestien myötä. Molemminpuolisten. Osaan minäkin samat temput, joskin peilaan usein samoja ilmaisuja takaisin. Olen aidoimmillani tuollaisessa tilanteessa vasta kun minulla menee hermot. Ja niin meni yli viikko sitten.

Tämä tauko tulee olemaan tosin erilainen. Aion satsata sellaisiin ihmissuhteisiin, jotka saavat minut itseni tuntemaan jollain tavalla tärkeäksi. Että minulla olisi jotain arvoakin olemassa niissä ihmissuhteissa. Minulla pitäisi olla tunne siitä, että hyvä suhde johonkin ihmiseen pitäisi säilyttää. Näin ei valitettavasti ollut entisen avopuolisoni kohdalla. Koko ajan oli tunne siitä, että olen hyvin hälläväliä-tyyppi. Tunne siitä, että olen seuraavassa hetkessä korvattavissa. Tunne siitä, ettei hän saa minulta oikeastaan yhtään mitään, vaikka kuinka kovasti yritän. Aavistin jatkuvasti, etten tyydytä yhtään hänen tarvettaan, pelkästään haluja.

Merkityksellisyyden tunne

Ja nyt minulla on täysin päinvastainen tunne. Tunne siitä, että käyn dialogia aidosti muista välittävän ihmisen kanssa. Ihmisen, joka kaipaa jotain elämäänsä. Jotain, mitä minä voisin ehkä tarjota ja täyttää sellaisen pienen loven, jonka täyttäminen ei vaadi mahdotonta mukautumista. Viimeisten päivien aikana minulla on ollut mahtava tunne. Tunne siitä, että tulen kuunnelluksi. Siitä onkin pitkä aika, pitää mennä ajassa kauas taaksepäin.

Jotkin ihmissuhteet perustuvat itsepetokselle, vaikka kuinka yrittäisi välttää niitä. Joidenkin ihmisten kanssa käy vain niin kerta toisensa jälkeen. Mikään ei ole aitoa, aina matkitaan muita ja apinoidaan toisten toimia. Sellaisessa suhteessa jos on, niin sitä tuntee olevansa itsekin täysin tyhjä, pelkkä kuori. Sellainen on kuluttavaa ja satuttaa äärimmäisen paljon. Jos ei voi olla oma itsensä, niin mitä sitten pitäisi olla?

Elämässä pitäisi pystyä elämään joka päivä rakastaen ja syvää kiitollisuutta kokien. Silloin vaikeatkaan kokemukset ja koettelemukset eivät käy ylivoimaisiksi ylittää. Jos omaa sellaisen ihmissuhteen, mikä jatkuvasti estää vaikeuksien yli kiipeämisen vetämällä omalle tasolleen, niin siitä suhteesta on valitettavasti pyrittävä eroon. Sitä saattaa nimittäin itsekin muuttua kivipainoksi toisen ihmisen jalkaan. Jokaisen on kannettava vastuunsa tunteistaan, ei siinä voi tulla puolitiehen vastaan millin vertaa.

Itsepetokseen syyllistyvistä ihmisistä ja totuuden vapauttavasta voimasta

49514001096_88cfa065a5_b
Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut.

Jos on jokin piirre tai asia, jota halveksin suuresti toisissa ihmisissä, niin se on epärehellisyys. Eikä mikä tahansa epärehellisyys, vaan se kaikkein alhaisin laji kaikenlaisesta valehtelusta: Itsepetos. Olen tavannut elämäni aikana niin ”yläluokkaisen” taustan omaavia vaikuttajia, kuin myös laitapolun kulkijoita. Se miten elämänsä petaa tai minkälaisista lähtökohdista on tähän elämään ponnistanut, ei suinkaan johda suoraan itsensä huiputtamiseen. Olen kohdannut suurta elämänviisautta sellaisten ihmisten osalta, joista voi haistaa partaveden sijasta vanhan eilispäivän viinan tai sellaisten osalta, jotka istuvat julkisillakin paikoilla syrjässä. Itseään alituisesti pettävien vastakohtana olen saanut suuren kunnian olla sellaisten seurassa, jotka omaavat sellaisen henkisen selkärangan, ettei heidän tarvitse vajota selittelemään sanomisiaan tai tekojaan. Sellaiset ihmiset ovat olleet aina esikuviani. Henkilöitä, joiden kaltaiseksi haluaisin joskus kehittyä.

Minulla meni vuosia itsepetoksen kierteessä. Sellaisen itsepetoksen, josta voi lukea myös tästä blogista, mikäli menee riittävän kauas ajassa taaksepäin. Olen kirjoittanut lukuisia kertoja masennuksestani, mutta vasta viimeisen vuoden aikana olen oppinut jotain sen luonteesta ja samalla itsestäni. Itsepetokseen syyllistyessään ihminen sysää itselleen kuuluvan vastuun muiden harteille, aivan kuin elämässä kohdatut haasteet olisivat vain muista ihmisistä kiinni. Ei se suinkaan niin ole. Me kyllä olemme yksilöitä ja reagoimme eri tavoin samoihin tilanteisiin, mutta se ei ole mikään oikeutus menettää omaa henkistä selkärankaansa. Olen ehkä joskus kadottanut sen tai kenties minulla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen kasvattaminen on ollut kivuliasta, mutta se on saanut minut huomattavasti päättäväisemmäksi. Alan jo hahmottamaan sen, että millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa ja mitä haluan tässä elämässäni saavuttaa.

Eilinen päivä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että kohtasin useita itsepetokseen syyllistyneitä ihmisiä. Saman päivän aikana. Kovin useat heistä ovat yrittäneet ja yrittävät jatkossakin vierittää vastuuta minun harteilleni, toisten ihmisten lisäksi. Asioita, jotka eivät minulle oikeastaan kuulu. Sen seurauksena selkäni takana on puhuttu ja kylvetty pahan veren siementä, mutta maaperä sille ei ole ollut kuitenkaan otollinen. Sen saivat todistaa ne ihmiset, jotka ovat nähneet minun olevan hiljaa ja kuulleet ihmisiä, jotka eivät ole malttaneet sitä olla. Minulle puheet ovat puheita, mutta todellinen arvostus saadaan tekojen kautta. Ja tekemättömyyden kautta silloin, kun teot voivat kääntyä itseään vastaan. Eilinen päivä toi tullessaan tyhjiä puheita, mutta toisaalta myös arvostusta. Ja siitä sain kuulla.

Itsepetokseen syyllistyvät ihmiset puhuvat mielellään. Olen sen itsekin huomannut itsestäni, olen rakastanut puhua yhdessä vaiheessa todella paljon. Se puheen määrä ei ole kuitenkaan vienyt minua eteenpäin, vaan teot ja sellaiset puhutut asiat, joiden sisällä piilee totuuden siemen. Se tarkoittaa joskus toisinaan toisten ihmisten horjuttamista, heidän tunteiden loukkaamista. Ero kiusaamisen ja pyyteettömän neuvomisen välillä on kuitenkin se, että haluaako siitä tunteiden loukkaamisesta pysyvän tilan toiselle. Jälkimmäisessä kun on tarrauduttava totuuteen, eikä se aina ole ruusuinen kuva toisesta tai itsestä. Hetkellisen kolauksen jälkeen sitä kuitenkin muistuttaa itselleen tai toiselle, että koskaan ei ole liian myöhäistä eivätkä mitkään asiat aja suoraan perikatoon, paitsi itsepetokseen tarrautuminen.

Tietämättömyys on autuutta, mutta totuus vapauttaa sinut. Kun opit näkemään totuuden, niin se totuus on karmaiseva. Tulet kärsimään suuresti totuudesta, sillä se näyttää miten julma maailma ja ihmisluonto voi olla. Totuus kuitenkin antaa sinulle kyvyn tehdä valintoja ja nähdä, millaiset seuraukset teoillasi ovat. Kykenet toimimaan, etkä enää piilottele, etkä ole enää naiivi. Näin ollen, totuus on vapauttavaa.