Minäkö lurjus, kelvoton kumppaniksi?

”Kuka minä olen?”, on ollut usein viime päivinä toistunut kysymys minulle itselleni. Tällä hetkellä minua määrittää suuresti työni, jonka kautta tuon esille itsestäni sellaisia puolia kuin määrätietoinen, itsevarma, analyyttinen ja hengenkohottaja. Kaikkia sellaisia puolia, jotka kaikkoavat astuessani kotiovestani sisään. Sisällä minua tervehtii kaaos ja sotkuisuus, en tiedä mistä alkaisin sitä purkamaan. En osaa oikein elää vapaa-ajallani, enkä oikein kykene pitämään omaa mieltäni vesirajan yläpuolella. Viikonloput ovat olleet toimettomuuden päiviä, joiden päättymistä olen alkanut odottelemaan jo perjantai-iltana. Tänään tätä kirjoittaessani valmistaudun huomiseen työpäivään, kerään energiaa kuluttaakseni sen jälleen huomenna töissä.

4769808906_3d9fa3e15a_o

Eilen pitkästä aikaa ryhdyin nauttimaan kuitenkin elokuvista. Katsoin eilen kaksi Studio Ghiblin animaatiota, Maameren tarinat ja Tuuli nousee. Nämä anime-elokuvat erosivat toisistaan kuin yö ja päivä tarinoidensa osalta, joista jälkimmäisen viimeisellä neljänneksellä minulla oli vaikeuksia pysyä tyynenä. Se oli ennen kaikkea rakkaustarina ja se muistutti minua siitä, mistä elämässä pitäisi olla kyse.

Olen unohtanut sen, että miten tärkeitä elokuvat ovat olleet minulle ennen. Ne kuitenkin muistuttavat minua sellaisista asioista, joista en ole päässyt olemaan osallinen pitkään aikaan. Minussa ei ole sellaista tarttumapintaa, johon kukaan voisi laskea kätensä ja pitää kiinni. Jos tapailen minulle entuudestaan tuntematonta henkilöä, niin hetken kuluttua yhteydenpito vain yksinkertaisesti lakkaa. Kuluneen kevään ja alkukesän osalta olen kohdannut sellaisia asioita, jotka ovat muodostaneet ympärilleni näkymättömän muurin. Sen likelle päästyään kuka tahansa voi huomata, että sen läpi ei pääse eikä sitä pysty kiertämään. Ja se muuri on kovin kylmä, sillä sille kätensä laskettuaan ihminen ei halua päästä enää sen läheisyyteen. Puhun paljon itsestäni, mutta jätän kaiken oleellisen kertomatta. En osoita lämpöä tai kiinnostusta, vaikka kanssani ajan saa varmasti kulumaan hyvin helposti. En anna koskettaa, enkä kurota itse koskettaakseni.

Tuo kaikki edellä kuvattu johtunee juuri siitä sanattomasta lupauksesta itselleni, etten enää ikinä anna itseni ajautua riippuvuuteen toisen ihmisen rakkaudesta. Se on saanut minut unohtamaan, kuinka tärkeää on seistä omilla jaloillaan ja noudattaa omia ydinarvojaan. Sokea ja tulenpalava rakkaus on saanut minut sokeaksi asioille, joista olisin muussa tapauksessa sanonut suoraan ja hyvin väkevästi tuomiten. Olen sietänyt tekoja, joita en hyväksyisi missään tapauksessa läheisimmiltä ystäviltäni minua kohtaan. Olen sietänyt käytöstä, joka on kerta toisensa jälkeen saanut minut tuntemaan oloni täysin arvottomaksi ja hirveäksi ihmiseksi. Olen ollut helposti provosoitavissa, jolloin olen menettänyt kosketuksen ihmisyyteeni ja inhimillisyyteeni. Rakkauden verukkeella minulta on viety todella paljon pois.

Ja uskon sen olevan hyvin universaali ilmiö. Sen vuoksi en tohdi uskoa kovin hevillä, että joku voisi rakastaa minua pyyteettömästi. Rakastaa tätä ihmistä sellaisena kuin se on. Muuta kuin ystävänä, ystävän rakkaudella. Ken tahansa kertookaan rakastavansa tätä ihmistä, niin mietin vain ”mitä siitä vaaditaan vaihtokaupassa?” Rakkautta se ei voi olla, sillä silloinhan se olisi helppo yhtälö. Rakkautta vastaan minulta on aina vaadittu jonkinlaista muutosta. Olen ollut ”rakastettava”, mutta aina on jotain kehitettävää ihmisenä. Jos ei muuta, niin aina löytyy jokin pieni juttu, joka kuristaa toisen kaulan sisällä. Asia, joka ei haittaa lainkaan muiden ihmisten kohdalla. Toiset voivat elää ja käyttäytyä kuin lapset, eikä heitä silti kohdella kuin lapsia. He eivät olekaan minä, vaan minulta voikin jo vaatia jonkinlaista tasoa. Se johtuu ehkä siitä, että en ole täysin lurjus ja otan vastuun tekemistäni asioista, pakenematta niitä esimerkiksi päihteiden avulla tai muilla koukuttavilla keinoilla.

Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä enemmän kykenen samaistumaan Sokratekseen. Olenhan kirjoittanut hänestä aikaisemmin ja pohdiskellut hänen viimeisiä ajatuksiaan ennen kuolemaansa. Olen siinä mielessä samanlainen, että kyselen ja kyseenalaistan. Ajan ihmisen tajuamaan tämän tietämättömyytensä, jolloin tämä ihminen on äärimmäisen vihainen minua kohtaan. Koska kehtasin. Voi kun he ymmärtäisivät joskus, ettei siinä ole mitään henkilökohtaista. En syytä heitä tyhmiksi, vaan oikeastaan hyvin älykkäiksi. Eivät he muuten ajaisi itseään umpikujaan kysymyksiini vastatessaan. Tyhmät eivät nimittäin pääsisi eteenpäin edes ensimmäisestä kysymyksestäni.

Kunnioitus on kaikki kaikessa

10563493286_58c3d18fef_o

Mikään ihmissuhde ei kestä ilman molemminpuolista kunnioitusta. Toisen ihmisen ominaisuuksien, kykyjen tai saavutusten arvostuksen puute näkyy kanssakäymisessä etäisyytenä ja kylmäkiskoisuutena, jollaista toinen ihminen ei tavanomaisesti pidä miellyttävänä käytöksenä. Tai se voi näkyä mielipide- ja päätöstasolla toisen jyräämisenä, siinä ettei ota huomioon toisen mielipidettä.

Läheisissä ihmissuhteissa kunnioituksen puute tai heikkeneminen näkyy inhottavana kitkana aivan kaikenlaisessa kanssakäymisessä. Kunnioitus onneksi tosin ei ole lukkoon lyöty ominaisuus, vaan henkilökohtainen näkemys toisesta ja siten suoraan oman vaikutuksen alainen, mikäli siihen haluaa ylipäätään vaikuttaa.

Kumppanin tai ystävän kaikista luonteenpiirteistä tai ominaisuuksista ei tarvitse pitää eikä kaikkia arvostamiaan asioita tarvitse nostaa hopeajalustalle. Riittää kun käyttäytyy tasavertaisesti toista kohtaan ja osoittaa inhimillistä lämpöä, raottaen samalla ympärillä pitämiään suojamuureja. Riitatilanteissa erimielisyydet ratkaistaan avaamalla näkemyserot vastavuoroisesti, eikä pelkästään vetoamalla toisen erilaiseen asennoitumiseen tai temperamenttiin omia näkemyksiään sen enempää avaamatta.

Näennäistä kunnioitusta näkee todella usein, mutta oikealla hetkellä osoitettava todellinen arvostus jää usein antamatta tai saamatta. Se voi olla usein myös merkki jostain aivan muusta ongelmasta kuin pelkästä arvostuksen puutteesta; stressi tai henkilökohtaiset ongelmat heijastuvat omaan käytökseen toisia kohtaan.

Ihminen, joka on kykenemätön kunnioittamaan ja siten arvostamaan itseään yksilönä harvoin kykenee osoittamaan sitä toisille. Epävarmuus itseä kohtaan heijastuu osittain epävarmuutena toisia ihmisiä kohtaan, jolloin poikkeustilanteissa toimivat puolustusmekanismit tulevat sotkemaan tavanomaisia vuorovaikutustilanteita. Asiat otetaan aivan liian henkilökohtaisesti, vaikkei siihen ole mitään perusteltua syytä.

Ihmisen historian tunteminen auttaa hyvin usein ymmärtämään tällaista käytöstä. Lapsuusperheen dynamiikkaan tutustuminen voi auttaa ymmärtämään miksi toinen saattaa olla haluton käsittelemään tiettyjä asioita tai reagoi joihinkin ärsykkeisiin täysin eri tavalla, kuin itse reagoisi. Vaikkei ihmisellä itsellään olisi mitään varteenotettavia ongelmia, niin ongelmia on saattanut olla esimerkiksi tämän vanhemmilla tai lapsuuden ympäristössä.

Ihmistä ei tulisi liian herkästi tuomita jäykistä persoonallisuushäiriöistä kärsiväksi poikkeusyksilöksi. Narsistista käyttäytymistä saattaa ilmetä ihmisellä, jolla on todella heikko itsetunto todellisuudessa, muttei omaa varsinaisia narsistisia luonteenpiirteitä. Se ettei koe omaavansa minkäänlaista roolia omassa elinympäristössään kuluttaa henkisiä resursseja siinä määrin, ettei kykene antamaan parastaan toisten läsnä ollessa. Se ei välttämättä ole ihmisen itsensä syy, vaan se voi olla myös itse ympäristön vika. Potkut töistä saattavat olla työnantajan aito sopeutustoimenpide eikä merkki huonosti hoidetusta työstä.

Jos havaitsee toisen käytöksessä tai olemuksessa muutoksen, joka vaikuttaa kielteisesti kahdenväliseen suhteeseen, tulisi muistaa keskustelemisen lyömätön voima. Oletukset nimittäin syntyvät omassa päässä ja nykytiedon valossa aivomme vääristävät ympäröivää todellisuutta hämmästyttävän paljon. Ainoa keino selvittää todelliset juurisyyt muutoksen taustalla on se vanha ”kissan nostaminen pöydälle.”

En näe itseäni sellaisena kuin muut

Community Garden
Lähde: Flickr, AgriLife Today

Eilen ei ollut mikään huippupäivä, jos sitä vertaa esimerkiksi viime viikkoon. Aamulla oli yhtä vaikeaa herätä kuin tänäänkin, mutta päivän kääntyessä iltaan sain kiinni mielihyvästä. Eilen oli ensimmäinen kerta yli kuukauteen siitä, kun istuin pöytäkoneeni ääreen ja pelasin. Tai saattoi siitä olla kaksikin kuukautta, sillä alakuloisena ei tee mieli tehdä edes sellaisia asioita joista voisi saada mielihyvää.

Eilen varhain iltapäivällä minulla oli tapaaminen mielenterveyspolilla. Matkalla sinne autoin paikallisbussissa erään rollaattorilla liikkuneen vanhan naisen bussiin ja bussista. Auttaminen on minulle hyvin luontaista ja ikäväkseni olen joutunut huomaamaan, että tuollainen luontainen auttamiskyky on harvinaista erityisesti kaupunkiympäristössä. Kotka on onneksi sen verran pieni kaupunki, että tuntemattomia autetaan herkemmin kuin esimerkiksi suuremmissa kaupungeissa.

Olen viimeisen viikon aikana tullut vakuuttuneeksi siitä, että kutsumukseni liittyy jollain tavalla ympäröivän yhteisön olojen parantamiseen. Minusta se ei tunnu lainkaan työltä, että ideoi ja alkaa toteuttaa jotain josta lähiyhteisö saattaisi hyötyä suuresti tulevaisuudessa. Teen paljon asioita vapaaehtoisesti, mutta näitä asioita yhdistää yksi yhteinen piirre: Yhteinen hyvä. Ne vähäiset asiat joita olen tähän mennessä tehnyt lyhyen elämäni aikana yhteisen hyvän eteen ovat saaneet aikaiseksi paljon hyvää. Ja tuolla toiminnalla on saanut ehkä enemmän aikaiseksi kuin pelkällä rahalla. Toimimalla pyyteettömästi joissain tilanteissa olen saanut innostettua joitain ihmisiä, tuonut monille ilon hetkiä ja antanut joillekin elämään uuden suuntauksen, uuden intohimon kohteen.

Tuntuukin siis käsittämättömältä, että toimintaani arvostetaan joissain piireissä hyvin paljon. Silti siitä huolimatta olen äärimmäisen masentunut ja itsetuntoni loistaa poissaolollaan. Teen jatkuvasti asioita, joita tavallinen hyvinvoiva ihminen ei juurikaan tee tai tekee ani harvoin. Koen itseni hyödyttömäksi hyvin usein, vaikka sille ei ole todellisuudessa mitään syytä. Aktiivisuuteni myötä minun pitäisi tuntea itseni todella hyödylliseksi ja minun pitäisi tuntea ylpeyttä tekemistäni asioista. Sen sijaan olen ylpeä toisten edistymisestä ja saavutuksista, osoitan toisille miten hyödyllisiä he ovat itselleen ja läheisilleen.

Itsearvostuksen puute, kykenemättömyys pitämään itseään merkittävänä ja jonkin asteinen itseluottamuksen puute kumpuavat jostain lapsuudestani. Muistan, että olin lapsena yhtä utelias kuin nykyään. Olisin halunnut kokeilla, selvittää, oppia ja tehdä paljon uusia asioita. Jostain syystä en saanutkaan ja nyt maksan sen hintaa, että minulle valikoitui tuollainen kasvuympäristö. Kasvuympäristö, jossa kiellettiin olemasta utelias ja kokeilunhaluinen.

Valitettavasti lapsuuden ympäristön ja kokemusten vaikutusta aikuisuudessa ei tutkita kovin aktiivisesti. Se johtuu ehkä siitä, että tutkijat tai yhteiskunta ei halua saada selville vanhempien ja kasvattajien tekemiä virheitä, jotka aiheuttavat nyt aikuisille mielenterveysongelmia. Maailma on joka päivä täynnä uusia ärsykkeitä ja mielenkiintoisia asioita, mutta lapsuudessa moni meistä on ehdollistettu olemaan välittämättä noista ärsykkeistä. Meidät on ikään kuin ahdettu samaan muottiin, joka sopii alle 20% koko ikäluokasta. Samaan aikaan ollaan korostettu yksilöllisyyttä ja yhteistyön tekeminenkin on nähty vain lopulta yksilön etujen ajamisena.

Kauhean paatoksellista tekstiä. Ja aivan syystäkin. Ehkä sen takia minun on tänään tehtävä asialle jotain ja pyrittävä pienellä panoksellani vaikuttamaan asioihin. Jos elämäni aikana saan aikaiseksi jotain sellaista, joka ehkäisee jonkun syntymättömän tai hyvin pienen lapsen sairastumisen masennukseen aikuisiällä, niin silloin voisin kokea elämäni olleen merkityksellinen. Saan tuskin koskaan tietää sitä, joten todennäköisesti saan ensin takaisin itseluottamukseni yli vuosikymmenen takaa ja arvostuksen omiin tekemisiini.