Miten ihmeessä voin olla elossa?

Uskomatonta, mutta en olisi uskonut vielä kuukausi sitten kykeneväni tällaiseen tekoon: Tein käytännössä kaksi päivää peräkkäin yli 12 tuntia töitä. Ja tuon työn tein omasta halustani, vapaaehtoisesti. Minulla oli ensimmäistä kertaa sisäinen motivaatio, joka puski minua eteenpäin. Eilen illalla nukahdin helposti, alle viidessä minuutissa ja heräsin aamulla kahdeksan aikaan herätyskellon soittoon. Oloni on nyt hieman nuutunut, mutta kenellä ei olisi kahden pitkän päivän jälkeen?

Se mikä hämmästyttää on se, että en ole vielä lähelläkään normaalin ihmisen voimavaroja ja silti kykenen tekemään asioita kuin normaali ihminen. Siihen tarvitaan tosin asia, joka motivoi minua suuresti ja saa minulle äärimmäisen positiivisen tunteen. Tavallisessa palkkatyössä näitä hetkiä on yleensä hyvin harvoin ja sellaiseen en ole vielä psyykkisesti valmis. Saattaisin lannistua hyvinkin nopeasti ja saada sitä kautta polttoainetta masennukselle.

Haluaisin niin kovasti kertoa tästä motiivistani ja tekemistäni asioista tarkemmin, mutta siten tehden tämän blogin tarkoitus voisi hävitä kuin tuhka tuuleen. Anonymiteetti olisi mennyttä, eikä jäljellä olisi minkäänlaista mystiikkaa. Olisin vain SE henkilö sieltä yhdeltä kadulta, joka on rikki ja väsynyt. Olisin se tyyppi sieltä naapuriasunnosta, joka kyllä hymyilee ja tervehtii, mutta on henkisesti ihmisraunio.

Jos tämän anonyymin ja keskivaikeasti masentuneen ihmisprofiilin yhdistäisi äkisti siihen ulkoiseen persoonaan, jona minut tunnetaan lähiympäristössäni, niin yllätys voisi olla hyvin suuri. En ehkä vastaa tyypillistä ihmistä, jota voisi pitää ulkoisen arvion perusteella masentuneena. Ehkä jonain muuten poikkeavana tai sairaana, muttei masentuneena. Ja sehän voisi olla yllätys, että verbaalisesti hieman vajavainen kaveri kykenee kirjoittamaan näinkin syvällistä tekstiä. No ei se ehkä näin rajusti menisi, sillä olen yrittänyt tuoda tätä kirjoittamisen lahjaa esille myös verbaalisessa ilmaisussani.

earthrender
Lähde: commons.wikimedia.org

Tapasin tässä yhtenä päivänä nuoren miehen, joka kertoi avoimesti olevansa asperger. Hän ei ehkä kokenut olevansa täysin samalla aaltopituudella minun kanssani, mutta minä tunsin jonkinlaista yhteyttä häneen. Tarve tulla kuulluksi ja tuntea, ettei tule kuulluksi oikein. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, mutta lähes joka toiseen lauseeseeni hänen piti tehdä korjauksia. Aivan kuin olisin ymmärtänyt hänet, mutta hän joutui korjaamaan ja tarkentamaan sanomiaan asioista, sillä hän ei ollut täysin samaa mieltä. Hän siis teki täysin samaa kuin minä, mutta olen vanhemmiten oppinut olemaan korjaamatta näitä väärinkäsityksiä. Ihan siksi, että minun kanssani tulisi joskus toimeen.

Minulla on varmasti joku kehityshäiriö, mutten tiedä mikä. En näytä siltä, en ehkä kuulosta siltä, mutta tiedän sellaisen olevan. Ehkä äitini tupakanpoltto aiheutti vaurioita sinne tänne raskausvaiheessa, mutta kokonaisuutena olen jotenkin toimiva ihmiskappale. En ehkä ole standardinmukaisesti normaali ihminen, mutta olen tähän mennessä selviytynyt hengissä. Se on aikamoinen saavutus tässä yhteiskunnassa, jossa annetaan ymmärtää empatiaa heikompaa kohtaan. Sitten kun olet heikomman asemassa, niin sinut heitetään susille. Eli aikamoinen saavutus olla elossa ja hengittää tällaisena ihmisenä 31-vuotiaana.

Ideointia, väsymystä ja toiveikkuutta

assistants_and_george_frederic_watts_-_hope_-_google_art_project
Toivo. George Watts. Lähde:commons.wikimedia.org

Olen mielestäni jo aika hyvin päässyt yli erostani ja uskallan lähteä tänään hänen kanssaan viettämään aikaa kaupungille. Puhun uskaltamisesta, sillä pelkään taka-alalta työntyvän mustasukkaisuuden ja ristiriitaisuuden tunteiden yllättävän minut. Olen kuitenkin jo päättänyt päästä yli menneistä ja suunnata katseen mieluummin tulevaan, jossa exäni on vain yksi muista ystävistäni. Ehkä läheisin ja parhaiten tuntemani ystävä, mutta silti vain yksi niistä muista.

Kaksi edellistä päivää olen ideoinut valtavasti ja palannut takaisin sellaisiin ideoihin, jotka jäivät ikään kuin kirjoituspöydän laatikkoon odottamaan otollisempaa aikaa. Ideat liittyvät läheisesti niihin mielenkiinnon kohteisiini, joihin suhtaudun palavalla intohimolla.

Lisääntynyt aktiivisuuteni ja aktivoitumiseni on saanut jo lyhyessä ajassa aikaan ulkoista tunnustusta, joka motivoi minua jatkamaan. Siitä huolimatta minua vaivaa hyvin paljon se tosiseikka, että melkein maanisen innonpuuskan jälkeen tunnen oloni erittäin väsyneeksi. Tiedän sen olevan uupumusta ja johtuvan siitä, että henkiset voimani eivät ole vielä palautuneet entiselleen. Saan kuitenkin jokaiseen päivään voimaa ponnistaa uudelleen ja sen koen erittäin lupaavana. Kunhan jaksan sitoutua asettamiini välitavoitteisiin ja vältän liiallista uupumista, niin olen jo hyvän matkaa edennyt kohti toipumista.

Kuukausi sitten en kyennyt puhumaan juuri mistään asioista juuri kenenkään kanssa, ainoa asia joita pystyin käsittelemään, olivat tunteeni ja olotilani purkaminen ammattilaisille. Noista asioista puhuminen oli erittäin raskasta henkisesti, mutta huomaan jo nyt kykeneväni asioihin joihin en olisi pystynyt kuukausi sitten.

Ainoa asia joka edelleen painaa tosin mieltäni on se, että rahatilanteeni ei ole kohentunut ollenkaan. Saan kyllä sairauspäivärahaa, mutta se on vähäisten viime vuotisten tulojeni takia todella pieni. Sen lisäksi saan asumistukea, joka sekin kattaa vajaan 60-prosenttia asumiskustannuksistani. Siihen ei ole laskettu edes sähkökuluja. Olen käytännössä vanhempieni rahallisen tuen varassa ja se painaa mieltäni. Koitan olla kuitenkin murehtimatta asiaa sen enempää ja yritän olla onnellinen siitä, etten joudu näkemään nälkää ja pystyn ruokkimaan koirani.

En ole kirjoittanut yhtä tiiviiseen tahtiin viime päivinä kuin aikaisemmin. Hyvä niin, sillä se on merkki toimeliaisuudesta ja siitä, että elämääni löytyy vihdoinkin muutakin mielenkiintoista sisältöä. Jos en löydä sitä itsestäni, niin löydän sen varmaan jostain muualta.

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.