Rehellisimmästä ystävästäni

4807773045_8dae67c1b6_o

Siitä on kaksi viikkoa, kun kirjoitin blogiini artikkelin otsikolla Pahimmasta kiusaajastani. Tuon kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon ja on aika kirjoittaa anteeksi annosta ja sovittelusta. Siihen on nimittäin totisesti aihetta.

Lyhyt yhteenveto: Kaksi viikkoa sitten kieltäydyin entisen avopuolisoni sovitteluyrityksestä. Pyörsin päätökseni käydä keskustelua hänen kanssaan, mutta asia nousi vaivaamaan minua kuitenkin useana yönä tuon päätöksen jälkeen. Kunnes päätin perjantaiyönä muutaman päivän jälkeen istua koneelleni kirjoittamaan hänelle. Se johti keskusteluun ensin sähköpostien välityksellä, pian puheluun ja lopulta siihen, että tapasimme kasvokkain.

Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään.

Tuon kaiken keskustelun lopputuloksena ymmärsin, että olin vaalinut voimakasta vihantunnetta häntä kohtaan. Vihan tunnetta, sillä olen ollut liian heikko tuntemaan ikävää ja sisimmässä vellonutta tyhjyyden tunnetta. Voimakkaan vihan tunteen avulla olen kyennyt työntämään sivuun ne kaikki hyvät ja kullanarvoiset muistot yhteisestä elämästämme, kyennyt unohtamaan ne kaikki kivuliaimmat tunteet, joita ihminen voi kokea kohdatessaan menetyksen ja tulevaisuuden kaikkine epävarmuuksineen.

Entinen avopuolisoni kertoi lukeneensa aiemmin mainitsemani blogikirjoituksen ja hän kertoi sen satuttaneen häntä todella pahasti. Ja varmasti satuttikin, sillä se kuvastaa juuri tuota kokemaani vihaa häntä kohtaan. Se kuvastaa tunteita, ei varsinaisia tapahtumia. Se jättää huomioimatta sen, että hän on vain ihminen. Ei hän paha ole eikä pahantahtoinen, kuten tekstistä voisi saada kuvan. Hän on itse asiassa pahan täydellinen vastakohta, jota elämä on kohdellut epäoikeudenmukaisesti liian pitkään. Ja tuo seikka asetti yhteiselämäämme sellaisia haasteita, joista me emme itse olleet vastuussa. Emme saaneet menneisyyden takia määrätä täysin yhteisestä onnestamme, vaan se asetti meidät jäykille raiteille. Molempien menneisyyden takia.

Totta kai me molemmat teimme virheitä ja käyttäydyimme tilanteissa tunteidemme vietävinä, johdattaen järkeilymme ja järkiperäiset päätöksemme meitä rikki repivistä tunteista, kuten ikävästä, kaipuusta ja halusta tulla rakastetuksi. Me molemmat olimme samaan aikaan pyhimyksiä eromme hetkellä ja syytimme toisiamme monista asioista, minä itse syytin häntä ehkä jopa enemmän. Eikä siinä lopulta ollut mitään sellaista mitä toinen olisi ansainnut tai olisi saanut toiselta, jotta olisi voinut asettua tuomitsijan rooliin. Tuo johti lopulta siihen, että vihasta tuli todellisuutta tärkeämpää ja esti useiden viikkojen ajan käsittelemästä asiaa terveellä tavalla.

Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi.

Tuon kaiken edellä mainitun ymmärtäessäni mieleeni alkoi palautua unholaan työntämiäni hetkiä, niitä kaikkein onnellisimpia yhteisestä taipaleestamme. Ja ne olivat ja ovat edelleen todella kauniita muistoja. Ja niitä muistellessa ymmärtää miksi halusi vaalia vihaa ja unohtaa kaikki hyvä. Nuo muistot nimittäin ovat kivuliaita ja täynnä sellaisia tunteita, joita yksin ollessa ei haluaisi paljoa muistella. Kunnes ymmärtää, että miten itsekeskeinen sitä voikaan olla. Ja heikko, sillä sitä tajuaa juosseensa karkuun ikävältä tuntuneilta tunteilta, jättäen ne käsittelemättä.

Kaikista niistä hyvistä ja todella onnellisista muistoista päällimmäisenä on kuitenkin se, miten kehoni kertoi hänen olevan täydellinen minulle. Ja se näyttäytyi intohimona ja pohjattomana haluna häntä kohtaan. Se näkyi siinä, miten rakastelimme toisiamme, kuinka emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Se heijastui myös tunteisiimme ja sai meidät molemmat sokaistumaan. Aivan sama, vaikka maailma olisi romahtanut ympärillämme. Meillä oli toisemme, kehomme oli luotu toisiamme varten. Ja ovat edelleen.

Olen kirjoittanut entisen avopuolisoni huonoista puolista ja paheista, korostaen niitä kokemani vihan takia aivan liikaa. Olen toiminut epäreilusti ja jättänyt kuvailematta hänen parhaat puolensa, joita on kuitenkin huomattavasti enemmän kuin paheita. Aion korjatakin tuon puutteen teksteistäni tässä seuraavaksi.

Hän on empaattinen ja kykenee samaistumaan sopivissa olosuhteissa toisen ihmisen mielentilaan täysin. Hän on myös äärettömän lojaali, mikäli vain kohtelee häntä kunnioittavasti ja sellaisena kuin hän todella on. Jos hänestä saa ystävän, niin hän on aina saavutettavissa ja häneen voi aina tukeutua, häneen voi luottaa silloin täysin. Hän on luonteeltaan todella suojelevainen ja asettaa ehkä liian usein muiden edun omansa edelle. Vaikka hänellä menisi huonosti, niin hän on aina valmis auttamaan heikoimman hetkensä kohdannutta ihmistä. Se kertoo hänestä jo todella paljon.

Ja minä luen hänen parhaaksi puoleksi lopulta sen impulsiivisuuden, joka aiheutti vaikeuksia parisuhteeseemme. Hän sanoo suoraan eikä jää hautomaan asioita. Todella kehno yhdistelmä yhdessä kompleksisen traumaperäisen stressihäiriön ja alkoholin kanssa, mutta kuitenkin loppujen lopuksi hyve. En voi väittää, että parisuhteemme aikana tai sen jälkeen minulle olisi jäänyt epäselväksi, että mikä hänen mieltään vaivasi tai on vaivannut. Siitä olen oikeastaan todella kiitollinen hänelle.

Lopuksi: Voisin kirjoittaa yksityiskohtaisesti niistä hetkistä, joita olemme viettäneet yhdessä viimeisen viikon aikana. Sitä en kuitenkaan tee, sillä ne ovat varattu vain minulle itselleni ja hänelle. Sen voin kertoa, että nuo hetket ovat luoneet uusia muistoja ja ne ovat olleet täynnä sovittelua, sovintoa ja anteeksiantoa. Elämä on liian lyhyt vihaamiseen ja katkeruuden kantamiseen. On parempi rakastaa ja olla rakastettu, vaikkei yhteistä elämää enää olisikaan. Olla ystävä, eikä vihamies.

Erehtyväinen ja epätäydellinen, siis ihminen

49138141726_546d1feb3a_b

Käsittämätön viikko takana, sillä se oli täynnä tietoisten päätösten pyörtämisiä. Ensimmäinen päätöksen pyörtäminen oli se, että päätin kuitenkin antaa anteeksipyytämiselle ja -antamiselle mahdollisuuden, liittyen edelliseen parisuhteeseeni. Ja toinen päätöksen pyörtäminen liittyi siihen, että olin päättänyt lakata tapailun pari kuukautta tuntemani naisen kanssa. Kun ilmeni, että hän halusi tietää syyt päätökselleni, niin se käynnisti dialogin. Dialogin, joka sai pyörtämään päätökseni lopettaa tapailu. Molemmissa tapauksissa oli taustalla tietoinen päätös, mutta niiden päätösten vastainen toiminta liittyi täysin intuitioni kuuntelemiseen. Ja se oli vapauttavaa.

Kuinka mahtava tunne se onkaan, kun saa rakastaa ja saa vastakaikua sille.

Jos sanoin pitäisi kuvata sisälläni ollutta tunnetta ennen päätösten pyörtämistä, niin käyttäisin siinä kuvana solmua. Solmu, joka ahdisti sisälläni, kiristyen jatkuvasti tiukemmalle. Tietoinen päätöksenteko perustui sille olettamukselle, että tunnen itseni. Ehkä se ei olekaan niin, vaan en tunne todellista itseäni kovinkaan hyvin. Nyt kun annoin perstuntumalleni vallan, niin sitä solmua ei enää ole ja pysyn tyynenä. En ole kireä, vaan hyvin rentoutunut. Minulla on kyllä epäilykseni olemassa, mutta en juurikaan jännitä tulevaa.

Ehkä meidän pitäisi kuunnella enemmän alitajuisia viestejämme, sitä mitä intuitioksi väitetään. Ja elää vähän vähemmän järkeilyn viemänä, tietoisen minämme. Käyttäisimme sitä mieluummin silloin kun sille on oikeaa tilausta olemassa, eikä pyrkiä järkeistämään kaikkea. Talouden hoito, pitkäjänteisten suunnitelmien teko ja järjestyksen tuominen kaaokseen on syytä jättää järjen hoidettavaksi. Tunne-elämä ja siihen sidoksissa olevat asiat olisi hyvä antaa intuitiomme vastuulle. Sillä ehkä silloin voimme olla onnellisia ja yllättyä kenties siitä, miten pienistä asioista voikaan tulla onnelliseksi.

Tämä todistaa myös sen, että en voi olla koskaan täysin oikeassa mielipiteideni suhteen. Vaikka kuinka haluaisin. Olenhan kuitenkin vain ihminen ja sitä myöten erehtyväinen olento. Teen ratkaisuja havaintojen mukaan, mutta havainnointikykyni ei yllä toisen ihmisen pään sisään. Jos toinen ei kerro päätöksiini vaikuttavista asioista minulle, niin reagointini erilaisiin tilanteisiin voi olla vääränlaista. Tietoiset ja tiedostamattomat päätökset mukaan lukien.

Me elämme joka päivä ja kuolemme vain kerran.

Kuluneella viikolla olen kaivannut ja muistellut myös sitä suurinta tunnetta elämässä eli rakkautta. Tai sellaiseksi minä sen ainakin koen, suurimmaksi huumeeksi mitä elämä voi tarjota. Olen muistellut miltä se tuntuu, se että heittäytyy sen vietäväksi. Kuinka mahtava tunne se onkaan, kun saa rakastaa ja saa vastakaikua sille. Sillä on kyky sokaista niin, että vähät välittää toisen ihmisen niin sanotuista puutteista. Tai eivät ne oikeastaan puutteita ole, sillä kukaan ihminen ei voi olla täydellinen.

Huomasin myös, miten kytköksissä rakkaus on vihaan. Luin artikkelin, jossa mainittiin rakastumisen ja vihaamisen taustalla vaikuttavan dopamiinin kytköksen näihin tunteisiin. On aivan toisenlaista vihata sellaista ihmistä, jota on rakastanut palavasti aikaisemmin kuin vihata sellaista ihmistä, joka on vain ollut pelkästään vittumainen sinua kohtaan. Ensimmäiseksi mainittu vihan tunne voi olla katkeroittavaa ja todella voimakasta. Siksi sille ei tulisi omistaa liian montaa hetkeä, vaan yrittää ymmärtää omia tunteitaan ja sitä toista ihmistä.

Me elämme joka päivä ja kuolemme vain kerran. Se on lainaus yhdestä englanninkielisestä meemistä, jossa Jaska Jokunen keskustelee Ressun kanssa tähtitaivaan alla. Emme siis elä vain kerran, niin kuin siinä yhdessä todella tönkössä sananparressa sanotaan. Muistetaan elää ihan joka ikinen päivä, jookos?

Virheitä, rakkautta ja mahdollinen kirja tulevaisuudessa.

13946996941_7a70048a5e_b
Lähde: Flickr.com

Taisin tehdä eilen virheen. Tai oikeastaan montakin virhettä. Tarkemmin ajateltuna olen ehkä tehnyt omasta puolestani monia virheitä tämän kuluneen viikon aikana, kaikkien liittyessä rakkauteen. Kuten olen aiemmin kertonut teille, hyvät lukijat, niin olen lähestynyt kirjeitse naiseen, johon olen rakastunut lyhyen ajan kuluessa. Olemme tunteneet päälle parin vuoden ajan ja kävimme hiljattain elokuvissa yhdessä. Kun olin lähettänyt hänelle ensimmäisen kirjeen, niin hän kyllä kertoi viestillä, että arvasi jotain sen kaltaista minulta. Siis tunteiden osalta, ei tekojen.

Hän aloittaa vuoden alusta kalenterivuoden kestävän koulun eikä hän halua sen takia aloittaa mitään suhteita. Olen siinä hänen kanssaan samaa mieltä, sillä opiskelu on helpompaa ilman mitään ylimääräisiä säätöjä. Lisäksi koulusta valmistumisen jälkeen työt voivat viedä oikeastaan mihin tahansa, joten yhdessä oleminen vaatisi toiselta suuria uhrauksia oman työnsä ja vapaa-aikansa suhteen. Itse olen siinä tilanteessa, että olen luonut itselleni uutta elämää tänne Kotkan suunnalle ja kykenisin muuttamaan vasta kun olen tervehtynyt riittävästi. Toisaalta olen kyllä sellaista tyyppiä, joka tarvitsee paljon omaa tilaa ja yhteen muuttaminen saattaisi olla silloin suuri virhe.

Vaikken kaipaa tällä hetkellä mitään vakavaa parisuhdetta, niin kaipaan kyllä ihmistä rinnalleni, jolle voisi jakaa omia ilojaan ja surujaan. Voisi painaa päänsä toisen syliin ja antaa hänen silittää hiuksiani. Olisi joku joka rakastaisi minua tällaisena kuin olen, vaikka olenkin välillä todella hankala ja suuttuessani todella ikävä ihminen. Toivon todella muuttuvani niiltä osin, jotka ovat aiheuttaneet henkistä kärsimystä partnerilleni parisuhteessamme aiemmin, jotta kykenisin olemaan oikeasti toisen huomioon ottava ja rakastettava mies.

Eräs suurimmista syistä, jotka laukaisivat uudelleen masennukseni, oli juuri epäonnistuminen parisuhteessa. Olin täysin maahan lyöty, kun tajusin, ettei mikään muutokseni voisi pelastaa parisuhdetta avopuolisoni kanssa. Olin ollut vuosia turhan melankolinen, enkä osannut nauttia hyvistä hetkistä. Syytin entistä avopuolisoani tiukkapipoisuudesta ja turhasta tarkkuudesta joidenkin asioiden suhteen, mutta eivät ne olleet oikeita syitä. Jos olisin itse muuttanut suhtautumistani ja ottanut oikeasti vastuuta parisuhteessamme, niin olisimme todennäköisesti edelleen yhdessä. Kun en näin tehnyt ja toiminut, niin rakas puolisoni alkoi kokemaan minut taakkana ja alkoi ahdistua läsnäolostani. Olin lapsi, iso sellainen ja aikuisena miehenä osasin olla todella ikävä riesa hänelle.

Ehkä oli hyvä, että jouduin kohtaamaan tämän epäonnistumisen samaan aikaan masennukseni kanssa. Sitä tajusi todella selkeästi, että muutos pitää oikeasti saada aikaan henkiseltä tasolta alkaen. Tahdon muuttaa ajattelumallejani positiivisempaan ja optimistisempaan suuntaan, kokea itseni hyväksi jossain. Olen tähän asti vain teeskennellyt etevää, vaikka sisältäni kumpuaa suuri epävarmuus kaikkeen liittyen. En ole suostunut kuuntelemaan ulkopuolisten hyvää palautetta minusta, vaan olen aina pyrkinyt löytämään virheitä itsestäni. Niitä olen aina löytänyt ja masentunut siitä, että en pysty vaikuttamaan niihin millään tavalla. Luulen, että lapsuudellani on tähän suuri vaikutus. Lapsena sain tehdä vain niitä asioita, joita osasin, mutta mitään uutta ei päässyt kokeilemaan ennen kuin vanhempani olivat todella varmoja osaamisestani. Minusta kasvoi passiivinen nuori mies, joka oli epävarma kaikessa. En ryhtynyt koskaan toimeen, en toiminut proaktiivisesti, sillä pelkäsin rikkovani tai satuttavani muita osaamattomuudellani.

Huomasin tässä yhtensä iltana, että olen kirjoittanut blogiini jo liki 50 postausta. Jos parannun riittävän hyvin, niin aion kirjoittaa kirjan ja perustaa sen tiedot tähän blogiin. En aio ryhtyä kirjailijaksi rahan takia, vaan toivon samassa asemassa rypevien vertaisteni löytävän tuosta kirjasta avun itselleen muiden hoitokeinojen lisäksi. Olen jo päättänyt tuon kirjan otsikon ja se on: ”Ylös pimeyden kaivosta; Miten istua tuon kaivon reunalla ja katsoa sen syvyyksiin.”