Isyydestä, vanhemmuudesta ja lapsen oppimisesta

Pyöräilyn opettaminen on ikkuna siihen, miten aikuinen suhtautuu uuden opetteluun. Ei ole sellaista fyysisesti tervettä lasta, joka ei oppisi pyöräilemään.

En tiedä mitään isyydestä. En tiedä miltä tuntuu, kun nainen kertoo odottavansa lastani tai tiedä naisen raskausaikaan liittyviä mielialan vaihteluita. En tiedä miltä se odotus tuntuu, enkä tiedä miltä tuntuu olla tukena synnytyksen hetkellä. En edes tiedä miltä tuntuu pidellä vastasyntynyttä sylissä, sillä sitä en ole koskaan päässyt kokemaan. En tiedä isyydestä tuon taivaallista, mutta tiedän mitä on olla vanhempi. Niitä hetkiä minulla on ollut ja sitä sivuavia kokemuksia.

..kiteytin vanhemmuuden kaksi tärkeintä tehtävää hänelle: Tunteiden käsittely ja asennoituminen uuden oppimiseen.

Tiedän miltä tuntuu, kun saa elää sen hetken, jolloin lapsi oppii jotain uutta. Tiedän, minkälaista on elää tuo hetki yhdessä lapsen kanssa. Tiedän, millaista on elää tunnekuohujen kanssa painivan lapsen kanssa ja tiedän myös sen hetken, kun lapsi oppii vihdoin säätelemään kaikkein vahvimpia tunnekuohujaan. Tiedän miten pieniä nuo kehitysaskeleet ovat pienen ihmisen osalta, mutta olen saanut todistaa niiden olevan pieniä myös aikuisilla. Joskus aikuisten osalta ne askeleet ovat niin pieniä, että tuntuu sen kehityksen olevan täysin olematonta.

Pelko on hyödyllinen tunnetila, sillä se suojelee meitä. Liiallinen pelko taas johtaa tunnekuohuun, joka vie meiltä keskittymiskyvyn.

Parin viime päivän aikana kotikerrostaloni takapihalla on harjoiteltu polkupyörällä ajoa. Olen katsellut kuinka isä opettaa pojallensa sitä, miten pyörällä pitää ajaa. On säädetty satulan korkeutta, on analysoitu mikä on mennyt pieleen ja on käyty kiihkeitä keskusteluita siitä, että mikä siinä oppimisessa oikein tökkii. Poika puhuu siitä mikä pelottaa eniten ja isä yrittää korjata niitä ongelmia. Oppiminen on tuskaista, sillä ne ongelmat eivät liity millään tavalla itse pyörään tai suoritustapaan. Ongelmaa ei itse asiassa ole olemassa, jos vain suostuu katsomaan kokonaisuutta riittävän etäältä.

Eilen ilta-auringossa istuskellessani ja nauttiessani äiti luonnon tarjoamasta hyvästä säästä kutsuin tuon isän luokseni. Pyöräilyn opetteluun liittyvän keskustelun lopuksi kiteytin vanhemmuuden kaksi tärkeintä tehtävää hänelle: Tunteiden käsittely ja asennoituminen uuden oppimiseen. Pelko on hyödyllinen tunnetila, sillä se suojelee meitä. Liiallinen pelko taas johtaa tunnekuohuun, joka vie meiltä keskittymiskyvyn. Tuon isän poika pelkää hirvittävästi kaatumista ja kaiken lisäksi hän kokee, ettei opi mitään. ”Mieti, että ei me aikuisetkaan opita kovin tehokkaasti, jos vituttaa”, sanoin hänelle. ”Sitten pitää hämätä. Unohtaa kokonaan se, että mennään opettelemaan pyöräilyä. Mieluummin niin, että ’mennäänpä jäätelölle ja sinä otat pyörän mukaan. Perillä saat valita juuri sitä mitä haluat ja miten ison tahansa.’ Pyörä on mukana, mutta sillä ei ole väliä miten sen kuljettaa.” Tuon keskustelun lopuksi, joka lopulta polveili myös tavanomaisiin aiheisiin, kannustin häntä. Hän neuvoo poikaansa hyvin, näkee pienet asiat kokonaisuudesta ja osaa kyllä neuvoa. Hän vain tarvitsi hieman eväitä oppimistapahtuman kehittämiseen.

Vaikka kirjoitan lapsista, aikuisista ja siitä, miten oppimista pitäisi lähestyä, niin aina löytyy joku asian paremmin hallitseva. Aina on joku, joka tietää paremmin. Ajatukset isyydestä nousivat pintaan edellisessä ja aika myrskyisessä suhteessa, joka on nyt haudattu toistaiseksi. Nyt olen jälleen häivyttänyt ajatukset itsestäni mahdollisena isänä, mutta ajatukset vanhemmuudesta eivät ole hävinneet. Vanhemmuus minulle kun ei liity millään tavalla suvun jatkamiseen, vaan kollektiiviseen kasvattamiseen. Siihen, että autetaan kasvavia yksilöitä kehittymään ja joista kasvaa lopulta yhteisömme täysivaltaisia jäseniä. Nuo kaksi viimeistä lausetta tulisikin iskostaa osaksi omaa identiteettiämme, jolloin maailma saattaisi olla hieman parempi paikka elää.

Minuun syvästi vaikuttaneet roolimallit

Maanantain retrospektiivin kohteeksi on hyvä ottaa roolimallit. Erityisesti ne, jotka ovat vaikuttaneet minun kehitykseeni lapsuudesta aikuisuuteen ja aina näihin päiviin saakka. Kun puhutaan rooleista, niin minulle ne näyttäytyvät toisistaan erottuvina käyttäytymismalleina erilaisissa tilanteissa. Käynkin tässä erilaiset roolini läpi ja nostan esille niihin eniten vaikuttaneet persoonat.

Kasvattajan rooli. Siis se, joka aktivoituu lasten ja yläkouluikäisten nuorten parissa. Tulevaisuuden aikuisen parissa aikaa vietettäessä on selviö, ettei pieni ihminen ymmärrä vielä tätä maailmaa niin riittävästi, jotta kykenisi selviytymään sen asettamista haasteista itsenäisesti. Silloin tarvitaan kokeneen aikuisen läsnäoloa, joka näkee uteliaana uudet asiat eräänlaisina haasteina ja näyttää, että muutokseen pystyy aina mukautumaan. Tällainen aikuinen myös näyttää toteen käytännössä sen, millainen vaikutus on aidolla läsnäololla, toisen kunnioittavalla kohtelemisella ja rehdillä asenteella. Virheitä ei voi välttää, mutta niistä ei tarvitse lannistua. Sitä paitsi ilman virheitä ei voi oikein oppia mitään uutta ja virheiden tekemiseen liittyvä häpeän tunne tuleekin ymmärtää asiana, joka tulee ympäristöstä eikä sisimmästämme. Torsti-setäni, lapsuuden partiojohtajani Jouni ja edesmennyt Kalle-enoni ovat vaikuttaneet suuresti tähän rooliini. Nämä kaikki kolme miestä ovat olleet aina esikuviani kasvatukseen liittyen ja voin vain ihannoida miten tyynesti he kykenivät aina suhtautumaan lapsen elämään liittyviin vaikeuksiin ja haasteisiin, ikinä hermojaan menettämättä. Kyllä, aikuisten osalta he saattoivat jopa raivostua, mutta lapsien kohdalla en ikinä päässyt todistamaan mitään vastaavaa.

Kouluttajan roolin olen omaksunut vasta aikuisiällä, ja tuon roolin kehitys alkoikin vasta varusmiespalveluksen aikana. Vaikutteita olen saanut siihen kuitenkin myös lapsuudesta ja nuoruudesta, jossa kaikki uusia asioita minulle opettaneet aikuiset ovat toimineet minulle roolimalleina. 4H-kerhon Kirsi oli äärimmäisen mahtava kouluttajatyyppi erilaisissa käsitöissä. Hän näki heti yhdellä silmäyksellä missä kohtaa meni vikaan ja hän näytti kernaasti, miten sellaisia virheitä pystyi välttämään, näyttäen oikeat suoritukset aina käytännössä ja rauhallisesti ohjaten minun omaa tekemistäni. Kouluttajaksi kasvamisessa minua ovat auttaneet lukuisat ammattisotilaat, asiantuntijaopettajat ja koulutettavat itse. Kyllä, suurin vaikutus on ollut sillä, että olen aina kysynyt minulta koulutusta saaneilta palautetta. Vain he ovat kyenneet vastaamaan siihen kysymykseen, että kykeninkö jakamaan tietoni ja taitoni kulloisessakin aiheessa tehokkaasti ja ymmärrettävästi käytettävissä olevaan aikaan suhteutettuna.

Miehen rooli. Tämä on varmasti se rooli, joka on kaikkein häilyvin ja jonka osalta olen kohdannut mitä erilaisempia roolimalleja, niin hyviä kuin huonoja. Suuri on ollut isäni vaikutuksella tuohon rooliin kasvamisessa ja tärkeimpänä eväänä hän onkin antanut minulle suoran selkärangan kasvattamisen. Hän on näyttänyt minulle, kuinka kantaa vastuu omista virheistä, milloin taas täytyy pitää puoliaan ärhäkkäästi ja milloin on taas soveliaampaa pysyä hissukseen. Itsensä verinen puolustaminen voi nimittäin johtaa jopa huonompaan lopputulokseen kuin vaikeneminen. Tärkeintä on ollut kuitenkin se, että pysyy itselleen rehellisenä ja tunnistaa omat vahvuutensa sekä heikkoutensa. On hetkiä, jolloin on parempi pitää omat kädet taskuissa ja antaa osaavampien näyttää esimerkkiä, ollen kuitenkin aina valmiina ojentamaan kätensä avuksi. Olen myös oppinut häneltä ja muilta tuon aikakauden miehiltä sen, että puheet ovat puheita, kunnes ne todistetaan toiminnan kautta. Tuossa on ehkä suurin syy sille, että en oikein pidä pohjanmaalaisia kovinkaan suuressa arvossa mitä puheisiin tulee. Heillä kun niitä puheita riittää ja hyvin väritettyjä sellaisia.

Kumppanin roolissa kuvastuu parhaiten oma ja aito minäni, mutta siihenkin olen saanut vaikutteita. Näitä ovat jo aiemmin mainittu Torsti-setäni sekä toinen veljistäni, keskimmäinen meistä kolmesta. On kuitenkin huomionarvoista nostaa esille se tosiseikka siitä, että heidän kumppaninsa ovat maailman rauhallisimpia ja sovinnollisimpia ihmisiä. Eivät mitään alistujia, vaan päinvastoin lempeyteen nojaavia ohjaajia. Torstin jo edesmennyt vaimo oli äärimmäisen huumorintajuinen ja positiivinen persoona ihan loppuun saakka, joten tuo persoona on varmasti tuonut sedästäni esiin hänen parhaimmat puolensa kumppanina. Samaa voi sanoa veljestäni, sillä hänen vaimonsa on kuin nuorempi versio setäni edesmenneestä aisaparista. Tuon havainnon myötä voin todeta, että saadakseen esille toisesta parhaan on myös itse annettava parhaat puolensa toisen saataville.

Roolit ovat aina ennen kaikkea käyttäytymismalleja, jotka kehittyvät niin tietoisen kuin tiedostamattoman toiminnan kautta. Ne määräävät sen, miten reagoimme erilaisiin tilanteisiin, samalla suojellen ydinminäämme eräänlaisena suojamuurina. Ei välttämättä järkkymättömänä suojamuurina, vaan suodattimena. Sellaisena, jonka avulla voimme poimia tärkeimmät ydinminäämme muokkaavat yksityiskohdat kulloisestakin kokemuksesta ja joka toimii myös ulospäin: Emme välttämättä halua sotkea ydinminäämme tai erilaisia roolejamme niille kuulumattomiin tilanteisiin.

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Hitler Jugend: Oppi pahalta hyvän toteuttamiseen

Lähde: Flickr.com

Aamuyön tunteina, jolloin ei oikein saa untakaan enää, on hyvä tutkiskella omaa tunnemaisemaansa ja sitä, mikä on itselle kaikkein arvokkainta. Siihen ryhtymällä selviää itselle kaikkein parhaiten se mikä saa miehen nousemaan sängystä ennen lintujen laulua ja avaamaan sydämensä haavoittumiselle, jota me ihmiset usein niin kovin pelkäämme. Jos emme siihen aina silloin tällöin haluaisi altistua, niin mitä mieltä elämisessä sitten oikein olisi?

Tästä ei ole kovinkaan kauaa, kun vannoin käsi sydämellä, etten antaisi tunteideni viedä. Enkä ole niin tehnytkään. Eilen tosin tapahtui sellaista, jonka jälkeen olen miettinyt valani todellista mielekkyyttä ja se sai minut nousemaan sängystä sen sijaan, että olisin jatkanut uniani. Näin eilen millaista hyvää oloa sain aiheutettua aikuiselle naiselle ja tämän lapselle olemalla aivan oma itseni. Vielä loppukesästä oli se tilanne, että olemalla oma itseni ärsytin niin kovasti läheistäni, että riidat riistäytyivät hyvin pahoiksi yhteenotoiksi. Ajattelin usein, että minussa on oltava jonkinlainen valuvika, ajattelin minussa asustavan jonkinlaisen pahuuden.

Ja asuu minussa paha, mutta sen vastapainona sisälläni on suuri hyvä. Se hyvä kykenee näyttäytymään lapsille ja heille se uskaltautuu avaamaan tämän miehen sydämen. Eivät lapset ole luonnostaan pahoja, vaan me aikuiset opetamme heille luontaisen itsekkyytemme erilaisia toteuttamiskeinoja. Lapset eivät halua satuttaa toisia tahallisesti, mutta heiltä uupuu hyviksi todetut vuorovaikutuskeinot ja siinä meidän aikuisten täytyy olla vastuullisia kasvattajia, aivan joka ikisen. Ilman meidän hellää ja ymmärtäväistä johdatusta oikeille urille teemme jälkipolvillemme karhunpalveluksen, jos ajattelemme lasten itseohjautuvuuteen.

Ja paras keino omasta mielestäni tällaisen hyvin vaativan tehtävän suorittamiseen on huumori ja hauskanpito. Sen ohessa lapsi on nimittäin hyvin altis vaikutukselle. Jos tutkii ääriliikkeiden toimintatapoja, niin leikin varjolla on aina syötetty lapsille kangistuneita ja vaarallisia ajatusmalleja. Miksi emme siis käyttäisi sitä johonkin hyvään? Niinkin raadolliselta liikkeeltä kuin Hitler Jugend voisimme oppia paljon toimintatapoja hyvästä pahan sijaan. Tiedän, että tuon julman ja tunnekylmän diktaattorin nimen yhdistäminen hyvään on järjettömän suuri tabu, mutta hänen johtama järjestelmällinen murhakoneisto oli ja on edelleen kaikilla mittapuilla historiamme paras propagandakone, joka vaikutti miljoonien ihmisten mielipiteisiin ennen sotatoimia. Se oli niin tehokas, että se vaikutti myös mielipiteisiin myös Saksan ulkopuolella.

Ja propagandaa tarvittaisiin seuraavan aatteen edistämiseen: Elinikäinen oppiminen, toisten ihmisten arvostaminen yksilöinä ja harmoninen vuorovaikutus ympäristömme kanssa. Kuten ehkä huomaat, niin nuo eivät ole osa mitään aatetta, vaan arvoja. Noita arvoja noudattamalla meillä kaikilla olisi paljon parempi olla, täysin riippumatta taustoistamme ja motiiveistamme. Nuo arvot eivät esimerkiksi poista erimielisyyksiä, mutta edesauttavat erimielisyyksien ja väärinymmärryksien selvittämistä. Nuo arvot eivät poista epäoikeudenmukaisuutta tai eriarvoisuutta, mutta auttavat meitä selättämään nuo ongelmat jonain päivänä. Me tällä hetkellä huolta näistä asioista kantavat emme ehkä kykene ratkaisemaan noita ongelmia, mutta meidän positiivisen vuorovaikutuksemme hedelmänä voi kasvaa se sukupolvi, joka ratkaisee nuo ongelmat ajallaan.

Kehotankin miettimään näitä asioita seuraavan kerran, kun kohtaat keskenkasvuisen. Mitä aiot hänelle sanoa? Mitä jos hän esittää kysymyksen? Millaisen kuvan aiot hänelle antaa ihmisyydestä? Tai siitä, miten toiset tulisi ottaa huomioon? Haluatko tartuttaa heihin vihaa vai rakkautta? Myötätuntoa vai etääntymistä? Loogista päättelyä vai kritiikitöntä matkimista?

Niin, melkoisen syvällistä tekstiä mieheltä, joka sattui vain muistelemaan eilispäivän tapahtumia ja uskaltautui jälleen avaamaan sydämensä myötätunnolle ja rakkaudelle. Miten sinä aiot aloittaa tämän tai seuraavan päivän?