Kirje erosta ja periksi antamisesta.

Tämä on se kirje, jota en koskaan kirjoittanut tai lähettänyt entiselle avopuolisolleni. Näin, koin ja tajusin tänään kuitenkin monia asioita, jotka saivat minut muuttamaan juuri mieleni kirjoittaakseni sen tähän blogiini. Ehkä silloin minulla on myös mahdollisuus paljastaa jotain myös itsestäni, jota en ole aikaisemmin näissä kirjoituksissani kertonut julkisesti.

Ensin muutamia faktoja minusta itsestäni: Petin sinua monia kertoja, mutta en naisen kanssa. Petin odotuksesi ja toiveesi aivan liian usein, en edennyt elämässäni millään tavalla eteenpäin. Olin masentunut ja ahdistunut, mutta vasta jälkeenpäin huomasin virheeni ja puutteeni.

Olin aina rinnallasi ja tukenasi, jopa kaikkein vaikeimpina hetkinä. En jättänyt sinua yksin pulaan, vaan seisoin hievahtamatta vierelläsi. Lohdutin sinua, kun tarvitsit sitä, otin sinut syliini aina lohduttaakseni sinua. Rakastin sinua niistä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, en edes kuvitellut toista vaihtoehtoa tai tapaa elää.

Tuin sinua omasta paikalleen jämähtämisestäni huolimatta urallasi ja elämässäsi, yritin antaa parhaimmat neuvoni ensin sinulle ja löytää ratkaisuja kohtaamiisi ongelmiin. Tein hyvin paljon silkasta välittämisestä ja vastuuntunnosta. Rakastin sinua niin paljon, että en koskaan kyseenalaistanut tätä tukeani sinulle.

Ihastuin aina silloin tällöin, mutta muistin aina sinut ja rakkauteni sinua kohtaan. Kukaan kohtaamani nainen ei olisi voinut milloinkaan korvata sinua, kukaan ei olisi voinut täyttää sitä aukkoa sydämessäni mikä sinun menettäminen olisi siihen aiheuttanut. Olin siksi ahdistunut hyvin usein, kun huomasin suhteemme reistailevan ja olevan aina jonkinlaisessa kriisissä. Ja kun katselee vastoinkäymisten syitä, niin löydän vain pieniä asioita, jotka olisi voinut korjata pelkällä asennemuutoksella. Me molemmat olisimme kyenneet siihen.

Sitten faktoja meistä: Päätimme kuitenkin erota lopulta. Vasta myöhemmin ymmärsin, sillä kerroithan siitä, että rakkautesi vain loppui lopulta minua kohtaan. Olit alkanut pohtia eroa jo vuosia sitten, joten en ihmettele miksen pystynyt kääntämään suhteemme kulkua missään vaiheessa. Olit päättänyt erota, päästää minusta irti aikaisessa vaiheessa ja yritin tehdä muutoksia omalta osaltani täysin turhaan.

Yritin saada sinut takaisin, kirjoitin niin paljon kirjeitä sinulle. Osa kirjeistä syntyi kiukunpuuskasta, jolloin nuo kirjeet satuttivat sinua paljon. Kirjoitin myös paljon omista tunteistani ja odotuksistani, joihin et koskaan kyennyt vastaamaan.

Ja kun en antanut periksi, niin paljastit jo löytäneesi uuden miehen. Että olit ihastunut häneen. Mitä enemmän paljastit hänestä minulle, niin sitä enemmän tajusin tuon miehen olevan täysi vastakohtani. En ymmärrä mikä siinä miehessä vetoaa ylipäätään yhtään kehenkään, sillä tuo mies toimii niin sovinistimaisesti kuin vain pystyy. Hän ei välitä sinusta pätkääkään, mutta silti pysyt hänessä kiinni. Olen sanonut siitä sinulle kymmeniä kertoja, että kaikki se mitä et olisi hyväksynyt koskaan minulta menee täysin ohi seulasi hänen osaltaan. Aivan kuin haluaisit tulla petetyksi, huijatuksi ja jätetyksi. Kerjäät verta nenästäsi tieten tahtoen.

Kun ajattelin näitä asioita tänään hyvin pitkään, niin ymmärsin jotain perustavaa itsestäni. En kelpaa kenellekään tällaisena kuin olen. Minulla on puutteita, mutta olen sentään ihminen. Kukaan ei halua olla kanssani, mutta kuin pakosta ja kukaan ei kykene ihastumaan minuun minun rujon ulkokuoreni takia. Aina kun olen ilmaissut tunteeni jollekin minulle tärkeälle ihmiselle, niin olen kohdannut hyljeksintää ja minun sanojeni on sanottu aiheuttavan ahdistusta.

Jos en kerran kelpaa tällaisena ja sanani aiheuttavat aina vain pelkkää tuskaa ja ahdistuksen tunnetta, niin mitä järkeä minulla on ylipäätään yrittää? Olen jo nyt muuttunut muuksi kuin oikeasti olen, ajattelen asioista hyvin eri tavalla kuin aikaisemmin. Mutta silti en löydä tästä maailmasta ketään, joka välittäisi minusta tällaisena. Sinäkään en välitä enää niistä hyvistä puolistani, joita minulla on. Olet kasvanut sokeaksi niille.

Kun minulla ei ole enää tarkoitusta tai merkitystä kenellekään tässä maailmassa, niin olen päättänyt viedä aloittamani asiat päätökseen. Sellaiset asiat, jotka eivät ilman minun panostani etenisi. Kun olen saanut työni päätökseen, niin annan itselleni luvan levätä ja irtaantua tästä maailmasta. Haluaisin niin kovasti tavata tuolla jossain jälleen ne menettämäni ihmiset, joiden tiesin välittäneen minusta. Haluaisin niin kovasti halata nuorena menettämääni tyttöystävää, joka menehtyi 13-vuotta sitten. Haluaisin niin kovasti pitää hauskaa koulukaverini kanssa, joka vaipui ikuiseen uneen muutama vuosi sitten. Kun ajattelen kaikkea tuota, niin muistan edesmenneen isoisäni sanat: ”Onkohan Jumala unohtanut minut tänne?”

20281750783_5e2a3d03f1_c
Lähde: Flickr.com

Kyyneleet vierivät kasvoillani näitä sanoja kirjoittaessani. Tuntuu niin pahalta olla yksin, ilman ketään jota voisi rakastaa ja johon voisi oikeasti luottaa. Olen vielä kohtalaisen nuori, enkä haluaisi kuolla. Siitä huolimatta minulla ei ole juuri mitään enää jäljellä täällä, jonka vuoksi sydämeni pitäisi pumpata kehooni elinvoimaa. En toivo myöskään kuolemaa, mutta haluaisin vain vaipua uneen, josta ei tarvitsisi enää herätä. Toivoisi, että tuska hellittäisi ja saisin ikuisen rauhan. Kummallista, mutta kuolema ei ole koskaan tuntunut näin lohduttavalta ajatukselta.