Kirjoittamisesta, tinderöinnistä ja eksästäni.

Viimeisimmät blogikirjoitukseni ovat olleet turhan synkkiä, vaikkakin ne kuvaavat aika hyvin näitä kokemiani mielialan vaihteluita. Toisaalta kyetäkseen muuttumaan ajatusmalleiltaan, on tällaiset ailahtelut vain hyväksyttävä. Onneksi en joudu olemaan jokaista päivää täysin yksin, vaan saan tarvittaessa seuraa heikoimpina hetkinä.

Näin päivinä on ollut todella haastavaa saada mitään aikaan. Kotiin on helppo jumittua, mutta ulos päästyään on taas helppo ajelehtia vähän liiankin kauas. Sitä saa mieleensä ihan hulluja päähänpistoja, joita ei ehkä tulisi toteutettua sisätiloissa ollessa. Ei mitään täysin päätöntä, mutta kuitenkin voimia vievää toimintaa.

Tutustuin eilen Tinderin kautta itseäni kymmenen vuotta nuorempaan naiseen, jonka kanssa tuli juteltua pitkän aikaa. Hän oli hyvin avoin omasta rankasta menneisyydestään, mutta hetken keskustelun jälkeen hän vakuuttui tyystin siitä, että ei hän ole ainoa jolla on sellainen tausta. On oikeastaan melko hämmentävää, että omalle kohdalle osuu aina näitä ihmisiä, joita elämä on kovalla kädellä kohdellut. Toivottavasti pääsen tapaamaan tuota nuorta naista, että voisin muodostaa käsityksen hänestä ja siitä, että tulisimmeko juttuun myös kasvotusten. Ainakin hän pitää hymystäni, jonka hän mainitsi jo aikaisessa vaiheessa.

Sain eilen myöhään myös kaivettua anteeksiannon naiselta, johon olen ollut viime aikoina rakastunut. Sain myös selville sen, että rakkauskirjeissäni käyttämäni hempeät ilmaisut hänestä eivät oikein uponneet häneen. Hän kertoi olevansa ”allerginen niille ilmaisuille” hänestä, joten pyysin tietämättömyyttäni anteeksi ja olisin välttänyt turhia hempeilyjä, jos vain olisin tiennyt niistä.

Olen kirjoittanut tähän blogiin tähän mennessä 10 000 – 25 000 sanaa ja täytyy sanoa, että tämä on kyllä paras saavutus mitä tulee kirjoittamiseen. Se on vielä vähäistä, mikäli miettii keskimääräisen romaanin sanamäärää, joka vaihtelee 75 000 sanasta päälle 100 000 sanaan. Mutta näillä kirjoitusmäärillä pääsisin jo aika pitkälle novellia kirjoittaessa. Kirjoittaminen on ollut tähän mennessä luonnollista ja helppoa, sitä tulee kirjoitettua hyvin helposti vähintään 200 sanan pituisia ja 500 sanan pituisetkin kirjoitukset syntyvät yleensä suuremmitta kivuitta.

Niin, tapahtui eilen merkittäväkin asia. Alakuloisimmillaan ollessani entinen avopuolisoni tuli luokseni kielloistani huolimatta ja hän teki minulle ruokaa. Kävimme tosin ensin kävelemässä, jonka aikana kerroin hänelle olostani, tunteistani ja ajatuksistani. Hän rohkaisi minua ja jututti minua. Kun tulimme asunnolleni, hän ryhtyi valmistamaan ruokaa ja minä siivoamaan paikkoja, että mahtuisimme syömään pöydän ääressä. Keskustelimme avoimesti, joka tuntui todella mahtavalta. Jouduin myös lohduttamaan häntä, sillä hänellä on ollut vaikeaa eräiden ihmissuhdekuvioiden takia. Tunsin olevani taas tärkeä edes jollekin ihmiselle täällä maailmassa ja sainkin takaisin osan elämänhalustani.

470367854_a7e9ca1d71_z
Lähde: Flickr.com

Haluaisin kertoa hänelle, että hän ei välttämättä ole korvaamaton työssään, mutta minulle hän on todistanut korvaamattomuutensa. Ilman hänen apuaan ja välittämistään en olisi enää tätä kirjoittamassa. Hän rakastaa minua, vaikkakaan ei enää avopuolisona, mutta sillä on minulle suuri merkitys. On helpottavaa tietää, että täältä löytyy edes yksi ihminen joka rakastaa ja välittää minusta. Eli hän on ja tekee sitä, mitä en mielessäni tunne. Ja rakastan häntä takaisin. Täysin samalla tavalla kuin ennenkin, mutta yhteen palaamisesta jo tyystin luopuneena. Eihän se väärin ole, eihän?

Virheitä, rakkautta ja mahdollinen kirja tulevaisuudessa.

13946996941_7a70048a5e_b
Lähde: Flickr.com

Taisin tehdä eilen virheen. Tai oikeastaan montakin virhettä. Tarkemmin ajateltuna olen ehkä tehnyt omasta puolestani monia virheitä tämän kuluneen viikon aikana, kaikkien liittyessä rakkauteen. Kuten olen aiemmin kertonut teille, hyvät lukijat, niin olen lähestynyt kirjeitse naiseen, johon olen rakastunut lyhyen ajan kuluessa. Olemme tunteneet päälle parin vuoden ajan ja kävimme hiljattain elokuvissa yhdessä. Kun olin lähettänyt hänelle ensimmäisen kirjeen, niin hän kyllä kertoi viestillä, että arvasi jotain sen kaltaista minulta. Siis tunteiden osalta, ei tekojen.

Hän aloittaa vuoden alusta kalenterivuoden kestävän koulun eikä hän halua sen takia aloittaa mitään suhteita. Olen siinä hänen kanssaan samaa mieltä, sillä opiskelu on helpompaa ilman mitään ylimääräisiä säätöjä. Lisäksi koulusta valmistumisen jälkeen työt voivat viedä oikeastaan mihin tahansa, joten yhdessä oleminen vaatisi toiselta suuria uhrauksia oman työnsä ja vapaa-aikansa suhteen. Itse olen siinä tilanteessa, että olen luonut itselleni uutta elämää tänne Kotkan suunnalle ja kykenisin muuttamaan vasta kun olen tervehtynyt riittävästi. Toisaalta olen kyllä sellaista tyyppiä, joka tarvitsee paljon omaa tilaa ja yhteen muuttaminen saattaisi olla silloin suuri virhe.

Vaikken kaipaa tällä hetkellä mitään vakavaa parisuhdetta, niin kaipaan kyllä ihmistä rinnalleni, jolle voisi jakaa omia ilojaan ja surujaan. Voisi painaa päänsä toisen syliin ja antaa hänen silittää hiuksiani. Olisi joku joka rakastaisi minua tällaisena kuin olen, vaikka olenkin välillä todella hankala ja suuttuessani todella ikävä ihminen. Toivon todella muuttuvani niiltä osin, jotka ovat aiheuttaneet henkistä kärsimystä partnerilleni parisuhteessamme aiemmin, jotta kykenisin olemaan oikeasti toisen huomioon ottava ja rakastettava mies.

Eräs suurimmista syistä, jotka laukaisivat uudelleen masennukseni, oli juuri epäonnistuminen parisuhteessa. Olin täysin maahan lyöty, kun tajusin, ettei mikään muutokseni voisi pelastaa parisuhdetta avopuolisoni kanssa. Olin ollut vuosia turhan melankolinen, enkä osannut nauttia hyvistä hetkistä. Syytin entistä avopuolisoani tiukkapipoisuudesta ja turhasta tarkkuudesta joidenkin asioiden suhteen, mutta eivät ne olleet oikeita syitä. Jos olisin itse muuttanut suhtautumistani ja ottanut oikeasti vastuuta parisuhteessamme, niin olisimme todennäköisesti edelleen yhdessä. Kun en näin tehnyt ja toiminut, niin rakas puolisoni alkoi kokemaan minut taakkana ja alkoi ahdistua läsnäolostani. Olin lapsi, iso sellainen ja aikuisena miehenä osasin olla todella ikävä riesa hänelle.

Ehkä oli hyvä, että jouduin kohtaamaan tämän epäonnistumisen samaan aikaan masennukseni kanssa. Sitä tajusi todella selkeästi, että muutos pitää oikeasti saada aikaan henkiseltä tasolta alkaen. Tahdon muuttaa ajattelumallejani positiivisempaan ja optimistisempaan suuntaan, kokea itseni hyväksi jossain. Olen tähän asti vain teeskennellyt etevää, vaikka sisältäni kumpuaa suuri epävarmuus kaikkeen liittyen. En ole suostunut kuuntelemaan ulkopuolisten hyvää palautetta minusta, vaan olen aina pyrkinyt löytämään virheitä itsestäni. Niitä olen aina löytänyt ja masentunut siitä, että en pysty vaikuttamaan niihin millään tavalla. Luulen, että lapsuudellani on tähän suuri vaikutus. Lapsena sain tehdä vain niitä asioita, joita osasin, mutta mitään uutta ei päässyt kokeilemaan ennen kuin vanhempani olivat todella varmoja osaamisestani. Minusta kasvoi passiivinen nuori mies, joka oli epävarma kaikessa. En ryhtynyt koskaan toimeen, en toiminut proaktiivisesti, sillä pelkäsin rikkovani tai satuttavani muita osaamattomuudellani.

Huomasin tässä yhtensä iltana, että olen kirjoittanut blogiini jo liki 50 postausta. Jos parannun riittävän hyvin, niin aion kirjoittaa kirjan ja perustaa sen tiedot tähän blogiin. En aio ryhtyä kirjailijaksi rahan takia, vaan toivon samassa asemassa rypevien vertaisteni löytävän tuosta kirjasta avun itselleen muiden hoitokeinojen lisäksi. Olen jo päättänyt tuon kirjan otsikon ja se on: ”Ylös pimeyden kaivosta; Miten istua tuon kaivon reunalla ja katsoa sen syvyyksiin.”

Kirje rakastetulle ja väärinkäsityksiä rakkaudesta

6604023153_80358d7a2a_z
Gramurspelfried @ Flickr.com

Kirjoitin jälleen tänä aamuna kirjeen rakastamalleni naiselle. Keskustelimme eilen lyhyesti viestien välityksellä, mutta minulle ilmeni tuon johdosta hänen muodostama harhaluulo minusta häntä kohtaan. En rakasta häntä saadakseni rakkaudelleni vastakaikua, vaan rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Hän ei halua alkaa luoda minkäänlaisia parisuhdekoukeroita, josta olen kyllä kiitollinen. En siksi, että hän olisi minua varten vaan siksi, että nyt hänellä on oikea asenne omien haaveidensa saavuttamiseksi.

Samalla havahduin siihen, että miten vääränlaisen käsityksen olenkaan saanut elämäni aikana rakkaudesta ylipäätään. Ei rakkaus ole rajoittava tekijä, vaan voimavara jonka puoleen ihminen voi kääntyä. Emme rakasta sen takia, että voisimme kahlita ihmisen niille sijoilleen ja tällä tavoin toimia itsekkäästi. Vasta pitkän parisuhteen jälkeen kokemani eron jälkeen olen oppinut arvostamaan rakkauden voimaa ja sitä, että voimme elää elämäämme juuri sellaisina ihmisinä kuin olemme.

Näiden asioiden pohtiminen ja mietiskely saavat minut aina hetkeksi alakuloiseksi, mutta lopulta tunnen oloni aina kevyeksi. Tiedän, että tällä tavoin kykenen eheytymään ja tulemaan jälleen myötätuntoiseksi ihmiseksi, joka kykenee rakastamaan ilman pakottavaa tarvetta omistaa ketään. Minua on hallinnut nämä vuodet harhaiset käsitykset, jotka ovat saaneet jalansijaa yhteiskunnassamme vuosituhansien ajan. Ymmärrän nyt todella, millaista olisi ollut elää ja olla sellaisessa yhteisössä kuin ihminen oli kivikaudella. Olimme toistemme tukena ja turvana, mutta emme rajoittaneet toisiamme. Olimme samaan aikaan yhteisönä yksi yksilö, mutta se koostui täysivaltaisista jäsenistä sukupuoleen katsomatta.

Tämä päivä on taas täynnä sellaista tekemistä, että illalla voin jälleen käydä makaamaan sängylleni ja nukahtaa tyytyväisenä. Väsyneenä, mutta jotain aikaan saaneena. Aion ottaa kaiken ilon irti tästä tulevasta viikosta ja edistää onneni kehitystä kaikin mahdollisin tavoin. Kirjoittaminen on yksi näistä tavoista ja haluankin levittää sen avulla hyvää oloa sekä toiveikkuutta myös muille ihmisille.

Mitä sinä muuten toivot tulevalta vuodelta? Ja millainen sinun vuotesi on ollut? Mikä tulee muuttumaan ja mitä pidät edelleenkin arvossa? Voit vastata kommenttikenttään tai lähettämällä vastauksen sähköpostilla Contact-sivulla. Viestit tulevat anonyymiin miesvaillavarjoa@gmail.com osoitteeseen.

Raikkaita kohtaamisia ja uskoa huomisesta

haseki_huerrem_sultan_roxelane
Roxelana, Suleiman Suuren vaimo. Maalaus on fiktiivinen näkemys hänestä, mutta hyvin kaunis sellainen. Lähden:commons.wikimedia.org

Jotain edistystä on tapahtumassa, sillä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen uskaltauduin nostamaan katseeni ja katselemaan kaupungilla vastaan tulleita naisia. Ja millaisia naisia näinkään! Jokaisella näkemälläni oli seuranaan omanlaisensa viehätysvoima ja mieltäni piristi aina kun näin jonkun naisen hymyilevän. Minulle riittää se, että saa nähdä ihmisten voivan hyvin ja nauttivan elämästä edes pieniä hetkiä kerrallaan, sillä se on tarttuvaa ja sitä osaa itsekin nauttia mukana. Vaikkakin vain hyvän välimatkan päästä.

Huomenna on taas se päivä, jolloin pääsen jakamaan vuosien aikana kartuttamaani tietoa tietotekniikasta sitä tarvitseville nuorille miehille. Tuo kyseinen toiminta on oikeastaan sitä mikä piti minut pinnalla jo vuosi sitten. En pääse hukkumaan omaan murheeseeni ja itsensä arvostamisen puutteeseen, kun voin auttaa niin pienin teoin ihmisiä, joilla vielä vuosi tai kaksi sitten ei ollut tietoa edes hengissä selviämisestä. Tarkoitan siis vapaaehtoista toimintaa turvapaikanhakijoiden, pakolaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Jos olisin aikoinaan syntynyt sellaiseen perheeseen, jossa välittäminen olisi näytetty konkreettisesti ja jossa minua olisi kasvatettu aktiivisesti, niin en ehkä olisi tässä tilanteessa. Ainoa asia jonka lapsena opin positiivisesta palautteesta oli se, että hassuttamalla tai muulla tavoin saattoi saada toisille hymyn aikaiseksi. Hymyn saaminen aikaan toiselle ihmiselle tuntuu hyvältä, samoin naurun kuuleminen ja näkeminen. Jos haluaisin kerätä huomiota, niin olisin jo aikoja sitten valinnut saman tien kuin useat tässä maassa toimivat koomikot ja viihdyttäjät. Minulla on tosin myös kokemusta hyvin negatiivisista asioista, joten haluan mieluummin pysytellä taustalla. Haluan kyllä vaikuttaa ja mahdollisimman paljon, mutta teen sen mieluummin esiripun takaa.

On toinenkin asia mistä huomaan jonkinlaista edistymistä tapahtuneen. Esitin tänään viime viikolla päässäni pyörineitä ideoita oikealle taholle ja sain heti vihreää valoa. Vastaanotto oli erittäin myönteistä ja sain tietää, että toimintani edellä mainitussa viiteryhmässä on kerännyt ”melkoista suitsutusta”. Ehkä tuon takia vastaanotto olikin niin myönteistä ja samalla kertoo hyvin suomalaisesta tapakulttuurista: Kukaan ei usko ennen kuin näkee tai saa kuulla luotettavalta taholta. Sanaasi ei uskota, ellet ole saanut aikaan tuloksia tai ilman, että olet osoittanut sanasi itsestäsi todeksi jossain viitekehyksessä. Ei ihme, että tässä maassa muutoksen saaminen vie aikansa joissain asioissa.

On mahtavaa lukea itsensä kirjoittamaa tekstiä ja lukea positiivisia asioita, joita on kohdannut elämässään. Varsinkin minun tilanteessani, jossa kuukausi sitten olin perin loppu. Onneksi olen löytänyt jostain syvältä itsestäni uudelleen sen kipinän, joka saa minut nousemaan joka aamu vuoteestani. Ja täytyy tunnustaa, että ilman ammattilaisten apua ja uudelleen aloitettua mielialalääkkeiden käyttöä en olisi siinä ehkä onnistunut. Ilman ulkopuolista apua en ehkä kirjoittaisi tätä ja koneen ääressä (kahvikupposen kanssa) istumisen sijasta makaisin puisessa palttoossa. Onneksi näin, sillä silloin minulta saattaisi jäädä jotain mielenkiintoista tästä elämästä välistä.

Mielenterveys kipsissä

Olen viihtynyt tänään äärimmäisen hyvin tietokoneen äärellä ja nauttinut kirjoittamisesta. Olen myös syventynyt koulunkäyntiini ja pyrkinyt edistämään opinnäytetyötäni, jotta valmistuisin aikanaan koulusta. Koulunkäyntini on ollut jo pitkään vastatuulessa ja minulla on ollut vaikeuksia löytää sopivaa motivaatiota koulutyöskentelyä kohtaan.

Eräs suurimmista vastavoimista kouluttautumisen suhteen on ollut se tietoisuus, että opiskelusta riippumatta työllistyminen ei lepää ansioiden eikä kovan työskentelyn varassa. Sen sijaan työllistymiseen tarvitaan joko todella hyvää suhdeverkostoa tai todella käsittämätöntä tuuria. Käytännössä kaikkiin hakemiini työpaikkoihin on saapunut kymmenittäin hakemuksia, ellei satoja, ja kilpailen töistä minua huomattavasti älykkäämpien ihmisten kanssa. Ellen kilpaile työpaikoista älykkäämpien ihmisten kanssa, niin kilpailen sellaisten kanssa joilla on huomattavasti pidempi ja monipuolisempi työhistoria.

Viime aikoina olen pyrkinyt unohtamaan työllistymiseen liittyvän toivottomuuden ja yrittänyt keskittyä opinnoissani minua eniten kiinnostaviin asioihin, joista voisi olla suurta etua tulevassa työelämässä. Mieltäni varjostaa kuitenkin sairastumiseni masennukseen ja pelkäänkin sen invalidisoivaa vaikutusta. Masennukseni on käytännössä aiheuttanut sen, että kyetäkseni toimimaan normaalisti minun tarvitsee levätä tavanomaista enemmän. Tiiviin työskentelyn jälkeen tarvitsen pitkät unet, jotta kokisin mieleni virkeäksi. Väsymyksen tunne estää myös tehokkaan liikkumisen, joka osaltaan saattaisi edesauttaa jaksamista.

Fyysisen kunnon rapautuminen onkin yksi niistä asioista, jotka minua harmittaa eniten. Haluaisin kyllä liikkua monipuolisesti ja nauttia siitä, mutta tällä hetkellä fyysinen jaksamiseni ei mahdollista riittävän hyvän peruskunnon ylläpitämistä. Tämä tuntuu mahdottomalta kierteeltä, johon täytyy yrittää löytää parannuskeinoja pienin askelin ja ottaen elämän päivä kerrallaan. Mitään pitkälle kantavia suunnitelmia ei kannata vielä tehdä, sillä niiden miettiminen vie minulta yllättävän nopeasti voimat. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen menettänyt sairauteni takia näköalan omaan elämääni sekä uskon täydellisestä parantumisesta.

Onkin huvittavaa, että työkykyni on laskenut merkittävästi, mutta kykenen kirjoittamaan mielessäni pyörivistä tunteista ja ajatuksista vaivattomasti. Kirjoittaminen itsessään ei aiheuta minulle fyysistä väsymystä niin kauan kun ajatukseni jaksavat rullata. En koe kirjoittamista fyysiseksi työksi ja tämän vuoksi työ jonka tuloksellisuus riippuisi kirjoittamisen määrästä, sopisi minulle ehkä parhaiten. Opiskelen tietotekniikkaa, jossa kirjoittaminen on hyvin vähäistä tai liittyy lähinnä tekniikkaan. Inhoan tylsää ohjelmointia ja se vie minusta mehut hyvin nopeasti, mutta itse kirjoittaminen ei aiheuta koskaan tuskaa.

Toivottavasti jaksamiseni kirjoittamista kohtaan tarttuisi muihinkin toimintoihini, sillä pidän kirjoittamisen tuottamisesta. Nauttisin varmasti suuresti, jos pystyisin tuottamaan tuloksia myös muissa asioissa. Esimerkiksi siivoaminen ja yleisestä hygieniasta huolehtiminen ovat usein laiminlyötyjä asioita tässä mielentilassa. Haluaisin löytää keinot kanavoida voimani muihinkin asioihin, jolloin voisin ehkä nauttia työni tuloksista muillakin tavoin. Olisi esimerkiksi hienoa saapua asuntoon, joka olisi siisti ja tiskit olisivat tiskattu omasta toimesta. Olisi hienoa tehdä asioita automaattisesti, esimerkiksi mennä suihkuun ilman sen suurempia mietteitä. Olisi mahtavaa tehdä asioita rutiinilla ilman, että ajattelisi niiden vaativan suurta työmäärää.

Masennus on todellakin mieleni syöpä, toivottavasti paranen tästä mahdollisimman pian. Toivon myös, että kukaan muu ei sairastuisi tähän. Masennukseni on vamma joka ei näy kadulla ulospäin eikä kukaan tiedä ilman erikseen sanomista, että olen sairas. Masennus on kuitenkin suurempi este kuin kipsattu jalka, sillä se estää tehokkaammin liikkumisen ja elämisen kuin alaraajahalvaus.

Kirjoittamisen vimmastus

Sain tänään mielettömän kirjoitus-flown päälle. Olen tutkinut viime päivinä muinaisuskoa, erityisesti suomalaista. Ryhdyin kirjoittamaan täysin fiktiivistä tarinaa ja yhdessä välissä huomasin, että kykenin kirjoittamaan tarinaa täysin silmät kiinni. Osaan kyllä konekirjoituksen, mutta harvemmin kirjoitan ilman kirjoittamaani tekstiin katsomista.

On hyvin harvinaista, että olen kerrankin päättänyt hyvin tarkkaan miten kirjoittamani tarinani etenee ja päättyy. Kirjoittamista helpottaa ehkä se, että näkökulma tulee olemaan kokonaisuudessaa ensimmäisestä persoonasta. Sekoitan tarinaan omia kokemuksiani, tuttuja ihmisiä nykyisyydestä ja menneestä. Sekoitan tarinaan muinaisuskonnoista eli shamanistisista uskoista tarinaan fiktiiviset osuudet, mutta lopuksi tarina tulee todennäköisesti tuntumaan hyvin henkilökohtaiselta eli lähes todenomaiselta.

Tätä ennen olen yhden kerran tehnyt hyvin tarkan suunnitelman siitä, millaisen tekstin kirjoitan loppuun saakka. Kyseessä oli käsikirjoitus, johon olin mielestäni kehittänyt erinomaisen ja suomalaisittain hyvin erottuvan tarinan. Työtapani tarinaan olin kopioinut suoraan Joel ja Ethan Coenilta, mutta muutaman päivän tauon jälkeen totesin tarinan olevan aivan liian absurdi suomalaiseen ympäristöön. Olin hyvin alakuloinen tuon jälkeen, sillä ymmärsin ettei suomalaisesta sielunmaisemasta voi oikein ammentaa toisenlaisia tarinoita kuin mitä on jo kerrottu.

Kirjoittaminen itsessään on minulle äärimmäisen terapeuttinen tapa purkaa tuntojani ja mielikuvitustani. Alan usein kirjoittamaan vimmatusti ja lopetan kunnes olen lopen uupunut. Johtuen mitä ilmeisimmin masennuksestani, niin yksikään kirjoitus ja yksikään tarina ei ole päässyt päätökseen. Minulta puuttuu tyystin jaksaminen aloitettujen asioiden loppuun saattamiseen ja tekemisiltäni puuttuu jonkinlainen päämäärätietoisuus.

Toivon todella, että jonain päivänä jaksaisin jälleen avata jo aloittamani tekstin ja jatkaa sitä sen sijaan, että aloittaisin uuden kirjoittamisen. Ehkäpä silloin saisin mieleeni lopullisen rauhan ja saisin elämässäni oikeasti jotain aikaiseksi. Sillä ei sikäli ole sen suurempaa väliä, että lukisiko noita tekstejäni kukaan. Haluaisin vain kirjoittaa jotain, jota lukisin itse mielelläni.