Elämäni pisimmät minuutit

”Muuten ihan ok, mutta huono olo”, sanoi ääni puhelun toisessa päässä. Olin tuona päivänä nukkunut itse pommiin ja missannut päivän ensimmäiset tunnit. Edellisenä päivänä olin tavannut tyttöystäväni Helsingin Rautatieasemalla, olimmehan asuneet pari kuukautta erillään ja nähneet toisiamme aina silloin tällöin. Olimme hakeutuneet samaan oppilaitokseen alkukesästä ja kaikista ennakko-odotuksista poiketen olimme molemmat päässeet sisään. Rautatieaseman liepeillä näin, että hän oli heikkovointinen ja sovimme, että mennään vaikka yhdessä Meilahteen seuraavana päivänä. En ehtinyt puhelussa siihen, että monelta hän olisi ollut menossa päivystykseen, kun hän alkoi yskimään. ”Oota, mä käyn hakee vettä.”

maisema

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Tunti tuosta eteenpäin ja istun äitini vuokra-asunnon vessassa odottaen, että ensihoitajat tulisivat kertomaan hänen voinnistaan. He olivat ohjanneet minut sinne odottamaan ja oletin, että olisin näin heidän tieltään pois, jos hänet pitäisi viedä sairaalaan. Ovi avautui ja miespuolinen ensihoitaja sanoi lyhyen tauon jälkeen: ”Nyt on sellainen juttu, että hän on menehtynyt.” Tuota hetkeä edeltävät minuutit puhelun päättymisestä hätäkeskuspuheluihin ja siitä aina matkaan sekä saapumiseen asunnolle olivat olleet elämäni pisimmät minuutit. Tuon hetken jälkeen ajalla ei enää ollut mitään merkitystä.

Tuo oli ensimmäinen kerta elämässäni, kun näin minulle läheisen ihmisen kuolleena. Olin täyttänyt edellisenä kesänä 18 vuotta, hän olisi täyttänyt noin kuukauden päästä. Hänellä oli ollut vaikeuksia omien vanhempiensa kanssa, häntä oli käyttänyt hyväksi joku hänen sukulaismiehistään, ja tuota tapahtumaa oli pidetty perheessä vilkkaan mielikuvituksen tuotteena. Tiesin, että se oli totta ja odotin, että hän saa vapauden. Vaan en kuvitellut sen vapauden olevan tällaista. Siinä hänen ruumiinsa äärellä jätin hänelle viimeiset hyvästit ja lohduttomasti itkien annoin viimeisen suudelman saamatta vastakaikua. Hän oli jo poissa.

Tuo hetki kummitteli kauan tuon jälkeen niin unissani kuin päivän aikana ajatuksissani, koulun tunneilla ja bussilla matkustaessa. Se tuli myös mieleeni silloin armeijapalveluksen ensimmäisenä yönä ja yritin silloin peittää itkuani. Kuulin kuinka käytävän toiselta puolelta jostain tuvasta kantautui jonkun toisen nuoren pojan itkua, jolloin rauhoituin. Aloin miettimään, että itkeekö siellä joku kenties ikäväänsä vai samankaltaista menetystä. Oma menetykseni tuli mieleeni myös seuraavina hetkinä: Kun istuin ammattikoulun valmistujaisissa, korkeakoulun tervetulotilaisuudessa ja silloin kun sovittelin hirttosilmukkaa kaulani ympärille. Jälkimmäisessä ehdin sanoa ääneen, että ”nähdään kohta.”

Menetystäni ja sisälleni jäänyttä säröä, traumaa, on myös käytetty hyväksi ja minua on satutettu sen avulla. Olen jakanut tuohon suhteeseen liittyneitä ongelmia sellaiselle ihmiselle, joka on käyttänyt sitä henkisenä lyömäaseena. Ihan kuin itse menetys ja särö itsessään olisi jo riittävän rankka asia. Siitä huolimatta olen elänyt ja jatkanut eteenpäin, kantaen mukanani hänen muistoaan. On minun vastuullani, että tuo muisto ei sammu ja tuo nuorena menehtynyt ainutlaatuinen ihminen saa vielä jonain päivänä ansaitsemansa, sen mitä hän ei ehtinyt saamaan. Se tapahtuu minun tekojeni hyvyyden kautta, sillä sitä hän olisi halunnut minulta. Me puhuimme siitä jopa, mitä aiomme elämillämme tehdä. Siitä tiedän, että hän olisi eläessään sanonut minulle: ”Teit oikein seuratessa sydämesi ääntä.”

Vaan ei menetys ollut riittävän rankka, sillä tiesin sen johtaneen murheellisuuteen myös hänen pikkusiskonsa osalta. Ulpu, sinä jäit yksin. Etkä koskaan kenties saa tietää miten paljon siskosi ikävöi sinua. Ehkä jonain päivänä uskallan kohdata sinut ja kertoa hänestä, siitä suuresta kokemastamme kauneudesta sekä siitä rumuudesta, jota kohtasimme elämässämme ja jota aiheutimme myös toisillemme. Sitä ennen minun on tehtävä vielä paljon kerätäkseni riittävästi voimia, jotta kykenen kohtaamaan sinut. Se päivä, jona kohtaamme, nimittäin kuluttaa minut loppuun.

Kuka minusta välittäisi?

4955390241_21ae1a4334_b
Lähde: Flickr.com

Tämä päivä on mennyt taas uppotuen muistoihini edesmenneistä läheisistäni ja ystävistäni, päällimmäisenä ystäväni Jonne, jonka elämä jätti vaille hänelle kuulunutta onnea. Ainoa asia josta olen tyytyväinen, on se, että hän sai nukkua aikoinaan pois rakastamansa naisen vieressä. Vaikka hänen kuolemansa oli tuolloin järkytys hänen silloiselleen elämänkumppanilleen ja vaimolleen, niin hän sai olla viimeiset hetkensä rakastamansa ihmisen lähellä.

Omalla kohdallani olen tullut siihen lopputulokseen, että oman aikani loppuessa täällä maan päällä, tulen olemaan yksin. Haaveet siitä, että niin sanotun kuolinvuoteeni ympärillä olisi joukko minulle läheisiä ja rakkaita ihmisiä, olen jo heittänyt tyystin unholaan. Aion omistaa kyllä elämäni päivät muiden hyvälle, mutta olen persoonana sellainen, johon on vaikeaa kiintyä tai rakastua. Ja päätökseni olla hankkimatta jälkikasvua on varmasti se suurin asia, joka tulee tuohon haaveeni kariutumiseen vaikuttamaan. Yleensä jos elää vanhaksi, niin ne vähäisetkin ystävät ehtivät jo tahoillaan kuihtumaan pois.

En ole jaksanut kirjoittaa enää samaan tiiviiseen tahtiin kuin aikaisemmin. Se johtunee siitä, että kykyni käsitellä tunteitani on ottanut reilusti takapakkia ja erityisesti kykyni purkaa patoutuneita tunteita on heikentynyt. Tämä on aivan sama kehityssuunta kuin pari vuotta sitten. Alussa edistymiseni oli huimaa, mutta muutaman kuukauden jälkeen iskee todellisuus: En ole juurikaan kehittynyt ja aivan salakavalalla tavalla on kuin sydämeni ympärille olisi kasvanut muuri. Se jos mikä pelottaa minua itseäni. Se, että patoan jälleen tunteita sisälleni ja olen kykenemätön purkamaan niitä ennen oikeaa romahdusta.

Minua on vaivannut suuresti lapsuudessa jo minua vaivannut tunne, josta olen myös täälläkin kirjoittanut aikaisemmin: Se, että minua kohtaan kukaan ei osoita välittämistä. Tuntuu, että välittämisen osoittaminen on yksin minun harteillani ja ponnisteluista huolimatta en saa siihen vastakaikua. Välitän kyllä suuresti toisista ihmisistä, mutta he ovat tyytyväisiä saamaansa huomioon unohtaen samalla, että minäkin olen tunteva ihminen. Se johtaa aina siihen, että tunnen olevani hyvin hyljeksitty ja henkilö, jolla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. Sehän on tavallaan niin, että ne ihmiset kyllä eläisivät ilman minun välittämistä vallan hyvin.

Tiedän, että ajatukseni eivät ole kovinkaan terveitä yhteiskunnan normien mukaan ja toivo kuolemasta ei sovi tähän maailmaan, jossa yksilön on ihanne ja jokaisen täytyisi ajatella omaa parastaan. Kun en itse kykene samaistumaan noihin ihanteisiin, niin minussa on silloin vikaa. Ei yhteisö ympärilläni tai yhteiskunta minunlaistani tarvitse, joka ei kykene ajattelemaan itsekkäästi. Silloin minun täytyy yrittää löytää keinot toteuttaa omia vääristyneitä ihanteitani joillain muilla tavoilla, jotta voisin olla joka päivä edes hetken onnellinen. Harmi vain, että onneni tiellä on taipumukseni masentua.

Niin, olisi kyllä hienoa, jos minuun ottaisi edes kerran yhteyttä joku muu kuin eksäni tai vanhempani kysyäkseen vointiani. Jotenkin on vaikea lähteä purkamaan oloaan niihin viesteihin, joissa kysytään pelkästään, että ”miten menee”. Se on kysymys, johon kysyjä odottaa positiivista vastausta aina. Olen kyllä pari kertaa kokeillut sitä, että vastaan rehellisesti. Se on aina aiheuttanut hyvin vaikean ja ahdistuneen vastaanoton ja yhteydenpito on mennyt yleensä jäihin noina kertoina. Kuka normaali ihminen haluaa kysellä kenenkään kuulumisia saadakseen tietää, että toisella ei mene hyvin. Minua se kyllä kiinnostaa, mutta en olekaan normaali. Olen empaatikko ja altruisti, joka ei sovi tähän päivään ainakaan vielä.

Synkkyyden hetkellä

Mielialan hieman kohennuttua päädyin lukemaan depressioon liittyvän osion Käypä hoito -suosituksesta. Melkein kaksi vuotta sitten minulla todettiin keskivaikea masennus, mutta oirekriteerejä lukiessani tunnistin itsessäni kaikki oirekuvat ja näin ollen masennustilani voitaisiin arvioida vaikeaksi. Alakuloni on kyllä lähes jatkuvaa, mutta tyypillisimmät oirekuvat harvoin näyttäytyvät yhdessä.

Lähipiirissäni on oltu huolestuneita mahdollisista itsemurha-ajatuksista tai -suunnitelmista. Masentuneena toki pohdin elämää ja kuolemaa, lähinnä elämisen mielekkyyden kannalta, mutta varsinaisen itsemurha-suunnittelun sijaan mietin millainen olisi se hetki, jos päättäisi todella riistää itseltään hengen. Jostain kumman syystä olen aina päätynyt siihen, että elämän päättäminen omakätisesti järkyttäisi väistämättä jotain läheistä tai ulkopuolista siinä määrin, että tämän elämänlaatu saattaisi heiketä. Ja vaikka elämänhaluni on jossain vaiheessa ollut täysin lopussa, niin loppujen lopuksi olen päätynyt pitämään itseäni sen verran pelkurina, ettei minusta olisi kuitenkaan siihen.

Näistä asioista ei oikeastaan uskalla täysin rehellisesti puhua edes ammattilaisten kanssa kasvotusten, ettei vaan antaisi väärää kuvaa omista ajatuksistaan. Voisihan olla, että vaikuttaisin tehneeni oikeita päätöksiä, vaikka asiat ovat vain pyörineet päässä ilman sen kummempia päämääriä. Melankolisen perusluonteeni takia lähtökohdat asioiden pohdiskeluun ja ajatteluun ovat jo valmiiksi hyvin synkät, mutta vaadittaisiin todella täysin toivoton tilanne ennen elämän riistämistä itseltään. Eräs tällainen tilanne voisi olla se, että tietäisi joutuvansa kidutetuksi ja lopulta tapetuksi.

Itsemurhaan liittyvät asiat pitää kuitenkin ottaa aina vakavasti, luultavasti asia käy lähes jokaisen mielessä jossain vaiheessa elämää. Jos ei nyt suoraan itsemurha-ajatuksina, niin ainakin sitä saattaa toivoa, ettei olisi edes syntynyt. Ehkä nykymaailmassa arvostetaan niin paljon elämää ja terveyttä, että pienikin hairahdus ajatuksissa voidaan tulkita ulkopuolisten näkökulmasta aivan väärin. Emmekö me kaikki jossain vaiheessa ajattele kuolemaa, ainakin jossain muodossa? Minä vain satun ajattelemaan kuolemaa erittäin masentuneena ja viime aikoina olen ollut tuossa tilassa hyvin usein.

Eniten olen huolissani siitä, että minulta puuttuu tällä hetkellä täysin itseluottamus. Se herättää minussa pelkotiloja siitä, että joku näkee tämän täydellisen epäonnistumisen. Jos näkisit minut kadulla ja kävelisin ohitsesi tai näkisit minut esiintymässä, niin tuskin edes arvaisit, millainen tyhjyys sijaitsee siinä kohtaa aivoja, jossa itseluottamuksen pitäisi sijaita. Olen äärimmäisen hyvä näyttelemään onnellista, iloista ja hyvin itsensä kanssa toimeen tulevaa. Olen jopa kerran puhunut vakavasti masentuneelle naiselle depressiosta ja siitä, miten siihen pitää suhtautua, saaden hänet vakuuttuneeksi ja helpottuneeksi kyvystäni selvitä masennuksesta. Kun tiemme erosivat, niin menin asuntooni itkemään syvältä sisimmästäni kumpuavaa surua ja pahaa oloa.

Kun seuraavan kerran tapaat läheisesi, niin älä kysy miten hänellä menee, vaan kysy miten hänellä menee oikeasti. Tai kysy miten hän on oikeasti jaksanut. Sanan oikeasti lisääminen kysymykseen nimittäin viestittää toiselle, että olet todella kiinnostunut hänen voinnistaan pelkän ”small talkin” sijaan.