Pienestä tytöstä, läsnäolosta ja opettamisesta

Vanhemmuus ja aikuisen rooli lapsen elämässä on pyörinyt mielessäni viime aikoina melkoisesti. Minulla ei ole biologisia jälkeläisiä, mutta näitä asioita olen päätynyt pohdiskelemaan työni ja yksityiselämän puitteissa. Opettajan väliaikaisessa pestissä olen palannut tilanteisiin, jotka ovat joko onnistuneet todella hyvin tai todella huonosti, yksityiselämän osalta olen miettinyt omaa suhtautumistani ja käytöstäni lapsia kohtaan. Olen esittänyt kysymyksiä itselleni, kuten ”olenko ollut aidosti läsnä”, ”olenko ymmärtänyt lapsen tai nuoren tarpeet oikein” ja ”olenko onnistunut työssäni nuorten parissa?”

..hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

Ja vastauksia olen saanut seuraavasti toiminnan kautta: Kuluneella viikolla katseltiin alta kouluikäisen tytön kanssa lapsuuteeni kuulunutta piirrossarjaa, Alfred J. Kwakia. Löhöttiin läjässä sohvalla ja kummasteltiin Korpin käytöstä. Meni aikaa ennen kuin tajusin, että ei se sarjan katseleminen ole se tärkein juttu tuolle tytölle, vaan aikuisen kiireetön läsnäolo ja läheisyys. Mielestäni hyvin tärkeä asia siinä mielessä, että olenhan viemässä osaltani tytön äidin huomiota siinä arjessa, joka aiheuttaa täydellä varmuudella mustasukkaisuutta pienessä kasvukkaassa. Toiminnan kautta saatu vastaus oli mieltä keventävä: Jos muistan huomioida myös lasta, niin saan vastavuoroisesti viettää rauhassa aikaa tämän äidin kanssa. Lapsi ei koe joutuvansa tuolloin kilpailijaksi, vaan hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

TV:n katselussa ei ole kyse itse ohjelmasta, vaan yhdessä ja läsnäolemisesta.

Toinen vastaus on tullut työssä: Oppilaat ovat uskaltautuneet pohdiskelemaan kanssani, tuomaan mielipiteitään esille joukossa. Tämä johtunee siitä, että en missään vaiheessa ole tuominnut kenenkään esittämiä asioita oikopäätä vääriksi. Sehän itsessään olisi väärin. Oppilas on joko täysin asian ytimessä tai jälki saattaa olla hieman hukassa. Tehtäväni kouluttajana, kasvattajana, mentorina ja kokeneempana on johdattaa oikeille jäljille, muistaen myös niitä, joilla asiat tuntuvat olevan hyvin hanskassa ja lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa nollia niin monessa asiassa. Niin, he saattavat kokea olevansa huonoja, mutta muutamalla täsmäkysymyksellä niin minä kuin oppilaskin huomaa asian toisen laidan. Muistan eiliseltä tilanteen, jossa yksi oppilas hieman häkeltyi, kun osasi vastata johdatteleviin kysymyksiini oikein ja häkeltyi vielä enemmän, kun vierustoveria alkoi naurattamaan tämä ilmeinen ristiriita: Tyhmäksi itseään tituleeraava ei mikään ihan niin tyhmä olekaan. Helvetin epävarma vain.

Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa.

Ja kolmas vastaus, joka jäi mieltäni hyvin paljon askarruttamaan, liittyi jo aikaa sitten tapahtuneeseen koetilanteessa: Naispuolinen opiskelija puhkesi itkuun kun hän unohti koetilanteessa tallentaa tietokoneellaan tekemänsä työn ennen palautusta. Ja niinhän siinä kävi, että hän sulki ohjelman vahingossa ja työ hävisi bittiavaruuteen ennen näytön ajan loppumista. Se mikä itseäni häiritsee tässä eniten on se, että en kuolemaksenikaan muista tuon opiskelijan nimeä, kasvoja tai mitään muutakaan, mistä tunnistaisin hänet. En edes antamastani kurssiarvosanasta, sillä ehdin kyllä nähdä hänen edistymisensä. Hän sai kuitenkin hyvän arvosanan tapahtuneesta huolimatta. Miksi en muista enempää? Muistan vain sen mitä hänelle sanoin, ja hämmentävän tarkkaan: ”Hei, älä hätäänny. Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa. Vahingoista vaan pitää uskaltaa kertoa ja ottaa opiksi, kukaan ei tuomitse sinua siitä. Ja tiedätkö mitä? Jos sinä haluat, niin sinulla on aina mahdollisuus uusia tämä näyttö ja uskon, että silloin sinä et ainakaan toista tätä vahinkoon johtanutta virhettä. Siitä olen aika varma.” Tämä oppilas katsoi minuun ja sanoi, että ”harmittaa ihan hirveästi”, johon taas vastasin: ”No totta hemmetissä sua harmittaa, muakin harmittaisi vietävästi. Mutta kun kävelet tuosta luokan ovesta ulos niin ei mene kauaa, kun mielesi kevenee hyvin pian.”

Mielenkiintoista tässä on todellakin se, että en muista juurikaan mitään muuta kuin itse tilanteen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun, suhteellisen sanatarkasti vieläpä. Toivon ainoastaan, että tuon oppilaan mieli todella keveni väittämäni mukaisesti tilanteen jälkeen. Tuollaiset vastoinkäymiset nimittäin herkimmissä ihmisissä voi jättää merkittävän jäljen muistoihin ja aiheuttaa negatiivisen kokemuksen, heikentäen halukkuutta ja herkkyyttä uuden oppimiselle. Tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vääränlaisen mielikuvan omista kyvyistä. Ja se olisi hirmuinen suuri sääli minun mielestäni.

 

Seksiä, sekä muita ensimmäisiä kertoja

Sormet kulkeutuivat paitani alle ja nostivat sitä, jotta käsi pääsi kunnolla sen alle ja mittailivat matkallaan jokaisen lihakseni hyvin tarkasti. Vedin häntä lähemmäs itseäni, hänen lantionsa omaani vasten ja hyväilin hänen alaselkäänsä. Hänen kätensä teki edelleen matkaansa keskivartaloani myöten, tehden käännöksen rintakehälläni, palaten alaspäin kylkeäni pitkin ja pysähtyen hetkeksi kohdatessaan alushousuni. Etu- ja keskisormi livahtivat lantioresorin alle, johdattaen koko käden jalkojeni väliin. ”No huhhuh”, hän sanoin naurahtaen. Yritin nähdä hänen kasvojaan pimeydessä ja sanoin hänelle, että ”pitäisi käydä nukkumaan. Sulla on työpäiväkin huomenna”, jolloin nostin hänen alushousujensa reunaa hieman ylemmäs. ”Joo, niin pitäisi.”

Olen nenäni koosta saanut kuulla, mutta voinut sitten hiljaa mielessäni lohduttautua mittasuhteiden epäsuhdalla muiltakin kehon osilta.

Tuona yönä tosin nukkuminen tuli mieleen vasta reilua tuntia myöhemmin, sillä sitä ennen tapahtui hyvin paljon. Hän muun muassa nauroi katketakseen sille toteamukselleni, että ”onneksi luoja sentään kompensoi suurta nenääni jossain muussakin mittasuhteessa, niin ei tarvitse olla vitun pahoilla mielin sen päätä rumentavasta vaikutuksesta. Olen nenäni koosta saanut kuulla, mutta voinut sitten hiljaa mielessäni lohduttautua mittasuhteiden epäsuhdalla muiltakin kehon osilta.” Tuon lisäksi teimme asioita ensimmäisen kerran ja tuohon yöhön liittyi niin paljon odotuksia, että on suoranainen ihme, kuinka seksistä ylipäätään tuli yhtään mitään.

Kun sitten aamutuimaan seisoin alastomana hänen makuuhuoneensa ovella, katsellen häntä ja odottaen aamukahvien valmistumista, hän katsoi minua päästä varpaisiin. ”Nyt susta voisi ottaa kuvan.” Kuvaa ei tuona aamuna otettu, mutta uskoisin tuon kaiken, sitä edeltävän ja sitä seuranneen jääneen hänelle valokuvamaisena muistiin. Sellaisena se ainakin itselleni jäi. Olin edellisenä päivänä jo miltei luovuttanut ja lähtenyt kotiin ajamaan, kun sain viestin. ”Mä olin jo valmis laittamaan viestin, että tuu vaan.” ”Odota, mä tulen hetkeksi.”

..tein sen kuin jännittäessä veden kylmyyttä ennen siihen hyppäämistä keväällä ensimmäistä kertaa.

Seksiä voisi pitää intiiminä asiana, jota ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen jakaa tuiki tuntemattomien kanssa. Ei se niin ole. Ne intiimeimmät asiat liittyvät niihin asioihin, jotka salaamme läheisiltämme ja uskaltaudumme jakamaan vasta sitten, mikäli kykenemme luottamaan toiseen. Paljastetut asiat ovat oikeasti todella intiimejä, niiden paljastamiseen liittyy pelkoa ja ensimmäiset sanat tulee lausuttua aina melkoisen jännityksen vallassa. Siksi minulle ei tulisi mieleenkään kirjoittaa asioista, joista keskustelimme ennen sänkyyn päätymistä. Seksi? Omakohtaisten mieltymysten kertomisessa ei mitään ongelmaa. Toisen paljastamat ajatukset minusta ja hänestä itsestään. Ajatukset, jotka ovat pyörineet päässä koko päivän? Ne seuraavat mukanani sellaisenaan hautaan saakka.

Se kaikkein intiimein asia, jota en teille valitettavasti paljasta ja jonka jaoin hänelle vastikään, aiheutti minulle sydämen tykytyksiä, suoranaista heikotusta ja koko kehoa koskettanutta heikkoutta. Mietin jatkuvasti, miten hän siihen reagoisi, miten hänen käsityskykynsä muuttuisi täysin minua kohtaan. Kun lopulta päätin avata suuni, niin tein sen kuin jännittäessä veden kylmyyttä ennen siihen hyppäämistä keväällä ensimmäistä kertaa. ”Kerran se vain kirpaisee, tuntuuhan se ihan helvetin kylmältä! Entä sitten saatana?” Hämmästykseni oli kuitenkin melkoinen, kun mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Keskustelu jatkui, en saanut edes kummeksuvaa katsetta osakseni. Olenko oikeasti elänyt elämääni näin arkaillen?

Lukija. Pohdi tätä asiaa omaan elämääsi sovitettuna: Mitä olisikaan tapahtunut, jos silloin kerran olisit uskaltautunut avaamaan suusi ja puhumaan ne kaikkein intiimeimmät asiasi hänelle? Olisiko pelolle ollut aihetta vai olisiko keskustelu jatkunut aivan tavan tapaan? Mitä jos nyt seuraavaksi menisit tai soittaisit ja puhuisit sille sinulle tärkeimmälle ihmiselle ne salaisimmat asiasi, jotka ovat olleet taakkanasi tuossa suhteessa ja joita olet arkaillut ikinä paljastaa? Sillä ei ole niinkään väliä, onko kyseessä minkä laatuinen suhde, sen läheisyydellä on vain väliä. Tärkeintä on se, että valitset läheisimmän suhteen elämässäsi.

Jatko eiliseen: Platoninen rakkaus

Lähde: Flickr.com

Eilinen kirjoitukseni seksistä ja tarkemmin laajemmasta käsitteestä seksuaalisuus kirvoitti lyhyen, mutta todella antoisan keskustelun Introverttien erityisherkkien Facebook-ryhmässä. Tuollaisesta keskustelusta kun sain jälleen jatkojalostettua oppia, niin otankin sen heti käsittelyyn tämän kertaisessa kirjoituksessani: Suhteet ilman seksuaalista virittyneisyyttä siten, kun se yleensä ymmärretään.

En suoranaisesti lähde erottamaan seksuaalisuutta mistään suhteesta, sillä seksuaalisuus ei ole synonyymi seksille. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, niin ihminen on seksuaalinen eläin ja esimerkiksi sylivauvan tarve kosketukselle on yksi tällainen ilmentymä. Se, että seksuaalisuudella on sellainen stigma, että sen yhdistäminen esimerkiksi lapsiin tuntuu jo heti oletusarvoisesti arveluttavalta, on suuri sääli. Minua etevämmät asiantuntijat kuitenkin ovat tutkineet lasten seksuaalisuutta, ja siitä on olemassa hyvin laadukkaita tutkimuksia.

Lähden käsittelemään aihetta platonisen rakkauden näkökulmasta, sillä siinä ei ole stereotyyppisiä elementtejä sellaisesta kahden välisen ihmisen seksuaalisuudesta, jotka kuuluvat hyvin usein esimerkiksi parisuhteeseen. Platonisen rakkauden määritelmä on seuraava:

Platonic (of love or friendship) intimate and affectionate but not sexual. Lähde: Lexico.com. Käännös: Läheinen ja rakastava, mutta ei seksuaalinen.

Heti ensimmäinen huomio kiinnittyy sanaan seksuaalinen. Määritelmä on hieman vanhahtava, mutta täysin paikkansa pitävä, mikäli käsitämme seksuaalisuuden vanhahtavassa mielessä. Täytyy ottaa huomioon, että Plato ei käyttänyt omaa nimeään kantavaa termiä, vaan käsitti kaksi erilaista vetovoimaa kahden ihmisen välillä. Toinen näistä vetovoimista liittyy kehon vetovoimaan (seksuaalinen) ja toinen sieluun. Ja tuohon aikaan seksuaalisuutta ei edes ollut määritelty, vaan asioita katseltiin vielä hyvinkin pitkälti tekojen näkökulmasta (seksi).

Otetaan vielä esimerkki ennen siirtymistä varsinaisen aiheen käsittelyyn: Mies kokee suunnatonta surua ja tämän ystävä lohduttaa tätä halaamalla (ugh, kuinka neitimäistä vanhan käsityksen mukaan!), jolloin ihminen seksuaalisena eläimenä kokee seuraavan reaktion: Aivot vapauttavat mielihyvähormoneja kosketuksesta ja suru alkaa lieventymään normaalia nopeammin. Ihminen ei ehkä käsitä tätä seksuaalisena reaktiona, mutta aivot kyllä. Aivot eivät tee eroa kosketuksen antajien välillä, vaan samat mielihyvähormonit toimivat myös seksin aikana.

Platoninen rakkaus ja läheisyys

Arkkityyppi platonisesta rakkaudesta on sotilas. Nostamme sotaisana ja väkivaltaan taipuvaisena ihmiskuntana paalulle aina kertomuksia oman hengen alttiiksi saattaneista yksilöistä. He tekivät sen juurikin siitä syystä, että heille oli kehittynyt erityinen side muihin aseveljiin ja nykypäivänä myös sisariin. Se ei synny itsestään, vaan peruskoulutuksesta lähtien pyritään rakentamaan sotilaiden (oli hän sitten ammattisotilas tai asevelvollinen) välille tällaista erityisen läheistä suhdetta. Minä olen sen kokenut monien muiden miesten tavoin ja sen on päässyt todistamaan myös vapaaehtoiseen palvelukseen hakeutuneet naiset. Kun tällainen platoninen rakkaussuhde muodostuu yhtenäisen joukon sisällä, niin ihminen kykenee henkisesti mielettömiin suorituksiin hetkellisesti. Ja mikä erikoisinta, niin sotakokemusten perusteella tuo side saattoi olla voimakkaampi kuin varsinainen parisuhde ja avioliitto sodan jälkeen.

Näin rauhan aikana ja tavallisessa arkisessa elämässämme parisuhde voi olla myös intiimi, vailla seksiä tai seksuaalista virittyneisyyttä. Kuten olen kirjoittanut tästäkin jo aiemmin, niin parisuhdehan on lopulta vain kahden ihmisen välinen sopimus. Siihen voi sisältyä lähes mitä vaan, mutta esimerkiksi seksi voi puuttua siitä kokonaan. Onko se puute? Ei minusta, mikäli nämä sopimuksen solmineet osapuolet ovat siihen tyytyväisiä. Ja ei tarvitse kuvitella kovinkaan paljoa, kun voisin samaistua itse tällaiseen tilanteeseen. Silloin käyttäisin partnerin sijasta nimitystä kumppani, samaan tapaan kuin liikekumppani: Jakaisimme todennäköisesti taloudellista taakka, turvaisimme toisiamme ja elämässämme olisi intimiteettiä vailla varsinaista seksiaktia. Ja nyt puhutaan kuitenkin ihmisestä, joka on kerta kaikkiaan seksuaalisesti aktiivinen kaikilla mittareilla ja seksuaalisuuden eri osa-alueilla!

Onko sitä vaikea käsittää? Seksin puutteen kestää kyllä, sillä onhan meillä ihmisillä kädet. Mutta kosketuksen puutetta eivät omat kädet korvaa. Se, että joku turvalliseksi kokemamme henkilö halaa tai koskettaa tuottaa sellaista mielihyvää, että sitä ei seksi korvaa. Tiedän kokemuksesta, että seksiä voi olla myös hyvin karkeata suoritusperusteista sorttia, jossa kosketus jättää kylmäksi.

Lopuksi on nostettava Facebook-ryhmän lyhyessä keskustelussa esille nostamani loppukaneetti, joka sai myös toiselta keskusteluosapuolelta hyväksynnän: ”Oikeastaan ainoa asia on varma ja se on se, että jokainen (pari)suhde on uniikki. Tässä jos miettii omaa historiaa, niin yksikään parisuhde ei ole ollut vertailtavissa. Vaikka toinen osapuoli (eli allekirjoittanut) on ollut sama ihminen.”

Pitäkää nuo sanat mielessänne, kun seuraavan kerran se ruoho alkaa näyttää vihreämmältä siellä aidan toisella puolella tai ihan joka asia ei natsaa potentiaalisen siippaehdokkaan kohdalla. Varoitan silti vanhan suolan aiheuttamasta janosta, sillä ihmisellä saattaa olla taipumus pysyä ennallaan vuosista riippumatta. Siinä matkan varrella on vain oppinut uusia temppuja.