Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Empatiakyvyttömän järjestelmän reformi

Tänään koulujen päättäjäispäivänä nuorilla on syytä juhlaan. On kuitenkin monia, joille tämä päivä ei muodostu heidän muistoihinsa arvokkaaksi hetkeksi. Tämä päivä tulee olemaan heidän osaltaan yksi niistä virstanpylväistä, jotka johdattavat hätiköityihin ratkaisuihin. Sellaisen hätiköidyn ratkaisun hetkellä he palaavat muistoihinsa hetkeksi ja saavat sieltä varmistuksen: ”Sinäkin juhlimisen arvoisena päivänä elämä löi minua kasvoihin.”

Kirjoitan puutteesta yhteiskuntamme järjestelmässä, johon kukaan ei ole käytännön tasolla puuttunut. Siihen puutteeseen on tehty useita toimivalta tuntuvia esityksiä, mutta sen puutteen korjaamiseksi ei ole löytynyt tahtotilaa. Päätösten perustaksi sellaista tarvittaisiin kipeästi, mutta tahtotilaa ei synny empatiakyvyttömyyden takia. Järjestelmä kyllä kykenee tunnistamaan kohtalaisesti ne nuoret, joilla menee huonosti. Se tosin tapahtuu vasta tapahtumien kautta jälkikäteen eikä ennaltaehkäisevästi.

Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön.

Ongelma ei liity sympatiaan, sillä se on oleellinen osa kehitystämme alkaen syntymästämme. Olet varmasti nähnyt videoita, missä yhden vauvan alkaessa itkeä alkaa toinen hetken päästä tekemään samoin. Vaikka juuri hetki ennen sitä tämä toinen vauva on hymyillyt ja kenties nauranut oikein makeasti. Empatiaan vauvat eivät vielä suoranaisesti kykene, vaikka heillä voikin olla kyky tunnistaa toisesta sellaiset ääripäät kuin ilo ja suru. Empatiakehityksen osalta on merkittävää se, että kehityksemme jatkuu egosentrisestä vaiheesta ja opimme tunnistamaan sekä nimeämään ensin omia tunteitamme, jolloin meillä on edellytykset tunnistaa ja nimetä toisten ihmisten tunteita. Molempien kykyjen ja kehitettyjen taitojen merkitys yhteisössä ovat merkittäviä, sillä niiden avulla ihminen on selviytynyt elinlajien selviytymiskamppailussa tähän päivään saakka.

Järjestelmämme ei kykene siis empatiaan. Se kuitenkin sisältää sitä eri toimijoiden muodossa, kuten varhaiskasvatuksen ammattilaisissa, opettajissa, avustajissa, sosiaalityöntekijöissä, kerhovetäjissä, vanhemmissa… Eli ihmisissä itsessään. Olemme kuitenkin luoneet vuosikymmeniä sitten vallinneeseen ympäristöön kerran toimineen järjestelmän, joka ei vastaa tämän päivän ympäristöön. Se on byrokraattinen ja virkavastuilla rajattu järjestelmä, jossa yksilön kyky kokea empatiaa ei johda ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin. Lapselle tai nuorelle, joka kohtaa elämässään kriisejä, tuo järjestelmä näyttää siltä, ettei kukaan välitä tai ei ole ketään, joka voisi auttaa. Rakennuspalikat kuitenkin ovat olemassa, mutta kukaan ei ole kyennyt luomaan siitä toimivaa kokonaisuutta.

Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan.

Järjestelmässä pääasiallinen vastuu lepää vanhempien tai vanhemman harteilla. Mitä jos vanhemmalla itsellään on suuria elämänhallinnan vaikeuksia, johtuen kenties kriisistä? Silloin järjestelmä paljastaa valuvikansa, jotka ovat perua yrityksestä muokata vanhasta jotain uutta. Perusolettamuksena on ollut se, että aiempi järjestelmä on vanhentunut ja se kaipaa silloin tällöin päivittämistä. Ydinprosessit pysyvät ennallaan, mutta vanhoja aikaan sidottuja ominaisuuksia on poistettu ja otettu uusia tilalle. Harva on kyseenalaistanut nuo ydinprosessit ja niiden toimivuuden. Jonkun niin tehdessä voi vastauksena olla vastahyökkäys, jossa yksilö leimataan hankalaksi ihmiseksi, veneen keikuttajaksi. Minä ainakin kiinnittäisin huomiota juuri heihin, sillä heillä saattaa olla hyvin perusteltuja ehdotuksia ydinprosessien muuttamiseksi.

Ensinnäkin kiinnittäisin huomiota ympäristömme muutokseen, joka ajautuu jatkuvaan konfliktiin juuri aiemmin mainitsemieni sympatian ja empatian kanssa. Kilpailukeskeinen yhteiskunta ja luontainen kehityksemme ajautuu törmäyskurssille välittömästi, kun kasvatustie lapsesta aikuiseksi alkaa. Tämä ympäristö vaatii meiltä sympatian ja empatian tukahduttamista aikuisuudessa, sillä nuo kääntyvät meitä itseämme vastaan. Kohtaamme luontaista kestokykyämme koettelevia määriä ihmisiä, joista tunnistamme tunteita ja niihin liittyviä tapahtumia. Meille asetetut ulkopuoliset vaatimukset kuitenkin estävät meitä pysähtymästä ja tekemästä sitä, mitä parhaiten osaamme: Olla ihminen toiselle, kuunnella ja tukea, ymmärtää ja lohduttaa.

Sen sijaan, että ydinprosesseja olisi muutettu tarpeita vastaavaksi, järjestelmään on lisätty laastareita sinne ja tänne. Sosiaalityöntekijät ovat yksi näistä, mutta en ihmettele yhtään tuon ammattikentän ongelmia. Tapauksia on yksinkertaisesti liikaa ympäristön ominaisuuksien takia ja laastarilta odotetaan tuloksia, jotka vaatisivat oikeasti kirurgiaa.

Olen nyt nostanut esille ongelmia järjestelmässä ja esittelen ydinprosessien korjaamiseen kokeilemisen arvoisia ratkaisuja. Tässä ensimmäinen: Opettajaroolin uudistaminen ja kouluttajajärjestelmän testaus.

Opettajalta vaaditaan ensinnäkin aivan liikaa. Vaatimukset ajavat luontaisetkin kyvyt lopulta jaksamisen äärirajoille ja uhkana on työkyvyttömyys, pitkä sellainen. Opettajien tulisi olla kasvattajia, jotka keskittyvät lasten ja nuorten kasvattamiseen täysivaltaisiksi aikuisiksi. Opettajien rooliin lätkäisty kouluttajarooli tulisi eriyttää ja muodostaa siitä oma ammattikunta. Laadukas tietojen ja taitojen kouluttaminen vaatii aikaa, eikä sellaista yksinkertaisesti jää opettajille muiden tehtävien osalta. Niin vaativaa on kasvattaminen, että sitä ei voi tehostaa tai asettaa tulostavoitteita. Ihminen on yksilö ja kasvu ei noudata ohjesääntöjä.

Ensinnäkin hyvin valmisteltu koulutus, jossa on otettu huomioon koulutusryhmän taso, koulutustavoitteet on arvioitu tarkasti ja prioriteettien mukaan, antaa koulutettavalle enemmän kymmenessä minuutissa kuin heikosti kokoon kyhätty luento, joka kestää 45 minuuttia. Fakta, jonka tietää joka ikinen vähääkään pedagogisia opintoja suorittanut henkilö.

Toisekseen ennakointi vaatii laaja-alaista huomiointia, jota kouluttamisrooli syö opettajilta. Eniten kasvattajan työssä kuormittaa se, että liiallisten lankojen vetely kerralla törmää omaan tunneälyymme. Työmäärän kasvaessa huomaammekin sammuttavamme tulipaloja niiden ehkäisyn sijasta. Mitä useammin joku lapsi tulee huomioimatta, niin sitä suurempia haasteita saadaan ratkoa jatkossa. Esimerkiksi tukitoimia saava lapsi voi kokea olevansa jotenkin vajavainen, kun hän saa osaksi erityiskohtelua. Meillä on järjestelmä, joka on luotu tarpeeseen. Aikuisten tarpeeseen. Siinä ei olla otettu huomioon lasta ja sitä, millaiseksi hän kokee itsensä suhteessa vertaisiinsa saadessaan noita tukitoimia.

Toisekseen kokeilisin palkkiojärjestelmää, joka rohkaisee sitoutumiseen. Pitäähän ihmisen saada kohtalainen elanto kyetäkseen antamaan parhaan mahdollisen panoksensa työhönsä. Ihminen sitoutuu työhönsä paremmin, jos hän saa siitä asianmukaisen korvauksen ja hän pystyy vaikuttamaan työnsä lopputulokseen. Suomella ei pienenä yhteiskuntana ole varaa siihen, että opettajat uudelleenkouluttautuvat tai vaihtavat alaa, sillä opettajiksi hakeudutaan pääasiassa kutsumuksen kautta ja jono opettajakoulutukseen ei kierrä kortteleita. Palkkaus jos mikä on helpoin yksityiskohta, jota kykenemme muuttamaan ja hyvin nopealla aikataululla. Lupaus siitä, että sitoutuessaan työhönsä se otetaan huomioon palkitsemisessa antaa jonkinlaista taloudellista turvaa opettajan henkilökohtaisille valinnoille omassa elämässään.

Kolmas uudistus koskettaisi koulujärjestelmän visiota. Ei enää lyhytnäköistä reagointia tähän päivään, vaan poikkitieteellisen ja monikerroksisen yhteistyön kautta ennakointia tulevaan. Tuolla on järjetön määrä tutkijoita, jotka tuottavat tietoa meistä itsestämme ja tutkijoita, joilla on aika vakaa käsitys tulevasta. Ei selvännäkijöitä, mutta sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät tekemään hyvin perusteltuja arvioita yhteiskuntamme kehityksestä ja siitä, millaisia taitoja tulevassa tarvitaan. Tuo tieto tukisi opettajia työssään, mutta tällä hetkellä heillä ei ole mahdollisuuksia ottaa sitä käyttöön. Aiemmin mainitsemani kokeilemisen arvoiset ratkaisut auttaisivat tässä ongelmassa, joka koskettaa jokaista täysipäiväisesti työskentelevää opettajaa.

Nyt olisi aika suhtautua vakavasti tähän suureen ja oikeasti merkitykselliseen kokonaisuuteen nimeltä ihmisten kasvattaminen lapsesta aikuiseksi. Yhteiskuntamme rakenteet ja perhedynamiikka on muuttunut jo ajat sitten. Se näkyy tilastoissa, joten ongelmaa ei voi haudata enää päivääkään. Jos haluamme tehdä ympäristöstämme paremman paikan elää, niin tässä olisi ensimmäinen haaste ratkaistavaksi. Se vie aikaa, työpanosta ja resursseja, joten työn sopisi aloittaa vaikka välittömästi. Järjestelmien uudelleen rakentaminen on vaivalloista, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuo vaivannäkö palkittaisiin moninkertaisesti. Ja kiitos siitä saataisiin kuulla tulevaisuuden aikuisilta, jotka ovat nyt taaperoita.

Menestyvä mies vai tunnekylmä peto?

Lajillemme tyypilliset ominaisuudet kivikaudelta vaikuttavat vielä tänäkin päivänä.

Seuraa tietoa korkeakoulutettujen naisten ja miesten eroista, mikä saattaa tulla yllätyksenä varsinkin naispuolisille henkilöille. Erityisesti heille, jotka ovat kenties etsimässä elämänkumppania.

Kirjoitin viime sunnuntaina tämän artikkelin. Aihe lasten ja nuorten kasvavasta ahdingosta oli palannut mieleeni ja satuin lukemaan tämän jutun, jonka jälkeen ryhdyin kirjoittamaan. Blogini ei ole mikään erityisen suosittu, sillä en heruttele, en life-stylaa tai hanki muutenkaan sen kautta millään tavalla leipää pöytääni tai törsäysrahaa design- ja brändituotteisiin. Tästä johtuen olen muutamia kertoja pistänyt haisemaan muutamia euroja some-markkinointiin, jotta saisin edes vähän näkyvyyttä havainnoilleni. Sitä kun eivät tarjoa yritykset saada mielipidekirjoituksia painettuihin lehtiin, suorat yhteydenotot kansanedustajiin (jotkut kyllä vastaavat, mutta vastauksista näkee miten he eivät viitsi lukea sähköpostin tai kirjeen otsikkoa pidemmälle) tai osallistuminen keskusteluun erilaisten sähköisten kanavien kautta.

Valitsin markkinoinnin kohteeksi Tampereen ja demografiset rajaukset asetin seuraavasti: Miehet ja naiset, iältään 25-50 vuotiaat ja joilla on vähintään korkeakoulututkinto oman ilmoituksensa mukaisesti. Ammattialat rajasin siten, että markkinointi rajoittuu tiedealojen toimialoilla työskenteleville tai siellä työskennelleille, johtajille, koulutuksen ja kirjastotoimen parissa toimiville, liiketoiminnan sekä talouden asiantuntijoille ja lopulta terveydenhuollon ammattilaisille. Lyhyesti sanottuna heille, jotka oikeasti voivat tehdä yhteiskuntaamme vaikuttavia päätöksiä joko suoraan työnsä kautta tai sosiaalisten verkostojensa avulla.

Nyt parin päivän jälkeen tulokset ovat seuraavia: Mainostamani julkaisun nähneistä 85,4 % on naisia, miesten osuus on 14,6 %. Tämä tarkoittaa sitä, että Facebook-seinäänsä rullanneista ja julkaisuni kohdalla edes hetkeksi pysähtyneistä melkoinen enemmistö on naisia. Toki rajausteni myötä naisia on tilastollisesti enemmän tuossa markkinoinnin kohderyhmässä, mutta reagointeja tarkastelemalla tulokset ovat vielä synkempiä. Vain naiset reagoivat oikeasti tämän tyyppiseen sisältöön. Eikä tämä ole ainoa kerta. Tämä kirjoittamani artikkeli kokemuksistani koulukiusaamisen osalta poiki paria poikkeusta lukuun ottamatta ainoastaan naisten reaktioita.

Koulutustausta ja yhteiskunnallinen asema ei välttämättä heijastele miellyttäviä ominaisuuksia…

Toisten ihmisten ahdinko synnyttää tunteita. Jos näen tuolla ulkona tai julkisissa tiloissa itkevän lapsen, niin sisälläni herää myötätunto. Sisälläni herää kysymys, että mitä on tapahtunut ja katson, onko aihetta mennä auttamaan tai ainakin kysymään mitä on tapahtunut. Jos näen pää painoksissa olevan nuoren, josta pystyy näkemään maailman painon tämän harteilla, niin siihen loppuu minun henkilökohtaisen elämäni kiire. Mikään ei ole niin tärkeää, etteikö sitä ehtisi pysähtymään hetkeksi. Myötätuntoni ei liity todennäköisesti hoivaamisviettiin, vaan kykyyni kokea empatiaa sympatian lisäksi. Saamani johtajakoulutus ja siinä saadut kokemukset taas vaikuttavat siihen, että miten toimin tuon empatian herättämien tunteiden osalta. Eivätkä nuo asiat pelkästään ohjaa tekemistäni, vaan siihen vaikuttavat myös tietynlainen elämänkokemus ja arvomaailmani. Arvomaailma, jossa näen lapset ja nuoret yhtä tärkeänä osana tätä yhteisöä ja yhteiskuntaa kuin sitä pyörittävät aikuiset.

Vaan eivät tekemäni havainnot ole ristiriidassa todettujen faktojen valossa. Meidän toimintaamme ohjaa lajityypillisten ominaisuuksien lisäksi hormonit ja aivojen välittäjäaineet fyysisellä tasolla. Geenit vaikuttavat suuresti siihen millaisia riskinottajia olemme ja millaisiin rooleihin ajaudumme yhteisössä. Kasvuympäristömme tila vaikuttaa suuresti siihen, miten toimimme erilaisissa tilanteissa ja miten käsittelemme tunteita. Sivistyneisyys on opittu kuori, joka häviää täysin kriisitilanteissa. Ja se kuori on helvetin ohut.

Koulutustausta ja yhteiskunnallinen asema ei välttämättä heijastele miellyttäviä ominaisuuksia, vaan tässä maailmassa menestyäkseen voi joutua turvautumaan tunnekylmyyteen, häikäilemättömään oman edun tavoitteluun muiden kustannuksella ja siihen, ettei pysähdy auttamaan. Siinäpä teille Amoria kutsuville hieman mietittävää, kun asetatte kriteereitä tulevalle kumppanille.

Suuresta huolesta, jota koen lapsista ja nuorista

”En kadehdi lainkaan tämän päivän nuoria”, sanoin toissayönä eräällä kotiterassilla oltuani toverilleni kuljettajana. Puhe oli juuri sivunnut huumeiden käyttöä seurassa, jossa mitä todennäköisemmin tuomitaan ongelmallinen käytös ymmärtämättä sen juurisyitä. Tai tuskin kaikkien osalta, sillä minne tahansa täällä Kouvolassa menetkin, niin mahdollisuutesi löytää päihdeongelmaisen läheinen lähentelee sataa prosenttia.

Ankarassa ja kuluttavassa yritysmaailmassa ennen psykoanalyytikon uraa työskennellyt Pertti Simula tietää, mistä selittämätön ahdistus ja luontaista henkistä voimaa kuluttavat negatiiviset tunteet johtuvat. YLE Kulttuuricocktail-sarjaan haastatellun Simulan näkemyksen pääset lukemaan tämän linkin takaa. Elämä on jo lastentarhasta alkaen kilpailua, sillä lapset joutuvat vertailun kohteeksi. Joku toinen käyttäytyy paremmin ja saa enemmän kehuja kuin toiset, saman jatkuessa kouluun siirryttäessä. Koulussa arviointi ja arvostelu vaihtuu sanallisesta pelkistettyihin numeroihin, joiden annetaan ymmärtää määrittävän lapsen ja nuoren tulevaisuuteen. Tämän linkin takaa löytyvä YLE Oppimisen artikkeli alkaa sanoilla ”Miksi nuorilta kysellään arvosanoista ja koulumenestyksestä? Miksei kysytä mikä on paras koulumuisto?”

Oma keskikertainen koulumenestykseni perustui oikeastaan sille, että näin miten hirveästi vaivaa piti nähdä menestyäkseen. Muistan todella elävästi sen kun eräs tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun, kun sai kokeesta numeron 8. Tuo kiitettäviin suorituksiin tähdännyt ja siinä hyvin onnistunut tyttö romahti, kun ponnistelut eivät tuottaneet tulosta. Näen tuon kymmenvuotiaana koetun eräänlaisena mikrokosmoksena nykyisestä yhteiskunnasta. Siitä millaiset paineet se asettaa yksilölle kilpailun ja ulkoisen paineen kautta.

Kansallinen syntymäkohortti 1987 -tutkimuksen tuloksia vertaamalla vuosikymmen myöhemmin syntyneisiin piirtyy synkkä mielikuva nykynuorten ahdingosta. Minun ikäluokastani joka viides on saanut psykiatrista erikoissairaanhoitoa tai lääkitystä ennen 21 ikävuotta ja näistä joka kolmas oli saanut joko psykiatrisen diagnoosin tai ainakin ostanut mielialaa sääteleviä lääkkeitä. Vuosikymmen myöhemmin syntyneiden vastaavia lukuja tarkastellessa näkee, että ongelma on kasvussa. Yhteenvedon näistä tutkimuksista voit lukea täältä.

”Yhteiskunnassa on havaittavissa piirteitä, jotka eivät tue kaikkien nuorten hyvää kehitystä”, on sanonut Taysin nuorisopsykiatrian vastuualuejohtaja Riittakerttu Kaltiala. Taysin helmikuussa 2020 julkaistussa artikkelissa nostetaan esille yhteiskuntakehityksen vaikutus nuorten kasvaviin mielenterveysongelmiin. Ongelmat ja huono-osaisuus periytyvät vanhemmilta lapsille, jonka lisäksi sosiaalisen median kanavat tarjoavat jatkuvasti todellisuudesta irrallaan olevia vertailukohtia näille lapsille sekä nuorille.

Valtaosa esimerkiksi Facebook-sovelluksen julkaisuista ovat oman elämän kohokohtien mainostamista, siitä kuinka itsellä meneekään niin hyvin ja siihen oheen lätkäistään yhtä hymyä oleva selfie. Nuori ei välttämättä tajua, että tuo ihminen on saattanut mennä esimerkiksi lomamatkakuvan ottamisen jälkeen hotellihuoneeseen itkemään pahaa oloa tai riidellyt tuntikausia partnerin kanssa jostain mitättömästä asiasta. Esimerkiksi eilen Mielakanmäen pohjoisrinteellä näin, kuinka pariskunta liikkui seesteisesti rinnettä ylöspäin ja mies talutti mukanaan maastopyörää, pyöräilykypärä päässä. Nainen ohjeisti miestä ottaessaan kuvia ilta-aurinkoa vasten ja haukkui tätä, kun mies ei osannut poseerata. En jäänyt katsomaan ja todistamaan mahdollista alamäkipyöräilysuoritusta, mutta epäilen suuresti tuon ulkoilun motiivin olleen pelkkä markkinointitempaus lähipiirille ja tutuille sosiaalisessa mediassa.

Olen itse todistanut nuorten pahaa oloa opetustyön kautta, jossa kuulin työn ohessa nuorten keskusteluja. Kun kyselin heidän kokemuksiaan, niin rivien välistä pystyi havaitsemaan todella raadollisen maailmankuvan näiltä nuorilta. Nuoret ahdistuvat, sillä he eivät ole tyhmiä. Nuoret passivoituvat, mikäli he tekevät johtopäätöksiä. Ennen ahdistuttiin ehkä vähemmän, sillä aina oli mahdollisuus lähteä lahden yli länsinaapuriin paremman elämän toivossa, uskaliaimpien ylittäessä valtameri amerikkalaisen unelman perässä. Nyt tänään nuori avaa selaimen ja etsiessään parempaa törmää siihen, että ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolella ja ahdistuu, kun toiset näyttävät kuitenkin pärjäävän paremmin ihan lähiympäristössä.

Simula nosti haastattelussaan esille merkittävän seikan. Kilpailu nakertaa lopulta ihmistä niin, että tämä palaa loppuun työpaikallaan. Jatkuvan yrityksen tuloksen kasvun myötä tekijänkin tuloksen pitäisi olla aina kasvusuuntainen. Opiskelussa huomio kiinnittyy kilpailemiseen tulevista työpaikoista, opitun sijaan korostetaan sitä, kuinka ”olenkaan parempi kuin kaikki muut.” Ihmisen toiminta yksinkertaistetaan ja pelkistetään mitattavissa oleviin asioihin, kuten koulunumeroihin, työvuosiin ja projektien määriin. Tuossa vertailussa unohdetaan kausaliteetti ja se, että joskus on niitä huonojakin päiviä ja koetaan supersuorituskykyjä tukevien tunteiden lisäksi paskaa oloa. Olen todistanut tämän jopa käytännössä, sillä eräässä työhaastattelussa pöydän toisella puolella oli HR-asiantuntija. Valintani esteeksi tuli ilmeisemmin se, että olin muutaman vuoden ajan tehnyt jatkuvaa palkka- ja opintotyötä valveilla ollessani ja yrittänyt hoitaa parisuhdetta siinä samalla. Hän oli hämmästynyt, kun ansioluettelossa olikin tuon jälkeen parin kesän ajan pelkkää tyhjää ja opintoni olivat venyneet loppuun palamisen myötä. Haastattelun jälkeen vaan nauroin, sillä arvon henkilöstöasiantuntija ei ymmärtänyt letkautustani ”elämä tapahtui.”

Onneksi yhteiskunta ei ole mikään rigidi, vaan muuttuu ihmisten päätösten ja valintojen myötä. Jos edes neljäsosa väestöstä kannattaa jotain uudistusta, joka nojautuu todettavissa oleviin havaintoihin ja jolle on hyvät perustelut, niin se mitä todennäköisemmin saadaan aikaan. Yhteiskunnan kilpailumentaliteettikin voidaan muuttaa, jos vain lakkaamme häpeämästä inhimillisiä ominaisuuksiamme ja jätämme kilpailemisen urheilun piiriin. Nyt kun olemme havainneet epäkohdan ja sen muuttamiselle on täysin selkeät järkiperustelut olemassa, niin tuohon vaadittava muutos on täysin mahdollinen. Itse en ehkä pysty vaikuttamaan siihen isossa mittakaavassa, mutta tulevassa työssä tekemieni valintojen ja toimien kautta yksittäisten nuorten osalta pystyn asiaan tekemään muutoksen. Mitä sinä aiot tehdä asian eteen?

Kahden vuoden harhamatkan päätös

Eilinen päivä sai ei niin hohdokkaan päätöksen, kun edellinen avopuolisoni otti vielä kerran yhteyttä minuun. Yhteydenoton verukkeena oli hänen poikansa, sillä hän yritti vedota tunteisiini tuon lapsen kiintymyksen kautta. Herää kysymys millainen ihminen alentuu käyttämään lasta välikappaleena kiistassa, joka liittyy vain ja ainoastaan kahden aikuisen ihmisen väliseen täysin toimimattomaan kanssakäymiseen. Herää myös kysymys siitä, että millainen vanhempi luulee suhteen lapseen säilyvän, vaikka suhde kahden aikuisen välillä häviää? Varsinkin kun lapsi on alle kouluikäinen, eikä ole edes biologinen lapsi minulle. Missä vaiheessa lapsi tulee samassa paketissa muuttui muotoon samassa paketissa tuli lapsi, mutta sillä ei ole palautusoikeutta?

Hän tietää täysin sen, että lapset ja nuoret ovat minulle erityisen tärkeä ihmisryhmä. En minä muuten olisi hakeutunut työskentelemään nuorten pariin. Lisäksi olen aina osannut erottaa yksilöiden väliset kiistat ja ollut ulottamatta niitä näiden läheisiin. On kuitenkin täysin tuomittavaa käytöstä toimia ensin todella välinpitämättömällä tavalla, missä ensin yritetään vierittää kaikki syy toisen harteille. Kun toinen ei siihen suostu ja alkaa puolustamaan itseään, niin sitten heittäydytään marttyyriksi ja kaikki vika onkin taas itsessä. Kun tuokaan ei onnistu, niin viimeiseksi oljenkorreksi otetaan lapsi. ”Sinä et yhtään ajattele lapsen tunteita. Sinä et yhtään välitä hänestä”, voisi sanoman tiivistää.

Ei kenenkään tule olla toisen elämän sylkykuppi ja marionetti, joka ottaa vastaan kaunan kalvamaa käytöstä tyynesti ja kohtalonsa hyväksyen.

Neuvoni muille vastaavanlaisessa tilanteessa oleville on seuraava: Pelastautukaa kun vielä voitte. Ei selittelyjä eikä neuvotteluja, vaan ulos mennessä ovi selän takana kiinni. Jos toinen aikuinen ei kykene hillitsemään itseään sen vertaa, että voisi asettua rakentavan keskustelun osapuoleksi, niin jokaisella on oikeus suojella omaa sisintään jatkamalla elämäänsä ilman henkistä kidutusta. Aivan sama millainen henkinen painolasti tällä toisella on, aivan sama mitä vääryyksiä tuo toinen on joutunut menneisyydessä kokemaan. Niin kuin metsä vastaa mitä sinne huutaa, pätee myös aikuisten välisiin ihmissuhteisiin. Ei kenenkään tule olla toisen elämän sylkykuppi ja marionetti, joka ottaa vastaan kaunan kalvamaa käytöstä tyynesti ja kohtalonsa hyväksyen.

Jos tarkastelen tätä ihmissuhdetta, niin olen tyrkyttänyt tukeani todella väärään osoitteeseen. Jos joutuisin täysin vastaavanlaiseen tilanteeseen nyt, niin sanoisin varmaan seuraavanlaisesti tällaiselle ihmiselle: ”Minä en voi tarjota sitä tukea mitä sinä tarvitset. Sinä tarvitset tällä hetkellä eniten ammattiauttajan apua, et parisuhdetta paikkaamaan tyhjiötä sisälläsi.” Koen suurta syyllisyyttä siitä, etten silloin vuoden 2018 keväällä kyennyt sanomaan tuolla tavalla. En ollut silloin vielä kokenut sitä, mitä nyt voin sanoa kokeneeni ja se vaikutti arviooni tulevasta. Tämän ihmisen kohdalla tuosta kokemattomuudesta on ollut vain haittaa ja olenkin aiheuttanut lisää vahinkoa sen takia. Vahinkoa, josta koen suurta syyllisyyttä.

Vaikka tapahtumat ovat olleetkin minulle hyvin raskaita ja takkini on tämän osalta täysin tyhjä, niin toivon silti jossain tuolla sisimmässäni hyvää tuolle naiselle. On surullista, että ihminen jolla on eväät suureen hyvään, kärsii menneisyyden sumentamasta näöstä, eikä havaitse ympäristöään sellaisena kuin se oikeasti on. Ja tuo johtaa siihen, että hän ei osaa valita kulloisessakin tilanteessa parhainta mahdollista tapaa toimia, vaan aiheuttaa lopulta itselleen suurta tuskaa vääristyneiden havaintojen takia.

---

Tämä oli nyt tässä. On aika nousta ylös koneen äärestä ja astella eteisessä olevan suuren peilin eteen, tuijottaa omaa peilikuvaa ja sanoa: ”Sinä epäonnistuit tällä kertaa lohduttomasti ja täysin. Se johtui virhearviostasi, etkä voi enää tehdä asialle mitään. Ainoa asia mitä voit tässä tilanteessa tehdä, on ottaa tästä opiksi ja olla toistamatta samaa virhettä.”

Uusi sivu elämässäni

Olen kirjoittanut vähäisesti eräästä henkilöstä tämän vuoden aikana, minkä takia kirjoittamiseni on ollut tyylillisesti hyvin etäistä ja sen on ehkä voinut muutamat teistä lukijoista huomata. Olen viettänyt melkoisesti aikaa edellisen avopuolisoni kanssa ja häneen liittyviä kokemuksiani voitte lukea alla olevista linkeistä.

https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/09/16/542-paivaa-elamaa/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/09/29/troijan-hevonen/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/10/16/se-kun-ei-ole-ketaan-kelle-jakaa/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/11/05/apulannan-lyriikoista/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/12/09/pahimmasta-kiusaajastani/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/12/13/mina-jatin-ei-alkoholi/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/12/23/rehellisimmasta-ystavastani/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2019/12/25/kusetettu-jouluna/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2020/04/01/takaisin-betonihelvettiin/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2020/04/04/miksi-en-riita/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2020/04/06/kun-sydan-kivettyy/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2020/04/07/vaajaamaton-valirikko/
https://miesvaillavarjoa.wordpress.com/2020/04/10/alkoholismista/

Hänen osaltaan olen ollut edellisten viiden kuukauden aikana ajoitellen erittäin toiveikas sen suhteen, että hän ymmärtäisi hänen toimintansa kautta itsellensä aiheuttaman tuskan. Meidän jokaisen toiminta nimittäin kaikuu ympäristöstämme ja se vaikuttaa meihin aina alitajuisesti, vaikka kuinka yrittäisimme esittää välinpitämätöntä. Olen näiden kuukausien aikana asennoitunut häneen aiempaa tyynemmin ja etäisemmin, jottei hänen psykoosinomaisilla ja väkivaltaisiksi äityvillä kohtauksilla humalatilassa olisi niin suurta vaikutusta minuun.

Se on useimmiten onnistunutkin, mutta viime lauantai-iltana se ei enää onnistunut. Hänen toistuvat hyökkäyksensä johtivat siihen, että otimme yhteen hyvin fyysisesti. Kun vihdoin pääsin hänen asunnoltaan poistumaan tavaroideni kanssa, olin täysin rikki henkisesti. Huolimatta toistuvista käskyistäni päästää minut esteettä lähtemään asunnolleni hän jatkoi estelyä, huutamista ja lyömistä, joista jälkimmäisiä estääkseni jouduin turvautumaan väkivaltaiseen puolustautumiseen. Sorruin siinä ohessa rikkomaan lupaukseni siitä, etten enää ikinä antaisi kenenkään käydä minuun käsiksi ilman seuraamuksia. Annoin hänen mennä niin pitkälle, että menetin lopulta itsehillintäni tyystin.

Pahinta ei varmaankaan ollut tuon illan tapahtumat ja fyysinen väkivalta molemmin puolin, vaan se miten hän jälleen asennoitui tuohon kaikkeen: Se on hänelle normaalia, että välillä hakataan toista ja poliisin ilmestyessä näytellään, ettei mikään ole vialla. Toistuvat yritykseni osoittaa tuo kaikki täysin järjenvastaiseksi ja epänormaaliksi on kuulunut kuuroille korville, jolloin useimmiten syy on ollut hänen mukaansa minussa. Hän myöntää alkoholin väärinkäytön, muttei siitä johtuvia käyttäytymiseen heijastuvia ongelmia.

Hän ei näe yhteyttä päihteiden kulutuksen ja käytöksen välillä, jolloin syy hänen kaoottiseen käytökseensä on pakko olla muiden käyttäytymisessä häntä kohtaan. Hän ei kykene kuuntelemaan hänelle kertomaani havaintoa hänestä: Hän ei ole koskaan käyttäytynyt uhkaavasti, väkivaltaisesti tai itsetuhoisesti selvin päin. Hän ei ole koskaan sanonut selvin päin minulle vihaavansa niitä piirteitä pojassaan, jotka muistuttavat häntä tuon pojan biologisesta isästä.

Olen nyt katsonut nämä kortit jo kolmeen eri kertaan uudelleen, jottei minulta olisi jäänyt mitään ratkaisua huomaamatta. On vain oman henkisen ja fyysisen hyvinvointini eduksi todeta, ettei ratkaisua ole olemassa tässä hetkessä ja ajassa. Ei ole olemassa ratkaisua, jonka minä voisin tarjota tuolle ihmiselle ja tarjoamani tuki vaikeina hetkinä ei ole tuottanut tulosta.

On käännettävä selkä tuolle ihmiselle ja hänen neljävuotiaalle pojalleen, sillä minä en pysty seuraamaan vierestä itsensä tuhoamista ja käyttäytymistä, joka vääjäämättä johtaa vielä suurempiin ongelmiin. En aio tuhlata enää yhtäkään päivää elämästäni siihen, että olen sivustaseuraaja ja näen ihmisen tuhoavan itsensä lisäksi toisen edellytykset kohtalaisen hyvälle elämälle. Niin suuri vaikutus päihteiden väärinkäytöllä on ja tuntuu lohduttomalta, ettei tuollaiseen tilanteeseen ole minkäänlaisia yhteiskunnan tarjoamaa pakkokeinoa. Lapsi voidaan riistää pois ja sijoittaa muualle, vaikka yhteisen edun mukaista olisi rajoittaa aikuista eikä lasta.

Olen erittäin pettynyt itseeni näin jälkikäteen, mutta olen myös pettynyt häneen. Hän ei ole oppinut mitään, vaan päinvastoin tuntuu itsensä kehittämisestä tulleen hänelle jonkinlaisen kirosanan. Se voi johtaa pahimmillaan siihen, että jälleen tulee tähän maahan yksi uusi lastensuojelun vakioasiakas ja pahimmassa tapauksessa tämän lapsen tulevaisuus on jo taputeltu hänen puolestaan. Ehkäpä olen kuitenkin väärässä ja hänestä kasvaa oikein rehti, sovinnollinen ja toiset huomioon ottava hieno mies. Toivon sitä todella, että persetuntumani tämän osalta on täysin väärässä ja tuossa lapsessa on poikkeuksellisuuden ilmentymä.

Tämän kirjoituksen myötä käännän uuden ja tyhjän lehden elämässäni, jättäen tuon tuskantäyteisen elämänvaiheen taakseni tämän ihmisen kanssa ja jätän kuluneet kaksi vuotta muistojeni syövereihin. Suurin toiveeni tästä lähtien olisi löytää joku ihminen, joka hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen ja osaa välillä näyttää arvostuksena minua kohtaan muulla kuin väkivallalla, mustasukkaisella tiuskimisella ja kuuntelisi minua välillä, ottaen mielipiteeni aidosti huomioon. Noita edellä mainittuja kyseenalaisia huomionosoituksia olen saanut jo tarpeeksi tämän elämän aikana, yhdeltä ainoalta ihmiseltä.

Ontuvien selitysten klubi

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

Erinomaisuuden illuusio

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Vuorovaikutus ja v***n jalo taito

Minulla on mielipide. Niin on myös sinullakin. Itse asiassa minua alkoi juuri kiinnostamaan sen. Mitä jos kertoisit siitä lisää, niin voisin oppia sinusta jotain uutta. Minua kiinnostaa se niin kovasti.

Tuo voisi olla täysin ihmisen sisäinen monologi, kun kohtaa uuden ihmisen tai on tekemisissä lapsen kanssa. Miksi erottelin lapsen edellisessä lauseessa? Siihen on erittäin tärkeä syy ja se liittyy lapsen tarpeeseen tulla huomioiduksi. Huomioiduksi tuleminen on sitten eri asia kuin kaiken huomion keskipisteenä oleminen, joista jälkimmäinen on itse asiassa hyvin vahingollista ihmisen minäkuvan kehitykselle.

Vuorovaikutusta yli lajirajojen. Lähde: Flickr.com

Asenteen muuttaminen ynseästä seesteisen vastaanottavaksi tapahtuu helpoiten sisäisen dialogin kautta. Niinhän se toimii juuri silloin, kun meitä alkaa ottamaan jokin asia pattiin toisissa ihmisissä. ”Taas tuo vouhottaa tuossa, eikö se voisi joskus vain ottaa iisisti”, sanomme itsellemme omassa päässämme. Mene ja sano tuollaista ääneen, niin aivan varmasti saat tuta ihmisten epämiellyttävimmät puolet. Sitä emme kuitenkaan tee, sillä meille on kehittynyt käytöstavat ja saamme kuulla palautetta meistä itsestämme niin harvoin, että sellaisen tapahtuessa suistumme raiteiltamme.

Niin. Palaute itsensä kehittämiseksi. Palautetta ulkopuolisten silmin. Se on niin helvetin harvinaista, että palautetta saadakseen sitä pitää oikein rukoilemalla pyytää. Palautetta pääsee antamaan niin harvoin arkielämässä, että sitä harjoitellaan erillisenä suorituksena lukion äidinkielen tunneilla, sillä niin harvinainen sivistystaito se meille ihmisille on. Mihin me sitten sitä palautetta tarvitsemme? No arvaa vain kaksi kertaa!

Minä en juurikaan enää mieti mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta, mutta se ei tarkoita täyttä välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Itse asiassa se on päinvastoin. Minua kiinnostaa suuresti se, että mitä ihmisille itsellensä kuuluu ja aina ihmisiä kohdatessani pyrin kohtelemaan heitä ihmisarvoisesti sekä kunnioittavasti.

Jos kohtaan sitä kuuluisaa vittumaisuutta itseään, niin annan ihmiselle kyllä mahdollisuuden korjata toimintaansa olemalla lähtemättä mukaan vittuilun kierteeseen ensimmäisillä sananvaihdoilla. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huomaan kyllä, jos vittuilun äänensävyssä alkaa olemaan jotain henkilökohtaista ja silloin päästän itse pirun irti. Antamani ensivaikutelma on hyvin kiltti ja huomaavainen, mutta monella on tullut hieman hätä, kun olenkin tilanteen niin vaatiessa paljastanut sen ilkeän, hyvin vittumaisen puoleni. Se on aina, mikäli vastaanottaja on ollut selvin päin, johtanut vittuilun loppumiseen ja itse asiassa syvempään kunnioitukseen toista kohtaan. Tai on tuolla jossain yksi ihminen, joka on syvästi loukkaantunut takaisinvittuilustani. Mutta hän on poikkeus, hänhän pitää itseään muutenkin siniverisenä ja siten asettuu muiden yläpuolelle aina.

Takaisin lapsiin ja siihen, miksi kirjoituksen alussa nostamani päänsisäinen monologi on tarpeen heitä kohdatessa. Syy on lasten järjettömässä ja lähes yliluonnollisessa tavassa ”haistaa” aito kiinnostus. En ole tähän mennessä elämääni kohdannut ainuttakaan lasta, jonka kanssa en olisi tullut toimeen tai johon en olisi saanut yhteyttä. Jopa autistiset lapset eivät tuota hankaluuksia, heidän ongelmansa kun liittyy vain vuorovaikutukseen, ei läsnäoloon. He siis aistivat sen, jos päämme sisällä on käynnissä jotain muuta kuin kiinnostus vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Silloin he saattavat heittäytyä kiusanhengiksi, riippuen tietysti lapsen perusluonteesta itsestään.

Vaan on olemassa ihmisryhmä, joka pystyy voittamaan lasten luottamuksen puolelleen teennäisesti. He ovat mestareita manipuloinnissa ja pystyvät sumuttamaan myös vertaisiaan, toisia aikuisia. Tarkoitan nyt niitä ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet toteuttamaan pedofiilisiä taipumuksiaan. Se voi olla aitoa kiinnostusta, mutta epäilen näissä tapauksissa vaikuttimena olevan jonkinasteinen epäsosiaalinen persoonan. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei kykene täysin ”astumaan toisen saappaisiin” eli myötä tuntemiseen. Jos pedofiili kykenisi myötätuntoon, niin silloinhan pedofiili pidättäytyisi mieltymyksensä osalta vain fantasioinnissa. Tämä on sellainen aihe ja hyvin laaja, että en käsittele sitä enempää tässä kirjoituksessa.

Loppusanat vuorovaikutuksesta, ikään ja sukupuoleen katsomatta: Jos näet jossain ihmisessä muutoksen tämän käyttäytymisessä, niin kysy siitä rohkeasti. Jos vastaus on ”ei tässä mitään” -luokkaa, niin kerro havainnostasi. Kyllä se sanainen arkku aukeaa ja tuo ihminen vielä kiittää sinua jonain päivänä. Usko pois.