Ontuvien selitysten klubi

6240707542_2dbd88d10c_b

Provosoiduin (ihan pikkuriikkisesti) tänään yhdestä Facebook-kommentista. Tuo kommentti oli kirjoitettu erään tuttuni kirjoitukseen, jossa hän pohti koululaitoksen vaikutusta varusmiespalveluksen keskeytyksiin, joista valtaosa liittyvät mielenterveysongelmiin. Ja tuossa kommentissa ilmeni koululaitos mikrokosmokseen kiteytettynä: Koululaitoksesta ja opettajista on turha etsiä syntipukkia.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt..

On ollut puhetta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja vanhempien koulutaustan vaikutuksesta nuorten mielenterveyteen. Syitä arvuutellaan jotakuinkin joka ikinen päivä niin yliopistoissa kuin oppilaitoksissa, yleisönosastokirjoituksia unohtamatta. Vaaditaan toimia ja yritetään herätellä vanhempia kasvatustyöhön.

Mutta tätä minulle ei ole kukaan yliopistokoulutettu selittänyt: Miten ihmeessä suuret ikäluokat ponnistivat omasta sosioekonomisesta lokerostaan ylempään luokkaan? Suomihan oli hävinnyt sodan, duunarien asema oli valovuosien päässä siitä mitä se nyt on ja sosiaaliturvan tarjoamat verkostot odottivat vielä muodostumistaan. Ihmiset asuivat tiiviimmin ja sodasta palanneet miehet, jos ketkä, ryyppäsivät ja näistä osa tuotti suunnatonta murhetta kotiväkivallan muodossa.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista.

Itse olen pohdiskellut näiden kahden hyvin erilaisen aikakauden välisiä eroja ja todennut erojen olevan huomattavia. Mutta se mikä jää yleensä mieltäni askarruttamaan on tämä: Usko parempaan huomiseen ja usko siihen, että tehdyt ponnistelut kantavat lopulta hedelmää.

Puoli vuosisataa sitten pääsy jatko-opiskelemaan tarkoitti lähes poikkeuksetta sosioekonomisen aseman kohenemista lapsuuskodin lähtökohdista. Jos pääsit jatko-opiskelemaan ja jaksoit tarpoa opinnot läpi valmistumiseen saakka, niin ihmisessä itsessään piti olla pahasti jotain vialla, ellei kyennyt työllistymään opiskelemaansa ammattiin. Totta kai opinnot tuohon aikaan rahoitettiin tekemällä työtä (mikäli perheeltä ei liiennyt rahallista tukea opintoihin tai opiskeluja ei kyennyt rahoittamaan opiskelua lainalla), mutta oppimisen kannalta epäsuotuisa voimavarojen kuluttaminen työelämässä kantoi aina hedelmää lopulta: Työllistyminen koulutetumpaan ja parempipalkkaiseen tehtävään.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa.

Samaa ei voi enää tänä päivänä sanoa koulutuksen myönteisestä vaikutuksesta sosioekonomiseen asemaan. Edelleen valtaosa kyllä hyötyy opinnoistaan, mutta tämän päivän töistä yli puoleen tarvitaan vähintäänkin alemman korkeakoulutason opinnot. Lehdistä olen saanut lukea myös siitä, että esimerkiksi metalliala ei enää vedä nuoria työelämään.

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä.

Sosioekonomisen aseman ylläpitäminen tai tuolla asteikolla kohoaminen vaatii lopulta vain yhden yksinkertaisen asian: Rahaa. Jos nuori on kasvanut perheessä, missä parhaiten tienaava vanhempi on hankkinut vuodessa esimerkiksi 40 000 euron vuositulot, niin uskoisitko itse perheen lasten kouluttautuvan alalle, jossa lähtöpalkka pyörii vaatimattomassa 1 800 eurossa kuukaudessa ja vuodessa yltää vajaaseen 22 000 euroon?

Lapset ja nuoret eivät ole tyhmiä. He osaavat tehdä johtopäätöksiä ja poimia vihjeitä ympäröivästä yhteiskunnasta. Opiskelumotivaatio pelkän uuden ja ihmeellisen oppimisen takia häviää hyvin tehokkaasti ala- ja yläkoulun välillä, jolloin osa nuorista on jo tavallaan menettänyt uskonsa ponnisteluidensa vaikutukseen heidän omassa aikuisuudessaan. Siinä ei hirveästi palopuheet auta, mikäli nuori kokee ponnisteluiden olevan turha vaiva, jos koulutyön palkkiona ei ole vähintään sama sosioekonominen asema kuin omilla vanhemmilla.

..urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan.

No entä se kommentista provosoituminen, josta kirjoitin aivan alussa? Se johtuu täsmälleen yksilökeskeisestä erinomaisuuden kokemuksesta omasta itsestään. Kommentin kirjoittaja opiskelee yliopistossa kasvatustieteitä, muttei kykene silti näkemään koululaitoksen ja sen näkyvimpien osapuolten (eli opettajien) vaikutusta kokonaisuuteen. Kyllä, kotona vaikutetaan lapsen ja nuoren opiskelumotivaatioon merkittävästi, mutta syytä ei voi vierittää pelkästään vanhempien niskaan. Itse asiassa kasvatustieteellisiin opintoihin valitut opiskelijat suhtautuvat melko kielteisesti omien taitojensa aktiiviseen kehittämiseen: Hehän ovat päässeet haluttuun koulutusohjelmaan, johon pääsee vain todella hyvällä koulumenestyksellä.

Ja tuon asenteen olen nähnyt säännöllisesti aktiivisena reserviläiskouluttajana niissä tilanteissa, joissa pääsen seuraamaan ammatikseen opettavien henkilöiden koulutussuorituksia: Vaikka kyseessä olisi pelkkä asekäsittelykoulutus, niin urautuneen opettajan suu jauhaa ja koulutettavien motivaation koulutettavaan aiheeseen voi nähdä selkäryhdin lysähtämisenä kasaan. Paras tapaus oli se, kun vastuukouluttajana kyselin erään ammatikseen opettavan koulutussuunnitelmaa (yksityiskohta armeijasta: Jokaisesta koulutuksesta tulee olla olemassa koulutussuunnitelma eli keille koulutetaan ja miten se tehdään) ja sain vastaukseksi, että se suunnitelma on hänellä omassa päässään. Koulutuksen alettua sain seurata maailmanluokan sähläystä, josta koulutettaville taisi jäädä mieleen parhaiten naurettavat riviin ojentautumiset.

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa..

Eikä havaintoni rajoitu vain harrastukseeni reserviläistoiminnassa, vaan olen saanut kuulla yhtä laadukkaasta opettajain toiminnasta työskenneltyäni hetken aikaa sijaisopettajana ammattikoulussa. Ne opettajat, jotka erottuvat ikävästi ”edukseen”, eivät vaivautuneet opetuksessaan vuorovaikutuksellisuuteen tai siihen, että olisivat tehneet millään tavalla selviksi koulutustavoitteita. Ikävin asia oli kuitenkin se, että olin näille toisen vuoden opiskelijoille ainoa opettaja, joka keräsi palautetta nimettömänä omasta opetuksestaan! Nyt tuon muisteleminen lähinnä suututtaa, vaikka tuolloin ajattelin, että ”kiva erottua ammattikoulutaustalla kasvatustieteen kandeista ja maistereista edukseen.”

En suinkaan syytä nuorten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmista ketään yksittäistä tahoa, edes heikosti itseään kehittäviä opettajia, vaan syytä aivan kaikkia osapuolia tässä kokonaisuudessa. Vanhempien tulee kannustaa oppimaan, osoittaa edes jonkinasteista kiinnostusta lapsen koulutyötä kohtaan ja palkita silloin kun siihen tulee aihetta. Opettajien tulisi ryhdistäytyä ja katsoa ensin omaan peiliin, ennen kuin siirtää vastuuta vanhempien niskaan. Eikä pelkästään jonkin tietyn asteen opettajien, vaan aivan kaikkien alalla työskentelevien. Tällaisen kujanjuoksun saisi tehdä myös elinkeinoelämän edustajat, ammattiyhdistysväki ja maamme poliittiset päättäjät, jonka jälkeen voisi kysyä sen tärkeimmän kysymyksen: ”Minkälaisen tarinan sinä haluaisit itsestäsi muistettavan kahden sukupolven päästä?”

Post Scriptum: Joku opettaja tai opetusalaa lähempää seurannut voisi alkaa vänkäämään opettajien rajallisista resursseista ja liian suurista luokista. Selityksiä, sanon minä. Sellaisia selityksiä, joissa pyritään siirtämään huomio yhdestä ongelmasta toiseen. Sama kuin laipioisi paskakasan hiekkakasan taakse: Ei näy, mutta haisee.

 

 

Erinomaisuuden illuusio

29768194267_6dd2797b71_b

Me ihmiset olemme todella umpisurkeita pitkän aikavälin ennustajia, joten en ihmettele yhtään mielenterveyden häiriöiden kasvua sairaslomien taustalla. Syitä arvuutellaan varsinaisen asiantuntija-armeijan avulla, mutta omakohtaisesta kokemuksesta voin kertoa selkeän syyn: Epävarmuus ahdistaa, vuosien epävarmuus vammauttaa pysyvästi.

Vielä voimme nauttia siitä, että valtaosalle meistä eli yli puolelle meistä on tarjolla kokopäiväistä ja vakituista työtä, joskin vakituisuus ei enää tarkoita eläkeikään johtavaa työuraa saman työnantajan palveluksessa. Vakituisuudesta saa nauttia tosin ne ihmiset, joilla on vakiintunut asema työmarkkinoilla. Samaa ei voi sanoa nuorista, jotka alussa linkittämässäni YLE:n artikkelissa ovat pääosassa. Osa-aikaisuus tai työn määräaikaisuuden luonne luo epävarmuutta, mutta yhtä lailla yksityiselämän ongelmat voivat heijastua työhyvinvointiin. Mikäli epävarmuus koskettaa sekä työtä, että yksityiselämää, niin mielenterveysongelmien ilmaantuminen on vain ajan kysymys. Ajallisesti ongelmat voivat kehittyä vakaviksi hyvin nopeasti ja arvaamatta. Kipeän käden huomaat heti, mutta mielenterveyshäiriön saattaa huomata ainoastaan ulkopuolinen.

Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä.

Epävarmuus näkyy elämässäni joka ikinen päivä. Työhistoriani on pirstaleista ja asun alueella, missä töihin pääsee pääasiassa hyvien suhteiden ja verkostojen kautta, ellei ansioluettelo ole kerralla vakuuttava. Ihmissuhteita ei pääse syntymään ja kehittymään, sillä työpaikat vaihtuvat ja jokainen päivä tulee pohdittua, että minne päin Suomea tai maailmaa sitä pitää mahdollisesti muuttaa toimeentulon perässä. Vaivannäön valuminen hukkaan muuttaessa aiheuttaa sen, että jättäytyy tavallaan tarkoituksella toimettomaksi: ”Miksi näkisin vaivaa sellaisen eteen, josta saatan joutua luopumaan huomenna?” Yhteiskuntamme ja vakituisesta kokoaikatyöstä nauttivat ihmiset ovat sokeita tuolle toteamukselle, vaikka tulevaisuudessa tuo tulee olemaan arkipäivää valtaosalle ihmisistä.

Toimeentulon epävarmuus on varmasti yksi meihin heijastuva tekijä, mutta ei meillä mene hyvin yksityiselämänkään puolella. Meidät millenniaalit on kasvatettu uskomaan omaan erinomaisuuteemme ja siihen, että meillä on jokaisella jonkinlainen piilomerkitys olemassa, se vain pitää löytää. Meille on toitotettu, että olemme erityisiä ja pystymme mihin tahansa, kunhan vain päätämme saavuttaa sen. ”Paskapuhetta”, voisin sanoa ja siinä piilee varmasti osasyy sille, ahdistus valtaa mielen kohdatessa seuraava totuus: Saavuttaakseen jotain joutuu näkemään helvetisti vaivaa ja aikaa, sillä näinkin epäluuloisessa maassa kuin Suomi kannukset ansaitaan ajalla eikä tuloksilla.

Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa.

Perhettäkään ei uskalleta perustaa, mikäli usko toimeen tulemiseen on heikko. Yhä useampi siirtää jälkikasvun hankkimisen siihen vaiheeseen kun ”ura on saatu luotua vahvalle pohjalle.” Unohdetaan kuitenkin se seikka, että nuoren parikymppisen jälkikasvu lentää maailmalle näiden ollessa keski-iässä. Lähempänä keski-ikää perheen perustaneet pääsevät nauttimaan uudesta ”vapaudesta ja itsensä uudelleen löytämisestä” vasta lähempänä 60-ikävuotta. Uskotaan, että omalle jälkikasvulle pitää pystyä tarjoamaan enemmän kuin mitä itse sai omilta vanhemmiltaan. Merkkivaatteita, premium-elektroniikkaa ja ulkomaanmatkoja. Voin ennustaa näissä perheissä ihmetyksen olevan suuri, jos jälkikasvu löytää itsensä teini-iän vaikeimpina vuosina vetämässä piriviivaa nenäänsä tai tykittämässä romua suoneen, sillä kaiken tuon yltäkylläisyyden ohessa vanhempain rakkaus saattoi jäädä osoittamatta perinteisin menetelmin.

Ja kaikki tuo, jos vain sattuu edes pääsemään sinne asti, jonkinlaisesta ammatista puhumattakaan. Perheen perustamiseen tarvitsee kaksi ihmistä, mutta sekin on tänä päivänä helvetin haastava tehtävä. Toisen osapuolen pitää loksahtaa kohdilleen ’just, eikä melkein’ ja toisen kiinnostuksen kohteiden sekä mieltymysten pitää miellyttää myös itseä. Ei riitä, että esimerkiksi mies on tunnollinen ja huomioon ottava: Täytyy osata rakastella, toisaalta ottaa säälimättä. Pitää osata olla luolamies ja puuhailla teknisten asioiden parissa, mutta lapsille pitäisi osata opettaa elämänfilosofiaa. Niin, ja kouluasteen tutkinnon pitää olla vähintäänkin sama, mitä itsellä on. Siinäpä pähkinää purtavaksi kansalle, jonka ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneista valtaosa on naisia.

On isiä, joille olen helvetin vihainen

”JOS mun muksut alkais vetää huumeita ja kulkis tuolla zombieina, antaisin kirjaimellisesti isän kädestä!”

Edellä oleva sitaatti on suoraan lainattu kirjaimelliselta lätkä-isältä, jolla on ollut vaikeuksia löytää naista kulkemaan rinnallensa. En ihmettele yhtään sitä löytämisen vaikeutta, jos on valmis käyttämään fyysistä väkivaltaa kasvatusmenetelmänä. Tilanteen surkuhupaisin piirre on se, että tämä kyseinen henkilö kirjoitti kommenttinsa sellaisen ihmisen Facebook-päivitykseen, jolla itsellään on ollut huumeongelma menneisyydessään.

28475811358_ba4635cfd0_o
Bentsoille löytyy aina kysyntää kaduilla. Sen pitäisi kertoa jo paljon.

Kokemuksesta voin sanoa, että tuntuu pahalta olla se nuoren ensimmäinen aikuinen tämän elämässä, joka ensimmäistä kertaa aidosti ja vilpittömästi kohtaa tämän. Istuu vain ja kuuntelee. Tuollaisen tilanteen jälkeen olen helvetin vihainen sille aikuiselle miehelle, jonka olisi pitänyt istua siinä tuolissa minun sijastani ja kantaa vastuutehtävänsä. Ja niitä miehiä, joille olen helvetin vihainen, on jo aika monta tällä hetkellä. Olen vihainen noiden nuorten puolesta. Olen helvetin vihainen aika monelle isälle tässä maassa.

Ja omasta kokemuksesta jälleen voin kertoa sen, että väkivaltaa kasvatuskeinona suosiva muuttaa mielensä, kun kasvatettava antaa ensimmäisen kerran takaisin. Lapsilla on taipumus kasvaa aikuisiksi. Vanhemmilla on taipumus ikääntyä. Jos lasta tai nuorta ei saa aivopestyä riittävän hyvin, niin se nyrkin heiluttaja mitä todennäköisemmin saa jossain vaiheessa maistaa omia kasvatusmenetelmiään kasvatettavaltaan. Eikä se paranna tilannetta yhtään siellä kasvatettavan ihmisen päässä. Siis se, että on pakotettu lyömään omaa vanhempaansa takaisin.

Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä.

Jos tätä tekstiä sattuu joskus joku sosiaalityön ammattilainen lukemaan, niin väännetään se rautalangasta: Päihdeongelmat kumpuaa perheestä ja vanhempien ongelmista. Päihdeongelmien osalta tulotasot ja fasadit kannattaa välittömästi unohtaa: Tulotaso ei korreloi terveellisten kasvatusmenetelmien kanssa. Tiedän sellaisiakin vanhempia, jotka eivät koskaan pysty viemään lapsiaan aurinkolomalle, mutta he sentään rakastavat lapsiaan koko sydämestään ja ovat aidosti kiinnostuneita heistä ihmisinä. Heille vanhemmuus ei ole temppurata, josta jaellaan tyylipisteitä tai joka tarjoaa erinomaisia selfie-mahdollisuuksia julkaistavaksi sosiaaliseen mediaan. He opettavat jälkikasvulleen tärkeimmän taidon ihmisen selviytymiselle: Ongelmista pitää puhua rehellisesti.

Huostaanotto on vihoviimeinen keino lastensuojelussa, mutta se on joissain tapauksissa eittämättä se ainoa keino, joka voi pelastaa lapsen tulevaisuuden ja taata tälle hyvät eväät aikuisuuteen. Huostaanoton tosin pitäisi tapahtua niin, että lapsi saisi turvallisen ja vakaan perheen vastakohdan tilalle, laitokseen joutuminen ei ole se reitti hyvään tulevaisuuteen. Läsnä pitää olla aikuisia, jotka ovat sitoutuneita lapsen kasvun tukemiseen täysin. Vanhemmuudessa ei tunneta virkavapaita tai loma-aikoja, päivystysvalmius on aina 100 %.

Ja peräänkuulutan nyt isojen ikäluokkien vastuuta. Missä te nyt olette, kun teillä on kaikki aika maailmassa? Onko teillä niin helvetillinen kiire senioriharrastusten parissa, että ette ehdi tukemaan tämän päivän vanhempia heidän hyvin haasteellisessa työssään? ”Ei koske minua” jos löytyy vastaukseksi, niin sitten on aivan turha huudella iltapäivälehtien palstoilla ja kommenttiosioissa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. Te olette itse osa sitä.

Vuorovaikutus ja v***n jalo taito

Minulla on mielipide. Niin on myös sinullakin. Itse asiassa minua alkoi juuri kiinnostamaan sen. Mitä jos kertoisit siitä lisää, niin voisin oppia sinusta jotain uutta. Minua kiinnostaa se niin kovasti.

Tuo voisi olla täysin ihmisen sisäinen monologi, kun kohtaa uuden ihmisen tai on tekemisissä lapsen kanssa. Miksi erottelin lapsen edellisessä lauseessa? Siihen on erittäin tärkeä syy ja se liittyy lapsen tarpeeseen tulla huomioiduksi. Huomioiduksi tuleminen on sitten eri asia kuin kaiken huomion keskipisteenä oleminen, joista jälkimmäinen on itse asiassa hyvin vahingollista ihmisen minäkuvan kehitykselle.

8445366837_2fc6338b15_b
Vuorovaikutusta yli lajirajojen. Lähde: Flickr.com

Asenteen muuttaminen ynseästä seesteisen vastaanottavaksi tapahtuu helpoiten sisäisen dialogin kautta. Niinhän se toimii juuri silloin, kun meitä alkaa ottamaan jokin asia pattiin toisissa ihmisissä. ”Taas tuo vouhottaa tuossa, eikö se voisi joskus vain ottaa iisisti”, sanomme itsellemme omassa päässämme. Mene ja sano tuollaista ääneen, niin aivan varmasti saat tuta ihmisten epämiellyttävimmät puolet. Sitä emme kuitenkaan tee, sillä meille on kehittynyt käytöstavat ja saamme kuulla palautetta meistä itsestämme niin harvoin, että sellaisen tapahtuessa suistumme raiteiltamme.

Niin. Palaute itsensä kehittämiseksi. Palautetta ulkopuolisten silmin. Se on niin helvetin harvinaista, että palautetta saadakseen sitä pitää oikein rukoilemalla pyytää. Palautetta pääsee antamaan niin harvoin arkielämässä, että sitä harjoitellaan erillisenä suorituksena lukion äidinkielen tunneilla, sillä niin harvinainen sivistystaito se meille ihmisille on. Mihin me sitten sitä palautetta tarvitsemme? No arvaa vain kaksi kertaa!

Minä en juurikaan enää mieti mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta, mutta se ei tarkoita täyttä välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan. Itse asiassa se on päinvastoin. Minua kiinnostaa suuresti se, että mitä ihmisille itsellensä kuuluu ja aina ihmisiä kohdatessani pyrin kohtelemaan heitä ihmisarvoisesti sekä kunnioittavasti.

Jos kohtaan sitä kuuluisaa vittumaisuutta itseään, niin annan ihmiselle kyllä mahdollisuuden korjata toimintaansa olemalla lähtemättä mukaan vittuilun kierteeseen ensimmäisillä sananvaihdoilla. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Huomaan kyllä, jos vittuilun äänensävyssä alkaa olemaan jotain henkilökohtaista ja silloin päästän itse pirun irti. Antamani ensivaikutelma on hyvin kiltti ja huomaavainen, mutta monella on tullut hieman hätä, kun olenkin tilanteen niin vaatiessa paljastanut sen ilkeän, hyvin vittumaisen puoleni. Se on aina, mikäli vastaanottaja on ollut selvin päin, johtanut vittuilun loppumiseen ja itse asiassa syvempään kunnioitukseen toista kohtaan. Tai on tuolla jossain yksi ihminen, joka on syvästi loukkaantunut takaisinvittuilustani. Mutta hän on poikkeus, hänhän pitää itseään muutenkin siniverisenä ja siten asettuu muiden yläpuolelle aina.

Takaisin lapsiin ja siihen, miksi kirjoituksen alussa nostamani päänsisäinen monologi on tarpeen heitä kohdatessa. Syy on lasten järjettömässä ja lähes yliluonnollisessa tavassa ”haistaa” aito kiinnostus. En ole tähän mennessä elämääni kohdannut ainuttakaan lasta, jonka kanssa en olisi tullut toimeen tai johon en olisi saanut yhteyttä. Jopa autistiset lapset eivät tuota hankaluuksia, heidän ongelmansa kun liittyy vain vuorovaikutukseen, ei läsnäoloon. He siis aistivat sen, jos päämme sisällä on käynnissä jotain muuta kuin kiinnostus vuorovaikutukseen lapsen kanssa. Silloin he saattavat heittäytyä kiusanhengiksi, riippuen tietysti lapsen perusluonteesta itsestään.

Vaan on olemassa ihmisryhmä, joka pystyy voittamaan lasten luottamuksen puolelleen teennäisesti. He ovat mestareita manipuloinnissa ja pystyvät sumuttamaan myös vertaisiaan, toisia aikuisia. Tarkoitan nyt niitä ihmisiä, jotka ovat ryhtyneet toteuttamaan pedofiilisiä taipumuksiaan. Se voi olla aitoa kiinnostusta, mutta epäilen näissä tapauksissa vaikuttimena olevan jonkinasteinen epäsosiaalinen persoonan. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei kykene täysin ”astumaan toisen saappaisiin” eli myötä tuntemiseen. Jos pedofiili kykenisi myötätuntoon, niin silloinhan pedofiili pidättäytyisi mieltymyksensä osalta vain fantasioinnissa. Tämä on sellainen aihe ja hyvin laaja, että en käsittele sitä enempää tässä kirjoituksessa.

Loppusanat vuorovaikutuksesta, ikään ja sukupuoleen katsomatta: Jos näet jossain ihmisessä muutoksen tämän käyttäytymisessä, niin kysy siitä rohkeasti. Jos vastaus on ”ei tässä mitään” -luokkaa, niin kerro havainnostasi. Kyllä se sanainen arkku aukeaa ja tuo ihminen vielä kiittää sinua jonain päivänä. Usko pois.

Itkin vuoksesi, teidän kaikkien vuoksi

7536253628_7a9267ac0a_b
Lähde: Flickr.com

Eilen minulla oli tavattoman hyvä ja varmasti sellainen päivä, jonka tulen muistamaan vielä pitkään. Illalla kävin pitkälleni sängylle ja laitoin Spotify:stä soimaan Dead Can Dance:n The Host of Seraphim -kappaleen ja aloin itkeä sydäntä särkevällä tavalla. Kyyneleet valuivat poskillani, kun yritin tukahduttaa tuntemaani pahaa oloa, joka kuristi kurkkuani ja sai silmäni kirvelemään. Mieleeni tulvi muistoja koko elämäni ajalta, sellaisia jotka haluaisi vain haudata syvälle ja olla kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunut.

Itkin, sillä ymmärrän näkemieni pienten lasten joutuvan elämään todella kovassa ja säälimättömässä maailmassa. Sellaisessa, jolle heidän vanhempansa eivät voi tehdä mitään. Eivät yksin ja yhä harvemmin edes joukolla. Meiltä on karannut mahdollisuus vaikuttaa asioihin paikallisesti ja maailmanlaajuisesti. Emme kykene tekemään muista ihmisistä empatiakykyisempiä, vaan kilpailemme jatkuvasti yhä kovemmin ottein keskenämme. Elämä on aina ollut selviytymistaistelua, mutta vuosi vuodelta se muuttuu yhä kylmemmäksi ja säälimättömämmäksi eloonjäämiskamppailuksi. Eivät lapset ole sitä ansainneet, minä olen kokenut sen tulevaisuuden omassa lapsuudessani pienoiskoossa.

Keskustelin tänään miehen kanssa, joka sanoi avoimesti tarvitsevansa apua yksinäisyyteensä. Yritin lohduttaa ja kannustaa häntä, mutta ymmärsin myös samalla tilanteen lohduttomuuden. Hän on ollut aikuisuutensa yksin ja sitä hän tulee todennäköisesti aina olemaan. Ei välttämättä fyysisesti aina, mutta henkisesti hän saa taivaltaa yksin tämän elämän alusta loppuun saakka. Tämä yhteiskunta kohtelee hänen ja minun kaltaisia ihmisiä kovalla kädellä, antamatta mitään mahdollisuuksia tulla paremmiksi ihmisiksi. Tätä kun ajattelee ja valistuu todellisuudesta, niin tajuaa tulleensa viisaaksi jo tässä iässä. Se on ikävä huomio, mutta totta.

Ei mene päivääkään, ettenkö toivoisi olevani yksinkertainen. Sellainen jälkeen jäänyt, räkä poskella viilettävä lempeä jättiläinen. Voisi olla onnellinen niittyjen kukkasista ja maailman kauneudesta, sen ihmeellisyydestä. Minulle se on kuitenkin todellisuus, joka perustuu fysiikkaan, kemiaan ja sosiologiseen vuorovaikutukseen. Ja tuo jälkimmäinen näyttäytyy usein jopa niin karulla tavalla, että sitä ei voi edes kutsua eläimelliseksi. Mikään muu eläin ei pyri tuhoamaan lajikumppaniaan yhtä systemaattisesti joko fyysisesti tai henkisesti. Urosleijona tappaa naaraan poikaset, jotta pääsisi siittämään oman geenipolvensa, mutta se ei pyri tappamaan kaikkia lajikumppaneitaan kilpailun takia.

Tiedän mitä ideologiaa tästä syyttää ja voin tunnistaa tuon ideologian kannattajat helposti. He mädättävät arvomaailmamme hunajaisella humpuukilla, sanoilla joilla ei ole mitään arvoa pienyhteisössä. He lentävät taivaalla yksityiskoneilla ja riistävät henkisiä resurssejamme luonnon lisäksi. He ovat uuskapitalisteja, joiden tavoitteena on kerätä valtava omaisuus lyhyessä ajassa. Heille se on peliä, aivan kuin todellisuuden Monopoly-peliä. He elävät omassa pienessä kuplassaan, jossa toiset uuskapitalistit ovat vihollisia. Ja he ovat valmiita tallomaan kaikki muut päihittääkseen vihollisensa.

Näiden pelureiden hyppysissä on maailman johtajat arvojohtajia myöten. Sellaiset ihmiset ovat tällä hetkellä kahlittuja, jotka voisivat tehdä muutoksen. He voisivat sanoa ”ei”, mutta tuolla tavoin toimimalla pelurit alkavat säätämään hallitsemiaan rahahanoja pienemmälle. Kun viet jonkun riisikupista riisiä, niin saat tämän toimimaan haluamallasi tavalla. Minua estää tällä tavoin toimimasta moraalini ja etiikkani. Sellaiset asiat, jotka puuttuvat näiltä psykopaateilta. En kutsu umpimähkään heitä psykopaateiksi, sillä sen ovat todenneet maailman johtavat käyttäytymistieteilijät. Siinä rahapelissä nimittäin ei pärjää, jos on yhtään empatiakykyä. Siksi tuo joukko koostuu pääasiassa vain miehistä, sillä naisten hallitessa tuon pelin säännöt olisivat täysin toiset.

Mutta tunnelin päässä on valoa. Se tunneli on vain niin kovin pitkä ja kapea, vaikeakulkuinen. Se tunneli on nimeltään miesten ja naisten välinen tasa-arvo, tasa-arvo aivan kaikessa. Meidän pitäisi siirtyä hyvin lyhyessä ajassa myös patriarkaalisesta hallintojärjestelmästä matriarkaaliseen. Eli antaa valta naisille. Se on nyt mahdotonta, mutta tasa-arvon toteutuessa se olisi jo hyvin lähellä. Vain siten meillä on yhteiskuntana jotain toivoa selviytyä. Muussa tapauksessa tuhannen vuoden päästä maailma kiertää aurinkoa radallaan ilman ihmiskuntaa, elpyen pikkuhiljaa miljoonien vuosien ajan. Jos meidän kohtalomme on tuo, niin todellakin toivon evoluution hyppäävän kaltaisemme lajin kohdalla yli jatkossa. Ei universumissa ole paikkaa tällaiselle torakkaakin iljettävälle lajille, jos se pyrkii vain tuhoamaan kaiken kauniin ja säilyttämisen arvoisen.

Tuo kaikki tulvi mieleeni, kun itkin. En itkenyt itseni takia vaan teidän vuoksenne. Sinä ja miljardit muut ihmiset olivat tuona hetkenä ajatuksissani, erityisesti lapset. Ja se oli jopa pahempaa kuin itkeä itsensä vuoksi.