Heittäydy! Äläkä katso taaksesi

”Sinusta näkee, että suorastaan säteilet”, oli sosiaalityöntekijäni kommentti sen jälkeen, kun hän oli nähnyt kuoromme esiintymisen. Tiedän. Tunnen sen nahoissani. Tänään pääsin jälleen laulamaan, yksinlaulua vaihteeksi. Lauloin kappaleen, jota olen jo ehtinyt jonkin aikaa treenaamaan itsekseni. Sen, minkä olin ensimmäistä kertaa laulanut kunnon yritystä käyttäen pari kuukautta aikaisemmin ja jonka jälkimmäisen kolmanneksen osalta jouduin heittämään hanskat tiskiin. Kun olin saanut sen nyt uudemman kerran päätökseen ja käännyin katsomaan laulunopettajaa, niin olo oli uskomaton. Tein sen! Minä, opettaja ja muut tuuletimme tätä onnistumista.

Laulan huvikseni ja sen myötä pääsen osalliseksi onnistumisen tunteisiin joka ikinen kerta, kun osallistun kuoro- tai yksinlauluharjoituksiin. Tiedän, että lauluääneni ei ole mikään jumalainen eikä mitenkään erityisen miellyttävä. Ei bassoinen, eikä myöskään herkän heleä. Pysyn nuotissa jotenkuten, joten se on ihan hyväkin edellytys tälle harrastukselle. Tiedän, että en tule koskaan ansaitsemaan elantoani lauluäänen turvin. Tämän takia voinkin ottaa ihan rennosti ja antaa mennä fiilispohjalta. Ja jos ehdoton toteamukseni osoittautuu vääräksi ja saan joskus korvausta laulamisestani, niin puhe on ihan pienistä pennosista.

Mukana tällä yksinlaulun harjoittelukerralla oli mukana kaveri, jonka kanssa tulen erityisen hyvin juttuun. Hänellä on luontaisen miellyttävä ja bassoinen puheääni, mutta oli kuin olisin katsellut itseäni noin puoli vuotta sitten. Pala kurkussa ja vaikeuksia pitää ääntä yllä. Pienen opettajan ja muiden tuen turvin jännitys alkoi karisemaan. Kun sitten houkuttelin hänet laulamaan duettona Yön joutsenlaulun, niin keskityin oikeastaan fiilistelemään sitä, kuinka hän pääsi kiinni ylärekisteriin. Kappaleen lopussahan tulee tällainen osa, jossa oikein venytetään viimeistä myöten. Onnistuimme molemmat, ja se oli mahtava tunne.

Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa.

Mies Vailla Varjoa

Ennen tuota laulutreeniä minulla oli tapaaminen psykologini kanssa ja keskustelimme näistä tunnetiloista. Siitä tunteesta, jota voi kuvailla sanoilla ”ilotulitusta, räjähdyksiä ja pauketta.” Sellaista mieletöntä energiaa, tunteenpaloa sisimmästä. ”Toivottavasti ne ihmiset, jotka tutustuvat minuun tuollaisessa tilassa ollessani eivät järkyty, kun tapaavat minut silloin kun olen vain.” Kontrasti on nimittäin aika merkittävä ja moni onkin erityisesti vankilassa kysynyt minulta ”olet jotenkin väsyneen oloinen” kun satun istumaan ja olemaan vain, puhumatta juuri mitään.

Pahinta tässä ei ole kuitenkaan nämä vaihtelut, olen tottunut siihen ja välillä on ihan hyvä vain olla paikallaan, antaa kehonsa olla rennossa olotilassa. Pahinta on se, että jotkut ihmiset vihaavat yli kaiken sitä, jos satut räiskymään. Nämä ihmiset vihaavat sitä vatsansa pohjaa myöten, aivan kuin se olisi jotain täysin kammottavaa. Ei se minuun suoranaisesti vaikuta, mutta saa minut kyllä miettimään: ”Mikä saa toisessa niin valtavan huonon olon pohjavireen aikaiseksi, ettei siedä nähdä yhtään ympärillään siitä kärsimättömiä ihmisiä?” Tuo edellinen on minulle tarpeeton kysymys, koska tiedän vastauksen.

Vastuumme aikuisina ihmisinä on vaalia jokaisen ihmisen luontaista leikkisyyttä ja lapsenomaisuutta, mikäli se ei tapahdu aikuisen ihmisen velvollisuuksien kustannuksella. Meillä jokaisella on ollut jonkinlainen kyky heittäytyä leikin ja leikkisyyden maailmaan, mutta siinä elämän matkan varrella joku elämäänsä kyllästynyt kusipää on tullut sanomaan: ”Älä ole noin lapsellinen!”

Seuraavan kerran kun sinua lapsettaa, leikityttää tai tekee muuten mieli irrotella henkisesti, niin älä välitä naamansa mutristelijoista. He eivät häpeä käytöstäsi, vaan ovat oikeastaan syvältä sisimmästään kateellisia. Heiltä on kadonnut se kyky. Kyky heittäytyä. Siihen on turha kenenkään takertua, vaan toivotetaan heidätkin tervetulleeksi, jos he jonain päivänä aloittavat itsetutkiskelun, ja päättävät kokeilla miltä tuntuu heittäytyä edes hetkeksi itselleen asettamista tiukoista normeista sekä kaavoista.

Pieni tyttö rikkinäisessä paidassa

Eiliseltä jäi yksi asia vaivaamaan. Kohtasin pienen, alakouluikäisen tytön koiraa ulkoiluttaessani. Hän pysähtyi kohdallamme, kun hidastimme kävelytahtiamme ja kysyi, että saisiko hän silittää koiraani. Hän puhui heidän koirastaan ja siitä, että sekin tykkää hyppiä ja tulla syliin. Vaikka onkin iso kokoinen koira myöskin. Kun katsoin häntä, niin katseeni kiinnittyi hänen olemukseensa. Hän oli hyvin nuhjuinen, ja leopardikuvioisessa paidassa oli suuri reikä. Vasta jatkettuamme matkaa minulle tuli hyvin syyllinen olo: ”Miksi en jäänyt jututtamaan häntä pidemmäksi aikaa? Miksi minulla oli niin kiire jatkaa matkaa?”

Mieleeni muistui viime vuoden ja viime talven keskustelut erään ihmisen kanssa, joista muistan yhden asian ja hyvin kirkkaasti sen muistankin. Kukaan ei pysähtynyt hänen kohdallaan. Ei kukaan sellainen aikuinen, joka olisi välittänyt. Eikä kukaan sellainen, joka näki mitä todella tapahtui hänen elämässään. Se riipii häntä sisältä edelleenkin ja ajaa häntä pakenemaan noita tuntemuksiaan. Se, ettei kukaan pysähtynyt ja ojentanut auttavaa kättään.

Tuo tyttö käyttäytyi erittäin kohteliaasti ja hänestä näki, miten paljon hän rakastaa eläimiä. Täysin vilpittömästi. Näin kun kirjoitan, niin en edes tiedä kumpaa tarkoitan: Sitä kohtaamaani eilistä tyttöä, vai sitä tyttöä, joka on jo kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka on menneisyytensä demonien riivaama ja joka on lapsuudessaan ohitettu liian nopeasti.

Eilinen jäi vaivaamaan minua lähes välittömästi ja odotin ulkona tuntikausia, odottaen näkeväni hänet uudelleen. Odotin, että olisin voinut korjata liian nopean ohituksen ja kysynyt, että ”miten sinulla tyttö hyvä oikein menee?” Olisin myös kysynyt, että ”onko tuo ainoa paitasi?” ja olisin siltä seisomalta lupautunut hankkimaan hänelle lahjakortin vaatekauppaan. Kenties tämän vanhempien tai vanhemman tietämättä. Sillä köyhäkin vanhempi pitää huolen, ettei hänen lapsensa joudu menemään ulos reikäisessä paidassa. Vain vanhempi, jolle alkoholi tai muut päihteet ovat tärkeämpi kuin oma lapsi, antaa tämän mennä ulos riekaleisessa paidassa.

Onneksi tämä kaupunki on pieni paikka ja tiedän kohtaavaani hänet uudelleen. En ehkä huomenna, enkä ylihuomenna. Mutta seuraavalla kerralla minulla on tarjota jotain hänelle: Lahjakortti, jolla saa ainakin yhden uuden ja kestävän paidan. Se on kenties kortti, jota hän joutuu piilottelemaan äidiltään tai isältään, pahimmassa tapauksessa molemmilta. Ja valehtelemaan, keneltä on uuden paitansa saanut.

Miksi haluan tehdä näin? Koska näin lapsen, jolla oli edelleen siniset silmät. Likaisista hiuksista ja nuhjuisesta olemuksestaan huolimatta hän ilahtui suuresti, kun sai silittää koiraani. Hän sai pienen hetken elämässään keskittyä johonkin muuhun kuin omaan elämäänsä, ja hän nautti siitä hetkestä, jolloin koirani nuolaisi häntä naamasta. Kun pääsin asunnolleni ja muistelin tuota hetkeä, niin minut valtasi sisältä todella paha ja pusertava tunne. ”Miksi niin useilla ovat jo lähtökohdat tähän yhteen ja ainutkertaiseen elämään niin huonot?” Itkin tuota pahaa oloani, sillä soimasi edelleenkin itseäni liiasta kiireestä. Ei minulla oikeasti ollut kiire mihinkään!

Se lahjakortti ei poista huonoa kasvuympäristöä hänen elämästään, eikä tasoita hänen elämäänsä pätkän vertaa. Mutta jos saan häneen luotua uskon siitä, että on vielä olemassa aidosti välittäviä aikuisia tässä maailmassa, niin olen saavuttanut jotain suurta. Ehkä hän pystyy nousemaan elämänsä aikana hänen vanhempiensa yläpuolelle ja olemaan jatkamatta samaa kaavaa. En kyennyt missään vaiheessa katkaisemaan sitä kierrettä tai vaikuttamaan millään tavalla erään aikuisen elämässä tuohon kaavaan, sillä ketään aikuista en pysty enää saamaan uskomaan toisten ihmisten aitoon ja pyyteettömään hyvyyteen, mikäli sen kerran menettää. Ainakaan kovin helposti tai lyhyessä, muutaman vuoden ajassa. Ehkä tuon tytön kohdalla siihen kykenen, jos vain hänet kohtaan vielä uudelleen. Ei. Tulen kohtaamaan hänet uudelleen ja teen kaikkeni, että se tapahtuu.

Ihana(ko) ilta uimarannalla?

Eilen oli erittäin aurinkoinen päivä. Olin lupautunut hakemaan pojan yhdessä äitinsä kanssa kotiin. Haettuamme pojan hänen äitinsä sanoi, että voisimme mennä rannalle uimaan. Olin erittäin väsynyt työpäivän ja kahden vuorokauden vähäisten unien takia, mutta suostuin mielelläni. Mielestäni oli hienoa mennä rannalle, vaikka minua väsyttikin. Ehkä siksi se oli hieno ajatus, sillä nauttisin kiireettömyydestä ja siitä, että pojalle syntyisi hyviä muistoja. Ajoimme rannalle kahden kaupan kautta; pientä purtavaa ja juomista, lähempänä rantaa jäätelöt minulle ja pojalle. Äidille ei mitään. Hänellä oli omat juomat ensimmäisestä kaupasta.

”Voihan vittu”, parkaisin

Rannalle päästyämme levitimme viltin ja tavaramme. Syötäviä ei ollut paljoa, mutta kuitenkin pienelle pojalle riittävästi. Keksejä, mansikoita ja rypäleitä. Istuin jo aika väsyneenä ja katselin, kun he menivät uimaan. Uimayritys yksi jäi yritykseksi, vesi oli kylmää. Siinä viltillä jälleen yhdessä istuessamme äiti kaiveli muovikassia ja huomasi, että pojalle ei ollut juotavaa. ”Se on varmaan jäänyt autoon.” Lupauduin käymään autolla etsimässä, voisin samalla polttaa tupakan ja ajattelin, että pieni liikkuminen voisi piristää.

Autolle päästyäni etsin pulloa tai jonkinlaista tetraa, pojan juomista. Sitä ei löytynyt. Tiesin, että lyhyen ajomatkan päässä on kauppa. Sama kauppa, mistä kävin ostamassa jäätelöt itselleni ja pojalle. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jälleen takaisin juomien kanssa. Olin ottanut myös yhden oluen itselleni. Autoni ovea lukitessani autoni vara-avain katkesi lukkopesään. ”Voihan vittu”, parkaisin ja samassa kaivoin taskustani varsinaisen avaimen. Sen kanta oli mennyt rikki, eikä sillä silloin saanut autoa käyntiin. Yritin startata sillä, mutta tuloksetta. Noukin juotavat syliini ja menin rannalle.

Rannalla poika lähestyi kahta naista ja miestä. Näin, että heillä oli hauskaa. Olin turhautunut ja minua huoletti, että pääsemmekö jatkamaan autollani vai joutuuko äiti selvittelemään kyydin pois itselleen ja pojalleen, itseni jäädessä selvittelemään autoni kohtaloa rannan läheisyyteen. Äiti oli kireä, sen näki ja sen aisti. Minä olin väsynyt ja minua ärsytti autoni. Kerroin hakeneeni juomia kaupasta, autossa kun ei ollut mitään. ”Miksi hait kaupasta, kun juomista oli kassissakin?” Katsoin häntä ja hakemiani juomiani. Sisälläni myllersi. Olisiko avain katkennut, jos äiti olisi heti ensimmäisellä yrittämällä löytänyt kassista pojalle juotavaa? Alkoi ärsyttämään todella paljon. ”Taidan mennä katsomaan, että saanko auton käynnistymään jotenkin. Muuten joudut ehkä soittamaan itsellesi ja pojalle kyydin pois.” Hän sanoi jotain, nyt jo todella ärsyyntyneen oloisesti. Häntä ärsytti erityisesti se, että olin käynyt kaupassa. Hakemassa juomista. Hän ei kuunnellut, kun yritin selittää ajatelleeni poikaa. Poika oli sanonut olevansa janoinen. Lähdin takaisin autolle, kuuntelematta enää sen tarkemmin hänen tiuskimistaan.

Auto käynnistyi, kun keksin yhdistää katkenneen avaimen ja alkuperäisen. Olin siitä hyvin iloinen ja huojentunut päästyäni takaisin rannalle. Aurinko oli kääntynyt jo puiden taakse istuutuessani viltille. Äiti ja poika olivat toisen seurueen luona. Äidille oli selvinnyt, että seurueessa oli vanha tuttu. Päätimme siirtyä takaisin aurinkoon, tällä kertaa kalliolle. Minä menin edeltä pojan kanssa, äiti seuraisi perässä. Kannoin pojan kalliolle ja sen jälkeen kävelimme yhdessä hyvin aurinkoiselle paikalle. Oloni oli jo hyvin keventynyt.

Äidin saapuessa paikalle levitimme viltin kalliolle. Laitoin reppuni maahan ja otin sieltä istuinalusen, jonka asetin kalliolle viltin viereen. Viereen, että siinä tupakoidessani savu ei haittaisi heitä, poikaa varsinkaan. ”Miksi menet sinne?”, äiti kysyi hyvin terävästi. Selitin. Hän oli silminnähden ärsyyntynyt. Sen näki hänen ilmeestään, silmistään ja kehonkielestään. Sekä äänenpainosta. Asenne alkoi ärsyttää minuakin, sen ehkä huomasi äänenpainossani. Tai sitten ei. Otin mobiilikaiuttimen ja laitoin siitä musiikkia, Eddie Cochrania. Lisäsin hieman äänenvoimakkuutta, mutta hiljensin sitä nopeasti. En haluaisi sen häiritsevän oloamme liikaa luonnon helmassa. Silmäkulmalla näin kuitenkin pojan tanssivan viltillä ja lisäsin hieman volyymia. ”Voi jumalauta! Näit, että poika tanssii ja laitoit pienemmälle”, äiti tiuskaisi äänekkäästi. Yritin puolustaa itseäni, mutta mittani täyttyi ja heitin tupakan suupielestäni pois. Jätin kaiuttimen, mutta pakkasin istuinalusen reppuuni ja nostin repun selkääni. ”Minä en jaksa enää, menen autolle odottamaan. Jätän kaiuttimen tuohon, että saatte musiikkia siitä. Ei tarvitse kiirehtiä.” Loitotessani äiti sätti minua, kun poika kyseli.

”Anteeksi”, äiti sanoi minulle kerrostalon pihalla. Katsoin häntä ja minun sisälläni oli suuri ja lämmin myötätunto sanoessani ”saat anteeksi.”

”Minkä ihmeen takia minun edes pitää pyytää sinulta anteeksi?” hän tiuskaisi hyvin äkkiä vastaukseni jälkeen ja näin hänen katseessaan silmittömän vihan tunteen. Se välittyi minulle hyvin eläväisesti. Menin takaisin autoon ja poistuin paikalta, sanoin ehkä jotain tai sitten en. En edes muista.

Miksi sitten hakeudun sellaisen ihmisen seuraan, jolta saan vihamielistä käytöstä osakseni? Miksi hakeudun ihmisen seuraan, jonka ongelmat tulevat päivänvaloon pienenkin humalan myötä ja jotka heijastuvat myös ympärillä oleviin ihmisiin käytöksen kautta?

Syy on rakkaus. Ei yksipuolinen, vaan molemminpuolinen. Sekä usko. Usko siitä, että jonain päivänä hän vielä löytää itsestään sen siemenen, joka johtaa toisia arvostavan käytöksen tielle. Siitäkin huolimatta, että ongelmia olisi edelleen omassa elämässä vaikka muille jakaa. Tiedän, ettei hänen tarvitse muuttua ihmisenä, ei hänen tarvitse muuttaa persoonaansa. Ei hänen tarvitse joustaa arvoissaan tai asenteissaan elämää kohtaan. Hänen tarvitsee vain hieman pidätellä impulsiivisuuttaan kaikkein läheisimpiään kohtaan. Uskon, että se on lopulta helppoa hänelle. Ehkä siinä on se syy miksi en ole jättänyt häntä tyystin taakseni elämäni eletyssä tarinassa, vaan olen varannut sille vielä sivuja. Sivuja tulevan elämäni stoorissa.

Syvyyttä seksiin eli kasvamista ihmisenä

Lähde: Flickr.com

Ryhdyin lukemaan eilen Maaret Kallion ja Taru Jussilan kirjaa Syvyyttä seksiin: Kohti elävämpää seksuaalisuutta. Okei, valitsin kirjan puhtaasti kirjan otsikon perusteella, mutta yllätyinkin positiivisesti sen sisällön ajankohtaisuudesta omaan elämääni ja siihen, miten se käsittelee seksuaalisuutta ihmisen kokoisena kokonaisuutena. Eilen luettuani sitä hiukan auki pari tuntia opin muun muassa sen, että häpeä saa meidät käyttäytymään mitä ihmeellisimmin tavoin ja sen, että häpeä on lapsuudessa opittu ajatusmalli. Se saa meidät esimerkiksi ajattelemaan, että ”olenko minä riittävän hyvä” tai ”haluaako hän minut?”

Omassa lapsuudessani olin kyllä rakastettu näin jälkeen päin ajateltuna, mutta moni asia kuitenkin tuntuu menneen vituiksi. Kirjan sivuja swaippailessa (luen kirjani digitaalisesti) ymmärsin, että oma taipumukseni masennukseen periytyy suoraan kokemastani häpeän tunteesta lapsuudessa. Se, että takaraivossani on ollut aina ajatus siitä, etten ole rakastettu tai arvostettu, on opittu ajatusmalli 90-lukulaisesta perhekulttuurista ja siihen on kuulunut sellaisia asioista kuin köyhyys, niukkuus ja ihmissuhdeongelmat.

Kirjaa lukiessa aloin myös miettimään omaa seksuaalista kehitystäni lapsuudesta aikuisuuteen saakka. En ehkä olisi aiemmin käyttänyt sen kuvailemiseen häpeän tunnetta, mutta näin jälkiviisaana se onkin oiva tunne kuvaamaan kokemaani epävarmuutta ja ajautumistani miellyttäjäksi. Kallio ja Jussila tekevät selväksi sen, että itse koettu häpeän tunne on mitä ilmeisemmin omien vanhempien kykenemättömyyttä käsitellä vastaavia asioita ja on aiheuttanut heissä myös vastaavanlaista häpeän tunnetta.

Sekin on tullut selväksi, että pelkkä ongelmien toteaminen ei riitä, vaan niiden korjaamiseksi on tehtävä jotain. Kasvuni esteenä on ollut vuosia haluttomuus tunnustaa ongelmien olemassaolo ja esimerkiksi käsitykseni miehen mallista on ollut käytännössä perustuksiltaan valhetta, murroskauden tuotosta muuttuvassa yhteiskunnassa. Mitä enemmän luen kirjallisuutta lasten ja nuorten kasvamisesta aikuiseksi, niin sitä enemmän sanan parsi ”pojat ovat poikia” alkaa kuulostamaan ärsyttävältä ja todella joutavalta olankohautuslässytykseltä tilanteeseen, jossa mies ei osaa oikein toimia.

Ja sen verran olen oppinut, että minun pitäisikin käsitellä ihmisyyttä loogiseen ajatteluun pohjautuvan järkeilyn sijaan seksuaalisena prosessina. Haemme itsellemme perustarpeidemme tyydyttämiseksi turvaa, hyväksyntää ja mielihyvää, mikä ohittaa hyvin usein loogisen järjenjuoksun. Mittari siitä kuka on aikuinen ja kuka on henkisesti vielä lapsen tasolla määrittyy siinä, että miten pystyy käsittelemään omaa seksuaalisuutta ja miten sinut sen kanssa on.

Esimerkiksi seksikokemuksillaan rehvasteleva ihminen on oikeasti todella epävarma omasta seksuaalisuudestaan ja pyrkii saamaan hyväksyntää toisilta luomalla legendoja omista kokemuksistaan, olivat ne väritettyjä tai eivät. Seksuaalisesti itsevarman ihmisen ei tarvitse näin tehdä, sillä hän tietää omat tarpeensa ja rajansa, osaten myös puolustaa niitä lähisuhteissaan. Peilatessani tätä itseeni voin todeta, että olen tavallaan puolitiessä kohti seksuaalista itsevarmuutta: Ei tarvitse rehvastella ja tiedän nyt aika tarkkaan omat tarpeeni sekä rajani, mutta en osaa vielä täysin puolustaa niitä lähisuhteissani.

Yllättävää, että pinnallisen ensivaikutelman takia olen tarttunut itse asiassa ihan asialliseen kirjaan, jota suosittelisin kyllä muillekin luettavaksi, ihan ihmisyyteen liittyvän yleissivistyksen takia. Sillä ei ole niinkään väliä, että onko omassa seksuaalisuudessa tabuja tai kipeitä kohtia, mutta tuo tieto voi auttaa ymmärtämään paremmin meitä ympäröiviä ihmisyksilöitä. Ja se voi säästää meidät monelta vaivalta ja vaikeudelta, säästäen aikaa omalle henkiselle kasvulle.

Lapsuusaikani kipeät muistot

Sain illalla heikosti unesta kiinni, joten avasin Spotifyn ja ryhdyin kuuntelemaan musiikkia. Olen tehnyt itselleni soittolistoja mielentilojen mukaan ja näistä valitsin ensimmäiseksi melankolisimman. Ajattelin, että rauhallisempi tahtilaji ja haikeat sävelet saisivat unen tulemaan herkemmin. Ja mitä vielä! Mieleeni tulvi noiden surumielisten klassisten kappaleiden aikana mitä mieltä painavampia muistoja. Sellaiset kappaleet kuin ”Narvan marssi” ja Tapiolan kuoron ”Suojelusenkeli” saivat minut herkästi itkemään.

Lähde: Flickr.com

Suojelusenkelin liittyy lapsuuteeni merkittävällä tavalla. Alakoulu-ikäisenä 90-luvulla isoisäni äitini puolelta täytti 80-vuotta. En tiedä kenen idea se lopulta oli, mutta päädyin harjoittelemaan ja esittämään tuona merkkipäivänä suojelusenkelin. Muistan jännittäneeni esiintymisessä ääneni särkymistä, sillä lapsena lauloin hyvin korkealta. En lainkaan ymmärtänyt lauluun sisältyvää emotionaalista sanomaa ja sisältöä tuolloin, mutta nyt tuon kappaleen kuunteleminen saa minut surulliseksi. Isoisäni syntymäpäiväjuhlissa tuolloin laulamani kappale sai monet liikuttumaan ja kyynelehtimään, jota silloin suuresti kummastelin.

Lapsena uskoin jumalaan ja Jeesukseen. Luin kristinuskoon liittyviä tarinoita kirjasarjasta, jossa oli mukana kuvia maalauksista. Tarinat olivat kuin satuja, joilla uskoin olleen jonkinlaista todellisuuden taustaa. Uskoni kuitenkin alkoi vähetä kiusatuksi joutumisen myötä. Vaikka kuinka iltaisin rukoilin, niin aina seuraavana päivänä jouduin jonkun pilkan tai härnäämisen kohteeksi. Lopulta kristinuskosta tuli minulle punainen vaate, jonka avulla voi paeta omaa kyvyttömyyttään vaikuttaa omaan asemaansa. Kun jouduin kiusatuksi, reagoin kiusaajien odotuksien vastaisesti ja välillä seisoin kiusaajiani vastaan. Sain olla välillä rauhassa ja lopulta kiusaajani kiinnostuivat muista epäonnisista. Onneksi osa näistä kiusaajista muuttuivat murrosiän aikana niin paljon, että osasta heistä tuli hyvin reiluja ihmisiä.

Eniten suojelusenkeli-laulu saa minut muistelemaan niitä hetkiä lapsuudesta, jolloin hakeuduin yksinäisyyteen ja itkin. Itkin tunnetta, joka oli äärimmäisen murskaava. Tuo tunne oli se, että aistin jollain tavalla olleeni ei-haluttu ja tuntui kuin en olisi elänyt oikeiden vanhempieni kanssa. Tuo tunne saa minut tälläkin hetkellä kyynelehtimään ja tiedän sen olevan yksi suurimmista syistä masennukseni taustalla. Se on se syy miksi en kykene löytämään hyvää oloa omista teoistani sisäisen mielihyvän kautta, vaan mielihyvän tunteen pitää tulla konkreettisesti ulkopuolelta. Haluan auttaa ja miellyttää, jotta voisin kokea olevani merkityksellinen. Haluan kokea sen tunteen, mikä minulta jäi lapsena kokematta.

Saatat miettiä, että miten hirveässä perheessä olen kasvanut, etten ole kokenut itseäni halutuksi ja rakastetuksi? Itse asiassa lama-ajan perheeni oli hyvin siedettävä lapsuudenkoti. Isäni ei hakannut minua selvin päin, vanhempani osoittivat jollain tasolla rakkautta minua kohtaan ja pahanteon seurauksena sain usein nuhtelut selkäsaunan sijaan. Vanhempani joutuivat kamppailemaan rahavaikeuksien kanssa ja ymmärrän heitä. Tiedän ja tunnen lapsuudesta kavereita, jotka eivät olleet yhtä onnekkaita perheidensä kanssa. Toisaalta tunnen sellaisia perheitä, joissa olisin halunnut olla osana. Niihin perheisiin ei liittynyt raha vaan rakkaus. Kavereiden luona yökyläilemässä ollessa tietyissä paikoissa pystyi aistimaan, miten paljon vanhemmat osoittivat rakkautta lapsiaan kohtaan.

Tänään en ole katkera vanhemmilleni, he toimivat parhaan kykynsä mukaan. Syntymä on arpapeli, jossa voi käydä hyvin, kohtalaisesti tai huonosti. Minulle kävi kohtalaisesti ja olen tällä hetkellä vielä pinnalla. Valitettavasti kaikille ystävilleni ei käynyt edes kohtalaisesti. Yksi näistä ystävistäni on nyt kuollut ja hän eläisi, jos olisi syntynyt kohtalaiseen perheeseen. Tiedän sen varmasti.

 

En näe itseäni sellaisena kuin muut

Lähde: Flickr, AgriLife Today

Eilen ei ollut mikään huippupäivä, jos sitä vertaa esimerkiksi viime viikkoon. Aamulla oli yhtä vaikeaa herätä kuin tänäänkin, mutta päivän kääntyessä iltaan sain kiinni mielihyvästä. Eilen oli ensimmäinen kerta yli kuukauteen siitä, kun istuin pöytäkoneeni ääreen ja pelasin. Tai saattoi siitä olla kaksikin kuukautta, sillä alakuloisena ei tee mieli tehdä edes sellaisia asioita joista voisi saada mielihyvää.

Eilen varhain iltapäivällä minulla oli tapaaminen mielenterveyspolilla. Matkalla sinne autoin paikallisbussissa erään rollaattorilla liikkuneen vanhan naisen bussiin ja bussista. Auttaminen on minulle hyvin luontaista ja ikäväkseni olen joutunut huomaamaan, että tuollainen luontainen auttamiskyky on harvinaista erityisesti kaupunkiympäristössä. Kotka on onneksi sen verran pieni kaupunki, että tuntemattomia autetaan herkemmin kuin esimerkiksi suuremmissa kaupungeissa.

Olen viimeisen viikon aikana tullut vakuuttuneeksi siitä, että kutsumukseni liittyy jollain tavalla ympäröivän yhteisön olojen parantamiseen. Minusta se ei tunnu lainkaan työltä, että ideoi ja alkaa toteuttaa jotain josta lähiyhteisö saattaisi hyötyä suuresti tulevaisuudessa. Teen paljon asioita vapaaehtoisesti, mutta näitä asioita yhdistää yksi yhteinen piirre: Yhteinen hyvä. Ne vähäiset asiat joita olen tähän mennessä tehnyt lyhyen elämäni aikana yhteisen hyvän eteen ovat saaneet aikaiseksi paljon hyvää. Ja tuolla toiminnalla on saanut ehkä enemmän aikaiseksi kuin pelkällä rahalla. Toimimalla pyyteettömästi joissain tilanteissa olen saanut innostettua joitain ihmisiä, tuonut monille ilon hetkiä ja antanut joillekin elämään uuden suuntauksen, uuden intohimon kohteen.

Tuntuukin siis käsittämättömältä, että toimintaani arvostetaan joissain piireissä hyvin paljon. Silti siitä huolimatta olen äärimmäisen masentunut ja itsetuntoni loistaa poissaolollaan. Teen jatkuvasti asioita, joita tavallinen hyvinvoiva ihminen ei juurikaan tee tai tekee ani harvoin. Koen itseni hyödyttömäksi hyvin usein, vaikka sille ei ole todellisuudessa mitään syytä. Aktiivisuuteni myötä minun pitäisi tuntea itseni todella hyödylliseksi ja minun pitäisi tuntea ylpeyttä tekemistäni asioista. Sen sijaan olen ylpeä toisten edistymisestä ja saavutuksista, osoitan toisille miten hyödyllisiä he ovat itselleen ja läheisilleen.

Itsearvostuksen puute, kykenemättömyys pitämään itseään merkittävänä ja jonkin asteinen itseluottamuksen puute kumpuavat jostain lapsuudestani. Muistan, että olin lapsena yhtä utelias kuin nykyään. Olisin halunnut kokeilla, selvittää, oppia ja tehdä paljon uusia asioita. Jostain syystä en saanutkaan ja nyt maksan sen hintaa, että minulle valikoitui tuollainen kasvuympäristö. Kasvuympäristö, jossa kiellettiin olemasta utelias ja kokeilunhaluinen.

Valitettavasti lapsuuden ympäristön ja kokemusten vaikutusta aikuisuudessa ei tutkita kovin aktiivisesti. Se johtuu ehkä siitä, että tutkijat tai yhteiskunta ei halua saada selville vanhempien ja kasvattajien tekemiä virheitä, jotka aiheuttavat nyt aikuisille mielenterveysongelmia. Maailma on joka päivä täynnä uusia ärsykkeitä ja mielenkiintoisia asioita, mutta lapsuudessa moni meistä on ehdollistettu olemaan välittämättä noista ärsykkeistä. Meidät on ikään kuin ahdettu samaan muottiin, joka sopii alle 20% koko ikäluokasta. Samaan aikaan ollaan korostettu yksilöllisyyttä ja yhteistyön tekeminenkin on nähty vain lopulta yksilön etujen ajamisena.

Kauhean paatoksellista tekstiä. Ja aivan syystäkin. Ehkä sen takia minun on tänään tehtävä asialle jotain ja pyrittävä pienellä panoksellani vaikuttamaan asioihin. Jos elämäni aikana saan aikaiseksi jotain sellaista, joka ehkäisee jonkun syntymättömän tai hyvin pienen lapsen sairastumisen masennukseen aikuisiällä, niin silloin voisin kokea elämäni olleen merkityksellinen. Saan tuskin koskaan tietää sitä, joten todennäköisesti saan ensin takaisin itseluottamukseni yli vuosikymmenen takaa ja arvostuksen omiin tekemisiini.