Mietteitä aidosta läsnäolosta

Hän istuu pöydän toisella puolella, olemme juuri alkaneet syömään. Ruoka on maukasta, mutta omat ajatukset karkaavat viime viikkoina stressiä aiheuttaneisiin taloudellisiin huoliin. ”Tästä tuli aika mautonta”, hän sanoo ja hymähdän: ”Ihan hyvää tämä on.” Minulta jää huomaamatta, että häntä ei vaivaa ruoan mauttomuus, vaan jokin töissä sattunut asia. En ymmärrä kysyä silloin. Ja nyt kun ymmärtäisin kysyä, niin on jo liian myöhäistä.

24769334277_c9d537cb95_b

Luin taannoin Tony Dunderfeltin kirjan ”läsnäoleva kohtaaminen.” Luin sen lähinnä saadakseni lisäeväitä omien vuorovaikutustaitojeni kehittämiseksi, niin yksityiselämässä kuin työssäni. Tuon kirjan lukemisen jälkeen minua on kuitenkin jäänyt mietityttämään muutama asia, joita Tony sivuaa tuossa kirjassaan.

Mitä minä hyödyn tästä itselleni kehittämästäni taidosta? Että osaan kohdata ihmisen kuin ihmisen läsnäolevasti ja aidon kiinnostuneesti? Tämä kysymys on herännyt minulle kirjan lukemisen jälkeen kohtaamieni kokemusteni kautta. Hyöty tuntuu hyvinkin vaatimattomalta, mikäli yrittää virittäytyä läsnä olemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka ei itse ole läsnä. Se tuntuu oikeastaan hyvin vaivaannuttavalta olla toisen ihmisen kanssa samassa tilassa, silloin kun itse olet läsnä ja toinen ei sitä ole.

..välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.

Samalla kun olen itse esittänyt itselleni nämä kysymykset, niin itsetarkastelun myötä olen ymmärtänyt olleeni aivan samanlaisessa tilanteessa ja vieläpä vuosikausia. Pitkän ja aikoja sitten päättyneen parisuhteeni poissaoleva osapuoli olin minä itse, poissaolevuuden syyn ollessa milloin mikäkin. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin ollut jotenkin sulkeutunut koko suhteen ajan. Olin kuitenkin poissa henkisellä tasolla sellaisina hetkinä, jolloin läsnä oleminen olisi ollut erityisen tärkeää. Tuollaiset hetket voi tunnistaa vasta jälkikäteen. Ne pienet pöytäkeskustelut, jotka tapahtumahetkellä eivät tuntuneet kovinkaan kummoisilta keskusteluilta.

Tämän kirjoituksen alussa ollut tapahtuma on tosi ja se on yksi niistä lukuisista asioista, jotka ovat jääneet painamaan mieltä pitkän parisuhteen kariuduttua. Ja siitä ajatuksesta ei vain pääse irti. Siitä, että mielen haahuiltua jossain aivan muualla jäi kysymättä niin oleellisia kysymyksiä ja joiden vastauksia olisi pitänyt kuunnella koko päällä sekä sydämellä. Vaikka suurimmat epäselvyydet ja kahden ihmisen välinen konflikti ovatkin ratkaistu, niin välillä muistoista nousee esiin tuollaisia pieneltä tuntuvia, mutta kuitenkin niin merkittäviä hetkiä.

Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.

Näkeekö sen, että onko toinen läsnä? Vastaisin tähän, että näkee. Eri asia on kuitenkin se, että ymmärtääkö sen merkityksen kahden ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Ymmärrämme sen kielteiseksi asiaksi, jos toinen ei kykene olemaan läsnä yhdessä hetkessä ja samassa tilassa joko fyysisesti tai henkisesti, mutta aitoa läsnä olevaa kohtaamista me harvemmin tunnistamme yhdeksi tärkeimmistä toisista huomioitavista seikoista. Emme kiinnitä huomiota katseeseen, jonka suomat vihjeet mikroilmeiden ohella viestivät toisen pysähtyvän ymmärtämään meitä. Emme havahdu siihen, että toinen käyttää rajallisia voimavarojaan kuunnellakseen meitä ja ymmärtääkseen meitä, ottaen meidät juuri sellaisena kuin todella ydinminämme mukaisesti olemme.

Kirjoitan pitkä parisuhde mielessäni tästä aiheesta, mutta sama pätee jo ennen suhteen muodostumista tai suhteen alkuaikoina. Silloin vetoapuna läsnä olevassa kohtaamisessa ovat tosin sellaiset asiat kuin ihastuminen, seksuaalinen intohimo ja toisen ihmisen asettaminen omaa jalustaa korkeammalle ainutlaatuisena yksilönä. Entä sitten kun nuo edellä mainitut avut laimenevat tai häviävät kokonaan ja tilalle astuu kiintyminen?

Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti?

Voisinpa melkein väittää, että jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee eteen kerran suuren luokan kriisi ja sen selvittäminen ratkaisee suhteen jatkumisen. Ja mitä todennäköisemmin tuo kriisi liittyy juuri toisen läsnä olevaan kohtaamiseen. Siihen, että vuosienkin yhdessä olon jälkeen jaksaa olla kiinnostunut toisesta ja tämän ainaisessa kehityksessä olevasta ajatusmaailmasta, kyeten keskeyttämään oman päänsä sisäisen sekamelskan ja rauhoittumaan kuuntelemaan toista. Toista voi kyllä kuulla joka päivä, mutta kuunteleminen herättää itsessäkin ajatuksia.

Paljon olen saanut lukea erilaisia mielipiteitä ja näkökulmia siitä, että ihmisen pitäisi avautua kumppanilleen. Avaudu, se on onnellisen parisuhteen salaisuus! Mutta mitäpä jos avautuukin, mutta toinen pakenee pois, joko fyysisesti tai henkisesti? Tai ei vain ole siinä hetkessä, ymmärtämättä miten merkittäviä sanoja toisen suusta pulppuaa. Mielestäni tärkeämpi taito parisuhteessa olisi juurikin toisen kohtaaminen ja kyky esittää kysymyksiä niin, että kysely ei tunnu painostukselta. ”Minä näen, että sinua vaivaa jokin. Haluaisitko jakaa sen minun kanssani?” Tuo toimisi ainakin omalla kohdallani huomattavasti paremmin kuin seuraava: ”Mikä sua vaivaa? Voisitko kertoa sen mulle?” Kyllä jokainen osaa puhua sisäisestä sielunelämästään, jos joku vain osaa esittää oikeat kysymykset oikeaan aikaan ja jaksaa sisäistää kuulemansa vastaukset.

 

 

Pienestä tytöstä, läsnäolosta ja opettamisesta

Vanhemmuus ja aikuisen rooli lapsen elämässä on pyörinyt mielessäni viime aikoina melkoisesti. Minulla ei ole biologisia jälkeläisiä, mutta näitä asioita olen päätynyt pohdiskelemaan työni ja yksityiselämän puitteissa. Opettajan väliaikaisessa pestissä olen palannut tilanteisiin, jotka ovat joko onnistuneet todella hyvin tai todella huonosti, yksityiselämän osalta olen miettinyt omaa suhtautumistani ja käytöstäni lapsia kohtaan. Olen esittänyt kysymyksiä itselleni, kuten ”olenko ollut aidosti läsnä”, ”olenko ymmärtänyt lapsen tai nuoren tarpeet oikein” ja ”olenko onnistunut työssäni nuorten parissa?”

..hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

Ja vastauksia olen saanut seuraavasti toiminnan kautta: Kuluneella viikolla katseltiin alta kouluikäisen tytön kanssa lapsuuteeni kuulunutta piirrossarjaa, Alfred J. Kwakia. Löhöttiin läjässä sohvalla ja kummasteltiin Korpin käytöstä. Meni aikaa ennen kuin tajusin, että ei se sarjan katseleminen ole se tärkein juttu tuolle tytölle, vaan aikuisen kiireetön läsnäolo ja läheisyys. Mielestäni hyvin tärkeä asia siinä mielessä, että olenhan viemässä osaltani tytön äidin huomiota siinä arjessa, joka aiheuttaa täydellä varmuudella mustasukkaisuutta pienessä kasvukkaassa. Toiminnan kautta saatu vastaus oli mieltä keventävä: Jos muistan huomioida myös lasta, niin saan vastavuoroisesti viettää rauhassa aikaa tämän äidin kanssa. Lapsi ei koe joutuvansa tuolloin kilpailijaksi, vaan hänellekin kuuluu osa ajastani ja sellaisen tekemisen parissa, joka tuntuu hyvältä molempien mielestä.

12879957704_9af94c2527_b
TV:n katselussa ei ole kyse itse ohjelmasta, vaan yhdessä ja läsnäolemisesta.

Toinen vastaus on tullut työssä: Oppilaat ovat uskaltautuneet pohdiskelemaan kanssani, tuomaan mielipiteitään esille joukossa. Tämä johtunee siitä, että en missään vaiheessa ole tuominnut kenenkään esittämiä asioita oikopäätä vääriksi. Sehän itsessään olisi väärin. Oppilas on joko täysin asian ytimessä tai jälki saattaa olla hieman hukassa. Tehtäväni kouluttajana, kasvattajana, mentorina ja kokeneempana on johdattaa oikeille jäljille, muistaen myös niitä, joilla asiat tuntuvat olevan hyvin hanskassa ja lohduttaa niitä, jotka kokevat olevansa nollia niin monessa asiassa. Niin, he saattavat kokea olevansa huonoja, mutta muutamalla täsmäkysymyksellä niin minä kuin oppilaskin huomaa asian toisen laidan. Muistan eiliseltä tilanteen, jossa yksi oppilas hieman häkeltyi, kun osasi vastata johdatteleviin kysymyksiini oikein ja häkeltyi vielä enemmän, kun vierustoveria alkoi naurattamaan tämä ilmeinen ristiriita: Tyhmäksi itseään tituleeraava ei mikään ihan niin tyhmä olekaan. Helvetin epävarma vain.

Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa.

Ja kolmas vastaus, joka jäi mieltäni hyvin paljon askarruttamaan, liittyi jo aikaa sitten tapahtuneeseen koetilanteessa: Naispuolinen opiskelija puhkesi itkuun kun hän unohti koetilanteessa tallentaa tietokoneellaan tekemänsä työn ennen palautusta. Ja niinhän siinä kävi, että hän sulki ohjelman vahingossa ja työ hävisi bittiavaruuteen ennen näytön ajan loppumista. Se mikä itseäni häiritsee tässä eniten on se, että en kuolemaksenikaan muista tuon opiskelijan nimeä, kasvoja tai mitään muutakaan, mistä tunnistaisin hänet. En edes antamastani kurssiarvosanasta, sillä ehdin kyllä nähdä hänen edistymisensä. Hän sai kuitenkin hyvän arvosanan tapahtuneesta huolimatta. Miksi en muista enempää? Muistan vain sen mitä hänelle sanoin, ja hämmentävän tarkkaan: ”Hei, älä hätäänny. Vahinkoja sattuu, niitä sattuu erityisesti siellä työelämässä. Ja se ei määritä sinua, se ei tee sinusta yhtään huonompaa. Vahingoista vaan pitää uskaltaa kertoa ja ottaa opiksi, kukaan ei tuomitse sinua siitä. Ja tiedätkö mitä? Jos sinä haluat, niin sinulla on aina mahdollisuus uusia tämä näyttö ja uskon, että silloin sinä et ainakaan toista tätä vahinkoon johtanutta virhettä. Siitä olen aika varma.” Tämä oppilas katsoi minuun ja sanoi, että ”harmittaa ihan hirveästi”, johon taas vastasin: ”No totta hemmetissä sua harmittaa, muakin harmittaisi vietävästi. Mutta kun kävelet tuosta luokan ovesta ulos niin ei mene kauaa, kun mielesi kevenee hyvin pian.”

Mielenkiintoista tässä on todellakin se, että en muista juurikaan mitään muuta kuin itse tilanteen ja sitä seuranneen lyhyen keskustelun, suhteellisen sanatarkasti vieläpä. Toivon ainoastaan, että tuon oppilaan mieli todella keveni väittämäni mukaisesti tilanteen jälkeen. Tuollaiset vastoinkäymiset nimittäin herkimmissä ihmisissä voi jättää merkittävän jäljen muistoihin ja aiheuttaa negatiivisen kokemuksen, heikentäen halukkuutta ja herkkyyttä uuden oppimiselle. Tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vääränlaisen mielikuvan omista kyvyistä. Ja se olisi hirmuinen suuri sääli minun mielestäni.