Itsekkyyden joutsenlaulu

Avasin eilen muuttolaatikon ja silmiini osui vanha älypuhelimeni, jonka olin säästänyt sen sisältämien kuvien takia. Olin valvonut koko edellisen yön, jonka aikana kirjoitin huomattavasti pidemmän kirjeen edelliselle avopuolisolleni. Tuohon kirjeeseen sisällytin asioita, joita en ollut hänelle pitkään aikaan kertonut ja joiden kertomisella halusin lieventää hänelle aiheuttamaani tuskaa välien katkaisemisesta häneen. Tai niin sanottuun välien katkaisemiseen, sillä edessä on ennemminkin tulevaisuutta määrittävä risteyskohta: Jos elämänpolkumme jatkavat samansuuntaisesti, niin kirje sisältää sen osalta merkittäviä huomioitavia asioita minun tunteistani. Ja jos ei, niin se sisältää myös asioita, joita hänen olisi hyvä muistaa hänen omalla elämänpolullaan, mikäli en jatkossa ole osa sitä ja kertomassa hänelle niistä asioista.

Helping Hands

Laitoin löytämäni puhelimen lataukseen ja avasin sen muutaman tunnin päästä. Selailin kuvia, muistoja, jotka ovat painautuneet mielessä alimmaiseksi kohtaamieni vaikeuksien ja haasteiden myötä. Niistä kuvissa esiintyi kaksi ihmistä suunnattoman onnellisina toisistaan, aivan kuin he olisivat kohdanneet ensimmäistä kertaa elämässään jotain hyvää ja kaunista. Kun olin selaillut nuo kuvat läpi, niin silkasta uteliaisuudesta päätin selata vielä vanhat tekstiviestit. Vastaani tuli tuolloin viestienvaihto entisen avopuolisoni kanssa. Hänen, jonka kanssaan jaoin elämää miltei 13 vuoden ajan. Mitä enemmän luin noita vanhoja viestejä, niin sitä suuremmaksi kasvoi tuntemani järkytys. Näin silloisen vastinkappaleeni hätähuudot, jotka kaikuivat tyhjyyteen, kun tuolloinen minäni oli siihen aikaan elämänsä pimeimmässä syvänteessä. Muistan kyllä, että pakenin loppuun palamistani ja pahaa oloani pelien maailmaan, samalla ollen täysin reagoimaton hänen yrityksiinsä pelastaa se mitä oli pelastettavissa. Romahdin täysin.

Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Kun kokemani suunnaton paha oli purkautunut sisältäni, sellainen musta ja muodoton suuri möykky, niin avasin tietokoneeni ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjoitin sähköpostin, jonka loppuun kirjoitin pahoitteluni siitä, että minulla kesti niin kauan ymmärtää hänen näkemänsä vaiva ja pyrkimykset minun auttamisekseni. Muistutin häntä siitä, että hänen nykyisen miesystävänsä olisi parasta ymmärtää millaisen ihmisen kanssa hän on tekemisissä. Ihmisen, joka kantaa todella suuren taakan lähimmässä ihmissuhteessaan. Sellaisen ihmisen avatessa suunsa olisi kuulijan herkistyttävä vain kuuntelemaan, sillä niiden sanojen takana seisoo suuret tunteet ja mieletön myötätunto. Niiden laiminlyönti on vaivatonta, tämän tiedän täysin omasta kokemuksestani. Laiminlyötynäkin tuo ihminen kykeni osoittamaan selviytymiskykynsä ja pitkää pinnaa. Hän odotti ja odotti, kunnes ymmärsi odottamisen olevan turhaa. Ihminen, joka ei kuuntele viestiä sanojen takana ei ole autettavissa, sillä sellaisen ihmisen pitää auttaa itse itseään.

Less is More

Hän vastasi, ettei se ollut niin mustavalkoista, ja olihan hänkin tehnyt virheitä. Totta. Me kaikki teemme elämässämme virheitä, mutta jotkin virheet ovat tunnistettavissa kriittisiksi. Melko usein nuo kriittiset virheet ovat sitä, että ihminen ei toimi silloin kun pitäisi ja tekee valintoja, joiden vaikutusta ei tule miettineeksi muiden ihmisten näkökulmasta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että ihmisen tulisi tehdä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat hyvältä, niin läheisimmän ihmissuhteen osalta pitäisi kyetä olemaan aina silloin tällöin epäitsekäs. Epäitsekkyys on tosin haastava taitolaji siinä mielessä, että silloin joudut luopumaan pinnallisista käsityksistäsi ja ottamaan toiset aidosti huomioon, säilyttäen kuitenkin itsekontrollin. Eilisen jälkeen tiedän, etten ole kuitenkaan siinä kovin hyvä ja siinä minulla on vielä paljon kehitettävää. Omia puoliaan pitää osata pitää ja hyvin harkittuja näkemyksiä puolustaa, mutta hetkittäin omasta linnakkeestaan on poistuttava epämukavuusalueelle.

Olen kirjoittanut tätä blogia itsetutkiskelumielessä ja siinä siitä on ollut suuri apu. Olen kirjoittanut itsestäni laajalti, mutta suurimman opetuksen sain kuitenkin niistä alle 100 merkin tekstiviesteistä, joissa ihminen yrittää kutsua toista ja saa vastaukseksi vain tyhjyyttä. Kuten maailman parhaimmat ohjelmoijat sanovat, niin ”Less is More.”

Perkele, joka aivojani asuttaa

22817244188_9d1f95834f_b

Tänään on ollut henkien taisto, jollaista ei mielellään joka päivä haluaisi kokea. Se on kuitenkin arkipäivää masennuksesta kärsiville. Sellaiset ihmiset, joiden taakkana tämä taipumus ei ole, eivät ymmärrä pätkääkään, millaisen henkisen paineen alla ihminen voikaan olla. Valitsisin mieluummin sotatantereen, jossa joutuisin asettamaan henkeni alttiiksi taistelutovereideni puolesta kuin tämän tunteen. Se saa kyseenalaistamaan joka ikisen päätöksen ja joka ikisen teon elämässäsi. Hyvin alkanut uusi ihmissuhde oli vähällä kaatua tänään siihen, että koin olevani maailman suurin paha kaikille muille ihmisille.

Olen usein miettinyt tällaisten hetkien jälkeen, että kuinka moni kannon nokkaan pyssynsä kanssa istunut olisi voitu pelastaa pelkillä sanoilla.

En yhtään kadehdi niitä ihmisiä, jotka eivät enää kykene kestämään tällaista painetta ja päättävät riistää itseltään hengen. Heidän ja meidän riesanamme ovat omat aivomme, jotka ovat liian keskittyneitä omaan sisäiseen kamppailuumme ja pyrkivät löytämään sellaisia ominaisuuksia, jotka oikeuttaisivat hetkellisen kivun ja kärsimyksen kaiken tämän elämän päättämiseksi.

Olen usein miettinyt tällaisten hetkien jälkeen, että kuinka moni kannon nokkaan pyssynsä kanssa istunut olisi voitu pelastaa pelkillä sanoilla. Sillä, että joku olisi viime hetkellä soittanut ja kysynyt, että ”miten sulla Matti menee?” Kuinka moni arvokas elämä olisi voitu säästää itsesyytöksiltä sanoilla, jotka on muodostettu jossain muualla kuin masentuneen ihmisen päässä.

..koin tänään olevani rasite toisten ihmisten raskaalle päivälle, näin perjantaina.

Ja meitä on moneksi. Harmi vain, tai oikeastaan onni on se, että meitä ei ole enemmistöä ihmiskunnassa. Kannamme usein aivan liian suurta taakkaa harteillamme, myös muiden kanssaihmisten. Koemme usein, että monen ihmisen elämä voisi olla kevyempää, jos me emme olisi riippakivenä yhdelle, jos toiselle ihmiselle tässä elämässä. Surullista luettavaa, jos et itse kärsi ajoittaisesta tai jatkuvasta masennuksesta, mutta meille tämä on niin arkipäiväistä asiaa, että voimme parhaimpina päivinämme lyödä hyvin raadollistakin huumoria näistä synkimmistä hetkistämme. ”Saa nähdä milloin tämä pää saa isomman reiän kuin tämän hetkisen suun tässä rumassa pärstässä!”

Ajatus, joka toimi siemenenä tälle raskaalle päivälle oli vain ja ainoastaan se, että koin tänään olevani rasite toisten ihmisten raskaalle päivälle, näin perjantaina. Moni on tehnyt pitkän ja raskaan viikon töissä, niin sitä ei haluaisi olla kenellekään ylimääräiseksi taakaksi. Tällaisena hetkenä kun kuuntelijaa eniten tarvitsisi, niin se sattuu olemaan juuri perjantaina. Miksi nämä asiat eivät ala vaivaamaan alkuviikosta, kun muilla ihmisillä olisi tarmoa istua alas ja kuunnella vain.

Älkää minusta lukijat huoliko, minulla on keinoni taklata nämä asiat päässäni. Olkaa mieluummin huolissa niistä, joilla keinoja ei ole. Mistä voit tietää, ellet kysy? Mistä voit tietää, että onko tällaiset vaivat omaava ihminen juuri nyt sovittelemassa kaulalleen väärinpäin istuvaa kravattia, jonka tarkoituksena on katkaista elämänlanka? Ihan vain sen takia, että tuon ihmisen aivot syyttävät tätä ihmistä taakaksi muille.

Näiden asioiden eteen ei pidä järjestää minkäänlaisia teemaviikkoja, vaan niiden pitäisi olla arkeamme. Ihmisille tulisi soittaa ja kepeän, merkityksettömän jutustelun sijaan pitäisikin kysyä, että ”miten sulla ihan oikeasti menee? Jaksatko sä?”

Huomenna toivuttuani viimeistelen artikkelin, jossa käsittelen tälle vuodelle viimeisen kerran sellaista asiaa kuin seksi. Se on jo jotakuinkin valmiina, mutta tarvitsee vielä viimeiset silaukset. Toivottavasti siitä on sitten apua, kuka ikinä hakeekaan neuvoja parhaaseen seksikokemukseen elämässään.

Suistuminen tieltä täydestä vauhdista

2700947649_7e7b4c8d73_z
Lähde: Flickr.com

Edellisestä kirjoituksestani on jo viikko. Ja on ikävä huomata, että viimeiset kolme viikkoa minulla on mennyt aivan liian lujaa ja olen unohtanut tyystin pitää huolta henkisestä hyvinvoinnistani. Tämän takia kulunut viikonloppu ja tämä päivä ovat olleet minulle hyvin raskaita. Lisäksi huomasin, että olin mielestäni löytänyt itselleni jonkinlaisen sielunkumppanin, ihmisen joka olisi ymmärtänyt minua, mutta olinkin väärässä. Hän kyllä ymmärtää minua ja osaa lukea minua, mutta hän ei kuitenkaan halua minua elämäänsä enää millään tavalla. Ehkä se johtui taas siitä, että minulla on mennyt aivan liian lujaa, enkä ole suostunut käyttämään järkeä tunteiden sijaan.

Hankalinta elämässäni on se, että olen jotenkin eksynyt yrittäessäni löytää elämääni ihmistä, joka välittäisi aidosti minusta. Tuntuu, että ihmiset ovat paljon kiinnostuneempia itsestään. Olen altruisti itsekkäistä syistä, mutta kyetäkseni tekemään pyyteettömiä tekoja muiden hyväksi, minulla pitäisi olla joku tuki olemassa. Masennus nostaa päätään, kun huomaan ettei kukaan oikeasti välitä minusta, kukaan ei halua minua elämäänsä. Koen, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, jotta saisi vastavuoroisesti hellyyttä ja välittämistä. Ainoa joka tällä hetkellä näennäisesti välittää minusta on eksäni, mutta hänkin haluaa minun vain pysyvän hengissä. Hän on kiinnostunut teennäisesti tekemisistäni, etten tekisi mitään itselleni.

Tuntuu jotenkin siltä, että olen lipsumassa takaisin pimeyteen, takaisin masennuksen syövereihin. Se tuntuu äärimmäisen pahalta, erityisesti sen takia, että olen antanut lupauksen itselleni tehdä jotain merkittävää elämässäni muiden eteen. Jos en ole henkisesti riittävän hyvässä kunnossa, niin en pysty pitämään tuota lupausta. Olen epäonnistunut jo ennen kuin olen edes päässyt yrittämään.

Kuluneen viikon aikana olen pohtinut jälleen perimmäistä kysymystä eli ”miksi ihmeessä minä olen täällä?” Jos en välitä itsestäni ja kukaan ei halua minua elämäänsä, niin miksi sitten hengitän? Tämän johdosta olen ollut herkällä päällä, olen saattanut alkaa itkemään jostain mitättömästä syystä, enkä ole pystynyt lopettamaan. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että olisi parempi vain lakata hengittämästä ja palata suureen kiertokulkuun. Onneksi minulla on kuitenkin koira, jota kohtaan kokemani velvollisuus on pitänyt minut tähän saakka vielä elävien kirjoissa. Toisaalta vanhempani ovat ilmaisseet, että he voivat tarvittaessa ottaa koirani itselleen, mikäli en pysty huolehtimaan siitä. Siksi pohdinkin tänään, että jos antaisin koirani heille, niin olisin vapaa päättämään kohtalostani.

Ehkä tämä päivä vielä päättyy jotenkin onnellisesti ja pystyn keskittymään elämääni muutenkin kuin murheen ja masentuneisuuden kautta. Ei tämä mitään herkkua ole ja olisin mielelläni onnellinen sen sijaan, että vaipuisin masennukseen. Kolmen viikon aikana olen ollut onnellisempi kuin moneen vuoteen, mutta samalla olen elänyt aivan liian lujaa. Ja nyt saan maksaa siitä mielenterveydelleni takaisin masennuksen muodossa. Olisi mahtavaa saada elää jonain päivänä vapaana siitä, onnellisen ja vieläpä niin, että elämässäni olisi joku joka aidosti välittäisi minusta.

Pelkoa rakastumisesta ja epäonnistumisesta

3312871263_153ea94051_b
Lähde: Flickr.com

Mitä paremmaksi tunnen oloni, niin sitä vähemmän tähän blogiin tulee kirjoitettua. Ei sen takia, että kirjoitettavaa olisi vähemmän, mutta en malta istua aloilleni ja laittaa tapahtumia ylös. Nyt kun tämä kokemani hyvin energinen päivä kääntyikin synkkyyden puolelle, niin maltan istahtaa hetkeksi ja purkaa tuntojani.

Tai en oikeastaan halua purkaa tuntojani enää samaan tapaan kuin aiemmin, sillä en koe sille enää niin suurta tarvetta. Olen jotenkin oppinut käsittelemään negatiivisia asioita elämässäni ilman, että niitä pitäisi kirjoittaa ylös. Tällä hetkellä olen pettynyt omaan rakkauselämääni, jossa minä rakastan, mutta en saa vastakaikua rakkaudelleni. Rakastaminen on mitä ihanin tunne ja nautin siitä, että joku tai jotkut ihmiset täyttävät mieleni herkeämättä. Mutta tunne on yksipuolista, ainakin mitä itse sitä tulkitsen. En osaa lukea toisten ajatuksia, joten arvioinkin asioita tekojen ja sanojen perusteella.

Tässä ihmissuhdepelissä tuskin on voittajia, mutta se ei pelota minua. Enemmän minua pelottaa se, että menetän sisälläni olevan pienen motivaation elämään. Haluan nauttia täysin rinnoin elämästä, mutta masennus nostaa auttamatta päätään, jos olen hetkenkin varomatta. Onneksi minulla on kuitenkin musiikki työkaluna, jolla pystyn taistelemaan tuota hirviötä vastaan. Kun tuntuu siltä, että tarvitsen aggressiivista puolustautumista sitä vastaan, niin laitan soimaan lempiartistini Megadeth:in. Sen kappaleet sanoitusten osalta ovat sopivia elämääni. Ne koskettavat maailman ja ihmisten epäoikeudenmukaisuutta, systeemin mädännäisyyttä ja rakastamista tai menettämistä.

Olen ihastunut korviani myöten. Tai en tiedä, ehkä olen taas ymmärtänyt tunteeni väärin. Mutta jos se on oikeasti rakastumiseen johtavaa ihastumista, niin olen kyllä heikko. Menen rakastumaan, vaikka en ole halunnut niin tapahtuvan. Olen silloin tosi haavoittuvainen ja tekemäni työ eheytymistä varten voisi valua hetkessä hukkaan. Ehkä minun pitäisi vain kovettaa itseäni ja olla olematta tunteideni vietävissä. Ja antaa itselleni luvan rakastua vasta sitten kun on turvallista sille.

Sain tänään puhuttua ja lujitettua toiselle masentuneelle uskoa eheytymiseen. Sanoin, että tänään on sinun uuden elämäsi ensimmäinen päivä. Toivottavasti se pitää paikkansa, sillä en haluaisi olla väärässä. Nyt en halua itse epäonnistua itseni suhteen, sillä samalla vetäisin takaisin kaivoon yhden ihmisen. Ja pelottaa tietää tuon pahimman mahdollisen vaihtoehdon seuraukset. Olen nyt jostain ihmisestä todella vastuussa, enkä voi enää epäonnistua.

Miten ihmeessä voin olla elossa?

Uskomatonta, mutta en olisi uskonut vielä kuukausi sitten kykeneväni tällaiseen tekoon: Tein käytännössä kaksi päivää peräkkäin yli 12 tuntia töitä. Ja tuon työn tein omasta halustani, vapaaehtoisesti. Minulla oli ensimmäistä kertaa sisäinen motivaatio, joka puski minua eteenpäin. Eilen illalla nukahdin helposti, alle viidessä minuutissa ja heräsin aamulla kahdeksan aikaan herätyskellon soittoon. Oloni on nyt hieman nuutunut, mutta kenellä ei olisi kahden pitkän päivän jälkeen?

Se mikä hämmästyttää on se, että en ole vielä lähelläkään normaalin ihmisen voimavaroja ja silti kykenen tekemään asioita kuin normaali ihminen. Siihen tarvitaan tosin asia, joka motivoi minua suuresti ja saa minulle äärimmäisen positiivisen tunteen. Tavallisessa palkkatyössä näitä hetkiä on yleensä hyvin harvoin ja sellaiseen en ole vielä psyykkisesti valmis. Saattaisin lannistua hyvinkin nopeasti ja saada sitä kautta polttoainetta masennukselle.

Haluaisin niin kovasti kertoa tästä motiivistani ja tekemistäni asioista tarkemmin, mutta siten tehden tämän blogin tarkoitus voisi hävitä kuin tuhka tuuleen. Anonymiteetti olisi mennyttä, eikä jäljellä olisi minkäänlaista mystiikkaa. Olisin vain SE henkilö sieltä yhdeltä kadulta, joka on rikki ja väsynyt. Olisin se tyyppi sieltä naapuriasunnosta, joka kyllä hymyilee ja tervehtii, mutta on henkisesti ihmisraunio.

Jos tämän anonyymin ja keskivaikeasti masentuneen ihmisprofiilin yhdistäisi äkisti siihen ulkoiseen persoonaan, jona minut tunnetaan lähiympäristössäni, niin yllätys voisi olla hyvin suuri. En ehkä vastaa tyypillistä ihmistä, jota voisi pitää ulkoisen arvion perusteella masentuneena. Ehkä jonain muuten poikkeavana tai sairaana, muttei masentuneena. Ja sehän voisi olla yllätys, että verbaalisesti hieman vajavainen kaveri kykenee kirjoittamaan näinkin syvällistä tekstiä. No ei se ehkä näin rajusti menisi, sillä olen yrittänyt tuoda tätä kirjoittamisen lahjaa esille myös verbaalisessa ilmaisussani.

earthrender
Lähde: commons.wikimedia.org

Tapasin tässä yhtenä päivänä nuoren miehen, joka kertoi avoimesti olevansa asperger. Hän ei ehkä kokenut olevansa täysin samalla aaltopituudella minun kanssani, mutta minä tunsin jonkinlaista yhteyttä häneen. Tarve tulla kuulluksi ja tuntea, ettei tule kuulluksi oikein. Olin samaa mieltä hänen kanssaan, mutta lähes joka toiseen lauseeseeni hänen piti tehdä korjauksia. Aivan kuin olisin ymmärtänyt hänet, mutta hän joutui korjaamaan ja tarkentamaan sanomiaan asioista, sillä hän ei ollut täysin samaa mieltä. Hän siis teki täysin samaa kuin minä, mutta olen vanhemmiten oppinut olemaan korjaamatta näitä väärinkäsityksiä. Ihan siksi, että minun kanssani tulisi joskus toimeen.

Minulla on varmasti joku kehityshäiriö, mutten tiedä mikä. En näytä siltä, en ehkä kuulosta siltä, mutta tiedän sellaisen olevan. Ehkä äitini tupakanpoltto aiheutti vaurioita sinne tänne raskausvaiheessa, mutta kokonaisuutena olen jotenkin toimiva ihmiskappale. En ehkä ole standardinmukaisesti normaali ihminen, mutta olen tähän mennessä selviytynyt hengissä. Se on aikamoinen saavutus tässä yhteiskunnassa, jossa annetaan ymmärtää empatiaa heikompaa kohtaan. Sitten kun olet heikomman asemassa, niin sinut heitetään susille. Eli aikamoinen saavutus olla elossa ja hengittää tällaisena ihmisenä 31-vuotiaana.

Ärsytyksen kynnys ylitetty: Ivallisuutta väärältä henkilöltä

Nainen, jolle olen lähettänyt muutaman kirjeen, käski olla lähestymättä enää koskaan häntä kirjeitse. Hän tietää facebook:in tilapäivitykseni takia masennuksestani ja tuossa vastauksessaan hän viittasi siihen hyvin ivalliseen sävyyn ja epäili lääkitykseni voimakkuutta. Ei tämä ensimmäinen kerta ole, että tarkoittamani hyvä ymmärretään väärin ja minua kielletään tekemästä jotain. Se vain pistää ärsyttämään, että väitetään jotain joka ei pidä paikkansa, tietämättä mitään itse aiheesta.

4553911283_a81d9b8d18_o
Lähde: Flickr.com

Minusta tuntuu hyvältä, että saan edes jotain aikaiseksi. Voisin maata sängyssä masentuneena ja apaattisena. Sen sijaan jaksan nousta joka ikinen päivä ylös ja tehdä jotain merkityksellistä omalta kannaltani. Hän väitti, että en ole se johon hän on aikanaan tutustunut ja minulla menee jostain syystä liian lujaa. No tunnustan sen, että minulla menee ajoittain lujaa ja lääkitykseni on ehkä osasyynä siinä. Mutta menen mieluummin, lujaa kun vaihtoehtona on totaalinen apatia. Ehkä hän toivoisi, että olisin mieluummin apaattinen ja henkisesti kuollut, mutta en suo hänelle sitä iloa tällä kertaa.

Tästä maailmasta on vaikea löytää ketään, joka ymmärtäisi minua saatikka rakastaisi minua tällaisena. Ulkoisesti olen hiljainen ja harkitseva, mutta sisälläni on tulta ja tappuraa, ei ollenkaan harkintaa ja täynnä räjähtävää ainesta. Joitain se hämmentää, jotkut ymmärtävät minut sen perusteella täysin väärin. Ehkä he kokevat minun olevan seesteinen ja hidas, mutta järkyttyvät todetessaan tilanteen olevan jotain ihan muuta.

Minun täytyy vain hyväksyä tilanne, hyväksyä se, että minulle ei ole tarkoitettu tässä elämässä haluamaani kumppania ja minun täytyy tyytyä vähempään. Siksi olenkin mieluummin yksin, olen jo ihan riittävästi saanut korjailla yhden pitkän ihmissuhteen aikana yhdelle ihmiselle väärinkäsityksiä itsestäni. Alkaa jo hieman väsyttämään tämä ainainen väärinkäsityksien korjailu, tuntuukin siltä, että ihmiset eivät edes halua ymmärtää. Ehkä heillä ei ole kykyä siihen tai sitten olen syntynyt väärään aikaan ja väärään kulttuuriin.

Onneksi pääsen huomenna vähäksi aikaa pois tästä arjesta, viettämään joulua ja hiljentymään. Joulun jälkeen saatan sitten olla paremmin mielin, katsoa tulevaan ja alkaa rakentaa elämää itselleni, eikä kenellekään muulle. Olen sen jo tähän ikään mennessä ansainnut, sellaisen elämän josta olen itse tyytyväinen. Ystävillä tai ilman. Jos muille ei kelpaa, niin sanottakoot heille sitten rumasti takaisin: Haistakaa pitkä paska.

 

Virheiden virhe, jota ei olisi pitänyt tehdä.

22896629_7443de8056_b
Lähde: Flickr.com

Kuten jo osasin aavistaa edellisessä kirjoituksessani, niin olen tehnyt virheen. Ajoin rakastamani naisen nurkkaan liiallisilla kirjeiden kirjoittamisilla ja hän koki siitä johtuen olonsa ahdistuneeksi. Sain tänä perjantai-iltana häneltä viestin, jossa hän pyysi lopettamaan kirjeiden lähettämisen hänelle. Luin viestin kymmeniä kertoja läpi ja olin täysin murtunut. Tein jotain, ylitin hiuksen hienon rajan ja sain kokea suuren takaiskun.

En halunnut ahdistaa häntä ja mainitsin siitä myös hänelle. Olin kuitenkin liian häilyväinen sanoissani ja saan nyt kokea sen johdosta katkeran murheen tunteen. Jos olisin valinnut sanani ja toimeni toisin, niin saisin ehkä vielä kirjoittaa hänelle. Kirjoitin kyllä hänelle viimeisen kirjeen, jonka laitoin hänelle viestinä. Kirjallinen anteeksipyyntö aiheuttamastani tuskasta ja ahdistuksesta, johon toivon hänen kykenevän vielä joskus vastaamaan.

Olisin vain halunnut yhden sellaisen ystävän, joka olisi ymmärtänyt rakkauden eteen. En rakastunut häneen naisena tai objektina, rakastuin häneen hänen rakastettavuuden takia. Voihan ystäviäkin rakastaa, jos ei mene liian pitkälle? Vai olenko taaskin väärässä? Ehkä olen ymmärtänyt rakkauden luonteen täysin väärin ja menin tunnustamaan sen väärälle ihmiselle.

Pelkään nyt, että hän ahdistuksen aiheuttaman epätoivon puuskassa tekee jotain, mitä saattaisin katua. Jos hän kertoo tästä eteenpäin ihmisille, jotka pitävät minua aivan toisenlaisena kuin mitä olen rakastamalleni naiselle näyttänyt? Eristetäänkö minut ja hylätäänkö minut hyypiönä? Sitä en missään tapauksessa haluaisi, tarkoitukseni ei ollut suinkaan näyttäytyä epäsuotuisassa valossa. Halusin vain kertoa tunteistani ja antaa sanojen virrata paperille, jonka tietäisin jonkun merkittävän ihmisen lukevan.

Olen nyt hyvin ahdistunut ja masentunut, mutta tiedän sen menevän ajan myötä ohitse. Olen kuitenkin epäonnistunut tarkoituksissani siinä määrin, että paha olo tulee muuttumaan häpeäksi ja pelkään kohdata tuon ihmisen jatkossa. Ei tämän näin pitänyt mennä, tarkoitin jotain täysin päinvastaista.

Tein todennäköisesti ne täysin samat virheet kuin entisen avopuolisoni kanssa. Elin omassa pienessä kuplassani ja näin kaiken niin naiivisti. Oi kun pystyisin palaamaan ajassa taakse päin ja tekemään kaikin toisin. Menisin yli kymmenen vuotta taakse päin ja eläisin elämäni täysin eri tavalla. En sortuisi enää samoihin virheisiin, en olisi niin sinisilmäinen. Olisin vahva, itsenäinen ja vailla epävarmuutta teoistani. Ottaisin tekemäni virheet myös opiksi, kohtaisin ne kuin mies.

Nyt on myöhäistä katua enää, kelloja ei pysty kääntämään taakse päin. Tämä on kohdattava sellaisena kuin se on, virhe josta täytyy toipua tässä hetkessä eikä antaa asioiden viedä minua enää syvyyksiin. Olen liian tunteellinen tähän maailmaan, minun täytyy hieman kovettaa itseäni sydämestäni ja olla epäileväinen. Sen muutoksen avulla pystyn elämään tämän vaikean ajanjakson vaipumatta silti synkkyyteen. Ehkä jonain päivänä kohtaan matkallani sellaisen ihmisen, johon uskallan todella rakastua. Ennen sitä minun on oltava varovaisempi ja antaa tunteiden pysyä kurissa. Ja olla ainakin kertomatta niistä kenellekään, edes niille keitä kohtaan niitä tunnen. On tämä julma maailma kaltaiselleni rakastavalle ihmisille. Epäilen siksi joskus syntyneeni täysin väärään paikkaan ja aikaan. Vain aika näyttää onko tuo tuntemus totta.